Menestyksettömän vallankumouksen seuraajat. Kenen moite -- hyljätyn vai
hyljääjien?
Talviauringon iloisesti paistaessa ylimysten sotajoukko kulki pitkin
Rooman katuja. Kardinaali-legaatti ratsasti ensimmäisenä; vanha Tapani
Colonna, (ei enää ylpeänä ja pystyisenä, vaan kumaraisena ja poikainsa
kuoltua surusta murtuneena) hänen oikealla puolellaan; viekkaasti
hymyilyvä Luca Savelli ja synkkäuhkainen Rinaldo Orsini kohta heidän
takanaan. Pitkä, mutta raa'an näköinen jono se oli, enimmäkseen
vieraita palkkalaisia, eikä näyttänyt tuo kulkue maanpaosta palaavilta
kansalaisilta, vaan sisäänmarssivilta vihollisilta.
"Jalo herra Colonna", sanoi kardinaali-legaatti pieni, kuiva
ranskalainen, täynnä karvaimpia ennakkoluuloja roomalaisiin, jotka
niinkuin kaikkia vieraita pappismiehiä olivat peräti huonosti
kohdelleet häntä hänen edellisellä matkallaan, "tuo Pepin, jonka
Montreal lähetti käskettäväksenne on todellakin tehnyt meille kunnon
työn."
Vanha Colonna nyökkäsi päätään, mutta ei vastannut mitään. Hänen vankka
järkensä oli jo murtunut, ja höperyys oli nähtävänä hänen kankeassa
katseessaan. Kardinaali jupisi: "hän ei kuule puhettani, murhe on
tehnyt hänen lapseksi jälleen!" ja kääntyen ympäri hän viittasi
kädellään Luca Savellia luokseen.
"Luca" sanoi legaatti, "olipa onni että Unkarin musta lippu pidätti
provencelaisen Aversassa. Jos hän olisi lähtenyt Roomaan, niin
olisimmepa saaneet tribuunin seuraajasta pahemman vastuksen kuin
itse tribuunista! Montreal", sanoi hän mahtipontisesti ja hieman
hymyillen, "on aatelismies ja ranskalainen. Tuo Pepin, joka on
hänen valtuuttamansa, on joko lahjomisella tai uhkauksilla saatava
puolellemme."
"Varmaan", vastasi Savelli, "se ei ole vaikeata. Montreal arveli käyvän
lujemmaksi tuon vastarinnan, jonka hän itse olisi mielellään lopettanut
--"
"Podestana tahi Rooman ruhtinaana, tuo vaatimaton mies! Me ranskalaiset
ymmärrämme pitää ansioitamme asianmukaisessa arvossa; mutta tämä
äkkiarvaamaton voitto hämmästyttää häntä niinkuin meitäkin, Luca;
meidän tulee siepata saalis Pepiniltä, ennenkuin Montreal pääsee hänen
avukseen. Mutta Rienzin täytyy kuolla. Kuulin että hän yhä pysyy P.
Angeloon sulkeutuneena. Orsini rynnätköön hänen kimppuunsa. Tänään
otamme haltuumme Capitolin -- kumoamme kapinoitsijan lait -- hajotamme
tuon hullunkurisen eduskunnan ja panemme kaupungin hallinnon kolmen
senaattorin käsiin -- Rinaldo Orsinin, Colonnan ja itseni; teille, jalo
herra, katsomme soveliaan toimen."
"Siinä on kylläksi, kun taasen pääsen palatsiini, ja retki kultaseppäin
kortteliin pian sen linnotukset nostaa. Luca Savelli ei ole
kunnianhimoinen mies. Hän vaan tahtoo olla rauhassa."
Kardinaali naurahti ivallisesti ja poikkesi Capitoliin vievälle
tielle. Edustalle oli kerääntynyt katselijoita, kuten tavallisesti.
"Tehkää tietä, tehkää tietä, lurjukset!" huusivat soturit rynnistäen
kummallekin puolen väkijoukkoon, joka oli tottunut Rienzin seuralaisten
rauhalliseen ja ystävälliseen kohteluun ja peräytyi liian hitaasti
soturien keihästen ja hevosten kavioitten alta. Ystävämme Luigi,
teurastaja, oli myöskin joukossa, ja hänen roomalainen verensä kovasti
kuohahti, kun saksalaisen peitsen järeä varsi sattui hänen pyylevään
vatsaansa. "Tuosta saat, roomalainen", sanoi raaka palkkasoturi
koettaen solkata italiaa, "tehkää tietä paremmillenne, jo olette
tarpeeksenne saaneet nähdä väenkokouksia ja näytelmiä."
"Paremmillenne!" murisi teurastaja parka, "roomalaisella ei ole
parempia, ja jollen olisi menettänyt kahta veljeäni San Lorenzon luona,
--"
"Tuo koira niskottelee", sanoi joku Orsinin seuralaisista, "ja puhuu
San Lorenzosta!"
"Minä muistan hänen vanhastaan", sanoi toinen vieressä ratsastava
Orsinilainen. "Hän oli Rienzin joukkiota!"
