Perustuksen onteluus.
Valtiollisten tapahtumain nopea ja vaiheinen juoksu on vienyt
meidät etäälle tribuunin sisaresta ja Adrianin kihlatusta. Ja tuon
ihanan ja lempivän tytön mieluisat ajatukset ja suloiset haaveilut,
vaikka ne _hänestä_ olivat kaikkia kunnianhimon myrskyjä ja vaaroja
arvokkaammat, eivät sovellu yhtä hyvin kerrottaviksi: -- niitten lempeä
yksitoikkoisuus on muutamalla sanalla kuvattu. Niillä oli vain yksi
esine, ne pyrkivät vain yhteen päämäärään. Kaihoksuen veljensä hovin
loistoa ja, milloin hän pakotti itsensä näyttäytymään, Ninan uhkeamman
ja häikäisevän kauneuden ja kaikkivaltaavan läsnäolon pimentämänä
-- hänestä tuo komeus ja nuot ihmisjoukot näyttivät epätodelliselta
näytelmältä, josta hän palasi _tosielämään_, -- oman sydämensä
toiveisiin ja aatoksiin. Tyttö parka! Velivainajansa hempeä ja hellä
luonto oli hänessä kokonaan, eikä hiukkaakaan elossa olevan ankaraa
henkeä eikä rajatonta kunnianhimoa -- silmää väsyttävää, kiihkeätä
loisteliaisuutta, -- hän huonosti soveltui tuohon levottomaan, mutta
uhkeaan ympäristöönsä, johon hän oli näin äkkiä siirretty.
Koko hänen hellä rakkautensa Rienziin ei pystynyt voittamaan
jonkinlaista pelkoa, joka yhdessä sukupuolen ja ijän erilaisuuden
kanssa esti häntä uskomasta hänelle asioita, jotka enimmin olivat hänen
sydämellään.
Kun Adrianin Neapelin hovissa viipymisen määräaika oli kulunut umpeen
(sillä tuohon hoviin, jonka valtaistuin oli ankarinten riitojen
esineenä, tribuuni tarvitsi jaloimman ja ky'ykkäimmän edustajansa --
ja juonet ja vastajuonet viivyttivät hänen lähtöänsä viikko viikolta),
niin hän alkoi käydä levottomaksi ja aavistaa pahaa. Niinkuin monet
itse näkymättömät, toimettomat katselijat, hän näki tietämättään
kauemmaksi tulevaisuuteen kuin sekä tribuunin että Ninan syvempi järki;
ja ylimysten vaarallisen tyytymättömyyden hän näki ja kuuli katseista
ja kuiskauksista, jotka eivät tulleet tarkempiin ja epäluuloisempiin
silmiin eikä korviin. Huolissaan, rauhattomana hän odotteli Adrianin
palajamista, ei itsekkäisistä aiheista yksin, vaan syystä peljäten
veljensä puolesta. Adrian di Castellossa, joka samalla oli sekä ylimys
että isänmaan ystävä, oli kullakin puolueella välittäjä, ja hänen
läsnäolonsa kävi päivä päivältä tarpeellisemmaksi, kunnes ylimysten
salaliitto vihdoin puhkesi ilmi. Siitä hetkestä hän tuskin uskalsi
toivoa: hänen tyyni mielensä, jota ei ollut sokasemassa korkealle
kehittynyt nero, mikä, kuten liian usein on laita, sai tribuunin
näkemään kovaa todellisuutta läpi petollisen ja välkkyvän valon,
oivalsi että Rubiconin poikki oli kuljettu, ja kaikista seuraavista
tapauksista hän sai vain selville kaksi seikkaa -- veljensä vaaran ja
ylkänsä poisjäämisen.
