Tribuunin tuomio.
Nuot muutamat sanat, jotka tribuuni oli lausunut Tapani Colonnalle,
vaikka ne kiihottivat ylpeän ylimyksen raivoa, olivat senlaatuisia,
että hän harkitsi parhaaksi totella niitä. Hän siis määrättynä hetkenä
saapui Capitolin saliin yhdessä muitten kutsuttujen kanssa. Rienzi otti
heidät vastaan miellyttävämpänä kuin milloinkaan.
He istuivat uhkeasti katettuun pöytään salaisen levottomuuden ja pelon
ahdistamina, nähdessään että, paitsi Tapani Colonnaa, ei ketään muuta
kuin salaliittolaisia oltu kutsuttu kemuihin. Rienzi, välittämättä
heidän äänettömyydestään ja hajamielisyydestänsä, oli tavallista
hilpeämpi -- Colonna-vanhus tavallista synkempi.
"Pelkäämme, jalo herra Colonna, että olemme kutsuillamme vain
pahottanut mielenne. Ennen, muistaakseni, oli meidän helpompi saada
teidät hymyilemään."
"Asemat ovat vaihtuneet, tribuuni, siitä kun te olitte minun
vieraanani."
"Tuskinpa niin. Minä olen kohonnut, mutta te ette ole alennut. Öin
päivin saatatte häiritsemättä, rauhassa liikkua kaduilla, henkenne
on rosvoilta turvattu eikä palatsinne enää tarvitse salpoja eikä
varustuksia suojaamaan teitä omilta kansalaisiltanne. Minä olen
kohonnut, mutta _me kaikki_ olemme kohonneet -- barbaarisesta
sekamelskasta sivistyneeseen elämään! Herra Gianni Colonna, te,
jonka teimme Campagnan päälliköksi, ette kieltäydy juomasta maljaa
buono staton onneksi; emme epäile urhollisuuttanne, joskin sanomme
iloitsevamme, ettei Roomalla ole yhtään vihollisia, jotka saisivat
todistaa päällikkökuntonne."
"Luullakseni", virkkoi vanha Colonna töykeästi, "saamme Böömistä ja
Baijerista yllinkyllin vihollisia, ennen kuin ensi oraat ovat vihantia."
"Entä sitten", vastasi tribuuni tyynesti, "ennen muukalaiset viholliset
kuin kansalaiseripuraisuudet."
"Kyllä, jos rahastossa löytyisi jotakin, mikä ei ole juuri luultavaa,
jos tällaisia juhlia paljon vietetään."
"Olette ilkeä, herra", sanoi tribuuni, "ja sitä paitse olette
epäkohteliaampi Roomalle kuin meille. Kuka kansalainen olisi luopumatta
kullasta, ostaakseen mainetta ja vapautta?"
"Minä tunnen Roomassa hyvin vähän sellaisia, jotka luopuisivat",
vastasi ylimys. "Mutta sanokaapa, tribuuni, te, joka olette tunnettu
omantunnon-mies, kumpi olisi valtiolle parempi -- ettäkö sen hallitsija
olisi liian säästäväinen, vai liian tuhlaavainen?"
"Minä lykkään kysymyksen ystäväni Luca di Savellin ratkaistavaksi",
vastasi Rienzi. "Hän on suuri filosoofi ja pystyy selittämään
monimutkaisemmankin arvotuksen, minkä kohta alistan hänen neronsa
harkittavaksi."
Ylimykset, joita suuresti oli hämmästyttänyt vanhan Colonnan rohkea
puhe, katsoivat kaikki Savelliin, joka vastasi paljoa maltillisemmin,
kuin oli odotettu.
"Tuohon kysymykseen saatetaan vastata kahdella lailla. Sen miehen, joka
on _syntynyt_ hallitsijaksi ja joka halliten pelon varassa ylläpitää
muukalaista sotavoimaa, tulee olla kitsaan. Sen miehen, joka on _tehty_
hallitsijaksi, joka mielistelee kansaa ja haluaisi hallita rakkauden
nojalla, on voittaminen sen suosio anteliaisuudella ja häikäseminen sen
oikut komeudella. Se on minun tietääkseni ollut tavallinen ohjesääntö
Italiassa, joka on jotakuinkin kokenut kaikellaista valtioviisautta."'
