Taistelu.
"Olen nähnyt unen", huudahti Rienzi, hypäten vuoteestaan.
"Leijonamielinen Bonifacius, Colonnain vihollinen ja uhri ilmestyi
minulle luvaten voittoa. Nina, valmista laakeriseppele! tänäpäivänä on
voitto meidän!"
"Rienzi, tänäpäivänäkö?"
"Niin, kuule kelloa -- kuule torventoitotusta. Kuulenpa valkean
sotaorhini kärsimättömänä tömistelevän! Suutele minua, Ninani,
ennenkuin varustaun voittoon -- maltappas -- lohduta Irene-rukkaa, älä
laske häntä näkyviini -- hän itkee sitä, että viholliseni ovat hänen
ylkänsä heimoa; en voi kestää hänen kyyneleitänsä, olen vaalinut häntä
hänen kätkyessään. Tänä päivänä pysyköön heikkous poissa hengestäni!
Konnat, kaksinkertaiset valapatot! Kesyttymättömät hukat -- kohtaanko
kerrankin teidät miekka miekkaa vastaan? Pois, suloinen Nina, Irenen
luokse! Adrian on Neapelissa, ja vaikka hän olisi Roomassa, Irenen
lemmitty on pyhä, olkoon hän sata kertaa Colonna." Tribuuni lähti
pukuhuoneesensa, missä paaschit ja kamaripalvelijat odottelivat, hänen
sota-asunsa valmiina. "Kuulin vakoojiltamme", sanoi hän, "että he ovat
porttiemme edustalla ennen puolta päivää -- neljätuhatta jalkamiestä,
seitsemänsataa ratsastajaa. Antakaamme heille kunnon tervetulijaiset,
hyvät herrat. Mitä, Angelo Villani, sievä paaschini, miksikä et ole
emäntäsi luona?"
"Tahtoisin mielelläni nähdä, kuinka sotilas varustautuu Roomaa
puolustamaan", sanoi poika, poikamaisen mahtipontisena.
"Jumala sinua siunatkoon, lapseni, niin puhuu Rooman oikea poika!"
"Ja signora sanoi että pääsen hänen turvajoukkonsa mukana porteille,
kuulemaan uutisia --"
"Ja voitonsanaa saattamaan -- pääset. Mutta älköön laskettako sinua
nuolten kantomatkan piiriin. Mitä, Pandulfoni, sinä sotisovassa?"
"Rooma tarvitsee joka miehen", sanoi porvari, jonka heikkoja hermoja
yleinen innostus oli karaissut.
"Niin -- ja minä olen jälleen ylpeä siitä että olen roomalainen. Nyt,
hyvät herrat, ylleni dalmaticum: tahtoisin, että jokainen vihollinen
tuntisi Rienzin, ja, sotajoukkojen Jumala auttakoon, taistellessani
keisarillisen kansan etupäässä, minulla on oikeus keisarilliseen
vaatteukseen. Ovatko munkit valmiina? Porteille marssiessamme
laulettakoon juhlallista hymniä -- niin läksivät esi-isämme taisteluun."
"Tribuuni, Johan di Vico on saapunut puolustamaan buono statoa sata
ratsumiestä muassaan."
"Onko! -- Sitten on Herra pelastanut meidät yhdestä vihollisesta ja
suonut tyrmillemme petturin! -- Anna tänne tuo lipas, Angelo. -- Niin
-- ole tarkkaavainen! Pandulfo, lue tämä kirje."
Porvari luki hämmästyen kavalan prefektin vastauksen Colonnan kirjeesen.
"Hän lupaa Colonnalle taistelun kuluessa karata hänen puolelleen
prefektin lippu mukanaan", sanoi Pandulfo. "Mitä on tehtävä?"