Vain Ninan kanssa saattoi hänen täysi sydämensä neuvotella, sillä
Nina, olkoon heidän luonteensa olleet kuinka erilaiset tahansa, oli
nainen, joka rakasti. Ja se heidät yhdisti. Rienzin vallan alkuaikoina
he olivat viettäneet monta onnellisimmista hetkistään yhdessä, etäällä
iloisista kansajoukoista, yksinään ja häiritsemättä, kesäiltoina
kuutamoisilla parvekkeilla, tuossa keskinäisessä myötätuntoisuuden ja
lohdutuksen jakelussa, joka kahdelle intohimoisolle ja vilpittömälle
naiselle suo hupaista ajankuluketta ja tehokkainta lohtua. Mutta
viimeisinä aikoina tuo seurustelu oli suuressa määrin pilaantunut.
Siitä aamusta, jona ylimykset olivat saaneet anteeksi, siihen, jolloin
he olivat marssineet Roomaa vastaan, oli kaikki ollut yhtämittaista
rajua mielenliikutusta. Jokainen muoto, minkä Irene näki, oli uhkaava
ja synkkä -- kaikki hilpeys oli poissa -- puuhaavaiset, huolestuneet
neuvosmiehet tai aseelliset soturit olivat päiväkaudet olleet ainoat
palatsissa kävijät. Rienziä ei ollut näkynyt kuin pikimältään; otsa
synkkänä, Nina oli hellempi, hyväileväisempi kuin koskaan, mutta noista
hyväilyistä pisti esiin murheellinen ja pahaenteinen sääli. Lohdutuksen
ja rohkaisemisen yrityksiä seurasi sairaan hymy ja katkonaisia sanoja;
ja Irenen olivat hänen oman sydämensä aavistukset valmistelleet
sitä iskua kohtaamaan, joka lankesi -- voitto oli hänen veljensä --
vihollinen lannistettu -- Rooma oli vapaa -- mutta Colonnain ylevä
huone oli menettänyt uljaimmat tukensa ja Adrian poistunut ijäksi! --
Hän ei moittinut häntä, hän ei saattanut moittia veljeänsä, kumpikin
oli menetellyt niinkuin kummankin tuli. Hän oli tapausten ja kohtalon
uhrirukka -- niitten tuulten Iphigenia, joitten tuli Rooma-laiva
satamaan viedä, tahi, kenties, paiskata se syvyyteen. Hän huumaantui
iskusta; hän ei itkenyt eikä valittanut; hän taipui myrskyn riehuessa,
ja se kulki päällitse. Kahteen päivään hän ei nauttinut ravintoa
eikä lepoa, hän sulkeutui huoneesensa, hän pyysi ainoastaan saada
olla yksin: mutta kolmantena aamuna hän tointui kuin ihmeestä, sillä
kolmantena aamuna tuotiin palatsiin seuraava kirje:
"IRENE. -- Ennen tätä olet saanut tietää syvän suruni syyn, tunnet
ettei Rooma enää voi olla Colonnan koti eikä Rooman tribuuni hänen
veljensä. Kirjoittaessani näitä sanoja kunniani vain heikosti
pitää minua pystyssä, kaikki rauenneet toiveeni, kaikki laatimani
suunnitelmat, kaikki entinen ja nykyinen rakkauteni sinuun valtaavat
sydämeni, enkä voi muuta tuntea kuin olevani kurja, Irene, Irene,
suloinen muotosi ilmestyy eteeni, ja noista armaista silmistä minä luen
että annat minulle anteeksi, -- sinä ymmärrät minut, ja niin kalliisti
kun tiedän sinun minua rakastavan, tahtoisit ennemmin että olisit
kadottanut minun, ennemmin että olisin heimolaisteni kanssa haudassa,
kuin tietää, että eläisin luokkani häväistyksenä, heimoni luopiona.
Voi, miksikä olin Colonna? Miksikä sallimus teki minun jalosukuiseksi
ja luonto ja olot kiinnittivät minun kansaan? Minä olen suljettu
sekä lemmestä että kostosta: kaikki kostoni lankee minuun ja sinuun.
