Yö ja sen tapaukset.
Seuraavana iltana pantiin Roomassa toimeen suurenmoisin näytelmä,
minkä keisarikaupunki oli nähnyt, sitten Caesarien kukistumisen.
Rooman kansa oli erityisenä etuoikeutenaan säilyttänyt kansalaistensa
asettamisen ritarikuntaan. Kahtakymmentä vuotta ennen oli Colonnan
ja Orsinin osaksi tullut tuo kansallinen kunnianosotus. Rienzi,
joka piti sitä alkunäytäntönä tärkeämpään juhlatoimitukseen,
annatti itselleen tuon saman arvon. Capitolista Lateraniin,
pitkänä saattojoukkona vaelsi kaikki, mitä Roomassa löytyi jaloa,
kaunista ja uljasta. Etupäässä kulki lukematon joukko ratsumiehiä
kaikista lähiseuduista Italiaa, tilaisuuteen täysin soveltuvissa
tamineissa. Sitten tuli torventoitottajia, hopeaisine torvineen sekä
soittoniekkoja kaikenlaatuisia, ritarin sotaoriin kullalla silattuja
varustuksia kantavia nuorukaisia seurasi Rooman ylhäisimmät naiset,
joiden komeilemishalu ja kenties ihastus kunnian voittoriemusta
(joka vaikuttaa, että naiset sopivat monet loukkaukset) sai heidän
unhottamaan puolisoittensa nöyryytyksen; ja heidän keskellään Nina
ja Irene, pimentäen kaikki muut. Sitten kulki tribuuni ja paavin
vikaari, ympärillään kaikki kaupungin mahtavat signorit, jotka,
sydämissä kiukku, kostonhimo ja halveksuminen, kiistelivät, kuka saisi
olla lähinnä päivän ruhtinasta. Ylpeäsydäminen Colonna vanhus yksin
pysyi erillään, seuraten lyhyen välimatkan päässä tarkoin harkitun
yksinkertaisessa puvussa. Mutta hänen ikänsä, hänen arvonsa, hänen
entinen sodassa ja valtioasioissa saavuttamansa maine eivät olleet
riittäviä nostamaan hänen harmaitten hapsiensa ja ylhäisen olemuksensa
osaksi ainoatakaan sellaista suostumuksenhuutoa, millä tervehdittiin
mitättömintä signoria, jolle suuri tribuuni hymyili. Lähinnä Rienziä
kulki Savelli, nöyrimpänä kursastelevasta joukosta; aivan tribuunin
edessä astui kaksi miestä, toisella paljastettu miekka kädessä,
toinen kantaen _pendonea_ eli kuninkaallista arvoa kuvaavaa lippua.
Tribuuni itse oli puettuna pitkään, kullalla uhkeasti kirjattuun
viittaan, valkeata satiinia, jonka lumikirkkaasta heijastuksesta
(_miri candoris_) historioitsija erityisesti kertoo; hänen rinnassaan
oli useita noita ennen mainitsemiani salaperäisiä merkkejä, joitten
merkityksen tunsi kenties hän vaan yksin. Hänen tummasta silmästään ja
tuosta korkeasta otsasta, jossa ajatus näytti uinahtaneen, niinkuin
uinahtaa myrsky, heti saatettiin huomata että hänen mielensä pysyi
vieraana häntä ympäröivälle loistolle, mutta silloin tällöin hän
ponnisti itseänsä ja puhui jonkun sanan Raimondille tahi Savellille.
"Tämä on hauska näytelmä", sanoi Orsini, jääden vanhan Colonnan
rinnalle, "mutta se saattaa päättyä surkeasti."
"Saattaa kyllä", sanoi vanhus, "jos tribuuni kuulee puheesi."
