Pidot.
Tuon päivän pidot olivat uhkeimmat, mitä siihen asti oli nähty. Cecco
del Vecchion huomautus, joka hyvin kuvasi hänen maanmiehissään vielä
nytkin, ehk'ei samassa määrässä tavattavaa taipumusta loistaviin
juhlimisiin ja ulkonaiseen komeuteen, ei ollut haihtunut turhiin.
Esimerkkinä yleisistä kemuista (jotka todellakin olivat ai'otut
enemmän kansaa kuin ylempiä luokkia varten) olkoon näiden enemmän kuin
kuninkaallinen ylöllisyys. Aamusta iltaan viinivirrat suihkusivat kuin
lähteestä Konstantinuksen suuren muistopatsaan ratsun sieramista.
Lateranin palatsin uljaat salit, kaikille ihmisluokille avoinna,
olivat tuhlaavaisesti sisustetut: leikkejä, urheiluja ja sen ajan
ilveilyjä oli kaikkialla nähtävänä. Tribunessa, joksi Ninaa jotenkin
epäklassillisesti kutsuttiin, huvitteli Rooman naisia, ja tribuuni
oli niin täydellisesti saanut Raimondin vaikenemaan ja sopimaan,
että kunnon piispa istui hänen erityisen pöytänsä ääressä -- ainoa,
jolle tuo kunnia suotiin. Silmän risteillessä noissa saleissa, se
sai nähdä nuot suojat täynnä jalosukuisia ja ritareita -- Italian
pääkaupungin oppineet ja kaunottaret Alppien takaakin saapuneitten
lähettilästen ja ylhäisten vieraitten joukossa -- eikä ainoastaan
tribuunin kohoamista tervehtineitten vapaavaltioitten edustajia, vaan
myöskin kopeitten tyrannien, jotka ensimmältä olivat pilkanneet hänen
röyhkeyttään, mutta nyt ryömivät hänen valtansa edessä. Siellä ei
ollut lähettiläitä ainoastaan Florensista, Siennasta, Arezzosta (joka
viimeksimainittu alistui tribuunin hallitukseen), Todista, Spoletosta
ja lukemattomista muista pienemmistä kaupungeista ja valtioista, vaan
myöskin olivat edustettuina synkkä ja peljätty Visconti, Milanon
ruhtinas, Ferraran Obizzo sekä Veronan ja Bolognan tyrannivaltijaat,
vieläpä kopea ja tarkkaälyinen Malatestakin, Riminin herra, jonka
käsi sittemmin hetkeksi lannisti Montrealin vallan, hänen Suuren
Komppaniansa etupäästä, oli jaloimman ylimyksensä lähettänyt. Johan
di Vico, aikakautensa pahin ja leppymättömin despootti, joka oli
jyrkästi uhmannut tribuunin aseita, oli nyt masentuneena ja nöyränä
itse saapuvilla; sekä Unkarin ja Neapelin edustajat yhdessä Baijerin ja
Böömin lähettilästen seurassa, joiden hallitsijat samana päivänä olivat
manatut Rooman tuomioistuimen eteen. Huiskuvat töyhdöt, jalokivien ja
kultakankaiden välke, silkkivaatteen kahina ja kultakannusten kilinä,
katoilta liehuvat liput, parville sijoitettujen soittoniekkojen
säveleet, kaikki loivat sellaisen vallan ja loiston kuvan -- sellaisen
ritarillisen hovinäytelmän -- jotta läänityskuninkaista mahtavin olisi
sitä katsellut säkenöitsevin silmin ja paisuvin sydämin. Mutta kaiken
tuon ihanuuden alku ja herra istuskeli alakuloisena ja hajamielisenä,
miettiväisin otsin muistellen yöllistä tapausta ja tuntien, että hänen
iloisinten vierastensa joukossa piilivät hänen murhanyrittäjänsä.
Sävelten hehun ja loistavan tungoksen keskellä hän tunsi petoksen
irvistävän vieressään, ja luurangon haamu, joka, niinkuin muinoinkin,
oli pakottamassa hirvittäviä kuoleman ajatuksia juhlivain mieleen,
pimensi viinin kirkkauden ja hyyti kimaltavan loiston.
Juhlan ollessa ylimmillään Rienzin paaschi nähtiin pujahtelevan
vierasten joukossa ja kuiskuttelevan useille ylimyksille; jokainen
heistä kumartui syvään, mutta vaaleten hänen asiataan.
"Herrani, Savelli", sanoi Orsini itsekin väristen, "reippaammin
käyttäytykää. Tämä tarkottaa kunnianosotusta eikä kostoa. Saitte
arvatenkin saman käskyn kuin minäkin."
"Hän kutsuu -- kutsuu minua illallisille Capitoliin; ystävien
illanvietto -- (rutto hänen ystävyyteensä!) -- päivän puuhien perästä".