Ylimykset yksimielisesti hyväksyivät Savellin vastauksen, paitsi vanha
Colonna.
"Anna minulle anteeksi, tribuuni", sanoi Tapani, "jos en yhdy ystävämme
hovimiehen selitykseen, ja, vaikka kaikin kunnioituksin, olen sitä
mieltä että munkin karkea vaatteus, nöyryyden juhlapuku, paremmin
sinulle soveltuisi, kuin tuollainen pöyhkeä komeus, ylpeyden verho!"
Näin sanoen hän kosketti tribuunin purppuraviitan väljään, kullalla
päärmättyyn hijaan.
"Vaiti, isä!" sanoi Gianni, Colonnan poika, punastuen vanhuksen
tarpeetonta karkeutta ja pelottavaa suoruutta.
"Ei, ei laisinkaan väliä", sanoi tribuuni teeskennellen
välinpitämättömyyttä, vaikka huuli värisi, silmä iski tulta; sitten
hetken vaitiolon jälkeen hän jatkoi kamala hymy huulilla -- "jos
Colonnaa miellyttää munkin vaate, hän saa sitä kyllä nähdä tarpeekseen,
ennenkuin eroamme. Nyt, jalo herra Savelli, kuulkaa kysymystäni, siihen
tarvitaan kaikki terävyytenne. Onko valtion hallitsijan parempi olla
liian suopea vai liian oikeatuntoinen? Vetäkää henkeänne ennenkuin
vastaatte: menette tainnoksiin -- vaalenette -- vapisette -- peitätte
kasvonne! Petturi ja salamurhaaja, omatuntosi paljastaa sinut! Herrani,
auttakaa rikostoverianne ja vastatkaa kysymykseeni."
"Ilmi tultuamme", sanoi Orsini hypäten pystyyn epätoivoisena, "emme
kukistu kostamatta -- kuole, tyranni!"
Hän karkasi kohden Rienziä, joka myöskin oli noussut seisomaan, ja
suuntasi tikariniskun hänen rintaansa; terä lävisti purppuraviitan,
mutta luiskahti vahinkoa tekemättä sivulle -- ja tribuuni katseli
pettynyttä murhaajaa halveksivasti hymyillen.
"Viime yöhön saakka en ollut uneksinutkaan että minun valtaviittani
alle tarvitsisi kätkeä haarniskaa", sanoi hän. "Hyvät herrat, olette
luettaneet minulle ikävän läksyn, minä kiitän teitä."
Näin sanoen hän löi yhteen käsiään, ja salin perässä olevien
kaksoisovien äkkiä auettua nähtiin neuvoshuone, veripunaisella,
valkoraitaisella silkillä verhottu -- rikoksen ja kalman karva. Pitkän
pöydän ääressä istuivat neuvosmiehet, virkapuku yllään; syytettyjen
paikalla seisoi roistonnäköinen mies, jonka vieraat hyvin tunsivat.
"Tuokaa Rodolf Saksilainen!" sanoi tribuuni.
Rosvo astui kahden vartijan saattamana saliin.
"Konna, _sinäkö_ meidät kavalsit!" sanoi joku Frangipaneista.
"Rodolf Saksilainen rupeaa enimmän tarjoovalle", vastasi roisto
kauheasti irvistäen. "Te annoitte minulle rahaa, jotta olisin tappanut
vihollisenne; vihollisenne voitti, hän antaa minulle henkeni, ja henki
on parempi ottaa kuin kulta!"
"Tunnustatte rikoksenne, jalot herrat! Äänettömiä! Mykkiä! Missä on
sukkeluutenne, Savelli? Missä ylpeytenne, Rinaldo di Orsini? Gianni
Colonna, tähänkö ritariutenne on tullut?"
"Voi!" jatkoi Rienzi katkerin, intohimoisin äänin, "voi herrat
hyvät, eikö mikään voi teitä sovittaa -- ei itseeni, vaan Roomaan?
Missä on ollut minun pattoni teitä ja teikäläisiä vastaan? Rosvot
tiessään (syyttäjänne kaltaiset) -- linnotukset riisuttuina -- laki
puolueettomana -- kuka, kaikissa Italian hurjissa mullistuksissa,
kansasta lähtenyt mies, on vähemmän myöntynyt sen väkivaltaisuuteen?
