Etsivä.
Eräänä päivänpaisteisena, tukahuttavan helteisenä aamupäivänä
nähtiin yksinäinen ratsumies vaeltavan tuota verratonta tietä, jonka
ylänteiltä, viikunapuitten, viiniköynnösten ja oliivien joukosta
matkustajan silmien eteen vähitellen aukenee Arnon ihana laakso ja
Florensin kirkkojen tornit. Mutta matkustajan tavallinen ihastus
ei loistanut tuon yksinäisen ratsastajan silmistä eikä Toskanan
elämän tavallista toimeliaisuutta, hilpeyttä ja iloa valaissut tuo
aamupäivän aurinko. Kaikki oli äänetöntä tyhjää ja hiljaista; taivaan
valossakin tuntui olevan kivulias ja kauhea hehku. Tien varressa
olevista mökeistä olivat muutamain ovet ja akkunat teljetyt muutamat
auki, mutta nähtävästi ilman asukkaita. Auralla ei kynnetty, värttinä
oli koskematta: juhdalla ja ihmisellä oli hirmuinen lepopäivä.
Kiro, Kainin kiroa pimeämpi, painoi maata! Silloin tällöin joku
yksinäinen, enimmäksen tummaan munkkiviittaan puettu olento samosi
poikki tien, luoden matkamieheen kummastelevan katseen ja riensi
eteenpäin kadoten johonkin suojaan, mistä kuului kuolevan heikko
valitus, joka ilman ympärillä vallitsevaa hiljaisuutta tuskin olisi
ulottunut kynnystä kauemmaksi. Matkustajan lähestyessä kaupunkia
näkymö muuttui vähemmän autioksi, mutta vielä hirveämmäksi. Näkyi
purjekankaisin tarkoin käärittyjä rattaita ja vankkuria täynnä
sellaisia, jotka etsivät paosta pelastusta, unhottaen että rutto oli
joka paikassa! Luurangoiksi kuihtuneitten hevoskulujen raskaasti vetää
retuuttaessa noita ruumisvaunujen kaltaisia ajoneuvoja, joskus huuto
rikkoi hiljaisuuden, ja ratsastajan hevonen hypähti tien viereen, kun
toverien sydämettömästä itsekkäisyydestä joku onneton, jossa tauti oli
puhjennut ilmi, suistettiin ajoneuvoista ja jätettiin tien varteen
menehtymään. Eräät vankkurit pysähtyivät aivan portin edustalle ja
muuan mies naamari silmillä tyhjensi sen sisällön tien vieressä olevaan
vihertävään allikkoon. Siinä oli pukuja ja verhoja kaikenlaatuisia ja
arvoisia, keikarin päärmättyjä manttelia, armollisen neidin myssyjä ja
huntuja ja kerjäläisen repaleita. Katsellessaan naamioitetun tointa
näki ratsastaja lauman laihtuneita, nälkäisiä sikoja juoksevan paikalle
ravinnon toivossa, ja matkamiestä pöyristi ajatellessaan, _mitä_
ravintoa ne lienevät vainunneet! Mutta ennenkuin hän ehti portille,
ne elukoista, jotka olivat uutterimmin tonkineet saastutettua läjää,
kaatuivat kuolleina toisten keskelle.
"Hoh hoo!" sanoi naamariniekka ja hänen hotto äänensä kuului vielä
hotommalta naamarin takaa -- "tuletko tänne kuolemaan, muukalainen?
Ei uhkea samettiviittasi eivätkä kultakirjasi sinua gavocciololta
[paisukkeita, taudin kauhea tuntomerkki] suojele. Jatka matkaasi, jatka
matkaasi, -- tänäpäivänä armaasi suuteloitten herkkupala, huomenna
rotille ja madoille liian saastainen!"
Vastaamatta tuohon kamottavaan tervehdykseen Adrian, sillä ratsastaja
oli hän, kulki edelleen. Portit olivat seljällään; se oli kaikista
pelottavin merkki, sillä ensimmältä oli huolellisimmasti varoen
estetty muukalaisia kaupunkiin pääsemästä. Kaikki huolenpito, kaikki
varovaisuus, kaikki valppaus oli turhaa. Ja kolme kertaa yhdeksän
vartijaa oli kuollut tuohon ainoaan paikkaan, ja upseeritkin,
joitten tuli määrätä heidän seuraajansa olivat kuolleet. Lain ja
järjestyksen, terveyshoitokunnat ja turvallisuusyhdistykset -- kaikki
oli kuolema lakkauttanut! Ja rutto oli tappanut tieteet ja taiteetkin,
yhteiskunnalliset laitokset, sivistyksen sopusoinnun ja koneiston,
aivan kuin ne olisivat olleet lihaa ja verta!
