Vihollisen leiri.
Sillä aikaa kun Rienzi, kenties menestyen, keskusteli urhoollisten
toskanalaisten valtioitten 'lähettilästen' kanssa, joitten
isänmaanylpeyden ja vapaudenrakkauden oli helppo perehtyä ja suostua
hänen suunnitelmiinsa, vapauttaa maailman kuningatar ja ikuinen
puutarha kaikesta muukalaisesta ikeestä, ylimykset hetkeäkään
levähtämättä, mietiskelivät keinoja oman valtansa palauttamiseksi.
Eräänä aamuna kokoontuivat Savellien, Orsinien ja Frangipanien
päämiehet Tapani Colonnan sotavarustuksista riisuttuun palatsiin.
Heidän keskustelunsa oli kiivas ja vakava -- milloin luja, milloin
epävarma aikeissaan -- aina sen mukaan kuin kiukku tai pelko oli
vallalla.
"Olette kuulleet", sanoi Luca di Savelli lempeällä ja naisellisella
äänellään, "että tribuuni on julistanut olevansa aikeissa ylihuomenna
ruveta ritarikunnan jäseneksi sekä valvoa edellisen yön Lateranin
kirkossa! Hän on kunnioittanut minua kutsumalla minut kanssaan
valvomaan."
"Mitähän tuo lurjus silläkin hullutuksella taas tarkottaa?" sanoi hurja
Orsinin ruhtinas.
"Ehkä saadakseen ritarin oikeuden vaatia ylimyksiä kaksintaisteluun",
sanoi vanha Colonna, "muuta en voi arvata. Eikö Rooma kerrankin
kyllästy tuohon mielipuoleen!"
"Rooma noista kahdesta mielettömämpi on", sanoi Luca di Savelli; "mutta
minusta näyttää tribuuni hurjuudessaan tehneen virheen, jota meidän
sopii käyttää hyväksemme Avignonissa."
"Niin", huusi vanha Colonna, "sellainen olkoon pelimme, täällä rauha,
Avignonissa taistelu."
"Sanalla sanoen, hän on määrännyt kylpynsä laitettavaksi pyhään
porfyrivaasiin, jossa kerran kylpi keisari Konstantinus!"
"Pyhyydenhäväistystä! Pyhyydenhäväistystä!" huusi Tapani. "Siinä on
tarpeeksi pannakirjeen aihetta. Tuo tulkoon paavin tietoihin. Heti
sananviejä liikkeelle."
"Parempi odottaa juhlamenoja", virkkoi Savelli, "jollakin suuremmalla
hullutuksella toimitus on päättyvä, se on varma".
"Kuulkaa minua, hyvät herrat", sanoi julma Orsini, "te puolustatte
vitkastelemista ja varovaisuutta, minä päättäväisyyttä ja rohkeutta;
sukuni veri huutaa ääneensä eikä myönnä viivytystä."
"Mitä tehdä?" sanoi lempeä-ääninen Savelli, "taistellako ilman
sotamiehiä kahtakymmentä tuhatta raivostunutta roomalaista vastaan? En
minä."
Orsini alensi äänensä salakähmäiseen kuiskeesen. "Venetsiassa", sanoi
hän, "tuollaisesta nousukkaasta päästäisiin sotajoukoitta. Luuletteko
ettei Roomassa kellään ole tikaria?"
"Vaiti", sanoi Tapani, joka oli luonnostaan paljoa jalompi ja parempi
kuin toiset, ja joka, hyväksyen kaikki muut tribuunin vastustamisen
keinot, tunsi omantuntonsa nousevan salamurhaa vastaan, "tuo ei saa
tapahtua, -- intonne vie teidät liian kauas."
"Ketäpä muuten voisimme siihen käyttääkään? Tuskin löytyy ainoatakaan
saksalaista kaupungissa, ja jos menisi kuiskaamaan tuollaista
roomalaisen korvaan, niin saisipa vaihtaa paikkaa Martinoparan kanssa
-- taivas hänen korjatkoon, sillä lähempänä taivasta hän on, kuin
koskaan ennen", sanoi Savelli.
"Ole laskematta moista pilaa", sanoi Orsini julmistuneena. "Laskea
pilaa tuosta asiasta! Tahtoisinpa, P. Francisco avita, koska pidät
tuollaisesta sukkeluudesta, että itse saisit sitä kokea, ja muistanpa
nähneeni sinun tribuunin pöydässä nauravan hänen törkeille jutuilleen,
niin että olit läkähtyä, tarvitsematta nuoran silmukkaa siihen."
"Parempi nauraa kuin vapista", vastasi Savelli.
"Mitä, sanotko, että minä vapisen?" huusi ylimys.
"Hiljaa, hiljaa", sanoi vanha Colonna arvokkaana, "ei ole nyt sopiva
aika riidellä keskenänne. Suvaitsevaisuutta, hyvät herrat".
"Teidän varovaisuutenne, signor", sanoi pistelijäs Savelli, "johtuu
teidän suuremmasta turvallisuudestanne. Teidän huoneenne pian saa
suojaa tribuunin katon alta; kun herra Adrian palaa Neapelista, tulee
kapakoitsijan pojasta sukulaisenne veli."
"Olisitte saattanut jättää tuon pistoksen sikseen", sanoi vanha ylimys
hieman kiivastuen. "Taivas tietää, kuinka tuo ajatus on katkeroittanut
mieltäni; mutta tahtoisinpa että Adrian olisi luonamme. Hänen sanansa
suuressa määrässä hillitsee tribuunia ja ohjaa omaakin kulkuani, sillä
intohimoni sokasee järkeni; ja minusta näyttää, kuin hänen poissaolonsa
aikana olisimme olleet ynseämpiä, olematta silti voimakkaampia.