"Mitäkö? Ota sinettini -- tuossa -- toimita hän heti Capitolin
vankilaan. Käske hänen miehiänsä jättämään Rooma ja sano heille,
että, jos he huomataan olevan tekemisissä ylimysten kanssa, heidän
päällikkönsä on kuoleva. Lähde -- toimita tuo silmänräpäystäkään
viivyttelemättä. Sillä aikaa lähden kappeliin messua kuulemaan."
Tunnin kuluttua roomalainen sotajoukko -- laaja, sekalainen --
vanhuksia ja poikia ynnä parhaassa ijässä olevia miehiä, marssi San
Lorenzon porttia kohti; sen luvusta, joka nousi kahteenkymmeneen
tuhanteen jalkamiehiä, ei kuudetta osaakaan saatettu pitää
sotakuntoisena; mutta ratsuväki oli hyvin varustettu ja sen muodosti
alempi aatelisto ja varakkaammat porvarit. Niitten etupäässä ratsasti
tribuuni täydessä sota-asussa, kypärissä hopeaisista tammen ja
oliivin lehdistä sommiteltu seppele. Hänen edessään liehui Rooman
suuri kirkkolippu, ja koko tuon väenpaljouden etupäässä kulki joukko
munkkeja P. Fransiskuksen veljeskunnasta, laulaen pitkäveteistä hymniä,
jonka jokaisen värsyn lopussa aseitten kalske, torvien toitotukset ja
rumpujen syvä jyminä mahtavasti yhtyivät lauluun, ja olivat ikäänkuin
sen sotaisena köörinä.
Tuossa järjestyksessä he saapuivat laajalle aukealle, jonka aika ja
hävitys olivat raivanneet porttien sisäpuolelle, sekä asettuivat
pitkiin riveihin kummallekin puolelle, ulottuen kauas pitkin katuja, ja
jättäen väliinsä leveän tilan, ja odottivat johtajansa käskyjä.
"Portit auki ja vihollinen sisään!" huusi Rienzi korkealla äänellä, kun
torvien toitotukset ilmaisivat ylimysten tuloa.
* * * * *
Sillävälin kapinoitsevat ylimykset, jotka olivat lähteneet liikkeelle
Monument-nimisestä paikasta, lähenivät reippaasti ja rohkeina.
Vanhan Colonnan rinnalla, jonka mittava vartalo ja uljas ryhti hyvin
tulivat näkyviin hänen loistavassa sota-asussaan, ratsastivat hänen
poikansa, Frangipani, Savelli ynnä Giordano Orsini, Rinaldon veli.
"Tänä päivänä on tyranni kukistuva", sanoi ylpeä ylimys, "ja Colonnan
lippu liehuva Capitolin harjalla!"
"Karhun lippu", sanoi Giordano Orsini äreästi. -- "Voitto ei ole oleva
_teidän_ yksin, hyvä herra!"
"Meidän sukumme on aina ennenkin käynyt Rooman etupäässä", vastasi
Colonna kopeasti.
"Ei niin kauan kuin Orsinin palatsia on kivi kiven päällä."
"Malttakaa", sanoi Luca di Savelli, "kiistelettekö taljasta pedon vielä
eläessä? Meillä on ankara päivätyö tehtävänä."
"Eikä aivan", sanoi Colonna-vanhus; "Johan di Vico on ensimmäisessä
hyökkäyksessä karkaava puolellemme ja muutamat tyytymättömät ovat
luvanneet avata portit. -- No, mitä uutisia?" kysyi hän vakoojalta,
joka täyttä laukkaa oli laskettanut hänen luokseen.
"Portit ovat auki -- ei peitsen kärkeä välky vallilla!"
"Enkö sanonut sitä, hyvät herrat?" huudahti Colonna voittoriemuisena,
"Näyttää siltä kun voittaisimme Rooman miekan iskutta. -- Pietro,
kuinka käy sinun pahojen aavistustesi?" Tuo sanottiin yhdelle hänen
pojanpojistaan -- Giannnin esikoiselle -- kauniille nuorukaiselle, joka
tuskin kahta viikkoa oli ollut naimisissa. Hän ei vastannut mitään.