Yksinään ja hiljalleen vaelsi lempijä edelleen lemmenretkellään,
päättäen löytää ja pelastaa kihlattunsa, ja läpi kauhujen erämaan
opasti häntä (tuota uskollista ja oikeata ritaria!) tuon ihmeellisen
intohimon autuas toivo, jaloimman kun se on jalo, katalimman, kun
se on katala! Hän saapui tilavalle, palatsia ympäröimälle aukealle,
jonka varrella Italian parhaimmat ja hienoimmat ylimykset tavallisesti
asuivat. Muukalainen oli yksin, ja hänen oivallisen ratsunsa astunta
tuntui kamottavalta ja tuskalliselta hänen korvissaan. Silloin,
poiketessaan muutamasta kadunkulmasta, hän näki erään vaimon hiipivän
eteenpäin lapsi sylissä ja toinen takertuneena hänen hameesensa. Hän
piti suurta kukkakimppua sieramiensa edessä (yleinen, mutta turha keino
tarttumista vastaan) ja jupisi lapsille, jotka valittivat nälkäänsä,
-- "kyllä, kyllä saatte ruokaa! Tarpeeksenne ruokaa, jos nyt kuljette
eteenpäin. Mutta voi tätä kulkua!" -- ja hän katseli ympärilleen,
olisiko joku tautinen lähellä.
"Ystäväni", sanoi Adrian, "tietänettekö missä luostari --"
"Pois, mies, pois!" huusi vaimo.
"Voi", sanoi Adrian murheellisesti hymyillen, "näettehän etten vielä
ainakaan _levitä_ tautia!"
Mutta vaimo, pitämättä hänestä lukua, läksi pakenemaan; silloin
muutaman askeleen päässä lapsi, joka piti hänestä kiinni, pidätti hänet.
"Äiti, äiti!" hän huusi, "olen kipeä -- en jaksa liikkua."
Vaimo seisahtui, vetäsi syrjään lapsen nutun ja, nähtyään sen
kainalossa pelottavat paisumat, hyljäsi oman lihansa ja pakeni
kiljaisten pitkin toria. Kiljaus soi kauan Adrianin korvissa,
vaikkei hän nähnyt sen luonnotonta syytä, -- _äiti ei pelännyt
pienokaisensa, vaan itsensä puolesta_. Luonnon ääntä ei kuultu tuossa
ruumiskaupungissa enempää kuin itse haudassa! Adrian ratsasti eteenpäin
rivakkaammin askelin ja saapui vihdoin komean kirkon edustalle. Ovet
olivat selki seljällään; hän näki sisällä joukon munkkeja (kirkossa
ei ollut muita Jumalaa palvelevia ja nekin naamarit silmillä), jotka
olivat kokoontuneet alttarin ympärille ja lauloivat virttä _Miserere
Domine_. -- Italian hurskaimpana pidetyn kaupungin herranpalvelijat
seurakunnatta!
Nuori ylimys pysähtyi ovelle ja odotti, kunnes jumalanpalvelus oli
päättynyt ja munkit astuivat portaita myöten kadulle.
"Pyhät isät", sanoi hän heille, "saanko pyytää teidän hyvyyttänne
neuvomaan minulle suorimman tien Santa Maria di Pazzin luostariin?"
"Poikani", sanoi joku noista muodottomista haamuista, joitten näköisiä
ne olivat kääriliinojen kaltaisissa viitoissaan ja omituisissa
naamareissaan, "jatka matkaasi ja Jumala olkoon kanssasi. Mainitsemasi
pyhä luostari lienee nyt rosvojen tai hurjehtijoitten hallussa.
Abbedissa on kuollut ja moni sisarista lepää hänen vieressään. Muut
nunnat ovat paenneet ruttoa."
Adrian oli kirvota hevosensa seljästä, ja hänen vielä tuijottaessaan
paikallaan tuo kolkko kulkue jatkoi matkaansa pitkin autiota katua
veisaten juhlallisella äänellä munkkivirttä:
"Kautta Äidin, Pojan on
Ota kuolon tehoton;
Anteeks' anna velkamme,
_Miserere Domine_!"