Ei ropoakaan teidän arkuistanne ole liikuttanut kevytmielinen
valta, -- ei hiuskarvaakaan päästänne kohdannut yksityinen kosto.
Te, Gianni Colonna, osananne kunnianosotuksia, päällikönvirkoja --
te, Alfonso di Frangipani, hallussanne ruhtinaskuntia -- muisteliko
tribuuni ainoatakaan loukkausta, jonka hän kärsi plebeijinä? Syytätte
minua ylpeydestä; oliko minun vikani, että ryömitte ja matelitte
valtani edessä -- imarre huulilla, sydämissä myrkky? Ei, minä
en loukannut teitä; myöntäkää maailman tiedoksi että minussa te
tähtäsitte vapautta, oikeutta, lakia, järjestystä, Rooman uudistettua
suuruutta ja palautettuja oikeuksia! Niitä, tuota yleisellistä ja
kuolematonta -- ei tätä haurasta runkoa -- teidän iskunne tavotti, --
niiden jumalallisuuden kautta te olette hukassa, -- niiden loukatun
majesteetin tähden -- rikokselliset ja uhrit -- teidän täytyy kuolla!"
Nuot sanat sanottuaan ääneltään ja olennoltaan muinaisen kaupungin
ylevimmän hengen kaltaisena, Rienzi majesteetillisin askelin kulki
neuvossaliin.
Koko yöksi jätettiin salaliittolaiset tuohon huoneesen, ovet lukittuina
ja vartioittuina; juhla-ateria oli paikoillaan, ja sen komeus vierasten
mielialan omituisena vastakohtana.
Kuinka erilaisia Ranskan ja Englannin ritarillisiin ylimyksiin verraten
olivat nuot viheliäiset rikolliset, joiden alakuloisuuden ja epätoivon
historioitsija on kuvannut inhottavan valjuun karvaan. Vanha Colonna
yksin säilytti rajun ja vallitsevan luonteensa. Hän samosi kuin
leijona häkissään edestakasin huoneessa päästellen kovaäänisiä ja
kiukkuisia uhkauksia ja jyskytteli nyrkillään ovea vaatien ulospääsyä
ja vakuuttaen paavin kostoa.
Päivä sarasti, verkalleen ja harmaana, yli tuon kuolon tuskissa
kamppailevan joukkion; ja kun he viimeisen tähden hälvetessä
murheellisesta näköpiiristä, kolkon ja toivottoman taivaan valossa
katsahtivat toistensa, kauhusta ja pelvosta melkein aaveenkaltaisiin
kasvoihin, Capitolin iso kello päästi säveleen, jonka he hyvin tunsivat
kuolonsoitoksi! Silloin ovi aukeni ja surullinen ja synkkä kulkue
fransiskaanimunkkeja astui huoneesen, yksi kullekin ylimykselle! Tuon
nähdessään, niin kerrotaan, valtasi salaliittolaiset niin suuri kauhu,
että se jähmetytti heidän puhumiskykynsä. Suurin osa vihdoin, huomaten
kaiken toivon turhaksi, antautui rippi-isiensä haltuun. Mutta kun
Tapanille määrätty munkki lähestyi tuota intohimoista vanhusta, hän
viittasi kärsimättömästi kädellään ja sanoi: "Älä kiusaa minua! Älä
kiusaa minua!"
"Valmistaudu, poikani, hirveään hetkeen."
"Poika, todellakin!" virkkoi ylimys. "Minä olen kylläksi vanha
sinun isoisäksesi; ja kerro muuten sille, joka sinut lähetti, etten
ole valmis kuolemaan, enkä tahdo valmistua! Olen päättänyt elää
vielä kaksikymmentä vuotta ja kauemminkin, ellen kuolettavasti ole
kylmettynyt tänä kirottuna yönä."
Tuona hetkenä kuului huuto, joka tuntui järkyttävän Capitolin
perustuksia, ja kansa kiljui kuin yhdestä suusta:
"Kuolema kapinoitsijoille! -- kuolema! kuolema!"