Mutta tuo sikseen. Vaikka oma poikani naisi tribuunin sisaren, niin
minä vielä iskisin iskun vanhan valtiolaitoksemme puolesta, niinkuin
ylimyksen tulee, jos vaan tietäisin, ettei tuo isku katkaisisi omaa
päätäni."
Savelli, joka oli kuiskutellut sivullapäin Rinaldo Frangipanin kanssa,
virkkoi:
"Jalo ruhtinas, kuulkaa minua. Teitä sukulaisenne kohdakkoinen
naiminen, kunnianarvoinen ikänne sekä likeinen välinne paaviin,
velvottaa suurempaan varovaisuuteen. Jättäkää toiminta meille ja olkaa
vakuutettu meidän maltillisuudestamme."
Nuori poika, Stefanello, josta sittemmin tuli Colonnan suoraan
etenevän sukuhaaran edustaja ja jonka lukija vielä on tapaava ennen
kertomuksemme loppua, leikki isoisänsä jaloissa. Hän katsoi terävästi
Savelliin ja sanoi: "Isoisäni on liian viisas ja te olette liian
arkoja. Frangipani on liiaksi myöntyväinen ja Orsini kuin vihanen
sonni. Tahtoisinpa olla paria vuotta vanhempi."
"No, mitä silloin tekisit, soma viisastelijani?" sanoi leppeä Savelli,
purren hymyilevää huultansa.
"Lävistäisin tribuunin omalla tikarillani ja sitten huilaisin
Palestrinaan!"
"Siitä munasta hautuu äkeä mato", virkkoi Savelli. "Mutta miksi olet
tribuunille niin käärmeissäsi?"
"Kun hän antoi hävyttömän rihkamasaksan vangita setäni Agapetuksen
velasta. Velka oli jo kymmenen vuotta vanha, ja vaikka sanotaan
ettei kenelläkään Roomassa ole enemmän velkoja kuin Colonnoilla,
tämä on ensimmäinen kerta, kuin kuulen että velkojalurjus saa vaatia
saataviansa muuten kuin lakki kourassa ja polvet koukussa. Ja sen minä
sanon, etten tahdo tulla ylimykseksi, jos mokoma hävytön saa tulla
niskaani."
"Lapseni", sanoi vanha Tapani sydämellisesti nauraen, "näen että jalo
luokkamme on oleva turvassa sinun käsissäsi."
"Ja jos minulla olisi aikaa", jatkoi lapsi yltyen kiitoksesta, "niin
tapettuani tribuunin, antaisin mielelläni toisen iskun --"
"Kenelle?" sanoi Savelli, huomaten pojan vaikenevan.
"Orpanalleni Adrianille. Hänen tulisi hävetä, kun aikoo ottaa
puolisokseen sellaisen, jonka sukuperä tuskin sopisi Colonnan
jalkavaimolle."
"Lähde leikkimään, lapseni -- lähde leikkimään", sanoi vanha Colonna,
työntäen pojan luotaan.
"Tarpeeksi tätä rupatusta", huusi Orsini jyrkästi. "Kuulkaa,
vanha herra, tänne tullessani näin erään vanhan ystävän, entisen
palkkasoturinne, tulevan palatsistanne, -- saanko kysyä, millä asioilla
hän kulkee?"
"Kyllä; hän on Fra Morealen lähetti. Kirjoitin ritarille, nuhtelin
häntä hänen luopumisestaan onnettomalla Corneton matkallamme ja saatoin
hänen tietoihinsa, että viisisataa peitsiniekkaa saisi hyvän palkan
juuri nyt."
"No", sanoi Savelli, "miten tuo vastasi?"
"Viekkaasti, kierrellen kaarrellen. Imartelua ja hyvää tahtoa häneltä
ei puutu; sanoo olevansa Unkarin kuninkaan palveluksessa, jonka asia on
Rienzin tuomittavana, ettei hän saata luopua nykyisestä lipustaan, että
hän pelkää ylimysten ja kansan olevan Roomassa siksi tasavoimaisia,
että, kumpi puolue tahansa pääsee voitolle, sen on kutsuminen podesta,
ja että tuo toimi vaan muka hänelle soveltuu."
"Montreal meidän podestaksemme?" huusi Orsini.
"Miksei", sanoi Savelli, "yhtä hyvin korkeasukuinen podesta kuin
halpasukuinen tribuuni! Mutta minä luulen että tulemme toimeen ilman
kumpaakin, Colonna, onko tuo Fra Morealen lähettiläs jo lähtenyt
kaupungista?"
"Luullakseni."
"Ei", sanoi Orsini, "minä tapasin hänet portilla ja tunsin hänet
vanhastaan; hän on Rodolf, saksilainen, entinen Colonnan palkkalainen,
joka vanhoina hyvinä aikoina teki leskiksi monet klienteistäni. Hän
on salapuvun tapasessa, vaikka minä hänet tunsin ja puhuttelin häntä,
ajatellen, että hänestä saattaa vielä tulla kelpo ystävä, sekä käskin
häntä odottamaan palatsissani."
"Oikein tehty", sanoi Savelli aatoksissaan ja hänen silmänsä kohtasivat
Orsinin. Hetken perästä hajosi kokous, jossa paljon oli puhuttu eikä
mitään päätetty. Mutta Luca di Savelli odotti porttikäytävässä ja
kehotti Frangipania ynnä muita ylimyksiä yhtymään Orsinin palatsissa.
"Colonna-ukko", sanoi hän, "on jo melkein vanhuudenhöperö. Ilman häntä
pääsemme pian päätökseen, hänen poikansa kyllä käy valtakirjasta."
Se ennustus oli totta, sillä puolen tuntia kestänyt keskustelu Rodof
Saksilaisen kanssa kypsytti ajatuksen toiminnaksi.