Toinnuttuaan kauhistuksestaan Adrian lähti munkkien jälestä ja heidän
lopetettuaan värsynsä hän puhutteli heitä jälleen.
"Pyhät isät, älkää minua noin jättäkö. Kenties luostarissa tiedetään
jotakin hänestä, jota etsin. Sanokaa, mitä tietä pääsen perille."
"Älä kiusaa meitä, poikani", sanoi munkki, joka äsken oli puhunut.
"Pahaa tietää sinulle taivaan palvelijoitten rukousten häiritseminen."
"Antakaa minulle anteeksi, antakaa minulle anteeksi! Suuret sovinnot
olen suorittava, monet messut maksava; mutta etsin kallista ystävää --
tieni -- tieni --"
"Oikealle, kunnes saavut ensimmäiselle sillalle. Kolmannen sillan
takana tapaat virran rannalla luostarin", sanoi toinen munkki, jota
Adrianin kiihko liikutti.
"Jumalan siunaus, pyhät isät", jupisi Adrian ja kannusti ratsuaan
neuvottuun suuntaan. Munkit eivät välittäneet hänestä enempää, vaan
jatkoivat virttänsä. Hevosen kavioitten kalkkaessa vasten kivitystä
kuului ratsastajan korviin rukoileva säe --
"Miserere Domine!"
Kärsimättömänä, toivottomana, Adrian ajoi täyttä laukkaa pitkin katua.
Hän kulki poikki torin -- se oli tyhjä kuin erämaa -- synkkien,
suljettujen katujen, joilla Guelfien ja Ghibellinein sotahuudot ennen
olivat innostuttaneet Florensin ritarillista ylimystöä. Nyt olivat
sekasin hautaholvissa ja kuopassa Guelfi ja Ghibellini, ritarin
kannukset ja kerjuusauva. Tuon äänettömyyden rinnalla kansalaissodan
kiljuntakin olisi ollut siunaus!
Ensimmäisen, toisen ja kolmannen sillan hän tapasi ja seisautti
vihdoin ratsunsa luostarin muurien edustalle. Portti oli raollaan ja
saranoilta putoamaisillaan; hän sitoi ratsunsa pielukseen, kulki pihan
poikki ja saapui vastakkaiselle ovelle, joka vei päärakennukseen, sekä
kateelliselle rautaristikolle, joka ei enää ollut saastaisen maailman
esteenä. Siihen seisahtuessaan hetkiseksi henkeänsä vetämään ja
hermostoansa tyynnyttämään, raaka nauru ja kovaääninen laulu, kirousten
säestämä ja keskeyttämä saapui hänen korviinsa. Hän työnsi ristikkoisen
oven syrjään, astui sisään ja melun johtamana hän saapui luostarin
ravintohuoneeseen. Tuossa ankarain ja puhtaitten taivaan morsianten
kokouspaikassa hän ennen abbedissan hallussa olleessa pöydän päässä
näki kummallisen sekalaisen roistojoukkion, jossa ensi silmäyksestä
päättäen näytti olevan kaikenarvoista ihmisluokkaa, sillä muutamain
yllä olivat karkeat, jopa ryysyiset vaatteet, muutamien verhona uhkeat
silkkiin ja samettiin kirjaellut viitat ja höyhentöyhtöiset päähineet.
Mutta toinen silmäys riitti jo ilmaisemaan että kumppanukset olivat
samallaista joukkokuntaa, ja että tuo silmiinpistävä komeus oli vaan
vartijattomista palatseista tai isännättömistä myymälöistä riistettyä
saalista, sillä sulkakoristeisten, jalokivistä välkkyvien hattujen
alta näkyivät hurjat, pesemättömät ja parrottuneet naamat, joita
kaihtavat pitkät kiharat, joita hiotun veitsen ja palkkalaiskäsivarren
ammattiveljet olivat alkaneet kasvattaa, käyttääkseen niitä useasti
naamarin verosta. Noitten nurjien mässäävien joukossa oli useita
naisia, nuoria ja keski-ikäisiä, rumia ja kauniita, ja hurskasta
Adriania pöyristytti nähdessään julkeitten porttojen yllä nunnien
puhtaita vaatteita ja heidän alastomilla rinnoillaan pyhiä
rukousnauhoja. Pöytä oli täynnä viinipulloja, herkullisia ruokia ja
enimmäkseen jumalanpalvelukseen pyhitettyjä kulta- ja hopea-astioita.
