Julkinen manuu.
Lateranin suuren kirkon kellon pauhatessa alkoi väkeä saapua vielä
taajemmissa joukoin kuin edellisenä iltana. Määrätyt viranomaiset
saivat vaivaloisesti ylimyksille ja lähettiläille tehdyksi tietä, ja
tuskin olivat he ehtineet sisälle, kun kansa tunkeutui kirkkoon ja
rynnisti Bonifacius VIII:n kappeliin. Siellä täyttäen joka komeron,
tukkien käytävät, onnellisimmat joukosta saivat nähdä hänen tuon
loistavan seurueen ympäröimänä, minkä hänen neronsa oli valinnut ja
hänen onnensa luonut. Vihdoin kun ylevä kirkkomusiikki alkoi tulvia
läpi rakennuksen, alkusäveleenä juhlalliseen messutoimitukseen,
tribuuni astui esiin, ja musiikin vaikenemisesta syntynyttä
äänettömyyttä enensi kuulijakunnan yleinen kuolonhiljaisuus. Hänen
vartalonsa, hänen olentonsa, hänen muotonsa olivat sellaiset, jotka
aina vallitsevat väkijoukkojen tarkkaavaisuuden; ja tällä kertaa ne
saivat kaiken lisän tilaisuuden tärkeydestä ja tuosta omituisesta,
tulisen, mutta hillityn innon katseesta, joka, kenties, on ainoa
kaunopuhettaan lahja, minkä luonto yksin voi antaa.
"Tulkoon tiettäväksi", sanoi hän verkalleen ja juhlallisesti, "sen
arvon, vallan ja päätösoikeuden nojalla, johon Rooman kansa yleisessä
eduskunnassa on meidän valtuuttanut ja jonka ylin päämies paavi on
vahvistanut, että me, tunnustaen Pyhän Hengen armolahjat -- jonka
sotilas nyt olemme -- sekä Rooman kansan suosion, julistamme Rooman,
maailman pääkaupungin ja kristillisen kirkon perustuksen, sekä Italian
jokaisen kaupungin, valtion ja kansan tästälähin vapaaksi. Tämän
vapauden ja pyhitetyn vallan nimessä me kuulutamme, että vaalioikeus,
lainsäädäntö ja Rooman valtakunnan yksinvaltius kuuluu Roomalle ja
Rooman kansalle sekä kaikelle Italialle. Me manaamme täten ja vaadimme
kuuluisia ruhtinoita, Ludvigia, Baijerin herttuata, ja Kaarlea, Böömin
kuningasta, joita haluttaa kutsua itseänsä Italian keisareiksi,
persoonallisesti saapumaan meidän tahi muitten Rooman viranomaisten
eteen puolustamaan ja todistamaan vaatimuksiaan tämän päivän ja
Helluntain välillä. Me manaamme vielä, ja saman määräajan kuluessa,
Saksin herttuata, Brandenburgin ruhtinasta ja ketä hyvänsä muuta
valtiasta, ruhtinasta tahi kirkkoylimystä, joka vaitelee itselleen
keisarillisen istuimen vaalioikeutta -- oikeutta, joka, niinkuin
ijänikuisista aikakirjoista käy selville, kuuluu yksinomaan Rooman
kansalle -- ja sen me teemme kansalaisoikeuksiemme vahvistamiseksi,
vahingoittamatta kirkon, paavin tai pyhän neuvoston hengellistä valtaa.
Kuuluttaja, lue julki laajempi ja seikkaperäisempi manaus Lateranin
ulkopuolella."
Kun Rienzi oli lopettanut tuon rohkean Italian vapauden julistuksen,
niin Toskanan ynnä muutamien muitten vapaavaltioitten lähettiläät
ilmaisivat hiljaa mieltymystänsä. Keisarin puolta pitävien valtioitten
lähettiläät katsoivat pitkään ja pelästyneinä toisiinsa. Rooman
ylimykset pysyivät ääneti ja silmät maahan luotuina: ijäkkään Tapani
Colonnan kasvoihin vain levisi puoleksi ylönkatsova, puoleksi
riemuitseva hymy. Mutta rahvaan suuren joukon valtasivat nuot sanat,
jotka aukasivat niin suurenmoisen uran kuin koko Italian vapauttamisen;
ja tribuunin vallan ja menestyksen kunnioitus oli melkein kuin
ylönluonnolliselle olennolle tuleva, joten he eivät ryhtyneet
tarkastelemaan keinoja, millä tukea tuota kerskausta.
