Pako.
Uhitellen ylpeässä sydämessään, niinkuin orhi uhittelee kuolaimistaan,
vanha Colonna saapui palatsiinsa. Hänestä, joka oli syytön
sukulaistensa ja kumppaniensa yrittämään rikokseen, koko tuo yöllinen
ja aamullinen kohtaus näytti vaan häpäisemistä ja nöyryytystä
tarkottavan. Tuskin ehdittyään palatsiinsa hän käski luotettavimmat
kurjeerinsa olemaan valmiina tottelemaan hänen määräyksiään. "Tuo
Avignoniin", sanoi hän itsekseen päätettyään paaville kirjoittamansa
kirjeen. -- "Katsotaanpas, eikö Colonnain mahtavan suvun ystävyys
paina enempää kuin tuon roistoväen narrin joutava kannatus. -- Tuo
Palestrinaan -- sitä kalliota ei valloteta! -- Tuo Johan di Vicolle,
häneen saattanee luottaa, vaikka hän onkin petturi! -- Tuo Neapeliin;
Colonnat kieltävät tribuunin lähettilään, ellei hän luovu toimestaan ja
kiiruhda tänne, ei lempijänä vaan sotilaana! -- Ja tuo tavatkoon Walter
de Montrealin. Kelpo lähetin hän pani tulemaan tänne, mutta kaikki
annan anteeksi -- kaikki, tuhannesta peitsestä." Ja vapisevin käsin
solmitessaan silkkinauhoja kirjeitten ympärille hän käski paaschinsa
kutsumaan pöytäänsä seuraavaksi päiväksi kaikki signorit, jotka olivat
olleet hänen seurassaan edellisenä yönä.
Ylimykset saapuivat -- paljoa enemmän raivoissaan anteeksisaannin
häpeästä, kuin kiitollisina armolahjasta. Pelko yhdistyi heidän
ylpeyteensä; ja väkijoukon huutojen ja munkkien valitusten vielä
soidessa heidän korvissaan, he päättivät että yhteinen vastarinta
vaan saattoi turvata heidän henkensä ja kostaa heidän häväistyksensä.
Heistä tribuunin julkinen armonanto oli vaan yksityisen koston
peittelemistä. Sen he uskoivat, että Rienzi ei uskaltanut tuhota heitä
päivän valossa; unho ja anteeksianti näyttivät heistä keinoilta, millä
tuutia heidän valppauttaan ja samalla lannistaa heidän ylpeyttään, ja
rikoksen ilmitulon tieto riisti heiltä kaiken turvallisuuden toivon.
Heidän oman palkkaamansa salamurhaajan käsi saatettiin kääntää heitä
itseänsä vastaan, tahi he saatettiin surmata yksitellen, niinkuin sen
ajan tyrannien tapa oli. Omituista kyllä, Luca di Savelli kiihkeimmin
vaati että kapina heti oli nostettava. Kuolemanpelko teki pelkurista
urhoollisen.
Kykenemättä ymmärtämään tribuunin romantillista jalomielisyyttä,
ylimykset tulivat yhä levottomammiksi, kun Rienzi seuraavana päivänä
kutsui heidät, yhden erältään, yksityisesti luokseen, antoi heille
lahjoja ja pyysi heitä unhottamaan entiset: pahoillaan pikemmin
itse kuin heidän tähtensä, sekä jakeli heille uusia virkoja ja
kunnianosotuksia.
Luonnosta kuninkaallisen sydämensä hullutellessa hän ei luullut
mitään keskiväliä olevan olemassa ja uskoi luottamuksella ja
suosionosotuksilla voivansa musertaa vihamielisyyden, jota hän ei
tahtonut tukahuttaa kuolemalla. Jos kuninkaaksi syntynyt olisi
perittyihin alamaisiinsa nähden siten menetellyt, tuo olisi saattanut
onnistua; mutta herrojensa yli äkkiä kohonneen jalomielisyys on vaan
loukkaavaa röyhkeyttä. Rienzi tuossa ja ehkä itse anteeksiannossaan
teki onnettoman _valtiotaidon_-erehdyksen, jota jonkun Viscontin
tahi myöhempinä aikoina jonkun Borgian pimeä oveluus ei koskaan
olisi päästänyt viakseen. Mutta se oli loistavan ja suuren hengen
erehdys. Nina istui palatsin suuressa salissa -- oli Rooman naisten
vastaanottopäivä.