Kun nuori roomalainen hämmästyneenä seisahtui kynnykselle, niin mies,
joka oli pitojen esimiehenä, kookas, mustaverinen roisto, kasvoissa
syvä arpi, joka kävi hänen vasemman poskensa ja ylähuulensa poikki ja
loi hänen karkeisiin piirteisinsä luonnottoman hirveän näön, ärjäsi
hänelle:
"Astu sisään, mies -- astu sisään! vai siinä mykkänä töllistät! Me
olemme vierasvaraisia isäntiä ja kaikkien pitää saaman tervetuliaiset.
Meillä on viiniä ja naisia. Herra piispan viiniä ja abbedissan naisia!
"Tää kuoleman laulu on voittoisen,
Sotajoukot se kaatavi henkäisten;
Se katkovi tyrmän ja linnain salvat,
Se hirttäjän kynsistä riistää halvat.
Oi terve sä rutto! Se rikkaan hyytää,
Jo köyhäkin kehtavi leipää pyytää.
Oi terve sä rutto! Sun vaan hyvä jatko!
Sä nunnan ja vangitun kahlehet ratko!
Jo, sorrettu, aukeni tyrmäsi sulle,
Eläköön kiroo maan -- se on siunaus mulle!"
Ennenkuin nuo hirvittävät säkeet olivat päättyneet, Adrian jo
lähti tuosta häväistystä huoneesta, huomaten ettei hän tuollaisten
raivostuneitten parissa pääsisi tiedustelujensa perille ja pakeni
kauhistuneena tuskin henkeänsä vetäisten, kunnes hän jälleen seisahtui
pihalle kivuliaaseen, viimattomaan auringon paahteesen, joka näytti
olevan sovelias sää niille tapahtumille, joita se valaisi. Hän päätti
kuitenkin viivähtää tuossa paikassa ja yrittää vielä tiedustella, ja
seisoessaan ulkona mietiskellen ja epätietoisena hän huomasi lähellä
pienen kappelin, jonka kapeasta akkunasta heikosti kuullotti päivän
himmentämä vahakynttiläin valo. Hän lähestyi sitä, astui sisään ja
näki sen pyhäkössä yksinäisen, polvillaan rukoilevan nunnan. Kapealla
käytävällä olevalla pöydällä, jonka kummassakin päässä oli pitkiä
vahakynttilöitä palamassa, useista ruumiskääreistä näkyi kuoleman
viihdyttämien vainajien epäselviä piirteitä. Adrian itse, johon paikan
pyhyys ja murhe koski sekä tuon yksinäisen, itsekkäisyydelle vieraan
kuolleitten vartijan liikuttava näkö, laskeutui polvilleen ja vaipui
palavaan rukoukseen.
Hänen noustuaan, taakka sydämestään hieman huojentuneena, nunnakin
nousi seisomaan ja pelästyi huomatessaan hänen.
"Onneton mies", sanoi hän äänellä, niin matalalla ja juhlallisella,
että se kaikui kuin haamun suusta -- "mikä kova kohtalo toi sinut
tänne? Etkö näe vieressäsi ruton koskettamaa tomua -- hengität ilmaa,
joka tuhoaa! Pois täältä! Etsi hävityksen joukosta paikka, jossa musta
vieras ei ole käynyt!"
"Pyhä neito", vastasi Adrian, "tuo vaara ei pelota minua -- etsin
häntä, jonka elämä on omaani kalliimpi".
"Ei tarvitse sinun sanoa minulle että olet äskettäin tullut Florensiin!
Täällä poika luopuu isästään ja äiti hyljää lapsensa. Silloin kun elämä
on toivottomin, nuot yhden päivän toukat takertuvat siihen, kuin se
olisi kuolemattomuuden lunastus! Minua yksin ei kuolo kauhista. Kauan
oltuani maailmasta erilläni, olen nähnyt sisaruskuntani perikadon --
Jumalan huoneen häväistynä -- sen alttarin kumottuna, miksi eläisin
minä -- viimeinen, jota rutto ei ole saanut valapattoiseksi eikä
hengiltä!"