"Samat sanat!" sanoi Orsini kääntyen Frangipanin puoleen.
Ne jotka saivat nuot kutsut vetäytyivät syrjään ja kokoontuivat,
kiivaaseen neuvotteluun. Muutamat ehdottivat pakoa, mutta pako
oli tunnustus; heidän lukunsa, arvonsa ja heidän kauan kestänyt
turvallisuutensa rohkaisivat heitä ja he päättivät totella. Vanha
Colonna, ainoa kutsutuista ylimyksistä syytön, kieltäytyi kutsuista.
"Turhia", sanoi hän äreästi, "tää riittää kyllä yhdeksi päivää! Sanokaa
tribuunille, että, ennenkuin hän rupeaa illalliselle, minä jo toivon
nukkuvani. Ei harmaapää tuollaista juhlakuumetta kestä."
Rienzin tehdessä lähtöä varhain, sillä kemut jatkuivat aamuun asti,
Raimond, haluten päästä tiehensä sekä neuvottelemaan hengellisten
ystäviensä kanssa paaville lähetettävästä kertomuksesta, oli
lausumaisillaan jäähyväisensä, kun armoton tribuuni virkkoi hänelle
vakavasti:
"Herrani, tarvitsemme teitä tärkeisin asioihin Capitoliin. Vangittu
-- tutkinto -- kenties (hän lisäsi pahaenteisesti synkistyen) tuomion
_täytäntö_ odottaa meitä! Tulkaa."
"Tosiaan, tribuuni", änkytti piispa, "tämäpä kummallinen tuomion
täytännön aika!"
"Mennyt yö oli kummallisempi. -- Tulkaa."
Noiden loppusanojen ääntämisessä oli jotakin, jota Raimond ei voinut
vastustaa. Hän huokasi, jupisi itsekseen ja seurasi tribuunia. Heidän
kulkiessaan poikki salien seura nousi seisomaan joka taholta. Rienzi
vastasi tervehdyksiin avosydämisen kohteliaisuuden ja valtaavan
hienotunteisuuden hymyllä ja kuiskeella. Ollen vielä nuori sekä uljas
ja jalo näöltään, jolle loistava vaatteus soi kaikki etunsa ja vielä
enemmän hänen otsassaan ja silmässään kuvaantuva henkinen voima, jota
tuon pimeän ajan vähemmän sivistyneet signorit ehdottomasti olivat
vailla -- hän säteili yli hovin arvokkaana muodostamaan ja soveliaana
hallitsemaan sitä; ja hänen luultu teutoonilaisista keisareista
polveutumisensa, josta hänen suureksi tultuaan yleisesti puhuttiin
ja oltiin varmoja ulkomailla, näytti muukalaisten herrojen silmissä
kieltämättä tulevan ilmi hänen olemuksensa majesteetissa ja hänen
esiintymisensä vapaassa herttaisuudessa.
"Herra prefekti", sanoi hän eräälle synkännäköiselle, mustaan samettiin
puetulle henkilölle, mahtavalle ja röyhkeälle Johan di Vicolle, Rooman
prefektille, "iloitsemme nähdessämme niin jalon vieraan Roomassa,
ennen pitkään vastaamme kohteliaisuuteenne yllättämällä teidät omassa
palatsissanne. Ettekä tekään, signor (kääntyen Tivolin lähettilään
puoleen) ole kieltävä meiltä suojaa lehdoissanne, koskienne partailla,
ennen viininkorjuuta. Kun Rooma on suloiseen Tivoliin yhdistetty, niin
runottaretkin sopivat pois. Hakemuksenne on myönnetty, nuori Venoni,
neuvosto tunnustaa sen kohtuuden. Säästin uutiseni täksi päiväksi
-- ettehän siitä minua moittine?" Nuot sanat kuiskattiin puolittain
teeskennellen eräälle arvoisalle porvarille, jota, huomaten olevansa
niin monen mahtavan seurassa, olisi haluttanut pujahtaa tiehensä
tribuunin näkyvistä; mutta tribuunin valtioviisaus oli osottaa
erityistä ja tarkkaa huomiota kaupan toimissa liikkuville. Kun hän,
viivyttyään hetkisen kauppiaan pateilla, kulki edelleen, niin vanhan
Colonnan pitkä vartalo sattui hänen silmäänsä.
"Signor", sanoi hän, taivuttaen syvään päätänsä, mutta hieno ponsi
äänessä, "te ette jää pois täksi illaksi."
"Tribuuni --" alkoi Colonna.
"Ei mitään estelemisiä", keskeytti tribuuni ja läksi edelleen.
Hän seisahtui hetkeksi pienen ryhmän luo yksinkertaisesti puettuja
miehiä, jotka huolellisesti tarkastivat häntä; ne olivat myös
oppineita ja Rienzin kohoamisessa ne näkivät jälleen todistuksen siitä
ihmeellisestä ja äkkiarvaamattomasta vallasta, jonka järki oli ruvennut
saamaan raa'asta voimasta. Näitten seurassa, ikäänkin heimolaishenkien
pariin päästyään, tribuunin otsalta hölleni kaikki ankaruus.
