Rakennuksen laho.
Ninan ystävällinen taito sai Irenen uskomaan että hänen aiotun
Florensin-matkansa aiheena oli vain hänen veljensä hellä tarkotus
saada häntä muuttamaan olinpaikkaa, jota hänen omat ajatuksensa
katkeroitsivat ja jossa hän itsensä ja Adrianin välisen suhteen takia
oli alttiina kaikelle, mikä saattoi olla kiusallista ja ikävää.
Sen pikaisuuden syyksi pantiin äkkiarvaamatta Florensiin aseita ja
rahaa lainaamaan matkustavan lähetyskunnan lähtö, joten hän saisi
turvallisen ja arvokkaan saattojoukon. -- Kärsivällisesti hän alistui
tuohon, mitä hän piti huojennuksena, ja sovittu oli että hän oli
jonkun ajan vieraileva erään Ninan sukulaisen luona, joka oli mahtavan
florensilaisen luostarin abbedissa. Luostarin yksinäisyyden aatos oli
tervetullut tuolle särjetylle sydämelle ja väsyneelle mielelle.
Mutta vaikka hänelle ei oltu ilmaistu Rienziä uhkaavaa vaaraa, niin
syvästi murheellisena ja pahaa aavistaen hän vastasi hänen syleilyynsä
ja jäähyväis-siunaukseensa; ja vihdoin kantotuolissaan, Rooman
porttien ulkopuolella, hän katui lähtöä, jolle vaaran mahdollisuus loi
pakenemisen näön.
Mutta kantotuolin ja sen saattojoukon peittyessä illan hämärään,
draaman melskeisimmät henkilöt kääntävät huomiomme puoleensa. Rooman
kauppiaat ja käsityöläiset pitivät tuona aikana ja erittäin Rienzin
kansallismielisenä hallituskautena joka viikko kokouksia kussakin
kaupungin kolmessatoista korttelissa. Ja kansanvaltaisimmassa näistä
oli Cecco del Vecchio oraakeli ja johtaja. Tuosta kokouksesta, jossa
seppä oli esimiehenä, kuului jytinä, joka kävi maanjäristyksen edellä.
"Niin", sanoi yksi joukosta -- Luigi, teurastaja -- "sanotaan hänen
tahtoneen panna uutta veroa ja sentähden hajottaneen neuvoston istunnon
tänään, kun noitten kelpo miesten tuli kansaa surku; se on synti ja
häpeä, että rahasto on tyhjä."
"Minä sanoin hänelle", virkkoi seppä, "että olkoon hän varuillaan
kansaa verottaessaan. Ei köyhät ihmiset veroja siedä. Mutta kun ei hän
ota neuvojani onkeensa, nähköön, kuinka käy -- hepo juoksee tiehensä,
marhaminta jää kouraan."
"_Sinunko_ neuvojasi, Cecco! Ei hänen mahansa niitä enää sulata. Se
mies on käynyt ylpeäksi kuin paavi."
"Mutta hän on sentään suuri mies", sanoi muuan joukosta. "Hän meille
lait antoi -- puhdisti Campagnan rosvoista -- täytti katujen varret
kauppioilla, puodit tavaroilla, lannisti Italian kopeimmat herrat ja
hurjimmat soturit --"
"Ja panee nyt veroja kansan niskoille, -- siinä suurkiitokset
avustamme", sanoi äkeä Cecco. "Mitä hän olisi ilman meitä? -- Me, jotka
teimme, voimme tehdä tekemättömäksikin."
"Mutta", jatkoi puolustaja huomatessaan että hänellä oli kannattajansa.
-- "sittenpä hän verottaa meitä omista eduistamme."
"Kuka niitä nyt ahdistaa?" kysyi teurastaja.
"Kyllä, ylimykset kokoovat uusia voimia Marinossa."
"Marino ei ole Rooma", sanoi Luigi, teurastaja. "Odottakaamme, kunnes
he tulevat porteillemme -- kyllä tiedämme kuinka heitä vastaan otamme.
