Sankari naamarittomana.
"Juovuspäissään", sanoo sananparsi, "ihmiset näyttävät todellisen
luonteensa." Yhtä rehellinen ja totuuden paljastava juopumus kuin
viinassa, on menestyksessäkin. Vallan kiille luo kerrassaan näkyviin
ihmisen muotokuvan puutteellisuuden ja kauneuden.
Rienzin verratonta ja miltei ihmeenkaltaista kohoamista paavin
virkamiehen arvosta Rooman herraksi, olisi seurannut vielä suurempi
ihme, ellei se olisi hieman häikäissyt ja turmellut sitä, joka kohosi.
Jos, kuten hyvin järjestetyissä valtioissa ja rauhallisina aikoina,
mies kohoaa verkalleen, askel askeleelta, hän tottuu kasvavaan
onneensa. Mutta silmänräpäyksellinen hyppäys porvarista ruhtinaaksi
-- sorron uhrista oikeuden valvojaksi -- on äkkinäinen muutos, joka
panee terveimmänkin ajun ymmälle. Ja ehkäpä, miehen mielenkuvittelun,
intoisuuden ja neron mukaan, tuo äkillisyys on käypä vaaralliseksi --
herättävä ylön liioiteltuja toiveita -- ja johtava pilviä tavottelevaan
kunnianhimoon. Samat ominaisuudet, jotka hänen kohottivat, jouduttavat
hänen turmaansa, hänen onnensa Marengon voitto ajaa häntä sen Moskovan
tappioon.
Suuruutensa aikana Rienzi ei niin paljon saavuttanut uusia
ominaisuuksia, kuin hän kirkkaammaksi valoksi ja tummemmaksi varjoksi
kehitti niitä, joita hän jo oli osottanut. Toiselta puolen hän oli
oikeatuntoinen -- päättäväinen -- sorretun ystävä -- sortajan kauhu.
Hänen ihmeteltävä järkensä valasi kaikki, mihin se kajosi. Poistaen
väärinkäytökset ja tarkoin tutkien sekä viisaasti järjestellen, hän
oli nostanut kaupungin tulot kolmenkertaisiksi, lisäämättä ainoatakaan
uutta veroa. Pysyen uskollisena vapauden epäjumalalleen, hän ei ollut
hairahtunut noudattamaan kansan toivomusta, rupeamalla itsevaltiaaksi,
vaan oli, niinkuin olemme nähneet, henkiin herättänyt ja uusilla
oikeuksilla vahvistanut kaupungin parlamenttaarisen konseljin. Olkoon
hänen valtansa ollut kuinka lavea tahansa, hän aina käytti sitä
kansan valtuuttamana, sen nimessä vaan hän selitti hallitsevansa,
eikä hän koskaan pannut toimeen mitään tärkeätä päätöstä, esittämättä
sille sen aihetta ja syitä. Yhtä uskollisena aikeelleen palauttaa
Roomaan hyvinvointi samoinkuin vapauskin, hän oli käyttänyt valtansa
huikaisevan alkuajan, tuon suuren, Italian valtioitten välisen liiton
valmistuksiin, joka, niinkuin hän oikein sanoi, olisi kieltämättömästi
kohottanut Rooman Europan kansojen etupäähän. Hänen hallitessaan
elinkeinot olivat turvatut, kirjallisuutta suosittiin, taide alkoi
elpyä.
Toiselta puolen tuo menestys, joka toi kirkkaampaan valoon hänen
oikeudentuntonsa, rehellisyytensä, isänmaanrakkautensa, avunsa ja
neronsa, loi yhtä selvästi näkyviin hänen kopean etevämmyydentietonsa;
hänen loistonhalunsa ja hänen kunnianhimonsa hurjan ja uskaltavan
uhman. Vaikka hän oli liiaksi kohtuullinen maksaaksensa samalla mitalla
patriiceille heidän väkivaltaisuuksiansa takasin, vaikkei häntä hänen
vihamiehensäkään voi moittia ainoastakaan syyttömästä tai laittomasta
ylimyksen tai porvarin surmaamisesta hänen levottoman ja myrskyisen
tribuuniutensa aikana, niin hänessä kuitenkin oli Ninan vähemmän
anteeksi annettavaa heikkoutta, eikä hän voinut riistää ylpeältä
sydämeltään huvia saada nöyryyttää noita, jotka olivat nauraneet
häntä narrinansa, ylönkatsoneet häntä plebeijinä, ja jotka nytkin
vaikka orjamaisina hänen edessään, olivat rivoja hänen takanaan. "He
seisoivat hänen edessään, hänen istuessaan", sanoo hänen elämäkertansa
kirjoittaja, "kaikki nuot ylimykset, paljain päin, kädet ristissä
rinnoilla, silmät maahan luotuina, voi, kuinka ne pelkäsivät!" Se
on kuvaus, häpeällisempi ylimysten orjamaiselle pelkuruudelle, kuin
tribuunin ylpeälle ankaruudelle. Kenties piti hän valtioviisautena
lannistaa vihollistensa hengen ja herättää pelkoa niissä, joilta oli
turha toivoa sovintoa.