Sillä aikaa kun tuo tapahtui salissa, tribuuni astui kammiostaan, jossa
hän oli oleskellut puolisonsa ja sisarensa kanssa. Toisen jalo luonne,
toisen kyyneleet ja murhe (nähdessään kihlattunsa perheen tuhottavan
yhdellä iskulla), eivät olleet vaikuttamatta tosin ankaraan ja
oikeatuntoiseen, mutta luonnostaan verta kammovaan mielenlaatuun sekä
sydämeen, jolle ylevimmät kostonlajit eivät olleet outoja.
Hän astui neuvostoon, joka yhäti istui, otsa tyynenä vieläpä silmä
iloisena.
"Pandulfo di Guido", hän sanoi tuolle porvarille, "olette oikeassa;
puhutte kuin mies ja isänmaanystävä, sanoessanne, että jos yhdellä
iskulla, vaikkapa syystäkin, katkaisisimme Rooman jaloimmat päät, se
saattaisi valtion vaaraan, tuottaisi purppurallemme poistamattoman
tahran ja yhdistäisi Italian ylimystön vastaamme."
"Se, tribuuni, oli minun mielipiteeni, vaikka neuvosto päätti toisin."
"Kuulkaa kansan huutoja, ette voi lepyttää sen oikeutettua
kiivastusta", sanoi kansanmielinen Baroncelli.
Neuvoston jäsenten joukosta kuului hyväksymisen ääniä.
"Ystäväni", sanoi tribuuni ylevän ja vakavan näkösenä, "älkäämme antako
jälkimaailman sanoa että vapaus on verenhimoinen; seuratkaamme suuren
Vapahtajamme esimerkkiä ja olkaamme armeliaita! Olemme voittaneet --
olkaamme nöyriä: olemme pelastuneet -- antakaamme anteeksi!"
Tribuunin puhetta kannatti Pandulfo ynnä muutamat leppeät ja
maltilliset miehet; ja lyhyen mutta kiivaan keskustelun perästä Rienzin
vaikutus pääsi voitolle ja kuolemantuomio kumottiin, mutta pienellä
enemmistöllä. "Ja nyt", sanoi Rienzi, "olkaamme enemmän kuin oikeutta
noudattavia, olkaamme jalomielisiä. Puhukaa -- ja rohkeasti. Olenko
mielestänne ollut liian kova, liian kopea noille itsepintaisille
sieluille? Luen vastauksen otsaltanne! -- Olen! Luuleeko joku teistä
että tämä minun vikani lienee yllyttänyt heitä tuohon pimeään kostoon?
Luuleeko joku teistä että heissä on ihmiselimen luonto, niinkuin
meissä, -- että heihin pystyy ystävällisyys, että heitä jalomielisyys
liikuttaa -- että heiltä riisuu aseet sellainen kosto, jonka
kristillinen laki käskee kostamaan jaloille vihamiehille?"
"Minusta" sanoi Pandulfo hetken äänettömyyden perästä, "ei ole
ihmisluonnon mukaista, jos nuot miehet, jotka armahdatte, noin
rikottuaan ja noin ilmitultuaan, jälleen vainoovat henkeänne."
"Minun mielestäni", sanoi Rienzi, "on tehtävä enemmänkin kuin annettava
anteeksi. Ensimmäinen suuri Caesar, milloin hän ei musertanut
vihollistaan, koetti tehdä hänestä ystävän --"
"Ja sai surmansa tuossa yrityksessä", sanoi äkkiä Baroncelli.
Rienzi sävähti ja vaaleni.
"Jos haluatte pelastaa nuot kurjat vangitut, on parasta olla
odottamatta, kunnes roistoväen raivo käy mahdottomaksi hillitä",
kuiskasi Pandulfo.
Tribuuni havahti aatoksistaan.
"Pandulfo", sanoi hän yhtä hiljaa: "sydämeni on täynnä aavistuksia --
käärmeen sikiöt ovat kädessäni -- enkä muserra niitä -- ne saattavat
pistää minut kuoliaaksi armeliaisuuteni palkaksi -- se on niitten
vaisto! Ei väliä; eipä sitten sanota että Rooman tribuuni niin monella
ihmishengellä osti oman turvallisuutensa, eikä hautakiveeni kirjoiteta:
'Tässä lepää raukka, joka ei uskaltanut anteeksi antaa'. -- Hei,
upseerit, ovet auki! Hyvät herrat, julistakaamme vangituille tuomio."