Vierasten luku oli niin paljoa tavallista vähempi, että häntä
kummastutti, ja saapuneitten olemuksessa hän luuli huomaavansa
kylmyyttä ja pakkoa, mikä hiukan koski hänen turhamaisuuteensa.
"Toivon, ett'emme ole loukannut Signora Colonnaa", hän sanoi Giannin,
Tapanin pojan puolisolle. "Hänen käyntinsä ovat tuottaneet kunniaa
saleillemme, kaipaamme suuresti hänen arvokasta seuraansa."
"Signora, puolisoni äiti voi pahoin!"
"Pahoinko? Lähetämme hänelle parempia uutisia. Tuntuu kuin olisimme
hyljätty tänään."
Puhuessaan hän huolimattomasti pudotti nenäliinansa -- Colonnan ylpeä
puoliso ei kumartunut -- ei ainoakaan käsi liikahtanut; tribunessa
näytti hetkisen kummastelevan ja käyvän hämilleen. Liidättäessään
katseensa läpi seuran, hän huomasi monien, jotka hän tiesi Rienzin
vihamiesten puolisoiksi, kuiskaelevan keskenään merkitsevin
silmäyksin, ja yhtä useampi pahansuopa pilkkahymy oli nähtävissä hänen
nöyryytyksestään. Hän tointui heti ja sanoi signora Frangipanille
hymyillen: "pääsemmekö hauskuudestanne osalliseksi? Näytti juolahtaneen
mieleenne jokin hupainen ajatus, jota olisi synti olla päästämättä
kaikkien tiedoksi."
Näin puhuteltu keveästi punastui ja vastasi: "ajattelimme, signora,
että, jos tribuuni olisi ollut saapuvilla, hänen ritarilupauksensa
olisi nyt ollut koetuksessa."
"Kuinka, signora?"
"Hänen suloinen velvollisuutensa olisi ollut auttaa hätääntynyttä." Ja
signora katsahti nenäliinaan, joka yhä oli lattialla.
"Minua siis tarkotti, signorat, tuo ylönkatse", sanoi Nina nousten
majesteetillisena seisomaan. "En tiedä, ovatko herranne yhtä rohkeita
tribuunille, mutta sen minä tiedän, että tribuunin puoliso ei ole
pahoillaan, jos vast'edes pysytte poissa. Neljä vuosisataa sitten
Frangipani-niminen hyvin saattoi taipua kumartumaan Rasellin edessä;
tänä päivänä roomalaisen patriicin puolison tulisi myöntää etusija
Rooman ensimmäisen virkamiehen puolisolle. Minä en pakota teidän
kohteliaisuuttanne, enkä etsi sitä."
"Olemme menneet liian kauas", kuiskasi joku naisista naapurilleen.
"Kenties ei tuo yritys onnistu; silloin --"
Tribuunin äkkinäinen tulo katkasi pitemmät puheet. Hän oli kiireissään
ja hänen otsaansa synkistivät nuot rypyt, joita ei kukaan milloinkaan
nähnyt peljästymättä. "Kuinka, ihanat naiset!" sanoi hän luoden
silmänsä nopeasti ympäri huoneen, "te ette ole vielä hyljänneet
meitä. Pyhän ristin kautta, herranne mielistelevät rehellisyyttämme
jättäessään meille noin suloisia panttivankeja, tai muuten Jumal'avita,
he ovat kiittämättömiä aviomiehiä. Niin", sanoi hän kääntyen äkkiä
Gianni Colonnan puolison puoleen, "teidän miehenne on paennut
Palestrinaan, teidän, signora Orsini, Marinoon, hänen mukanaan ylkänne,
ihana Frangipanin morsio, -- tulitte tänne siksi, että --. Mutta te
olette turvassa sanaltakin!"
Tribuuni vaikeni hetkeksi, nähtävästi koettaen hillitä itseänsä
huomatessaan peljästyksen, jonka hän oli saanut aikaan -- hänen
silmänsä kohtasivat Ninan, joka unhottaen äskeisen kiivastuksensa
tarkasteli häntä huolestunein katsein. "Niin", sanoi hän, "sinä
ehkä olet ainoa tässä ihanassa seurassa, joka et tiedä, että nuot
korkeasukuiset, jotka äsken kirvotin pyövelin kourista, ovat toisen
kerran valapattureina. Yön hiljaisuudessa he ovat jättäneet kotinsa ja
kuuluttajat paraikaa julistavat heidät pettureiksi ja kapinoitsijoiksi.
