Temppelin kukistus.
Tuo oli kuin salama kirkkaana päivänä -- tuo tribuunia kohdannut
kovaonni, hänen valtansa kukkulalla, jolloin hän kourallisella
urhoollisia, vapaudestaan pitäviä roomalaisia olisi ainiaaksi voinut
musertaa Rooman vapautta vastustavan voiman -- vahvistaa maansa
oikeudet ja täyttää oman kunniansa määrän. Sellainen kovaonni oli
kuin ivaa Kaitselmukselta, joka oli tukenut häntä ahtaina aikoina,
hyljätäkseen hänet menestyksen auringonpaisteisimpana päiväsydännä.
Seuraavana aamuna ei ainoatakaan henkeä näkynyt kaduilla; puodit
olivat kiinni -- kirkot suljetut, kaupunki oli kuin kirkon
yhteydestä erotettu. Paavillisen pannajulistuksen kauhea kirous,
joka oli kohdannut ylimmäispapillisen kaupungin ylintä virkamiestä,
näytti hyytävän kaikki elämän valtimot. Legaatti itse, peljäten
muka henkeänsä, oli heti pannakirjan julkaisun jälkeen paennut
Monte Fiasconeen, jossa hän liittyi ylimysten joukkoon. Kirous oli
tehokkaampi kiroojan poissaollessa.
Iltapuoleen nähtiin muutamien henkilöitten kulkevan poikki Capitolin
avaran edustan; he tekivät ristinmerkin nähdessään leijonaan
kiinnitetyn julistuksen ja katosivat suuren palatsin ovista. Vähitellen
muutamia huolestuneita ryhmiä keräytyi kaduille, mutta ne pian
hajaantuivat. Kaikki yhteys ja liike oli lamaantunut. Tuota aseetonta
hengellistä valtaa, joka Jumalan näkymättömän käden tavoin raivasi
torit autioiksi ja nöyryytti kruunupäät, ei mikään fyysillinen voima
pystynyt uhmaamaan eikä vastustamaan. Mutta yleisen kauhun ohessa
yksi tieto kosketti ihmisten sydämiä -- heidän tähtensä tribuuni sai
noin kunniansa keskellä surkastua! Nuot tulisin kirjaimin seiniin
ja patsaisiin kirjotetut sanat kertoivat hänen rikkomuksensa: --
kapinoitsemisen, vakuuttaessaan Rooman oikeuksia -- kerettiläisyyden,
poistaessaan kirkollisia väärinkäytöksiä, ja tuon toisten viheliäisen
verhon, pyhyydenhäväistyksen, kylpemisestään Konstantinuksen
porfyrivaasissa! He tunsivat tuon vakuutuksen, he huokasivat -- heitä
pöyristytti -- ja autiossa palatsissaan, paitsi muutamia uskollisia
sydämiä, tribuuni oli yksin!
Luotettavimmat toskanalaisista sotamiehistä olivat lähteneet Irenen
mukana. Muu osa hänen voimaansa, paitsi joitakuita jälelle jääneitä
vartioita, oli palkattua roomalaista väkeä, kaupunkilaisia, jotka
kauan olivat olleet tyytymättömiä palkkojen viipymiseen ja nyt,
vetäen puolustuksekseen kirkonkirouksen, pysyivät toimettomina, mutta
nuristen, kotonansa.
Kolmantena päivänä uusi tapahtuma häiritsi kaupungin kuolonkaltaista
horrostilaa. Sataviisikymmentä palkkasoturia, johtajana neapelilainen
Pepin Minorbino, puoleksi ylimys, puoleksi rosvo (Montrealin kätyri),
saapui kaupunkiin, sijoittui Colonnan linnaan ja lähetti kuuluttajan
kardinaali-legaatin nimessä julistamaan kymmenentuhannen floriinin
palkinnon Cola di Rienzin päästä.