Rienzi istui tuolilleen pöydän päähän, vasta nousseen auringon luodessa
säteitään veripunaiseen seinään, joista huoneesen tuodut ylimykset
luulivat lukevansa kohtalonsa.
"Hyvät herrat", sanoi tribuuni, "te olette Jumalan ja ihmisten lakia
loukanneet, mutta Jumala opettaa ihmisille, kuinka on armahdettava.
Tietäkää kerrankin että elämäni on taijottu. Eikä se, jonka taivas
korkeita tarkotuksia varten mökistä ylensi kansan valtaistuimelle,
ole näkymätöntä ja korkeampaa suojelusta vailla. Jos perinnöllisiä
yksinvaltiaita on pidettävä pyhinä, kuinka paljoa enemmän sitä, jonka
valtaan Jumalan käsi on kirjoittanut todistuksensa! Niin, sitä, joka
henkii vaan maansa hyväksi, jonka suuruus on maansa lahja, jonka elämä
on maansa vapaus, vartioitsevat oikeuden henget ja miekkakätisten
serafiimein unettomat silmät! Oppikaa äskeisen yrityksenne tyhjiin
raukeamisesta ja nykyisestä vaarastanne tukahuttamaan kiukkunne
minuun, pitäkää arvossa lakeja, kunnioittakaa kaupunkinne vapautta ja
uskokaa, ettei missään valtiossa ole jalompaa nähtävää kuin miehet,
jalosukuiset kuin te -- patriicein loistava luokka -- käyttäessänne
mahtinne kaupunkinne turvaksi, rikkautenne sen tieteitten ja taiteitten
elvyttämiseksi, ritarillisuutenne sen lakien suojaksi! Ottakaa takasin
miekkanne -- ja ensimmäinen mies, joka loukkaa Rooman vapautta,
_hänestä_ tulkoon uhrinne, vaikkapa tuo uhri olisi tribuuninne. Teidän
asianne on tutkittu -- teidän tuomionne laskettu. Uudistakaa valanne,
luopuvanne kaikesta vihollisuudesta, salaisesta tai julkisesta, Rooman
hallitusta ja viranomaisia vastaan, niin saatte anteeksi -- olette
vapaat!"
Hämmästyneinä, huumaantuneina ylimykset vaistomaisesti taivuttivat
polvensa; munkit, jotka olivat heidät ripittäneet, lukivat määrätyn
valankaavan; ja värittömin huulin jupistessaan noita juhlallisia
sanoja, he kuulivat ulkoa rahvaan huudot, jotka vaativat heidän
vertansa.
Noitten menojen päätyttyä tribuuni astui juhlasaliin, josta päästiin
parvekkeelle, mistä hänen oli tapana puhua kansalle: eikä milloinkaan,
kenties, hänen ihmeellinen valtansa kuulijakunnan intohimojen yli ollut
tarpeellisempi eikä loistavammin tullut ilmi, kuin tuona päivänä;
sillä kansan raivo oli korkeimmillaan, ja kauan kesti ennenkuin hänen
onnistui sivuuttaa se. Mutta ennenkuin hän lopetti, jokainen tuon
hurjistuneen meren aalto oli viihdytetty. -- Puhuja oli elämänsä
varrella tuossa samassa paikassa elävä hetken, jolloin hän sai anella
armoa hengelle, jalommalle kuin nuot nyt pelastamansa -- ja anella
menestyksettä ja turhaan!
Niin pian kun tribuuni huomasi suotuisan hetken tulleeksi, ylimykset
päästettiin parvekkeelle; -- noitten tuhansien hiiskumattomina
läsnäollessa, he juhlallisesti sitoutuivat suojelemaan buono statoa.
Ja näin aamu, josta näytti heidän mestauspäivänsä vähenevän, sai nähdä
heidän sopivan kansan kanssa.