Jumaloimani! Olemme kenties ijäksi erotetut; mutta kaiken sen autuuden
nimessä, jonka olen tuntenut rinnallasi -- kaiken sen humauksen,
josta uneksuin -- sen suloisen hetken, jolloin katseeni ensi kertaa
kohtasi sinut, vartioidessani lempeän sielusi palajamista silmiisi ja
huuliisi -- ensimmäisen lemmentunnustuksesi -- ensimmäisen suutelomme
-- viimeisten jäähyväistemme nimessä -- vannon olevani uskollinen
kuolemaani asti. Ei kukaan toinen ole koskaan karkottava sinun kuvaasi
sydämestäni. Ja nyt, kun toivo näyttää rauenneen, uskollisuus käy
kaksinkertaisesti pyhäksi. Ja sinä, armaani, etkö muistele minua?
Etkö tahdo tuntea että olisimme kuin taivaan kihlattuja? Pohjolan
taruissa kerrotaan ritarista, joka palattuaan Pyhältä Maalta tapasi
impensä (joka luuli hänen kuolleeksi) taivaan morsiamena; hän rakensi
erakkomajan tuon luostarin viereen ja, vaikk'eivät he enää milloinkaan
nähneet toisiansa, heidän sielunsa olivat uskollisia kuolemaan asti.
Samoin, Irene, olkaamme me toisillemme -- kuolleita kaikelle muulle --
kihlattuja muistossamme -- ylhäällä vihkiytyäksemme. Mutta ennenkuin
lopetan, yksi toivo sittenkin minulle sarastaa. Veljesi elämänrata,
loistava ja ylevä, saattaa olla vain kuin putoavan tähden; jos pimeys
sen nielisi, jos hänen valtansa loppuisi, jos hänen valtaistuimensa
särkyisi ja Rooma ei enää tuntisi tribuuniansa, jos sinulla ei
enää olisi veljenä heimoni tuomari ja surma, jos sinä loistostasi
syöstäisiin, jos olisit ystävittä, sukulaisitta, yksin -- silloin
ilman kunniani tahraa, ilman häpeätä ja inhoa ottamastani mahtia ja
onnellisuutta kädestä, joka vielä punottaa heimoni verestä, voin vaatia
sinut omakseni. Kunnia lakkaa vallitsemasta, silloin kun sinä lakkaat
olemasta suuri. En uskalla liiaksi antautua tuon unelman valtaan, se
luettanee synniksi meille kummallekin. Mutta se on kuiskattava, jotta
tuntisit Adrianisi kokonaan, koko hänen heikkoutensa ja voimansa. Oma
lemmittyni, ikuisesti lemmittyni, toivottomasti lemmittynä hellemmin
lemmittyni, hyvästi! Enkelit murheesi lieventäkööt ja varjelkoot minua
synnistä, että ainakin tämän perästä kohtaisimme toisemme jälleen!" --
"Hän rakastaa minua -- hän rakastaa minua vielä!" sanoi impi, puhjeten
vihdoin itkuun, "ja minä olen jälleen autuas!"
Tuo kirje painettuna sydämelleen hän näytti toipuvan murheensa
syvyydestä; hän kohtasi veljensä hymy huulilla, Ninan avoimin sylin,
ja jos häntä murhe vielä kalvoi, niin se oli kätkössä kuin mato kukan
helmassa.
Sillä välin, ensimmäisen voitoninnostuksen perästä, vaikeroiminen
seurasi Rooman ihastusta; niin suuri oli ollut mieshukka, että
yksityisten murhe riitti tukahuttamaan yleisen voittoriemun, ja useat
surevista syyttivät puolustajaansa sortajiensa tuhotöistä, "_Roma fu
terribilmente vedovata_" ["Rooma hirmuisesti leskeytyi"]. Lukuisat
hautajaiset syvästi koskivat tribuuniin, ja samassa suhteessa kuin
hänen myötätuntoisuutensa kansaan, kasvoi hänen vihansa ylimyksiin.
Niinkuin kaikki, joitten uskonto on palava ja innokas, ei tribuunikaan
paljoa sietänyt rikoksia, jotka koskivat uskonnon perustuksia.