Onnellisempi, kenties, hänen elämänratansa -- vähemmän hämärä hänen
jättämänsä maine -- jos hänen pyrintönsä ja kantansa olisivat pysyneet
samoina kuin noitten miesten!
"No, carissime!" sanoi hän yhdelle, jonka käsivarren hän veti
kainaloonsa -- "kuinka edistyy vanhain kirjoitusten selvittelemiset? --
Puoleksi perillä? Hauskaa kuulla! Jutteleppas vaan niinkuin ennenkin
kanssani. Huomenna -- ei, eikä ylihuomenna -- mutta ensi viikolla --
viettäkäämme rauhallinen ilta. Oodisi, rakas runoilijani, siirsi minut
Horaatsiuksen aikoihin; mutta ei ole minusta oikein, että hyljeksimme
kotimaista latinan tähden. Pudista vaan päätäsi! No, Petrarca on
puolellasi: hänen suuri epiikinsä liikkuu jättiläisaskelin -- niin
kuulin hänen ystävältään ja lähettiläältään -- tuossa hän onkin.
Laelius, siksihän Petrarca sinua kutsuu? Miten kuvailla ihastustani
hänen lohduttavasta, innostuttavasta kirjeestänsä! Voi! hän ei liiaksi
arvaa tarkotuksiani, mutta kyllä valtani. Tästä saamme toiste puhua."
Hieno varjo pimensi tribuunin otsaa hänen sanottuaan nuot sanat, mutta
kulkien eteenpäin pitkä rivi ylimyksiä ja ruhtinoita kummallakin
puolen, hän saavutti jälleen tasamielisyytensä ja arvokkaisuutensa,
josta hän oli luopunut entisten vertaistensa parissa. Niin hän kulki
läpi tungoksen ja vähitellen katosi.
"Hän käyttäytyy oivallisesti", sanoi joku, kun vieraat olivat
istuutuneet. "Huomasitteko tuota _meitä_ -- tuota kuninkaallista
olemistapaa?"
"Mutta on myönnettävä että se on hänessä paikallaan", sanoi Viscontin
lähettiläs, "vähempi määrä ylpeyttä olisi ryömimistä hänen uijaan
hovikuntansa edessä."
"Miksikä", sanoi muuan Bolognan professori, "miksikä tribuunia sanotaan
ylpeäksi. Minä en näe hänessä ylpeyttä."
"Enkä minä", virkkoi joku varakas kultaseppä.
Sillä aikaa kun tuollaisia ja vielä vastakkaisempia huomautuksia kuului
tribuunin poislähdettyä, hän saapui saliin, jossa Nina oli ylimmäisenä;
ja siellä hänen miellyttävä olentonsa ja rattoisat lausuntansa (_Suavis
colorataeque sententiae_ Petrarcan kertomuksen mukaan) voittivat
yleisempää suosiota naisilta kuin hän oli saanut osakseen heidän
herroiltaan, ja olivat, niinkuin aina tuollaisissa tiloissa, melkoisena
vastakohtana piispaparan tavanmukaisille ja hätäisille korulauseille.
Mutta heti kun juhlamenot olivat päättyneet ja Rienzi noussut
ratsunsa selkään, hänen olentonsa muuttui synkäksi ja pahaenteiseksi
ankaruudeksi.
"Vikaari", sanoi hän äkkiä piispalle, "saattanemme hyvin tarvita
läsnäoloanne. Tietäkää, että Capitolissa par'aikaa neuvosto istuu
tuomitsemassa salamurhaajaa. Viime yönä, ilman taivaan armoa, olisin
joutunut palkatun murhamiehen puukon uhriksi. Tiedättekö siitä mitään?"
Ja hän kääntyi niin jyrkästi piispan puoleen, että pappiparka
hämmästyksestä ja kauhusta oli kirvota hevosensa seljästä.
"Minä! --" sanoi hän.
Rienzi hymyili. -- "Ei, hyvä herra piispa, näen ett'ette te ole
murhamiehen rotua. Mutta sitten: -- jott'en näyttäisi vaikuttavan omaan
asiaani, minä määräsin vangitun tutkittavaksi poissa ollessani. Tuossa
tutkinnossa (te huomasitte että minulle tuotiin kirje juhlan kestäessä)
minä --"
"Kyllä, ja te vaalenitte."
"Kenties; tuossa tutkinnossa, minä sanon, hän on tunnustanut, että
yhdeksän Rooman mahtavinta ylimystä oli hänen yllyttäjiään. _Ne tulevat
tänään luokseni illalliselle!_ -- Eteenpäin vikaari!"