Orsini vaaleni. "Mitä -- ei -- ei, vaikka hän kuulisikin, ei hän
koskaan vihastu sanoista, vaan sanoo nauravansa meidän tyhjälle
raivollemme. Toissapäivänä joku lurjus kertoi hänelle, mitä Annibaldi
oli sanonut hänestä -- sanoja joista tosi ritari olisi sydänveren
vaatinut, mutta hän lähetti noutamaan Annibaldin luokseen ja sanoi,
'ystäväni, ota tämä kultakukkaro -- hovinarrin tulee saada palkkansa'."
"Ottiko Annibaldi sen vastaan?"
"No ei; tribuunia miellytti hänen sukkeluutensa, ja hän pyysi häntä
syömään kanssaan illallista; ja Annibaldi sanoo, ettei hän milloinkaan
ole viettänyt hauskempaa iltaa, eikä hän enää ihmettele että hänen
sukulaisensa Ricardo paljon pitää tuosta vekkulista."
Heidän saavuttuaan Lateranin kirkolle, Luca di Savelli myöskin jäi
jälelle, sekä kuiskutteli Orsinin korvaan. Frangipani ja muutamat muut
ylimykset vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Rienzi ennen lähtemistään
tuohon hiljaiseen rakennukseen, jossa hänen tavan mukaan tuli viettää
yönsä vartioiden asevarustustaan, jätti hyvästi väkijoukon sekä
kehotti sitä seuraavana aamuna "tulemaan kuulemaan asioita, jotka, hän
vakuutti, olivat otollisia taivaalle ja maalle."
Äärettömässä väkijoukossa nuot sanat herättivät uteliaisuutta
ja riemua, ja ne, joita Cecco del Vecchio oli ennakolta vähin
valmistellut, tervehtivät niitä tribuuninsa heikontumattoman
päättäväisyyden enteeksi. Kansa hajaantui erinomaisessa järjestyksessä
ja rauhassa, ja merkillisenä seikkana mainitaan, ettei niin
suuressa tungoksessa, jossa oli miehiä kaikista puolueista, ei
kukaan käyttänyt väkivaltaa eikä haastanut riitaa. Vain muutamia
ylimyksiä ja sotilaita, muitten mukana Luca di Savelli, jonka liukas
kohteliaisuus ja ivallinen mielenlaatu huvittivat tribuunia, sekä
muutamia hovipoikia ja palvelijoita jäi jälelle. Paitse yhtä ainoata
pylväskäytävässä astuskelevaa vahtimiestä palatsin, basiilikan ja
Konstantinuksen lähteen avara edusta pian oli autiona ja rauhallisena
kolkossa kuutamossa. Tuossa kirkossa ajan tapojen ja juhlamenojen
mukaan teutoonilaisten kuninkaitten jälkeläinen otettiin Santo
Spiriton ritarikuntaan. Hänen ylpeytensä tai jokin yhtä heikko, vaikka
anteeksiannettavampi taikausko sai hänen kylpemään parfyyrivaasissa,
jonka perätön taru pyhitti Konstantinukselle, ja tämä teko, niinkuin
Savelli oli ennustanut, kävi hänelle kalliiksi. Määrättyjen menojen
päätyttyä, hänen aseensa sijoitettiin P. Johanneksen pylväitten
suojaan. Sinne hänen valtavuoteensakin oli valmistettu. [Pohjoisemmissa
maissa ritarin olisi ollut viettäminen yönsä nukkumatta. Italiassa
aseitten vartioimismenoja ei näy yhtä ankarasti noudatetun.]
