Lempivän olinpaikka.
Erään Pohjois-Italian ihanimman järven rannalla oli Adrian di Castellon
lempimaatila, minne usein rauhallisina hetkinä hänen mielikuvituksensa
oli hellästi ikävöinnyt; sinne tuo nuori ylimys, erottuaan Neapelin
lähetyskunnan ylhäisimmistä jäsenistä, oli vetäytynyt kovaonnisen
Roomaan palaamisensa jälkeen. Useimmat hänen tovereistansa
olivat liittyneet ylimyksiin; nuori Annibaldi, jonka uskalias ja
kunnianhimoinen luonto oli lujasti kiintynyt tribuuniin, pysyi
puolueettomana sekä läksi Campagnassa olevaan linnaansa eikä palannut
Roomaan ennen Rienzin kukistumista.
Irenen lemmityn olinpaikka oli sangen soveltuvainen hänen
surumielisille aatoksilleen. Vaikka se ei ollut täydellinen
linnotus, se kuitenkin oli tarpeeksi luja kestääkseen vuoriston
rosvojen ja naapuriston vähäpätöisten tyrannien hyökkäyksiä. Joku
entisistä omistajista oli rakentanut sen muinaisten roomalaisten
häviöönjoutuneitten kesäasuntojen raunioista, ja sen marmoriset patsaat
ja sirotöiset kivitykset olivat läänitysajan harmajakivisten seinien
ja vankkojen tornien siventämättömän sulon omituisena vastakohtana.
Järveenpäin viettävältä, viheriäiseltä kunnaalta loi uljas rakennus
synkän varjonsa kauas siintävälle selälle; sen vieressä, taustassa
kohoavasta metsänpeittoisesta vuoristosta solui puron säännöttömästi
polveileva juoksu -- milloin lehvien kätkössä, milloin välkkyen
näkyvissä ja keräytyen vihdoin leveäksi suvannoksi -- jonka reunalla
vähäinen suihkulähde jonkun unhoon joutuneen runoilijaylimyksen
muistomerkki, puoleksi rappeutunein kirjoituksineen todisti menneitten
klassillisten aikojen hienontunutta aistia: sekä purki sitten
sammalten, jäkäläin ja tuoksuvien yrttien lomitse lyhyenä putaana liian
vetensä järveen. Ja siellä Pohjolan jäykempien lehvien keskellä rehotti
moni aikoja sitten istutettu aurinkoisemman Idän puu, joka ei ottanut
surkastuakseen tuossa kultaisessa ilmanalassa, joka kuin äidin huolella
kasvattaa melkein mitä luonnontuotetta tahansa. Paikka oli syrjäinen
ja yksinäinen. Sinne etäisistä kaupungeista vievät tiet olivat
monimutkaisia, vuorisia ja rosvojen hallussa. Muutamat hökkelit ja
neljänneksen penikulman päässä viheriäisellä rannikolla oleva luostari
olivat lähimmät asumukset, ja paitsi satunnaista toivioretkeläistä tahi
eksynyttä matkamiestä, tuota yksinäisyyttä harvoin kukaan häiritsi. Se
oli aivan sellainen paikka, joka tarjoaa lepoa maailmaan kyllästyneelle
sekä vaalii muistoja, jotka uhkeassa viljavuudessa rehottavat
intohimojen raunioilla. Ja se, jonka samalla sekä lempeä että itseensä
turvautuva mieli voi kestää yksinäisyyttä, ei olisi koko maailmasta
löytänyt ihanampaa ja rauhallisempaa tyyssijaa.
Mutta sellaiselle yksinäisyydelle Adrianin aikaisemmat unelmat eivät
olleet omistaneet tuota paikkaa. Siellä, hän oli ajatellut, kirkas
olento oli hallitseva -- sieltä lempi oli löytävä satamansa, ja
sinne, kun lempi vihdoin sieti häiriytyä, varallisuus ja synnynnäinen
jalous kutsuisivat kaikki lempeimmät ja parhaimmat henget, joita oli
alkanut liikkua Italian murheisessa povessa, luvaten toista, nuorempaa
runollisuuden, tieteitten ja taiteitten valtakuntaa. Tuon nuoren
ylimyksen jalolle ja romantilliselle, mutta hieman hajanaiselle ja
toimettomalle luonteelle, joka paremmin olisi soveltunut tyyneen ja
sivistyneesen, kuin myrskyiseen ja raakaan aikakauteen, kunnianhimo ei
tarjonnut mitään niin ihanaa palkintoa kuin kirjallisen joutoajan ja
henkisen levon. Hänen nuoruutensa oli Petrarcan vaikutus värittänyt,
hänen miehuutensa oli haaveksinut onnellisemmasta Vauclusesta, josta
Lauraakaan ei puuttunut. Unelmat, jotka olivat yhdistäneet tuon
näkymön Irenen kuvaan, vielä loivat siihen hänen varjonsa; ja aika ja
poissaolo vaan vaalivat hänen polttavia aatoksiaan, syvensivät hänen
synkeämielisyyttään ja enensivät hänen lempeään.