Valapatto oli hänestä alhaisin ja sovittamattomin teko, ja surmansa
saaneet ylimykset olivat olleet kahdesti valapattoisia. Vihansa
katkeruudessa hän kielsi heidän perheensä moneen päivään vaikeroimasta
heidän ruumiittensa ääressä ja hän salli heidät vaan yksityisesti
ja hiljaisesti haudattaa esi-isiensä holveihin: kohtuuton kosto,
joka tahrasi hänen laakerinsa, mutta joka tuskin saattoi eritä hänen
jyrkästä isänmaanrakkaudestaan. Kiirehtien lopettamaan, mitä hän oli
alottanut ja päättäen heti marssia Marinoon, mihin kapinoitsijat
olivat koonneet pirstaantuneet joukkonsa, hän kutsui neuvostonsa
kokoon, esitti sille voiton varmuuden ja sitä seuraavan täydellisen
rauhan paluutuksen. Mutta sotamiesten palkka oli maksamatta; ne olivat
jo nurisseet; rahasto oli tyhjennetty, oli välttämätöntä täyttää se
uudella verotuksella.
Neuvosmiesten joukossa oli useita, joitten perheet olivat saaneet
hirmuisesti kärsiä taistelusta -- ne kylmäverisesti kuuntelivat
sodan jatkamista esitettävän. Toiset, niitten joukossa arka,
mutta hyvää tarkottava Pandulfo, jotka tiesivät että heidän oman
voittoriemunsakin suru ynnä kauhu oli synnyttänyt vastavaikutusta
kansassa, selittivät että ei ollut menemistä esittämään uusia veroja.
Rohkeampaa vastarintaa teki kolmas puolue, etupäässä Baroncelli --
perusaatteeton, kunnianhimonen yllyttäjä -- joka rahvaan mieleisellä
luontonsa raakuudella kutkutellen sen huonoimpia intohimoja ja tuolla
edistämisen teeskentelyllä, jota nykyään kutsutaan "liikutukseksi",
jolla usein hurjin hullu pääsee tarkinta valtiomiestä edemmäksi,
oli hiljaisesti saavuttanut suuren vaikutuksen alemmissa luokissa.
Ne uskalsivat moittia uljasta tribuunia liiallisesta komeudesta,
jota he itse ensimmäisinä olivat terottaneet hänen mieleensä -- ja
puolittain viittailivat kehnoihin ja epärehellisiin vaikuttimiin hänen
vapauttaessaan ylimykset Rodolfin syytöksestä. Samasta eduskunnasta,
jonka tribuuni oli henkiin herättänyt ja uudistanut vapauden
tueksi -- vapaus oli hyljätty. Hänen tulinen kaunopuheliaisuutensa
vaikutti kolkkoa vaitioloa, ja lopuksi äänet olivat uusia veroja
ja Marinon-retkeä vastaan. Rienzi lähti kokouksesta kiireesti ja
hätäisenä. Lähtiessään salista, kirje annettiin hänen käteensä; hän
luki sen ja oli hetken kuin ukkosen iskemänä. Sitten hän kutsui
vartiojoukkonsa päällikön ja määräsi viisikymmentä ratsumiestä olemaan
valmiina hänen käskyilleen, lähti Ninan huoneesen, tapasi hänen
yksinään ja seisahtui hetkeksi katselemaan häntä niin kiinteästi, ettei
hän peljästyksen valtaamana kyennyt puhumaan sanaakaan.
"Meidän on eroaminen."
"Eroaminen!"
"Niin, Nina; saattojoukkosi on valmiina, sinulla on sukulaisia, minulla
ystäviä Florensissa. Florens on oleva kotisi."