Seuralaiset, hovipojat ja kamaripalvelijat poistuivat näkyvistä
erääseen rakennuksen sivukappeliin, ja Rienzi jäi yksin. Yksi
ainoa, hänen vuoteensa vieressä palava lamppu kilpaili surullisen
kuutamon kanssa, joka korkeista ikkunoista loi käytävään ja pylväisin
"hämärän, salaperäisen valonsa." Paikan pyhyys, hetken juhlallisuus,
ja häntä ympäröivä yksinäinen hiljaisuus olivat omiansa syventämään
tuon menestyksen pojan harrasta mielialaa. Monet ja korkeat
aatokset liitivät edelleen, milloin maallisia pyrintöjä, milloin
ylevämpää, mutta uneksivaa uskoa, kunnes hän vihdoin mietiskelyistään
väsyneenä heittäytyi vuoteelle. Enne, jota vakavampi historia ei
jätä mainitsematta, tapahtui samana hetkenä, jolloin hän laskeutui
vuoteelle, joka oli uusi ja tilaisuutta varten valmistettu. Osa siitä
vajosi hänen alleen; häneen itseensä tuo tapaus teki vaikutuksen, ja
hän hyppäsi pystyyn vaaleten ja jupisten itsekseen, mutta, ikäänkuin
häveten heikkouttaan, hän hetkisen kuluttua asettui levolle sekä veti
esiriput ympärilleen.
Ajan ehtiessä kuun säteet yhä himmentyivät ja valon ja varjon
jyrkkä erotus hälveni marmorisillalta nopeaan; silloin rakennuksen
syrjäisimmästä kolkasta pylvään takaa kummallinen varjo äkkiä loihe
kehnoon valaistukseen -- se hiipi eteenpäin -- se liikkui kaikua
herättämättä -- pylväästä pylvääsen se liehui -- se vetäytyi vihdoin
tribuunin vuodetta lähimmän patsaan taakse -- se pysyi liikkumatta.
Varjot yhä tummenivat; hiljaisuus tuntui syvenevän; kuu oli laskenut;
paitsi Rienzin vieressä tuikuttavan lampun alakuloista sädettä yön
pimeys verhosi tuon juhlallisen ja kummittelevan näkymön.
Eräässä sivukappelissa, joka tuon kirkon monissa korjauksissa
luultavasti kauan sitten on hävinnyt, olivat, niinkuin ennen olen
maininnut, Savelli ynnä ne muutamat palvelijat, jotka tribuuni oli
pidättänyt luonaan. Savelli yksin ei maannut; hän istui suorana ja
kuunnellen henkeään vetämättä, kappelin korkeitten kynttiläin luodessa
kirkkaan valonsa hänen nopeasti vaihtelevaan muotoonsa.
"Nyt taivas suokoon!" sanoi hän, "tuon lurjuksen onnistuvan! Tällaista
tilaisuutta ei tule koskaan enää. Hänellä on lujat jäntereet ja
tottunut käsi, epäilemättä; mutta toinen on väkevä mies. Kun työ kerran
on tehty, en pidä lukua, pääseekö tekijä pakoon vai ei; joll'ei, meidän
täytyy tukkia hänen suunsa! Kuolleet eivät lörpöttele. Mutta pahimmassa
tapauksessa, kuka voi kostaa Rienzin puolesta? Ei ole toista Rienziä!
Meidän miehet ja Frangipanit ottavat haltuunsa Aventinin, Colonnat
ja Orsinit kaupungin muut korttelit, ja kun tuota mestarineroa ei
ole olemassa, me nauramme kansan raivolle. Mutta jos jouduttaisiin
kiikkiin --" ja Savelli, jonka hermot hänen vihollistensa onneksi eivät
olleet hänen tahtonsa mukaiset, peitti kauhistuen kasvonsa, -- "luulen
kuulevani kolinaa -- ei -- tuuliko se on -- turhia, vanha Vico de
Scotto kai käänteleikse rautapaidassaan -- hiljaista -- en pidä tuosta
hiljaisuudesta! Ei huutoa -- ei hiiskahdusta! Olisiko roisto pettänyt,
tai jollei hän olisi päässyt akkunasta? Lapsen työhän se olisi -- vai
olisiko vahtimies tavannut hänet?"
Aika kului, päivän ensi säde hitaasti valkeni, kun hän luuli kuulevansa
kirkon ovea suljettavan. Savellin epätietoisuus kävi kärsimättömäksi.