Silloin kajahti ilmoille heleänä, mutta ei innostuttavana niinkuin
ennen, Capitolin isonkellon ääni -- kansa, välinpitämättömänä,
alakuloisena, mielessä paavin hengellisen vallan pelko (joka oli
tuollaisissa tapauksissa sitä suurempi kuin hänen istuimensa oli pois
muutettu) saapui aseettomana Capitolin edustalle; siellä Leijonapaikan
luona seisoi tribuuni. Hänen aseenkantajansa pitelivät portaitten
edessä hänen sotahevostaan, hänen kypäriään ja samaa pertuskaa, joka
oli ensimmäisinä välähdellyt voittoisassa taistelussa.
Hänen vieressään oli muutamia hänen vartioväestään, palvelijoistaan
ynnä kaksi tai kolme etevintä porvaria.
Hän seisoi paljain päin ja pystyisenä, katsellen häpeävää, aseetonta
rahvasta halveksivin, säälinsekaisin silmäyksin; ja kellonsoiton
tauottua ja väkijoukon hiljaisena kuunnellessa hän näin puhui:
"Tulitte siis kerran vielä! Tulitteko orjina vai vapaina? Kourallinen
aseellisia miehiä on muurienne sisäpuolella: taivutteko te, jotka
porteiltanne karkotitte uljaimmat ritarit, Rooman kokeneimmat
sotasankarit, sadanviidenkymmenen palkkalaisen ja vieraan ikeen alle?
Tartutteko aseisin tribuuninne puolesta? Olette vaiti! -- olkoon
niin. Tartutteko aseisin _omien_ oikeuksienne -- _oman_ Roomanne
puolesta? Yhtä äänettömiä! Kautta pyhimysten, jotka pakanallisten
jumalien valtaistuimilla hallitsevat, oletteko niin langenneet
synnyinoikeudestanne? Ettekö ryhdy aseisin omaksi puolustukseksenne?
Roomalaiset, kuulkaa minua! Olenko loukannut teitä? Jos niin on laita,
_teidän_ kätenne minut surmatkoot, ja sitten puukkonne vielä verestäni
höyryävinä käykää päin rosvoa, joka on vain orjuutenne julistaja,
silloin minä kuolen kunnioitettuna, kiitollisena ja kostettuna. Te
itkette! Suuri Jumala, te itkette! Niin, minunkin tulisi itkeä --
eläessäni hetken, jolloin saan turhaan puhua vapaudesta roomalaisille.
-- Itkeä! Onko tämä kyynelten aika? Itkekää nyt, niin kyyneleistänne
olette korjaavat sadon rikosta, laittomuutta ja hirmuvaltaa!
Roomalaiset, tarttukaa aseisiin! Seuratkaa minua heti Colonnan
palatsiin, karkottakaa tuo roisto -- karkottakaa vihollisenne (tehkää
minun sitten mitä tahansa)", hän vaikeni, ei innostuksen kipinää
synnyttäneet hänen sanansa -- "tahi", hän jatkoi, "minä jätän teidät
kohtalonne haltuun."
Syntyi pitkällinen, syvä, yleinen murina; se vihdoin puhkesi sanoiksi
ja useat äänet huusivat yhdestä suusta: "paavin panna -- sinä olet
kirottu mies!"
"Mitä!" huusi tribuuni, "ja te minut hylkäätte, te, joitten tähden
yksin ihminen uskaltaa langettaa minuun Jumalansa vasaman! Enkö minä
_teidän_ takianne ole julistettu kerettiläiseksi ja kapinoitsijaksi?
Mitkä ovat minun luullut rikokseni? Että olen _tehnyt_ Rooman ja
väittänyt Italiata vapaaksi, että olen masentanut nuot kopeat
valtaherrat, jotka olivat sekä paavin että kansan vitsaus. Ja te --
te soimaatte minua siitä, mitä olen uskaltanut ja tehnyt hyväksenne!
Hyvät ihmiset, teidän _kanssanne_ olisin tahtonut taistella, teidän
_edestänne_ kuolla. Hyljätessänne minut te hyljäätte itsenne, ja koska
en enää hallitse urhoollisia miehiä, niin luovutan valtani tyrannille,
jota pidätte parempana. Seitsemän kuukautta olen ollut hallituksessa,
kaupan vaurastuttanut, nuhteettomasti tuominnut, sotakentällä ollut
voitollinen; -- olen näyttänyt teille millainen Rooma voisi olla; ja
nyt luopuessani vallasta, jonka minulle annoitte, kun minä olen poissa,
iskekää oman vapautenne puolesta! Se ei merkitse mitään, kuka on
urhoollisen ja suuren kansan ensimmäisenä. Näyttäkää, että Roomalla on
useita Rienziä, mutta onnellisempia!"