Taikka, mitä siihen tulee, lienemme saaneet tarpeeksemme tappelusta --
kaksi veliparkaani sai kumpikin pistoksen liikaa. Miksi ei tribuuni,
jos hän on suuri mies, anna meille rauhaa? Lepo on kaikki mitä
tarvitsemme."
"Voi!" huokasi muuan satulaseppä. "Sopikoon hän vaan ylimysten kanssa.
Ne olivat ainakin hyviä ostajia."
"Minä puolestani", sanoi eräs hauskannäköinen veitikka, joka oli ollut
haudankaivaja huonoina aikoina, mutta nyt avannut puodin ja ruvennut
myymään rihkamoita elossa oleville, "minä hänelle kaikki antaisin
anteeksi, mutta en tuota porfyrivaasikylpyä."
"Se oli paha paikka se", sanoivat useat pudistaen päätänsä.
"Ja joutavia temppuja koko ritariksi rupeaminen paitsi tuota viiniä,
joka juoksi hevosen sieramista -- _siinä_ oli hiukan järkeä."
"Hyvät herrat", sanoi Cecco, "siinä se hulluus oli, ettei hän tehnyt
ylimyksiä päätä lyhemmiksi, kun ne pyristelivät hänen verkossaan, niin
sanoo Messere Baroncellikin. Niin, Baroncelli on kunnon mies, ei hän
tyydy puolinaisiin toimiin. Se oli jonkinlaista kansan pettämistä.
Silloin emme olisi ikinä menettäneet niin monta reipasta poikaa San
Lorenzon portilla."
"Totta, totta, se oli häpeä; jotkut sanovat että ylimykset olivat
lahjoneet hänen."
"Ja nuot jalot Colonna-parat", virkkoi toinen -- "poika ja isä -- ne
olivat perheensä parhaita, paitsi Castelloa. Minun tulee heitä surku ja
sääli."
"Mutta asiaan", sanoi eräs, joka oli _rikkain_ joukosta, "_verossa se
ponsi löytyy_, Kehtaa verottaa _meitä_. -- Uskaltakoon!"
"Sitä hän ei uskalla; sanotaan paavinkin jo nousevan karvat pystyyn,
joten hänellä ei ole muihin kuin meihin turvattavaa!"
Ovi lensi seljälleen -- mies syöksähti suu auki sisään:
"Hyvät herrat, paavin legaatti on saapunut Roomaan ja kutsunut luokseen
tribuunin, joka vast'ikään on lähtenyt hänen luotaan."
Ennenkuin kuulijat ehtivät tointua hämmästyksestään, sai torvien
toitotus heidän rientämään paikoiltaan; he näkivät Rienzin olevan
liikkeellä uljaassa loistossaan, tavanmukaisen ratsujoukkonsa keralla.
Hämärä oli tulossa, ja soihdunkantajat kulkivat hänen edellään. Hänen
kasvoillaan vallitsi syvä tyyni, mutta se ei ollut tyytyväisyyden
tyyntä. Hän kulki edelleen, ja katu oli jälleen autio. Rienzi saapui
Capitoliin ääneti ja läksi siihen palatsin huoneustoon, missä Nina
kalpeana ja hätäisenä odotti häntä.
"Hyvin, hyvin, hymyilethän! Ei -- se on tuo hirmuinen hymy, pahempi
kuin synkkä katseesi. Puhu, lemmittyni, puhu! Mitä kardinaali sanoi?"
"Vähän, mikä sinua ilahuttaa. Hän puhui ensiksi komeasti ja
juhlallisesti tuosta rikoksesta julistaa roomalaiset vapaiksi; sitten
kavalluksesta mennä vakuuttamaan että Rooman kuninkaan valitseminen on
roomalaisten asia."
"Hyvä -- vastauksesi?"
"Sellainen, joka sopii Rooman tribuunille: vakuutin ja todistin joka
oikeuden. Kardinaali siirtyi toisiin syytöksiin."
"Mihin?"
"Ylimysten verenvuodatukseen San Lorenzon porteilla -- puolustaessamme
itseämme valapattoisilta salamurhaajilta; tuo on oikeastaan päärikos.