Hän hiipi kappelista tribuunin vuodetta kohti -- kaikki oli
hiljaisuutta.
"Ehkä kuolon hiljaisuutta", sanoi Savelli, peräytyen takaisin.
Sillävälin tribuuni koettaen turhaan sulkea silmiänsä pysyi vielä
valppaampana epämukavan asentonsa takia, jossa hänen täytyi maata --
sillä kun vuoteen pääpuoli oli antanut myöden, mutta muu osa pysynyt
eheänä, hän oli siirtynyt jalkopäähän ja asettunut sinne niin mukavasti
kuin oli mahdollista. Lamppu, vaikka esiriput sitä kaihtivat, oli
näin ollen häntä vastapäätä. Hermostuneena valppaudestaan hän vihdoin
arveli, että tuo ikävä ja värähtelevä valo piti unosen etäällä, ja oli
nousemaisillaan siirtämään sitä etäämmälle, kun hän huomasi vuoteen
toisen pään esirippua varovaisesti kohotettavan. Hän pysyi hiljaa ja
varuillaan. Ennenkuin hän ehti vetää henkeänsä, tumma haamu ilmaantui
valolähteen ja vuoteen väliin, ja hän tunsi että isku lankesi siihen
kohtaan vuodetta, jossa se ilman tuota tapausta, joka oli näyttänyt
hänestä merkilliseltä, olisi lävistänyt hänen rintansa. Rienzi ei
odotellut toista paremmin suunnattua iskua; kun salamurhaaja vielä
kumarruksissaan hapuili hämärässä valaistuksessa, hän hyökkäsi rotevan
ja jäntereisen ruumiinsa kaikin painoin ja voimin hänen kimppuunsa,
väänsi tikarin konnan kädestä ja paiskattuaan hänen vuoteesen painoi
polvensa hänen rintaansa. -- Tikari kohosi -- välähti -- laskeusi
-- murhaaja kiemartui sivulle, ja se lävisti vain hänen oikean
käsivartensa. Tribuuni nosti tappavaa iskua varten kostavan aseen.
Näin pettynyt salamurhaaja oli kaikkiin vaaran muotoihin tottunut mies,
eikä hän nytkään menettänyt mielenmalttiaan.
"Malttakaa", sanoi hän, "jos tapatte minun, olette itse kuoleman oma.
Säästäkää minua, niin minä pelastan teidän."
"Konna!"
"Hiljaa -- ei niin lujaa, seuralaisenne saattavat kuulla, ja joku
heistä panna toimeen, mitä minä en saanut tehdyksi. Armahtakaa minua,
niin ilmaisen teille asioita, jotka ovat arvokkaampia kuin henkeni,
mutta älkää huutako -- älkää puhuko lujaa, minä varotan teitä!"
Tribuuni tunsi sydämensä seisahtuvan. Tuossa yksinäisessä paikassa,
etäällä jumaloivasta kansastaan -- hartaasta turvajoukostaan -- vain
vihamielisiä ylimyksiä tai kenties petollisia palvelijoita kuuluvissa,
eikö pettynyt murhamies antanut hänelle terveellistä varotusta? Ja nuot
sanat ja tuo epäileminen näyttivät yht'äkkiä vaihtavan heidän asemansa
ja jättävän voittajan vielä salamurhaajan valtaan.
"Koetat pettää minua", sanoi hän, mutta kuiskaavalla ja epävarmalla
äänellä, joka ilmaisi roistolle, minkä voiton hän oli saavuttanut,
"tahtoisit että päästäisin sinun irti, kutsumatta seuralaisiani,
saadaksesi vielä kerran uhata henkeäni."
"Oikeata kättäni en voi käyttää ja ainoa aseeni on poissa."
"Kuinka pääsit tänne?"
"Toisten avulla."
"Mistä tämä yritys?"
"Toisten käskystä."
"Jos armahdan sinua --"
"Ilmaisen kaikki."