"Pikku Pietroni", jatkoi Colonna, puhuen seuralaisilleen, "on niin
nuori aviomies vasta, että hän, viime yönä näki unta puolisostaan, ja
tuota pitää hän, poika-parka, pahana enteenä."
"Hän oli surupuvussa ja vetäytyi syleilystäni sanoen: 'Voi Colonnaa,
voi Colonnaa!'" sanoi tuo nuori mies vakavana.
"Olen elänyt lähes yhdeksänkymmentä vuotta", vastasi vanhus, "ja nähnyt
siis ehkä neljäkymmentä tuhatta unta, joista kaksi on toteutunut, muut
ovat olleet perättömiä. Päätä sitten minkä verran todenmukaisuutta
tuolla tieteelläsi on."
Näin jutellen he saapuivat jousten kantomatkan päähän porteista, jotka
vielä olivat auki. Kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus. Joukko, josta
suurin osa oli ulkomaalaisia palkkasotureita, seisahtui neuvottelemaan
-- silloin yht'äkkiä tulisoihtu lensi korkealle yli muurien, se loisti
hetkisen ja sammui sitten sähisten savilätäkköön. "Se oli ystäviemme
merkki, niinkuin sopimus oli", huusi vanha Colonna. "Pietro, eteenpäin
joukkoinesi!"
Nuori ylimys sulki silmiristikkonsa, asettui osastonsa etupäähän
ja ratsasti peitsi tanassa porteille. Aamu oli ollut sumuinen ja
kolea, ja aurinko, joka vaan silloin tällöin oli pilkistänyt pilvien
lomasta, puhkesi nyt esiin, valaen kirkkauttaan täydeltä terältä
-- kimallellen nuoren ratsumiehen huiskuvasta höyhentöyhdöstä ja
välkkyvästä sotisovasta, hänen kiitäessään synkkään porttikaarrokseen
useita askelia joukkonsa edellä. Eteenpäin riensivät hänen miehensä. --
eteenpäin pyyhkäsi ratsuväki, Gianni Colonnan, Pietron isän johtamana.
-- Oli syntynyt hetken hiljaisuus, jonka rikkoivat vaan aseitten kalske
ja kavioitten töminä -- kun muurien sisäpuolelta raju huuto kajahti
-- "Rooma, tribuuni ja kansa! _Spirito Santo Cavaliere_!" Pääjoukko
seisahtui hämmästyneenä. Yht'äkkiä Gianni Colonna nähtiin pakenevan
täyttä laukkaa portista.
"Poikani, poikani!" hän huusi, "poikani murhattu!" -- hän pysähtyi
äkkiä neuvottomana ja lisäten: "mutta olen kostava!" hän kääntyi
takasin ja nelisti porttikäytävään jälleen -- silloin mahdottoman
suuren laskusalvan muotoinen rautainen vehje laukesi onnettoman
isän päälle musertaen miehen ja hevosen maahan -- samaksi sekavaksi
veriseksi läjäksi.
Vanha Colonna näki tuon ja tuskin uskoi silmiänsä; ja ennenkuin hänen
joukkonsa tointuivat kauhistuksestaan, kone kohosi ylös ja ruumiin
päällitse syöksyi esiin kansan sotavoima. Tuhansin tuhansien perästä
se rynnisti eteenpäin, hurjana, ärjyvänä, raivostuneena virtana.
Joka taholta se painui vasten vihollistaan, jonka ankara sotakuri ja
täydelliset rauta-asut kestivät ja torjuivat hyökkäyksen.
"Kosto ja Colonna!" -- "Karhu ja Orsini!" -- "Sääli ja Frangipani!"