"Oliko?" virkkoi toinen synkästi, "sitten eivät ole terveelliset
esimerkit liian aikasia", ja huomatessaan teurastajan hurjistuneen
ja uhmaavan katseen, Orsinilainen kylmästi survasi peitsensä hänen
sydämeensä ja ratsasti hänen ruumiinsa ylitse.
"Häpeä! Häpeä!" "Murha! Murha!" huusi joukko ja alkoi hetken
kiivastuksessa tunkeilla hurjien soturien ympärillä.
Legaatti kuuli huudon ja näki liikkeen; hän vaaleni. "Roistot nousevat
uudestaan kapinaan!" hän jupisi.
"Eivät, teidän korkeutenne -- eivät", sanoi Luca, "mutta saattaa olla
hyvä herättää heissä terveellistä pelkoa; ne ovat aseettomia, sallikaa
minun käskeä soturieni hajottamaan ne. Yksi ainoa sana on riittävä."
Kardinaali suostui ja sana sanottiin. Soturit, joiden sisua vielä
kaiveli katkera muisto harjaantumattoman rahvaan voitosta, hajottivat
väkijoukon pitkin katuja ilman sääliä ja armoa -- ratsastaen kumoon
tahi keihästäen kuka eteen sattui -- täyttäen ilman huudoilla ja
kirkunalla ja sortaen maahan melkein yhtä monta miestä, kuin joku päivä
ennemmin olisi riittänyt Rooman puolustukseksi ja sen valtiolaitoksen
turvaksi! Tuon hurjan ja melskeisen kohtauksen perästä ja sen uhrien
ruumisten päällitse ratsasti legaatti seurueineen ottamaan Capitolin
salissa vastaan kaupunkilaisten uskollisuudenvakuutusta ja julistamaan
sortajat palanneiksi.
Heidän astuessaan portaitten vieressä ratsujensa seljästä, suurilla
kirjaimilla kirjoitettu lappu pisti legaatin silmään. Se oli
kiinnitetty basalttileijonan jalustaan ja peitti juuri sen kohdan,
jossa paavin pannajulistus oli ollut. Siinä nähtiin sanat:
_"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"_
"Mitä kujeita tuo on!" huusi legaatti jo vapisten ja katsoi ylimyksiin.
"Teidän korkeutenne", sanoi eräs neuvosmiehistä, joka oli tullut
Capitolista ottamaan vastaan legaattia, "me huomasimme sen siinä päivän
koittaessa; muste oli vielä märkä saapuessamme tänne. Pidimme parhaana
näyttää sitä teidän korkeudellenne."
"_Tekö_ piditte! Kuka te sitten olette?"
"Neuvoskunnan jäseniä, teidän korkeutenne, ja tribuunin jyrkkä
vastustaja, niinkuin nähtiin silloin kuin hän tahtoi uutta veroa --"
"Neuvoskunnan -- loruja! Ei neuvoskuntia tarvita! Järjestys on
kerrankin saatu toimeen. Orsini ja Colonna pitävät teistä vast'edes
huolta. Vai vastustitte veroa? Se oli aivan oikein, kun tyranni siitä
puhui; mutta minä varotan teitä, ystäväni, vastustelemasta niitä
veroja, joita _me_ tulemme panemaan. Kiittäkää onneanne, jos voitte
ostaa kirkolta rauhaa niilläkään hinnalla -- ja hänen Pyhyytensä on
vähän floriinien tarpeessa."
Neuvosmies vetäytyi nolostuneena takasin.
"Repikää pois tuo hävytön lappu. Ei, malttakaa, kiinnittäkää sen
päälle kymmenentuhannen floriinin palkinnon lupaus tuon kerettiläisen
päästä! _Kymmenen tuhannen_, se on minusta liian paljon _nykyään_ --
mutta muuttakaamme luku. Te Rinaldo Orsini, herra senaattori, lähtekää
sotureinenne P. Angeloon, saammepa nähdä, kestääkö kerettiläinen
piiritystä."
"Ei ole tarpeen, teidän korkeutenne", sanoi neuvosmies virkaintonsa
puuhassa, "P. Angelo on vallotettu. Tribuuni, hänen puolisonsa sekä
yksi paaschi pääsivät viime yönä pujahtamaan tiehensä, valepuvussa,
kerrotaan."
"Voi", sanoi vanha Colonna, jonka tylstynyt järki vihdoin käsitti, että
jokin merkillinen seikka viivytti hänen ystäviänsä. "Mitä on tekeillä?
Mikä tuo lappu on? Eikö kukaan sano minulle sen sisällystä? Vanhoja
silmiäni hämärtää."
Hänen tehdessään noita kysymyksiä kimakasti ja terävästi, syvä ja
luja ääni vastasi -- ei kukaan tiennyt mistä se tuli, väkijoukko
oli supistunut muutamiin harvoihin etupäässä munkkeihin, joitten
uteliaisuutta ei mikään voinut hillitä, ja joiden puku oli heidän
turvansa, sekä sotamiehiin -- ääni, joka karkotti punan monilta
poskilta, vastasi Colonalle, sanoen:
_"Vapiskaa! Rienzi palajaa!"_