"Nouse", sanoi tribuuni vapauttaen vankinsa, mutta varoen ja toinen
käsi vielä kiinni hänen olkapäässään, toisen tähdätessä puukkoa hänen
kurkkuunsa.
"Laskiko vahtimieheni sinut sisään? Kirkkoon päästään tietääkseni vaan
yhdestä ovesta."
"Eikä; seuratkaa minua, niin kerron teille enemmän."
"Sinulla on rikostoveria, koira!"
"Jos olisi, onhan puukko kurkussani."
"Pyritkö karkuun?"
"En pääse, jos pyrkisinkin."
Rienzi katseli tarkkaan salamurhaajaa lampun kolkossa valossa.
Hänen raaka ja siivoton naamansa, karkea vaatteuksensa ja vieras
äänensointunsa tuntuivat riittävästi todistavan että hän oli vaan
muitten kätyri; ja saattoipa olla viisasta uhmata nykyistä ja tiettyä
vaaraa, monien vastaisten ja aavistamattomien välttämiseksi. Ja Rienzi
oli aseella varustettu, väkevä, notkea, nuoruuden kukoistuksessa; ja
pahimmassa tapauksessa huoneen jokaisesta kolkasta hänen äänensä olisi
ulottunut kappelissa oleviin -- jos heihin saattoi luottaa.
"Näytä minulle sisääntulopaikkasi ja keinosi", sanoi hän, "ja jos
epäilen vaan sinua kulkiessamme -- olet kuoleman oma. Ota lamppu."
Roisto nyökkäsi päätään, otti vasempaan käteensä lampun, niinkuin
oli käsketty, ja Rienzin koura hänen olkapäässään kiinni, veren
tippuessa oikeasta käsivarresta hän hiipi hiljaa pitkin kirkkoa -- ehti
alttarille -- jonka vasemmalla puolella oli vähäinen huone, johon papit
tavallisesti vetäytyivät. Rienziä hetkisen arvelutti.
"Jos huomaan", hän kuiskasi, "pienimmänkin kavaluuden merkin, olet
ensimmäinen uhri!"
Salamurhaaja nyökkäsi jälleen päätänsä ja kulki edelleen. He astuivat
huoneesen; tribuunin omituinen opas viittasi avonaiseen akkunaan.
"Tuosta tulin sisään", sanoi hän, "ja jos sallitte, menen uloskin --"
"Ei pääse sammakko kaivosta yhtä helposti kuin se loikkasi sisään,
ystäväni", vastasi Rienzi hymyillen. "No nyt, jollen kutsu
vartijoitani, mitä sinulle teen?"
"Antakaa minun mennä, niin tulen huomenna luoksenne, ja jos
kunnollisesti maksatte sekä lupaatte päästää minun ehjin nahoin
matkoihini, niin annan vihollisenne ja palkkaajani valtaanne."
Rienzi ei voinut olla naurahtamatta tuolle esitykselle, mutta hilliten
itsensä hän vastasi: "entäs jos kutsun seuralaiseni ja annan sinut
heidän haltuunsa?"
"Niin annatte minut juuri noitten vihollistenne ja palkkaajieni
haltuun, ja peläten että kavaltaisin heidät, he ennen päivän nousua
leikkaisivat poikki kurkkuni -- tai omanne'."
"Olenpa luullakseni nähnyt sinun ennenkin, lurjus."
"Olette. En punastu nimeäni enkä maatani. Olen Rodolf, saksilainen."
"Minä muistan -- Walter de Montrealin palvelija. Hän siis on
yllyttäjäsi."
"Ei, roomalainen! Tuo jalo ritari halveksuu muita aseita kuin
paljastettua miekkaa, ja hänen oma kätensä lyö hänen omat vihollisensa.
Vaan teidän kurjat, pelkurit italialaisenne vuokraavat toisen rohkeuden
ja palkkaavat toisen käsivarren."