_Rienzi ei anna enää kellekään anteeksi_!"
"Tribuuni", huudahti signora Frangipani, jonka suonissa oli enemmän
kylmäverisyyttä kuin koko hänen suvussaan, "jos minä olisin sinun
sukupuoltasi, niin viskaisin nuot sanat, petturi ja kapinoitsija, jotka
miehestäni sanoit, vasten omia kasvojasi! -- Korska mies, paavi on tuon
tehtävän pian tekevä!"
"Herrallennepa on suotu kyyhkyläinen, kaunokaiseni", sanoi tribuuni
ylönkatseellisesti. "Älkää peljätkö naiseni, niin kauan kuin Rienzi
on elossa, hänen verivihollisensa puoliso on turvattu ja kunniassa.
Kansa on tuokion kuluttua oleva täällä, vahtimiehemme saattavat teidät
rauhassa kotiin, tai tämä palatsi olkoon teidän suojanne -- sillä minä
varotan teitä, teidän herranne ovat syöksyneet suureen vaaraan. Ja
ennen kuin montakaan päivää on ehtinyt kulua, Rooman kadut saattavat
olla tulvillaan verta."
"Suostumme tarjoukseenne, tribuuni", sanoi signora Frangipani, johon
tribuunin menettely koski ja vaikutti kunnioitusta. Ja puhuessaan
hän laskeutui polvelleen, poimi ylös nenäliinan ja tarjoten sitä
kunnioittaen Ninalle sanoi: "signora, antakaa minulle anteeksi. Minä
yksin näistä läsnäolevista kunnioitan teitä enemmän vaarassa kuin
ylpeydessänne."
"Ja minä", vastasi Nina, nojautuen luottavaisella sulolla Rienzin
käsivarteen, "minä vastaan: jos vaaraa on olemassa, sitä enemmän
tarvitaan uljuutta."
Koko päivän ja yön soi Capitolin iso kello. Mutta seuraavan aamun
koettaessa oli kokoontuneitten joukko hajanainen ja harva; suuri
peljästys ylimysten paosta oli vallannut kansan sydämet, ja Rienziä
katkerasti ja ääneen, syytettiin siitä, että hän oli säästänyt
heitä tuota onnettomuutta aikaan saamaan. Tuona päivänä huhuja
oli liikkeellä; tyytymättömät enimmäkseen pysyivät kotonaan tai
kokoontuivat välinpitämättömiin, toimettomiin joukkioihin. Seuraava
päivä valkeni; sama uneliaisuus vallalla. Tribuuni kutsui neuvostonsa
(joka oli eduskunnallinen kokous).
"Lähdemmekö liikkeelle", sanoi hän, "niine harvoine, jotka tahtovat
Rooman lippua seurata?"
"Aikaamme", sanoi Pandulfo, joka, vaikka luonnostaan arka, hyvin
tunsi kansan mielialan ja sentähden oli tarkkanäköinen neuvonantaja.
"Pysykäämme alallamme; odotelkaamme, kunnes kapinoitsijat ryhtyvät
johonkin pirulliseen väkivaltaisuuteen, silloin kiukku yhdistää
epäröivät ja kosto johtaa heitä."
Se oli neuvoston päätös. Jotta viivyttelemisellä näyttäisi olevan
arvokkaat syynsä, sanansaattajia lähetettiin Marinoon, johon suurin osa
ylimyksiä oli paennut, käskemään heitä heti palaamaan.
Samana päivänä, jolloin Rienzille tuotiin kapinoitsijain kopea kielto,
saapui pakolaisia kaikista Campagnan ääristä. Talojen poltot --
luostarien ja viinitarhojen hävitykset -- karjojen ja hevosten ryöstöt
-- todistivat ylimysten sodankäyntitapaa ja saivat eloa toimettomiin
roomalaisiin, näyttämällä mitä armoa heidän itse sopi odottaa. Illalla
roomalaiset omasta ehdostaan riensivät Capitolin edustalle: -- Rinaldo
Orsini oli anastanut aivan Rooman läheisyydestä linnotuksen ja pistänyt
tuleen tornin, josta liekit näkyivät kaupunkiin saakka. Tornin asukas,
korkeasukuinen vanha leskivaimo, oli palanut elävältä. Silloin nousi
hurja huuto -- ääretön kiukku -- silmitön raivo. Toiminnan hetki oli
lyönyt.