Nunna vaikeni hetkeksi, ja katsoen tarkastaen Adrianin tervettä muotoa
ja murtumatonta vartaloa, hän huokasi raskaasti. -- "Muukalainen, miksi
et pakene?" hän sanoi. "Yhtä hyvin saattaisit täysinäisistä holveista
ja kuoleman saastaisesta mädännyksestä hakea elossa olevaa kuin tästä
kaupungista."
"Sisar ja siunatun Vapahtajan morsian!" sanoi roomalainen pannen
kätensä ristiin -- "yhtä sanaa rukoilen sinulta. Olet arvattavasti
tämän häviöön joutuneen luostarin sisaruskuntaa! sano minulle,
tiedätkö, onko Irene di Gabrini [Rienzin sukunimi oli Gabrini] --
entisen abbedissan vieras, Rooman kukistetun tribuunin sisar -- vielä
elävien joukossa?"
"Oletko hänen veljensä?" sanoi nunna. "Oletko tuo laskenut aamun
aurinko?"
"Olen hänen ylkänsä", vastasi Adrian suruisesti. "Puhu!"
"Voi liha! liha! kuinka olet voitolla viimeisiin asti, turmeluksen
pitaalihuoneessakin!" sanoi nunna. "Turhamielinen! Ole ajattelematta
maallisia liittoja; tee sovinto taivaan ja itsesi välille, sillä
päiväsi ovat varmaan luetut!"
"Nainen!" huusi Adrian kärsimättömänä -- "älä puhu minulle itsestäni
äläkä herjaa siteitä, joiden pyhyyttä et voi tuntea. Minä kysyn sinulta
vielä, niin totisesti kuin itse toivot armoa ja autuaaksi, onko Irene
elossa?"
Nunna pelästyi nuoren rakastavan kiihkeyttä ja hetkisen kuluttua, mikä
Adrianista oli kuin vuosisata tuskallista epäilystä, hän vastasi:
"Neito, josta puhut, jäi elämään muitten kuoltua. Harvojen
eloonjääneitten hajaantuessa eri tahoille, hän lähti luostarista -- en
tiedä mihin; mutta hänellä oli ystäviä Florensissa -- joitten nimeä en
tunne."
"Ollos siunattu, pyhä sisar! Kauanko sitten hän lähti luostarista?"
"Neljä päivää on kulunut siitä kuin rosvot ja portot anastivat Santa
Marian asumuksen", vastasi nunna vaikeroiden.
"Neljä päivää! -- Etkö tiedä mitään enempää?"
"En -- mutta maltappa, nuori mies!" ja nunna lähestyi sekä alensi
äänensä käheäksi kuiskeeksi -- "kysy _Becchineiltä_." [Florensissa
tavallisesti samaan säätyyn kuuluvat kaupunkilaiset kantoivat
vainajansa paarilla hautaan, mutta rutto oli luonut uuden elinkeinon,
ja väestön alhaisin rupa oli äärettömästä maksusta ottanut
kuljettaakseen uhrien jäännöksiä. Sellaisten miesten nimi oli Becchini.]
Adrian peräytyi säpsähtäen, teki hätäisesti ristinmerkin ja lähti
mitään vastaamatta luostarista. Hän palasi hevosensa luokse ja ratsasti
kaupungin liikkeettömään sydämeen. Ravintoloita ja majapaikkoja ei
enää ollut, mutta kuolleitten ruhtinasten palatsit olivat elävälle
muukalaiselle avoinna. Hän poikkesi niistä yhteen -- avaraan, uljaaseen
taloon. Tallissa hän tapasi rehua soimessa, mutta hevoset, jotka siihen
aikaan Italian kaupungeissa merkitsivät sekä arvoa että varallisuutta,
olivat ruokkijaansa tiessä. Jalosukuinen ritari ryhtyi hevoshoitajan
toimeen, riisui raskaat tamineet, solmi ratsunsa häkkiin kiinni, ja
kun uupunut elukka ympäröivistä hirmuista tietämättömänä, ahnaasti
rynnisti ateriansa kimppuun, sen nuori herra kääntyi poispäin jupisten,
"uskollinen palvelija ja ainoa toveri, säästäköön sinua rutto, joka ei
ole säälinyt eläintä eikä ihmistä, ja vieös minä täältä sydämeltäni
keventyneenä!"