Rienzi oli vaiti. Hän oli laskenut irti vankinsa ja seisoi hänen
vastassaan, silloin tällöin katsoen häntä kasvoihin ja jälleen vaipuen
aatoksiinsa. Vihdoin luoden silmänsä ympäri tuota omituista huonetta,
hän huomasi jonkinlaisen komeron, jossa säilytettiin pappien pukuja
ynnä muutamia jumalanpalveluksessa tarvittavia kapineita. Se johti
hänen mieleensä keinon, millä päästä pulasta; hän viittasi siihen.
"Tuossa, Rodolf Saksilainen, saat viettää lopun yötä -- se on pieni
rangaistus aikomastasi rikoksesta, ja huomenna, jos hengestäsi välität,
olet tunnustava kaikki."
"Kuulkaa, tribuuni", sanoi saksilainen itsepintaisesti, "vapauteni on
vallassanne, mutta ei kieleni eikä henkeni. Jos suostun sulkeutumaan
tuohon lokeroon, teidän on tuon tikarin pään ristin kautta vannominen
että, tunnustettuani kaikki, mitä tiedän, annatte anteeksi minulle
ja päästätte minun vapaaksi. Paikkaajani yllin kyllin riittävät
sammuttamaan raivonne, vaikka olisitte tiikeri. Jollette tuota vanno --"
"No, vaatimaton ystäväni, kuinka sitten kävisi?"
"Pusken pääni kiviseinään puhki! Parempi sellainen kuolema kuin
kidutuslava!"
"Hupsu, en tahdo kostaa mokomalle. Ole rehellinen niin vannon
että kahdentoista tunnin kuluttua tunnustuksestasi olet eheänä ja
turvallisena oleva Rooman muurien ulkopuolella. Niin totta kuin minua
auttakoot Jumala ja hänen pyhimyksensä."
"Olen tyytyväinen! -- _Donner und Hagel_, olen elänyt tarpeeksi
kauan oppiakseni pitämään huolta vaan omasta hengestäni ja suuresta
päälliköstäni sen jälkeen; -- muuten en pidä lukua vaikka te
etelämaalaiset leikkelette toistenne kurkkuja ja teette koko Italian
yhdeksi ainoaksi haudaksi."
Nuot hyväntahtoiset sanat sanottuaan Rodolf läksi lokeroonsa, mutta
ennenkuin Rienzi ehti sulkea oven, hän astui jälleen ulos.
"Malttakaa", sanoi hän, "tuo veri juoksee kovasti. Auttakaa minua
sitomaan haava, muuten vereni juoksee kuiviin ennenkuin ehdin
tunnustukselle."
"_Perfede_", sanoi tribuuni, jonka omituinen hilpeys ihaeli tuon
miehen kylmää rohkeutta, "tuohon palvelukseen katsoen, jonka ai'oit
tehdä minulle, sinä olet miellyttävin, vaatimattomin, hävyttömin,
hyväntahtoisin vekkuli, mitä olen nähnyt moneen vuoteen. Anna vyösi
tänne. Enpä osannut aavistaa että ritariuteni ensi yö kuluisi
tällaisissa laupeudentöissä."
"Noista kaapuista saisimme luullakseni parempia siteitä", sanoi Rodolf,
viitaten seinällä riippuviin papinpukuihin.
"Vaiti, lurjus", sanoi tribuuni synkistyen, "ei pyhäinhäväistystä!
Mutta koska pidät niin hellää huolta itsestäsi, saat oman vyöni
tarpeesesi."
Tribuni laski tikarin lattialle, ja suojaten varovasti sitä jalallaan
hän sitoi haavotetun jäsenen, josta ystävällisyydestä Rodolf häntä
lyhyesti kiitti; sitten hän otti aseensa ja lampun, sulki oven, työnsi
raskaan salvan eteen ja palasi vuoteesensa syvästi liikutettuna tuosta
murhayrityksestä, josta hän niin onnellisesti oli pelastunut.