Väkijoukko hajosi, enemmistö mielihyvissään ja rauhallisena, --
älykkäimmät pahoillaan ja tyytymättöminä. --
"Hän vaan yllyttää savua ja liekkejä, joita hän ei kykene
tukahuttamaan", mutisi Cecco del Vecchio, ja sepän lause kävi
sananparreksi ja ennustukseksi.
Sillävälin tribuuni, joka ainakin tiesi ylevämmän suunnan valinneensa,
lähti neuvostosta ja vetäytyi kammioon, jossa Nina ja hänen sisarensa
odottivat häntä. Nuot ihanat naiset olivat hellimmällä ystävyydellä
kiintyneet toisiinsa. Heidän erilaiset sekä luonteen- että
muodonominaisuutensa näyttivät vastakkaisuuksillaan enentävän kummankin
suloa, aivan kuin taitehikkaassa jalokivikoristeessa helmet ja timantit
suovat toisilleen kauneutta.
Irenen kääntäessä kalpeat kasvonsa ja kyyneleiset silmänsä povesta,
josta hän oli etsinyt tukea, tuo arka sisar, huolehtiva, epäilevä,
tarkkaava: -- uljas puoliso, toivorikas ja varma, ikäänkuin hän
ei milloinkaan olisi luottamatta Rienzinsä aikeisin ja mahtiin --
nuot vastakohdat olisivat luoneet maalarin eteen arvokkaan Lemmen
olennoiman, joka kaikkea toivoi, ja Lemmen, joka kaikkea pelkäsi.
"Iloitse, sisareni", sanoi tribuuni huomaten ensiksi Irenen rukoilevan
katseen, "ei hiuskarvaakaan ole loukattu niitten päästä, jotka
ylpeilevät lemmittysi nimestä. -- Kiitos Jumalan", jatkoi hän, kun
sisar huudahtaen heittäytyi hänen syliinsä, "että tuo salaliitto
tähtäsi minun henkeäni! Jos se olisi toista roomalaista tarkottanut,
armo olisi ollut rikos! Armaani, rakastakoon Adrian sinua puoleksikin
niin paljon kuin minä; eipä, siskoni ja lapseni, kenkään voi tuntea
lempeätä sieluasi niinkuin se, joka on valvonut sen vieressä, siitä
saakka kuin sen ensimmäinen kukka puhkesi auringolle. Veliparkani!
eläisi hän, teidän neuvostonne olisi hänenkin; ja minusta tuntuu
kuin hänen jalon henkensä kuiskauksesta usein ottaisi poistuakseen
tuo karkeus, joka on paaduttaa omani. Nina, kuningattareni,
tenhottareni, muistuttajani -- samoin sinunkin sydämesi, miehuullinen
onnettomuudessa, olkoon naisellinen menestyksessä, ja ole Irenen kanssa
maan päällä minulle, mikä veljeni on taivaassa."
Tribuuni, väsyneenä yöllisistä ponnistuksista, lähti muutamaksi
hetkeksi levolle; ja kun Nina kietoen kätensä hänen kaulaansa
tarkasteli hänen jaloa muotoansa -- huolet asettuivat, kunnianhimo
vaikeni, sen rauhassa oli melkein jotakin taivaallista. Ja sellaisen
hekumallisen ylpeyden kyyneleet, joita nainen vuodattaa unelmainsa
sankarin tähden, täyttivät hänen puolisonsa silmät, hänen sydämensä
syvimmässä hiljaisuudessa riemuitessaan enemmän yksinomaisesta
etuoikeudestaan noihin rauhallisiin hetkiin, kuin kaikessa loistossaan,
johon hänen puolisonsa kohtalo oli kohottanut hänet, ja jota
ylentämään ja nauttimaan hänen luontonsa teki hänen soveliaaksi.
Tuona yksinäisenä ja rauhallisena hetkenä hän mielisteli sydäntänsä
valvovan unelmilla, huikentelevammilla kuin nukkuneen; ja hän kuvitteli
itselleen pitkällistä kunniarikasta elämänrataa ja ylevää, rauhallista
poistumista, jotka olivat tulevat hänen puolisonsa osaksi.
Ja hänen noin valvoessaan ja noin uneksiessaan, pilvi, joka ei vielä
ollut miehen kämmentä suurempi, pimensi taivaanrantaa kohtalon, jonka
päivänpaiste oli melkein mennyttä!