Paavi kallistaa korvansa Colonnain puheille. Sitten pyhyydenhäväistys
-- niin, pyhyydenhäväistys (naura jo Nina, naura!) kun kylvin
porfyriastiassa, jota Konstantinus käytti pakanana ollessaan."
"Onko mahdollista! Mitä vastasit?"
"Nauroin. 'Kardinaali', sanoin, 'mikä ei ollut liika hyvä
pakanalle, ei ole liika hyvä kristilliselle katoolilaiselle!' Ja
tuo tuulikuiva ranskalainen oli kuin puulla päähän lyöty. Sitten
kysyin minä vuorostani, 'syytetäänkö minua siitä, että olen tehnyt
tuomioistuimeltani jollekin vääryyttä?' -- Äänettömyys. 'Sanotaanko
minun rikkoneen ainoatakaan valtion lakia?' -- Äänettömyys.
'Kuiskataanko edes ettei kauppa kukoista -- ettei henki ole turvattu
-- ettei ulkomailla tai kotona Rooman nimi ole kunnioitettu siihen
määrään, jolle ei mikään edellinen hallitus pysty vertoja vetämään?' --
Vaiti. 'Siis', sanoin, 'minulle on tuleva kiitoksesi eikä moitteesi,
herra kardinaali'. Ranskalainen katsoi katsomistaan, tutisi ja vapisi
ja sitten puhkesi sanoiksi. 'Minulla on vaan yksi paavin määräys
täytettävänä -- luovu heti tribuuniudestasi, muuten kirkko laskettaa
päällesi juhlallisen kirouksensa'."
"Mitä -- mitä?" sanoi Nina käyden kalpeaksi; "mikä on kohtaava sinua?"
"Kirkonkirous!"
Tuo kamala sana, jolla hengellinen valta niin usein oli musertanut
hurjimman vihollisensa, kuului Ninan korvissa sanomakellojen soitolta.
Hän peitti kasvonsa käsillään. Rienzi käveli edestakasin kiivain
askelin. "Kirous", hän jupisi, "kirkonkirous -- minulle -- _minulle_!"
"Voi, Cola! etkö koettanut lepyttää tuota ankaraa-"
"Lepyttää! Kuolema ja häpeä! Lepyttää! 'Kardinaali', sanoin ja minä
tunsin hänen sielunsa surkastuvan katseestani, 'valtani minä sain
kansalta -- kansalle yksin annan sen takasin. Kautta henkeni, ihmisen
sanat eivät pysty sitä vikuuttumaan. Sinä korska pappi, sinä itse olet
kirottu, sinä halpojen juonien ja maanpakolaisten tyrannien narri ja
kätyri, jos oikeuden Herran nimeen vedät henkäyksenkin sortajan hyväksi
ja sorretun oikeuksia vastaan.' Sitten jätin hänen ja nyt --"
"Nyt -- mitä on nyt tapahtuva? Kirkonkirous! Kirkon pääkaupungissa --
kansan taikausko! Voi Cola!"
"Jos", jupisi Rienzi, "jos omatuntoni syyttäisi minua yhdestäkin
rikoksesta -- jos olisin tahrannut käteni yhdenkin rehellisen miehen
verellä -- jos olisin rikkonut ainoatakaan itse laatimistani laeista --
jos olisin ottanut lahjoja tai tehnyt köyhälle vääryyttä, ollut tyly
orvoille tai sulkenut sydämeni leskiltä -- silloin, silloin -- mutta
ei! Herra, _sinä_ et hylkää minua!"
"Mutta _ihmiset_!" ajatteli Nina murheellisena, huomatessaan että
Rienzin oli valtaamaisillaan noitten uskonnollisten ja salaperäisten
haaveilujen puuska, jota hän ei sallinut kenenkään kuolevaisen silmän
näkevän, ei Ninankaan, silloin kun ne olivat ehtineet korkeimmilleen.