Avara eteinen, yltympäri aseita ja lippuja -- leveät marmoriportaat,
joitten seinät olivat täynnä sen ajan kankeapiirteisiä ja
räikeänvärisiä maalauksia, johtivat väljiin suojiin, joissa riippui
sametti- ja kultakankaisia verhoja, mutta joissa haudan hiljaisuus
vallitsi. Hän heittäytyi patjoille, joita oli kasattu keskelle
huonetta, sillä hän oli ratsastanut koko aamun ja monta päivää
perätysten sekä oli uupunut joka jäsenestään, mutta hän ei voinut
levätä. Kärsimättömyys, murhe, toivo ja pelko jäytivät hänen sydäntään
ja polttivat hänen suoniaan ja hetkisen turhaan yritettyään viihdyttää
ajatuksiaan ja laatia varmempaa suunnitelmaa, kuin minkä sattumus ehkä
hänelle tarjoisi, hän nousi ylös ja lähti kulkemaan läpi huoneitten
epämääräisessä toivossa, jonka vaan sattumus saattoi tyydyttää.
Oli helppo huomata että hän oli lepopaikakseen valinnut jonkun
ruhtinaan kodin, ja kaikki häntä ympäröivä loisto himmensi kerrassaan
vähemmän sivistyneitten ja varakasten roomalaisten raa'an ja karkean
komeuden. Tuossa oli soitikko, jonka kieliä oli äskettäin kosketeltu,
ja kullattu kuvateos, kuin äskettäin avattu; tuossa olivat istuimet
tuttavallisesti vieritysten, aivankuin neiti mielitiettyineen olisi
siinä vast'ikään kuiskaellut.
"Samaan tyhjyyteen", ajatteli Adrian, -- "kuin isännän, saattavat pian
haihtua kutsumattoman vieraankin jäljet!"
Vihdoin hän saapui saliin, jossa oli pöydällä viinipulloja, lasisia
maljoja ja yksi hopeainen, lakastuneita kukkia, homehtuneita hedelmiä
ja paisteja. Toisella puolen akuttimilla verhotuista kaksoisovista
päästiin avaraan porraskäytävään, joka vei rakennuksen takana olevaan
vähäiseen puutarhaan, missä suihkulähde vielä pulputteli välkkyvänä
ja eloisana -- paitsi vierasta, ainoa elollinen esine! Portailla oli
karmosiininkarvainen mantteli sekä sen vieressä naisen hansikas.
Nuot jäännökset näyttivät kertovan lempivän sydämelle lempivän
viimeisestä hyväilystä ja viimeisestä erohetkestä. Hän vaikeroitsi
ääneensä, ja tuntiessaan olevansa kaikkien voimainsa tarpeessa hän
täytti yhden maljoista puoleksi tyhjennetystä pullosta Kyypron viiniä.
Hän siemasi sen -- se virkisti häntä. "Nyt", hän sanoi, "toimeeni
taasen, -- lähdenpä retkelleni", kun hän yht'äkkiä kuuli raskasta
astuntaa huoneesta, jonka hän oli jättänyt -- se lähestyi -- ja saliin
saapasteli kaksi kookasta, pelottavan näköistä henkilöä. Ne olivat
mustiin, karkeisin vaatteisin puettuja, käsivarret paljaina, kasvoilla
suuret, muodottomat naamarit, jotka ulottuivat rintaan saakka ja joissa
oli vaan kolme pientä aukkoa, näön ja hengittämisen varaksi. Colonna
tarttui miekkaansa, sillä nuo oudot eivät olleet sellaisten näköisiä,
joita tavallisesti saattaa huoletta katsella.
"Hei", sanoi toinen, "palatsi on saanut uuden vieraan tänään. Älä
meitä pelkää, muukalainen, tilaa -- ja tavaraakin on yllin kyllin
kaikille, jotka nykyään oleskelevat Florensissa! Kas pirua, tuossa on
yksi hopeapikari vielä -- mistä se tulee?" Niin sanoen mies sieppasi
maljan, jonka Adrian oli tyhjentänyt, ja pisti sen poveensa. Sitten hän
kääntyi Adrianiin, jonka käsi yhä oli miekankahvassa, ja sanoi puhjeten
nauruun, joka kuului tukahutetulta ja kumealta naamarin takaa --
"emme me kenenkään kurkkuja katko, signor; Näkymätön meiltä ne vaivat
säästää. Me olemme rehellistä väkeä, valtion virkamiehiä, ja tulimme
vaan katsomaan, tarvitsisiko vaunujen poiketa tänne ensi yönä."