"Kuka käski mennä meitä verottelemaan", sanoi Cecco del Vecchio, joka
oli rahvaan mielipiteen olennoima: "ja miksei pannut ylimysten päitä
poikki."
"Niin", sanoi entinen haudankaivaja, "mutta tuo siunattu porfyriastia!"
"Ja mitäs me menisimme surman suuhun", sanoi Luigi teurastaja,
"niinkuin kaksi veljeäni? -- Taivas heitä armahtakoon!"
Ihmisten kasvoissa nähtiin epäröimisen ja häpeän ilme; moni itki
ja vaikeroitsi, ei kukaan (paitsi äskenmainittuja nureksijoita)
_syyttänyt_, ei kukaan soimannut, mutta ei kukaan näyttänyt olevan
halukas ryhtymään aseisiin. Oli päässyt valtaan yleinen kauhu,
kummallinen välinpitämättömyyden ja tunnottomuuden tyven, mikä usein
tapaa kansan, josta vapaus on vietin ja oikun asia, jossa se on käynyt
kompasanaksi, joka ei ole kauan nauttinut kaikkia sen järkeviä,
terveitä, hyödyllisiä ja siunattuja seurauksia, joka on säikähtänyt sen
sarastusta julistavia myrskyjä. Kansa sellainen on etelässä tavallinen,
se ei ole pohjolassakaan outo; sellaisen, jos Cromwell olisi elänyt
vuotta kauemmin, Englantikin olisi saattanut nähdä: ja todellakin,
jossakin määrin, sellaisen palauksen kansallisesta innostuksesta
kansalliseen välinpitämättömyyteen Englanti _näkikin_, silloin kun sen
lapset mielettöminä, ilman pidätystä, eteensä katsomatta luovuttivat
verisen sodan hedelmät Ludvigin irstaalle kätyrille ja Sydneyn
kuninkaalliselle murhaajalle. Sellaiseen henkiseen lainaukseen,
sellaiseen järjen sokeuteen jaloinkin kansa joutuu, kun vapautta, jonka
tulisi olla vuosisatojen kasvu, jonka juuret ulottuvat läpi tuhansien
ylimuistoisten olojen kerrosten, vaalitaan vieraan maan kasvina ja
se;, (samoin kuin muinaisen tarun puu ja Dryaadi) kukoistaa ja kuihtuu
yhden ainoan suojelushenkensä mukana.
"Voi taivas, olisin minä mies!" huudahti Angelo, joka seisoi Rienzin
takana.
"Kuulkaa häntä, kuulkaa poikaa!" huusi tribuuni, "lasten suusta viisaus
puhuu! Hän toivoo olevansa mies niinkuin te olette, tehdäkseen, mitä
teidän tulisi tehdä. Kuulkaa minua -- näiden muutamien uskollisten
kanssa minä ratsastan Colonnain korttelin läpi, vihollisenne linnan
edustalle. Kolme kertaa on torveni törähtävä tuon linnan edustalla;
jos kolmannella kerralla ette tule, aseellisina, -- en sano kaikki,
vaan kolme-, vaan kaksisataa, vaan yksi sata teistä -- minä katkasen
virkasauvani, ja maailma sanokoon että sataviisikymmentä rosvoa
lannisti Rooman hengen ja hävitti sen hallinnon ja lait!"
Tuon sanottuaan hän astui alas portaita ja nousi ratsunsa selkään;
ihmiset tekivät tietä äänettöminä, ja heidän tribuuninsa ja hänen
pienoinen seurueensa kulkivat verkalleen eteenpäin ja poistuivat
vähitellen yhä kasvavan väkijoukon silmistä.
Roomalaiset jäivät paikoilleen ja hetken päästä yllyttäjä Baroncelli,
joka huomasi kunnianhimolleen aukenevan alan, alkoi puhutella heitä.