Hänen katseensa harhaillessa yli väkijoukon, tuo loistava seura
edessään, jumaloiva kansa taampana -- hänen korviinsa tunkiessa
Konstantinuksen palatsin (nyt hänen omansa) edustalta humina tuhansien
ja kymmentuhansien, jotka olivat vannoutuneet uhraamaan henkensä
ja omaisuutensa hänen asiansa hyväksi, onnensa tulvassa, joka ei
vielä tietänyt vastoinkäymisistä, tribuunin sydän ylpeydestä paisui:
mahtavan maineen ja rajattoman vallan näyt -- hänen rakastetun
ja hänen uudistamansa Rooman entisen vallan ja maineen, kiitivät
hänen huumaantuneen katseensa edessä; ja noissa hurmaantuneissa ja
intohimoisissa hetken aatoksissa hän käänsi miekkansa kolmea silloin
tunnetun maan suuntaa kohden ja sanoi hajamielisesti, ikäänkuin
nukkuvan äänellä: "Rooman kansan oikeuden mukaan _tuokin_ on minun!"
Vaikka tuo hurja kerskaus lausuttiin hiljaisella äänellä, se kuului
kaikkien ympärillä olevien korviin yhtä selvästi kuin ukkosen jyräys.
Ja turhaa olisi kuvailla sen erilaisia vaikutuksia; sen luonnottomuus
olisi herättänyt hänen vihollisissaan ylönkatsetta, hänen ystävissään
surua, paitsi puhujan olentoa, joka ylevänä ja käskevänä hillitsi
hetkeksi itse järjen ja vihan kunnioitukseen. Jälkeenpäin muisteltuina,
erillään lausujasta lähteneestä lumouksesta, noita sanoja kohtasi
terveen järjen kirous, mutta tuona hetkenä kaikki näytti kansan
sankarille mahdolliselta. Hän puhui kuin haltioissaan -- vavistiin ja
uskottiin: ja ikäänkuin näyn hurmaamana hän seisoi hetkisen hiljaa,
käsi yhä ojennettuna -- tumma, avonainen silmä kiintyneenä avaruuteen
-- huulet erillään -- uljas pää pystyisenä muitten yläpuolella --
innostus vallaten kaikki etäisimmätkin saapuvilla olijat, ja syvä
humina, lähtien yhdestä, kaikui kaikista: "Herra on Italian ja Rienzin
kanssa."
Tribuuni kääntyi ja näki paavin vikaarin hämmästyksissään ja
hurjistuneena nousevan puhumaan. Hänen itsetietonsa ja älynsä
palautuivat oitis, ja päättäen tukahuttaa paavillisen auktoriteetin
hänen rohkeutensa vaarallisen paheksumisen, joka oli pääsemäisillään
Raimondin huulilta, hän viittasi sukkelaan laulajille, ja kirkonmenojen
juhlalliset säveleet riistivät Orvieton piispalta kaiken itsensä
puhdistamisen ja vastauksen tilaisuuden.
Kirkonmenot olivat ohitse. Rienzi kosketti piispaan ja kuiskasi: "tämän
selvitämme mielenne mukaan. Tulette juhlaamme Lateraniin. -- Kätenne."
Eikä luopunut hän piispan kädestä eikä uskonut häntä muitten haltuun,
ennenkuin tribuuni ja hänen ylimyksensä torvien, rumpujen ja symbaalien
räikyessä ja samallaisen ihmisjoukon riemuitessa ja samassa paikassa,
jossa Konstantinuksen tarunomainen kaste lienee toimitettu, astuivat
Lateranin, silloisen maailman palatsin porteista sisään.
Niin päättyi tuo merkillinen juhlatoimitus ja tuo uljas pohjoisten
valtain taisteluunvaatiminen Italian vapauttamiseksi, jota, jos sitä
olisi menestys seurannut, olisi ylevänä tekona pidetty, jota, kun ei se
onnistunut, on yleensä katsottu mielettömäksi uhkarohkeudeksi, mutta
joka, kun tyynesti punnitaan vallitsevat olot ja tribuunia ympäröivä
voima, ei kenties ollut niin aivan järjetön, kun se näytti. Mutta jos
myönnetäänkin tuo varomattomuudeksi äärimmäisimmässä merkityksessä, --
korkeampiluokkaisten luonteiden läpitunkevampi tuomari on varmaankin
pitävä sitä uskaliaan luonnon loistavana hairahduksena, luonnon, jota
asema ja menestys kiihottivat, uskonnolliset haaveilut, isänmaallinen
innostus ja skolastiset näyt siirsivät liian äkkiä tuumasta toimeen,
ja ulkopuolelle tuota maallista valtioviisautta, joka hioo aseensa,
ennenkuin se viskaa hansikkaansa.