Ja nyt todellakin, hetkisen itsekseen jupistuaan, muoto ponnistellen,
niin että hänen ohimonsa verisuonet paisuivat paloiksi, hän lähti äkkiä
yksityiseen rukoushuoneesensa, joka oli hänen kammionsa vieressä.
Heittäkäämme verho niitten mielenliikutusten päälle, joitten valtaan
hän siellä antautui. Kuka on kertova nuot pelottavat, salaperäiset
hetket, jolloin ihminen polttavine intohimoineen, myrskyävine
ajatuksineen, hurjine haluineen, epätoivoisine pelkoineen anoo
yksinäistä luoksipääsyä Luojaltansa?
Pitkän ajan kuluttua siitä kuin Rienzi oli keskustellut Ninan kanssa
ja puoliyönkellon jo kauan sitten lyötyä, hän seisoi yksin eräällä
palatsin parvekkeella kirkkaassa ilmassa jäähdyttääkseen kuumetta,
joka vielä viipyi hänen uupuneessa ruumiissaan. Yö oli erinomaisen
tyyni, ja ilma kirkas, mutta viileä, sillä oltiin joulukuussa. Hän
katseli kiinteästi tuikkivia taivaankappaleita, joihin rajaton
herkkäuskoisuutemme on sijoittanut tulevaisuutemme tuomion.
"Joutava tiede", tribuuni ajatteli, "ja synkkä haaveksima, että ihmisen
kohtalo on ennakolta määrätty -- peruuttamaton -- muuttumaton hänen
synnyinhetkestään saakka! Mutta ellei tuo unelma olisi perätön, niin
olisinpa halukas tietämään mikä noista uhkeista valoilmiöistä on minun
syntymätähteni, -- mikä kuvaa -- mikä heijastaa minun elinrataani ja
sitä muistoa, minkä minä olen kuoltuani jättävä." Tuo ajatus mielessään
ja katse vielä luotuna ylös hän näki, ikäänkuin yhtäkkiä muitten
tähtien joukosta selkenevän tuon nopean ja loistavan pyrstötähden,
joka talvella 1347 herätti kauhua taikauskoisissa, jotka pitivät tuota
avaruutten vaeltajaa onnettomuuden ja murheen enteenä. Hän säpsähti
tuon nähdessään ja jupisi itsekseen, "sellainenko todella on minun
vertauskuvani tai, jos tarut puhuvat totta ja nuot oudot ilmiöt
tietävät kansojen perikatoa ja valtioitten kukistusta, ennustaako
se minun kohtaloani? En tahdo sitä enempää ajatella." [Voi! jos tuo
pyrstötähti Rooman oloissa oli yhteydessä Rienzin kukistumisen kanssa,
niin sitä muualla Europassa seurasi sitä hirveämpi vitsaus, rutto,
Hirmukuolema eli Mustasurma.]
Siirtäessään katseensa maahan hänen silmänsä viipyivät edustalla
olevassa basalttileijonassa, jonka harmaaseen ja suunnattomaan
vartaloon tähdet loivat kelmeän valon; silloin hän huomasi kaksi
mustiin viittoihin puettua henkilöä patsasta kannattavan jalustan
vieressä nähtävästi jossakin toimessa, jota hän ei saattanut erottaa.
Hän peljästyi, sillä hän ei ollut koskaan voinut päästä siitä
epämääräisestä luulosta, että oli olemassa jokin vakava ja määrätty
yhteys hänen kohtalonsa ja tuon vanhan basalttileijonan välillä.
Hän hiukan rohkasi mieltänsä kuullessaan vahtimiehen varottavan
tunkeilijoita, ja heidän astuttuaan valoisammalle paikalle, hän huomasi
heidän olevan munkkikaapuihin puettuja.
"Ole häiritsemättä meitä, poikani", sanoi toinen heistä vahtimiehelle.
"Pyhän Isän legaatin käskystä me tähän julkiseen oikeuden ja
rangaistuksen muistomerkkiin kiinnitämme kerettiläisen ja kapinoitsijan
pannaanjulistuksen. _Voi kirkon kiroomaa!_"