Päivän sarastaessa hän astui ulos kirkon isosta ovesta, kutsui luokseen
vahtimiehen, joka oli hänen omaa vartioväkeään, ja käski hänen
hiljaisesti ja heti, ennenkuin ihmiset olivat liikkeellä, viemään
vangitun Capitolin salaiseen tyrmään. "Ole ääneti", sanoi hän, "älä
puhu tästä sanaakaan kellekään, ole kuuliainen, niin tulevaisuutesi on
turvattu. Tuon tehtyäsi etsi neuvosmies Pandulfo di Guido, ja käske
häntä tulemaan tänne luokseni, ennenkuin väkijoukko on kokoontunut."
Käskettyään vahtimiehen riisumaan raskaat rautajalkineensa hän saattoi
hänen kirkon lävitse, antoi Rodolfin hänen huostaansa, katseli heidän
lähtöänsä, ja hetkisen perästä läheisessä kappelissa olijat kuulivat
hänen äänensä ja olivat pian hänen ympärillään.
Hän seisoi permannolla, puettuna pitkään, turkiksilla päärmättyyn
viittaan, ja hänen lävistävä katseensa tarkasteli tutkivasti jokaista
lähestyvää miestä. Kahdessa Frangipanissa näkyi hämmästyksen merkkiä,
mistä he pian tointuivat tribuunin avomielisesti tervehtiessä.
Mutta kaikki Savellin taito ei voinut estää välinpitämättömintä
silmää huomaamasta hänen sielunsa kauhua; ja tuntiessaan tribuunin
läpitunkevan katseen, hän huojui joka saumastaan. Mutta Rienzi vaan ei
näyttänyt huomaavan hänen liikutustaan; ja kun Vico di Scotto, vanha
ritari, jonka kädestä hän otti vastaan miekkansa, kysyi häneltä, kuinka
yö oli kulunut, hän vastasi iloisesti:
"Hyvin, hyvin, urhea ystäväni! Neitsyeellistä ritaria aina joku hyvä
enkeli suojelee. Signor Luca di Savelli, pelkään että olette maannut
huonosti; olette kalpean näkönen. Mitäpä siitä! Tämänpäiväiset keinumme
pian kirkastavat vilkkaan verenne."
"Veren, tribuuni!" Sanoi Di Scotto, joka oli salahankkeista tietämätön,
"mainitsit verta ja katso, permannolla on suuri laimisko, aivan
tuoretta!"
"Miksi vanha urho paljastat kömpelyyttäni! Silpaisin riisuessani
itseäni omalla puukollani. Kiitos Jumalan, sen terä ei ole myrkytetty!"
Frangipanit vaihtoivat silmäyksiä -- Luca di Savelli nojautui
pylvääsen, pystyssä pysyäkseen -- muut näyttivät vakavilta ja
hämmästyneiltä.
"Älkää siitä lukua pitäkö, hyvät herrat", sanoi Rienzi, "se on hyvä
merkki ja oikea enne. Se tietää sitä, että sen, joka vyöttää miekan
kupeellensa valtion hyväksi, tulee olla valmis vuodattamaan verensä
sen edestä; niin olenkin. Ei sen enempää siitä -- turhanpäiväinen
naarmu; siristipä se enemmän verta kuin luulinkaan, ja säästi
haavurilta suonenisku-vaivat. Kuinka kirkkaana päivä koittaa! Meidän on
valmistautuminen kohtaamaan kaupunkilaisiamme -- ne ovat täällä pian.
Hei, Pandulfoni -- terve tuloa! Sinun, vanha ystäväni, tulee kiinnittää
viitta ylleni!"
Pandulfon ryhdyttyä tuohon toimeen, tribuuni kuiskasi hänen korvaansa
muutamia sanoja, jotka seuralaiset hänen hymystään päättivät
ystävälliseksi pilaksi, jota Rienzi tavallisesti laski keskustellessaan
läheisten tuttaviensa kanssa.