"Lyökää käärmeen ja Savellin edestä!" kaikui ilmoille sekaantuen
saksalaisten karheisin huutoihin: "Täydet kukkarot ja kolme Kölnin
kuningasta!" Roomalaisia, joitten raivo oli suurempi kuin sotakunto,
kaatui laumottain palkkasoturien rivien ympärille: mutta kun
toinen kaatui, toinen astui sijaan, ja yhä raikui vähentymättömän
innokkaana sotahuuto: "Rooma, tribuuni ja kansa! -- _Spirito Santo
Cavaliere!_" Päähineensä ja keisarillisen viittansa takia alttiina
joka nuolelle ja miekaniskulle raivostunut Rienzi johti jokaista
rynnäkköä, huitoen hirvittävällä tapparallaan, jonka käyttämisestä
italialaiset olivat kuuluisia ja jota hän piti kansallisena aseena.
Luontonsa jokaisen synkemmän ja karkeamman vietin kiihottamana, veri
tulistuneena, intohimot tulvillaan, taistellen kuin kansalainen
vapautensa, hallitsija kruununsa edestä, hänen uhkarohkeutensa näytti
hämmästyneestä vihollisesta mielettömyydeltä, hänen ehjänä säilymisensä
tai'alta. Kaikkialla, missä hyvänsä uupui hänen omansa, tai vihollisen
oli peräytyminen, välkkyi hänen valkea viittansa ja heilahteli hänen
pertuskansa; mutta hänen raivonsa näytti etupäässä olevan suunnattu
päälliköihin ja aina missä hänen ratsunsa pyörähteli kuultiin hänen
äänensä: "missä on Colonna?" -- "Tänne Orsini!" -- _"Spirito Santo
Cavaliere!"_ Kolme kertaa hyökättiin porteilta, kolme kertaa lyötiin
roomalaiset takasin; kolmannella gonfalon, kirkkolippu, jota kannettiin
tribuunin edessä, iskettiin maahan. Silloin hän ensikerran näytti
hämmästyvän ja peljästyvän ja nostaen silmänsä taivasta kohden hän
huudahti: "Oi Herra, oletko minun hyljännyt?" Tuon sanottuaan hän
rohkaistuneena vielä kerran viittasi kädellään ja johti hurjan
joukkonsa rynnäkköön.
Iltapuoleen taistelu päättyi. Ylimyksiltä, joita tribuunin hyökkäykset
etupäässä olivat tavotelleet, oli ylpeys ja kukka murrettu. Colonnan
ruhtinaallisesta sukuhaarasta oli kolme saanut surmansa. Giordano
Orsini oli kuolettavasti haavotettu; hurja Rinaldo oli jäänyt pois
taistelusta. Frangipanein uljaimpia signoreja ei ollut enää olemassa;
ja Luca, Savellien pelkuri päämies, oli kauan sitten pelastunut
pakenemalla. Toiselta puolen kaupunkilaisten vaurio oli ollut
hirveä; -- maa oli kuin verinen räme -- ja surmattujen (ratsujen ja
ratsumiesten) ruumisröykkiöitten keskellä ehtootähti näki Rienzin
ja roomalaisten palajavan voitettujen takaa-ajosta. Riemuhuudot
seurasivat tribuunin vonkuvaa ratsua hänen kulkiessaan kaupungin
portista; ja saavuttuaan sisäpuolella olevalle aukealle, hän kohtasi
suuren joukon sellaisia, jotka kykenemättömyytensä, sukupuolensa tahi
ikävuosiensa takia olivat olleet taisteluun osaaottamatta -- vaimoja,
lapsia, ikäloppuja ynnä avojalkaisia, mustakaapuisia munkkeja -- ja
voitonsanoman kuultuaan tulleet hänen riemukulkuaan tervehtimään.