"Olette siis --"
"Becchiniä!"
Adrianin veri jähmettyi. Becchino jatkoi. -- "Ja aiotteko asua tässä
talossa sen ajan, kun viivytte Florensissa, signor?"
"Aion, jollei oikea haltija vaadi sitä itselleen."
"Hah haa! Oikea haltija! Rutto nyt on kaiken haltija! Menneellä viikkoa
tässä palatsissa kolme uljasta seuraa asuskeli ja kaikki hautasin --
kaikki! Hauska talo ja peräti tuottava. Oletteko yksin?"
"Olen, nykyään."
"Näyttäkää meille, missä makaatte, että tiedämme tulla noutamaan teitä.
Kolmeen päivään ette näy tarvitsevan meitä."
"Hauskoja tervetuliaisia!" sanoi Adrian! -- "mutta kuulkaa. Oletteko
yhtä vikkeliä löytämään elossa olevia, kuin hautaamaan kuolleita? Minä
etsin täältä kaupungista erästä, joka, jos hänet löydätte, maksaa
teille koko vuotiset maahanpanijaiset."
"Ei, ei! Se ei kuulu meidän ammattiimme. Yhtä helppo on hakea
kadonnutta hiekkamurua meren rannalta kuin elävää olentoa teljetyistä
taloista ja ammottavista haudoista; mutta jos maksatte köyhälle
haudankaivajalle vähän ennakolta, niin pääsette ensimmäisenä uuteen
ruumishuoneeseen -- se valmistuu parhaiksi teidän tarpeeksenne."
"Tuossa!" sanoi Adrian heittäen lurjuksille muutaman kultakolikon
-- "ja jos tahdotte tehdä minulle ystävällisemmän palveluksen, niin
jättäkää minä ainakin eläessäni rauhaan, tai säästän teiltä sen
vaivan." Ja hän lähti huoneesta.
Puheliaampi Becchino seurasi häntä. "Te olette jalomielinen, signor,
malttakaa; tarvitsette kai tuoreempaa ruokaa, kuin tuollaiset
siivottomat tähteet. Minä pidän siitä huolen niin kauan -- niin kauan
kuin tarvitsette. Kuulkaa -- ketä minun piti etsimäni?"
Tuo kysymys viivytti Adrianin lähdön. Hän mainitsi nimen ja selitti
kaikki Irenen erityisominaisuudet sekä kuvaili katkerin mielin
hiukset, kasvonpiirteet, vartalon, tuon armaan ja pyhän olennon,
joka olisi runoilijan innostuksen aiheena saattanut olla, ja nyt oli
haudankaivajan osviittana. Mutta tuo olento, joka ei ollut pyhä,
pudisti päätänsä, kun Adrian oli lopettanut. "Viisisataa sellaista
kertomusta kuulin ruton ensi päivinä, jolloin vielä oli sellaisia
seikkoja kuin lempiviä ja lemmittyjä; mutta tuo oli herkkuluettelo,
signor, ja Becchino parka olisi mielissään, jos saisi tavata, taikka
vaikkapa haudatakin niin paljon suloa. Tahdon koettaa parastani; mutta
käyttääksenne aikanne parhaiten, niin tietäisinpä sivumennen neuvoa
teille monta armasta muotoa ja sorjaa vartaloa --"
"Pois, hornalainen!" murahti Adrian, "hulluutta kuluttaa aikaansa
sellaisen parissa!"
Haudankaivajan nauru seurasi hänen askeleitaan.
Kaiken päivää kuljeskeli Adrian pitkin kaupunkia, mutta etsiminen ja
tiedustelu olivat yhtä turhia; kaikki, joita hän kohtasi ja puhutteli,
näyttivät pitävän häntä mielettömänä. Meluavat juopuneitten joukkiot,
munkkikulkueet ja siellä täällä joku yksinäinen arka olento, joka
vältti kaikkien lähestymistä ja puhetta, olivat ainoat, mitkä hän
tapasi kulkiessaan noilla kolkoilla kaduilla, kunnes kellertävän harmaa
aurinko vaipui kukkulain taakse ja pimeys peitti verhoonsa ruton
äänettömät tiet.