Tuossa yksinäisessä paikassa -- joka muistista kertoessanikin, sillä
nämät silmät ovat sen nähneet, nämät jalat siinä astuneet, tämä sydän
siinä auvoinnut -- joka, sanon, tätä kertoessanikin tuntuu minusta
(ja kenties suopeasta lukijastakin) mieluiselta ja tervetulleelta
muutokselta toiminnan myrskyistä ja kunnianpyynnin vaiheista, jotka
niin kauan ovat vallinneet kertomista -- tuossa paikassa Adrian
vietti talven, joka tuohon juovuttavaan ilmanalaan saapuu lempeänä
vaihteluna. Maailman jyty saapui vain heikkona ja epäselvänä humuna
hänen korviinsa. Hän sai vain vajanaisina ja ristiriitaisina
tietoihinsa nuot uutiset, jotka ukkosen vasamana iskivät halki
Italian, että tuo erinomainen ja suuremmoisia tavotteleva mies --
tuo itsessään mullistus -- joka oli herättänyt koko Europan ihailun,
innostuneitten kirkkaimmat toiveet, suurten tuhlaavimman ylistyksen,
itsevaltijaitten syvimmän kauhun, kaikkien vapaitten henkien hurjimmat
pyrinnöt, -- oli yht'äkkiä syösty vallastaan kirottuna, lainhylkynä.
Tuo tapahtui lopulla Joulukuuta ja Maaliskuun alussa sai Adrian siitä
tiedon eräältä pyhiinvaeltajalta, runsaasti kaksi kuukautta tapauksen
jälkeen, Maaliskuun vuonna 1348, joka näki Europan ja eritoten Italian
hirvittävimmän ruton hävittämänä, mitä historia tietää mainita, sekä
uhrien lukuun että ylhäisyyteen nähden kamalimman, ja joka omituisesti
liittyy muutamiin Boccaccion sulon ja Petrarcan kaunopuheliaisuuden
kuvausten yhteyteen.
Toivioretkeläinen, jolta Adrian sai tiedon Rooman vallankumouksesta,
ei tietänyt Rienzin eikä hänen perheensä seuraavista vaiheista.
Tiedettiin vain että tribuuni vaimoineen oli päässyt pakenemaan;
mihin, siitä ei kukaan ollut selvillä. Moni arveli että he jo olivat
kuolleet, joutuneet epälukuisten rosvojen uhriksi, jotka heti
tribuunin kukistumisen jälkeen olivat ryhtyneet harjoittamaan entistä
tointansa, säästämättä ijäkästä tai heikkoa, rikasta tai köyhää.
Kaikki, mikä koski entistä tribuunia, oli yleisen huomion esineenä, ja
pyhiinvaeltajakin oli saanut kuulla että ennen Rienzin kukistumista
hänen sisarensa oli lähtenyt Roomasta, mutta ei tiennyt mihin paikkaan
hän oli saatettu.
Nuot uutiset herättivät Adrianin hänen uneksivasta elämästään. Irene
oli joutunut siihen tilaan, jota hän kirjeessään oli rohjennut kuvailla
-- erotettuna veljestään, loistostaan sortuneena, turvatonna ja
ystävittä. "Nyt", sanoi tuo jalo ja ylevämielinen lempijä, "nyt hän
saattaa tulla omakseni tuottamatta tahraa nimelleni. Olkoot Rienzin
viat mitkä tahansa, hän ei ole niistä osallinen. _Hänen_ kätensä eivät
punota heimoni verestä; ihmiset eivät saata sanoa että Adrian di
Castello liittyy perheesen, jonka mahti on rakennettu Colonnan huoneen
raunioille. Colonnat ovat palanneet -- riemuitsevat -- Rienzi ei ole
mitään -- kovaonni ja hätä yhdistävät minut tuohon naiseen, jota ne
ovat kohdanneet."
Mutta kuinka panna toimeen nuot romantilliset päätökset -- Irenen
olinpaikan ollessa tuntemattomana? Hän päätti lähteä Roomaan hankkimaan
tarvittavia tietoja; hän kutsui palvelijansa, joita ilahutti matkaan
lähtö. Sota-asut otettiin esille varushuoneesta -- lippu juhlasalista
-- ja kahden päivän vilkkaan hyörinän perästä vain palajavan kevään
linnut häiritsivät suihkulähteen hiljaisuutta, jonka vaiheilla Adrian
oli viettänyt monet haaveksivat hetkensä; ja öinen lamppu ei enää
heittänyt yksinäistä valosädettään tornikammiosta aution järven selälle.