"Cola --"
"Älä katsele minua noin. Vallan, loiston turvallisina aikoina sinä olit
kaunistukseni, neuvonantajani. _Nyt_ olet vaan minulle häiriöksi. Ja --"
"Voi Cola, älä puhu tuollaista! Mitä on tapahtunut? Älä ole noin kylmä
-- älä synkistä kulmiasi -- älä käänny pois! Enkö ole sinulle enempi
kuin iloisten hetkien toveri -- kuin lempilintunen? Enkö ole puolisosi,
Cola -- enkä jalkavaimosi?"
"Liian rakas -- liian rakas minulle", jupisi tribuuni; "sinä sivullani
minä olen vaan puoleksi roomalainen. Nina, nuo kehnot orjat, jotka
itse vapautin, hylkäävät minut. -- Nyt juuri tänä hetkenä, jolloin
saattaisin ainiaaksi häätää kaikki esteet Rooman uudistamisen tieltä
nyt kun yksi voitto viittaa täydellisen menestyksen uraan -- nyt kun
maa on näkyvissä onneni jättää minut ulapalle! Nyt on vaara suurempi
kuin ylimysten raivotessa -- ylimykset ovat paenneet; kansa on
kavaltamaisillaan Rooman ja minun."
"Ja tahtoisitko että _minustakin_ tulisi petturi! Ei, Cola;
kuolemassakin on Nina oleva rinnallasi. Elämä ja kunnia heijastuvat
sinusta, ja se isku, joka kumoaa olemuksen, on hävittävä mitättömän
varjonkin. Minä en tahdo erota sinusta."
"Nina", sanoi tribuuni ponnistellen suonenvedon tapaisessa
liikutuksessa, -- "saatat puhua _kuolemasta_ sanan oikeassa
merkityksessä. -- Lähde! Jätä hän, joka ei enää voi suojella sinua eikä
Roomaa!"
"En koskaan -- koskaan."
"Oletko päättänyt?"
"Olen."
"Olkoon niin", sanoi tribuuni syvästi murheellisin äänin. "Valmistaudu
pahimpaan."
"_Pahinta_ ei ole sinun luonasi Cola!"
"Tule syliini, uljas nainen, sanasi kurittavat heikkouttani. Mutta
sisareni? Jos kaadun, _sinä_, Nina, et ole elävä jälkeeni -- kauneutesi
hekumallisimman sydämen ja voimakkaimman käden saaliina. _Meillä_ on
oleva sama hauta Rooman vapauden pirstojen keskellä. Mutta Irene on
heikompaa ainetta, lapsi parka, minä olen ryöstänyt häneltä lemmittynsä
ja nyt --"
"Olet oikeassa; Irene lähteköön. Ja hyvin saattanemme salata häneltä
hänen lähtönsä todellisen syyn. Olojen muutos olisi paras hänen
murheelleen ja joka tapauksessa se näyttäisi uteliaista luonnolliselta.
Minä lähden häntä valmistelemaan."
"Lähde, armaani. Tahtoisin mielelläni olla yksin ajatuksineni. Mutta
muista, hänen on lähteminen tänään -- hiekkamme juoksee nopeaan."
Kun Nina oli sulkenut oven, niin tribuuni otti kirjeen esiin ja luki
sen uudestaan huolellisesti. "Paavin legaatti lähtenyt Siennasta
-- käskenyt tuota tasavaltaa peräyttämään apujoukkonsa Roomasta --
julistanut minut kapinoitsijaksi ja kerettiläiseksi -- sieltä lähtenyt
Marinoon ja on nyt keskusteluissa ylimysten kanssa. Voi, ovatko uneni
olleet valheellisia -- yhtä petollisia kuin valveilla olevaiset, jotka
päivällä imartelevat ja pettävät? Tuollaisessa vaarassa hylkääkö kansa
minut ja itsensä? Pyhimysten ja marttyyrien sotajoukko, urhojen ja
sankarien haamut, oletteko ijäksi jättäneet muinaisen kotinne? Ette,
ette, minua ei nostettu näin sortuakseni; minä olen he vielä masentava
-- ja jättävä nimeni perinnöksi Roomalle, sortajan varotukseksi --
vapauden esikuvaksi!"