Rienzi seisautti ratsunsa Colonnan pojan ruumiin viereen, joka
puolittain virui vesilätäkössä, ja sen rinnalla, porttikäytävästä
korjattuna, Gianni Colonna (sama Gianni Colonna, jonka peitsi
oli tuhonnut hänen hennon veliparkansa). Hän katseli kaatuneita
iltatähden murheellisesti kuvastuessa veriseen lätäkköön ja hurmeiseen
haarniskaan, sydän täynnä monenlaisia tunteita; ja kääntyessään
poispäin hän näki nuoren Angelon, joka muutamien Ninan varusväkeen
kuuluvien seurassa oli saapunut paikalle ja lähestyi tribuunia.
"Lapsi", sanoi Rienzi viitaten vainajaan; "_siunattu sinä, jolla ei ole
omaisesi verta kostettavana_! Jolla on, hänen hetkensä on ennemmin tai
myöhemmin tuleva, ja kauhea hetki se on!"
Nuot sanat painuivat syvään Angelon sydämeen, ja ne sittemmin kävivät
kohtalonomaisiksi sanoiksi puhujalle ja kuulijalle.
Ennenkuin Rienzi oli täysin tyyntynyt, ja surmattujen leskien ja
äitien parannan -- kuolevien valitusten munkkien rohkaistusten --
yhtyessä voittoriemun jylinään -- taistelutanterelta kuului vaimojen ja
jälellejääneitten suusta huuto: "vihollinen! -- vihollinen!"
"Aseisiin!" huusi tribuuni, "takasin järjestykseen -- mutta ne eivät
saata olla niin rohkeita!"
Kavioitten töminää, torvien toitotusta kuului; samassa täyttä laukkaa
porteista sisään raisusti karahutti ratsumiehiä kolmenkymmenen
paikoille.
"Joutsiin!" huusi tribuuni, astuen eteenpäin, -- "mutta malttakaa
-- johtaja on aseeton -- lippu omamme. Pyhä Neitsyt, tuohan on
neapelilainen lähettiläämme, Adrian di Castello!"
Hengästyneenä -- pölyisenä -- Adrian seisahtui heimolaistensa
verestä punottavan lätäkön ääreen -- kuolleitten kalpeitten kasvojen
tuijottaessa häneen.
"Liian myöhään -- voi, voi! -- hirmuinen kohtalo! kovaonninen Rooma!"
"He lankesivat itse kaivamaansa kuoppaan", sanoi, tribuuni lujalla
mutta kolkolla äänellä. -- "Jalo Adrian, jospa varotuksesi olisi tämän
ehkäissyt!"
"Pois korska mies! -- pois!" sanoi Andrian viitaten kärsimättömästi
kädellään, "sinun pitäisi suojella roomalaisten henkeä, ja -- voi
Gianni! -- Pietro! -- -- eikö syntyperä, maine ja nuoruutesi, poika
parka -- eikö se voinut sinua pelastaa?"
"Antakaa hänelle anteeksi, ystäväni", sanoi tribuuni väkijoukolle,
-- "hänen murheensa on luonnollinen ja hän ei tunne koko heidän
rikkomustaan. -- Poistukaa, minä pyydän -- jättäkää hän meidän
haltuumme".
Adrianin olisi saattanut käydä huonosti ilman noita tribuunin sanoja.
Nuori ylimys astui ratsunsa seljästä ja kumartui sukulaistensa puoleen:
tribuunikin luovutti hevosensa aseenkantajansa huostaan, lähestyi
Adriania ja, huolimatta hänen vastustelemisistansa vei hänet syrjään --:
"Nuori ystäväni", sanoi hän suruissaan, "sydäntäni verestää; mutta
kansa on vielä raivostunut, ole varovainen!"
"Varovainen!"
"Kuule -- kautta kunniani, nuot miehet eivät olleet nimesi arvoisia.
Kaksinkertaisesti valapattoja -- salamurhaajia -- kapinoitsijoita --
kuule minua!"
"Tribuuni, en tarvitse selvityksiä siitä mitä näen olkoot he kuolleet
syystä tahi konnamaisesti teurastetut. Sukuni pyövelin ja minun
välilläni ei ole sovintoa."