Taikka hän ei ollut kaunopuhelias eikä lahjakas mies, hän osasi puhua
rahvaisimpaan tapaan. Ja hän tiesi että turhamaisuus, velttous ja
pöyhkeilevä ylpeys olivat hänen kuulijakuntansa heikkoja puolia.
"Hyvät herrat", sanoi hän noustuaan Leijonapaikalle, "tribuuni
puhuu oivallisesti -- niin hän ainakin puhuu -- mutta marakattikin
pani kissan kastanjoitaan noukkimaan; hän kärventäisi käpälänne
tulennoksessa, mutta tepäs ette olekaan niin typeriä. Pyhimykset meitä
auttakoot! Mutta tribuuni, hyvä mies, asuskelee palatsissa, pitää
pitoja ja kylpee porfyriastioissa -- hävetköön vähän -- jossa P.
Sylvesteri kastoi keisari Konstantinuksen; kyllähän tuosta taistella
kannattaa, mutta mitä _te_ siitä kostutte, muuta kuin saatte tuimia
iskuja ja mulkoilla juhlanäytelmiä? Jos ajatte pois nuo miehet, niin
saatte uuden viiniveron niskaanne: sen te saatte palkaksenne!"
"Kuulkaa!" huusi Cecco, "torvi soi -- ikävä kyllä, paha, että hän
rupesi verottamaan meitä!"
"Torvi soi", sanoi Baroncelli, "_hopeainen_ torvi, Herra nähköön! Ensi
viikolla, jos päästätte hänen pulasta, hänellä on kultanen. Mutta
menkää -- miksi ette lähde liikkeelle ystäväni -- sataviisikymmentä
palkkasoturia vaan. Ne ovat tosin koko piruja tappelemaan, kiireestä
kantapäähän rauta-asussa, no entä sitten -- jos ne katkovatkin neljä
tai viisisataa kurkkua, niin saattehan ne viimein matkoihinsa, ja
tribuuni syö sitä muhkeammat iltaset."
"Torvi soi toisen kerran", sanoi teurastaja. "Ellei vanha äitini olisi
jo menettänyt kahta meistä, niin iskisinpä kiinni uljaan tribuunimme
puolesta."
"Tarvitsette enemmän elohopeata sisäänne", jatkoi Baroncelli, "muuten
myöhästytte. Ja mikä vahinko se olisi! -- Jos uskotte tribuunia, niin
hän on ainoa mies, joka kykenee pelastamaan Rooman. Mitä, te maailman
jaloin kansa -- tekö ette pystyisi pitämään puolianne! Tekö yhdestä
miehestä riippuisitte -- ette saisi Colonnaa ja Orsinia aisoissa
pysymään! Kukas ylimykset San Lorenzon portilla löylytti? Ettekö te? Te
saitte puustit ja tribuuni rahat! Loruja, antakaa miehen mennä, yhtä
hyviä saa halvemmalla yllin kyllin. Ja kuulkaa, tuo on kolmas töräys,
nyt on myöhästä."
Ja etäältä kuuluva pitkäveteinen torventoitotus oli kuin paikan
poistuvan suojelushengen viimeinen varotus; ja kun sävel oli haihtunut
hiljaisuuteen, apea mieliala valtasi kokoontuneet. He alkoivat kaivata,
katua, silloin kuin kaipuu ja katumus eivät enää auttaneet. Baroncellin
sukkeluudet kävivät yhtäkkiä vastenmielisiksi, ja puhuja sai harmikseen
nähdä kuulijakuntansa hajaantuvan kaikille suunnille, juuri ollessaan
ryhtymäisillään selittämään, mitä suuria hän itse voi saada aikaan
heidän hyväksensä.
Mutta tribuuni kulki vahingoittumatta halki vaarallisen korttelin,
jossa viholliset hänen tulostaan peljästyneinä, olivat vetäytyneet
varustuksiinsa, jatkoi matkaansa P. Angelon linnaan, jonne Nina oli
lähtenyt ennen häntä. Sinne hän saapui ja siellä oli häntä vastassa tuo
uljas nainen hymy huulillaan hänen pelastumisestaan -- vuodattamatta
kyyneltäkään hänen onnettomuudestaan.