"Tuleeko _sinustakin_ valapatto? -- Tule, tule, en kuule noita sanoja.
Rauhotu -- lähde pois -- ja jos kolmen päivän kuluttua syytät minua
muusta kuin liiallisesta lempeydestä, niin päästän sinut valastasi
ja olet vapaa olemaan viholliseni. Kansa tarkastelee meitä -- hetken
kuluttua en ehkä voi pelastaa sinua."
Nuoren patriicin tunteita ei ole helppo kuvata. Hän ei ollut paljoa
oleskellut sukulaistensa parissa eikä milloinkaan saanut heidän
puoleltaan tuta muuta kuin tavallista kohteliaisuutta. Mutta
sukulaisuus on aina sukulaisuutta! Ja tuossa, sodan kovaonnisina
uhreina olivat kaadettuina hänen sukunsa puu ja vesa, ydin ja
toivo. Hän tunsi että tribuunia ei käynyt syyttäminen, heidän
surmapaikkansakin todisti että he olivat kaatuneet maamiestensä
kimppuun hyökätessään. Hän ei tuntenut myötätuntoisuutta heidän
asiaansa, vaan heidän kohtaloonsa. Kiukku ja kostokin olivat
häneltä kielletyt -- sydän sitä enemmän alttiina murheen iskulle ja
hermottomuudelle. Hän oli vaiti ja tuijotti yhä vainajiin, runsaitten
kyynelten virratessa pitkin hänen poskiaan, ja hänen toivoton ja
surullinen tilansa oli siinä määrin liikuttava, että väkijoukko, joka
ensin oli vihoissaan, alkoi sääliä hänen murhettaan. Vihdoin hän näytti
tehneen päätöksensä. Hän kääntyi Rienzin puoleen ja sanoi änkyttäen:
"tribuuni, en moiti sinua enkä syytä. Jos olet ollut äkkinäinen tässä,
Jumala on vaativa veren verestä. En ryhdy sotimaan vastaasi -- puhut
totta, valani on esteenä; ja jos hyvin hallitset, voin vielä muistaa
olevani roomalainen. Mutta -- mutta -- katso noita verisiä ruumiita
-- me emme enää tapaa toisiamme! -- Sisaresi -- Jumala olkoon hänen
kanssaan! -- hänen ja minun välilläni on pimeä juopa!" Nuori ylimys
vaikeni hetkeksi liikutuksen valtaamana ja jatkoi sitten: "nämät
paperit vapauttavat minut lähettilästoimestani. Lipunkantajat, laskekaa
alas tasavallan lippu. Tribuuni, älä puhu -- tahdon olla tyyni --
tyyni. Sitten hyvästi Rooma." Katsahtaen hätäisesti vainajiin hän
hyppäsi ratsunsa selkään ja joukkonsa seuraamana katosi portista.
Tribuuni ei ollut yrittänyt pidättää häntä -- ei ollut keskeyttänyt
häntä. Hän tunsi että nuori ylimys oli ajatellut -- toiminut niinkuin
paras oli. Hän seurasi häntä silmillään.
"Näin kohtaloni", sanoi hän synkästi, "tempaa minulta jaloimman
ystäväni ja parhaimman neuvonantajani -- parempaa miestä ei Rooma ole
milloinkaan menettänyt!"
Se on melskeisten valtioitten ikuinen kohtalo. Luokkain ja luokkain
välittäjä -- luonnoltaan jalo -- intohimoton isänmaanystävä --
ensimmäinen toimimaan -- toiminnassaan tervein -- katoaa pimeään
näkymöltä. Hurjemmat ja vähemmän arkatuntoiset henget saavat yksinään
mellastella tantereella; ei ainoatakaan puolueetonta eikä sovittavaa
rengasta jää vihan ja vihan väliin -- siksi kun uupumus, hirmutöistä
kylläisenä, seuraa raivoa, ja lepona tervehditään despotismia.