Hänen komeilemistaan on helpompi puolustaa; se oli ajan tapa, se oli
vallan merkki ja todiste; ja kun nykyajan historioitsija herjaa häntä
siitä, ettei hän noudattanut muinaisen tribuunin yksinkertaisuutta,
niin soimauksesta ilmenee, ettei hän tunne sen ajan henkeä eikä
turhamaista kansaa, jota tuo ylin virkamies hallitsi. Epäilemättä
hänen suurenmoiset pitonsa, juhlalliset kulkueensa, hienontuneen ja
tavattoman uhkuvan mielenkuvituksen kaunistamina ja jalostamina, joihin
rahvaanomaiset merkkikuvat aina liittyivät ja joiden tarkotuksena oli
esittää palautetun vapauden riemun käsitettä ja todistaa uudistetun
Rooman arvoa ja majesteettia -- epäilemättä nuot näytelmät, joita
toisella lailla arvostelevat valistuneempi aikakausi ja kamarioppineet,
suuresti vaikuttivat tribuunin merkityksen lisääntymiseen ulkomailla
ja kutkuttivat levottoman ja pöyhkeilevän rahvaan ylpeyttä. Ja aisti
hienoni, ylellisyys vaati työtä palvelukseensa, ja vieraita kaikista
valtioista veti puoleensa tuo suurellinen hovi, jossa johtajina oli
kaksi, nimeltään tasavaltaista hallitsijaa, nuorta ja loistavaa,
toinen kuulu nerostaan, toinen verraton kauneudeltaan. Rooma, jolta
oli riistetty sen ylimmäinen pappi ja hänen hekumallinen seurueensa,
näki pitkän yönsä kestäessä todella huikaisevan ja kuninkaallisen
unelman -- Cola di Rienzin juhlahallituksen! Ja usein jälkeenpäin
sitä muisteltaessa huokaus pakeni rinnasta, ei ainoastaan köyhän
muistellessa sen oikeatuntoisuutta, kauppiaan sen turvallisuutta, vaan
myöskin hienostuneen sen loistoa ja runoilijan sen ihanteellista ja
henkistä suloa!
Ja ikäänkuin näyttääkseen ettei hänen tarkotuksensa ollut tyydyttää
alhaisia himoja ja haluja, niin loistonsa keskellä, jolloin pöydät
notkuivat kaikkien ilmanalojen herkuista, jolloin viini virtasi
loppumatta, tribuuni itse noudatti kohtuullista, jopa ankaraa
raittiutta. -- Valtahuoneukset sekä hänen puolisonsa asunto olivat
tuhlaavan ylöllisesti ja komeasti kaunistetut, mutta omiin yksityisiin
kammioihinsa hän oli siirtänyt aivan saman kaluston, johon hän oli
perehtynyt vaatimattoman elämänsä aikana. Kirjoihin, patsaisin,
kohokuviin, aseisin, jotka ennen olivat loihtineet esiin menneisyyden
näkyjä, liittyi tuttavuus, jota hän ei raahtinut rikkoa.
Mutta merkillisimpänä hänen luonteensa piirteenä, joka vieläkin
verhoaa kaiken hänen ympäristönsä jonkinlaiseen salaperäisyyteen,
oli hänen uskonnollinen intonsa. Arnold Bresoialaisen rohkea, mutta
hurja oppi, tuon miehen, joka kaksi vuosisataa ennen oli saarnannut
puhdistusta, mutta joutunut mystisyyteen, kyti vielä Roomassa ja
oli Rienzin varhaisena nuoruutena tehnyt syvän vaikutuksen hänen
mieleensä. Ja niinkuin olen huomauttanut, hänen taipumuksensa
haaveilevaan mietiskelyyn, hänen veljensä kovaonninen kuolema, hänen
omat vaihtelevat, vaikka menestykselliset vaiheensa, kaikki olivat
vaalineet tuon merkillisen miehen kiihkeimpiä ja ylevimpiä pyrinnöitä
Samoinkuin Arnold Brescialaisen, hänenkin uskonsa oli suuresti omien
kansalaissotiemme puritaanien tulisen uskonvimman kaltainen, aivan kuin
yhtäläiset valtiolliset olot johtaisivat yhtäläisiin uskonnollisiin
kantoihin. Hän uskoi mahtavan ilmestyksen kautta olevansa yhteydessä
paremman maailman olentojen kanssa. Pyhimykset ja enkelit täyttivät
hänen unelmansa; ja ilman tuota syvempää ja pyhempää innostusta,
häntä tuskin pelkkä inhimillinen isänmaanrakkaus milloinkaan olisi
kyennyt viemään hänen verrattomaan yritykseensä; siinä suuren osan
hänen suuruuttansa -- monien hänen virheittensä selitys. Niinkuin
kaikista miehistä, joita näin sokasee kunnianhimoinen, mutta ei
kunniaton taikausko, jota maallinen maineenpyynti on värittämässä,
on hänestäkin mahdotonta sanoa, missä määrässä hän oli haaveksija ja
minkä verran hän kulloinkin uskalsi olla petturi. Hänen pitojensa
juhlamenoissa, hänen persoonansa koristuksissa nähtiin poikkeamatta
salaperäisiä merkkikuvia. Vaaran aikoina hän julkisesti vakuutti
saaneensa rohkaistusta ja johtoa jumalallisissa unennäöissä, ja kun
monet tapaukset ihmeteltävästi toteuttivat hänen profeetalliset
julistuksensa, niin hänen vaikutustaan kansaan lisäsi usko taivaan
suosioon ja välitykseen. Niin oma harhaantuminen saattoi vietellä
ja johtaa sokasemaan muita, eikä hän liene arvellut käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja näyttää siltä, mitä hän luuli olevansa.
Vieläpä tuo huumaava herkkäuskoisuus epäilemättä syöksi hänen
kohtuuttomuuteen, joka oli arvoton sekä kummallinen vastakohta hänen
raittiimmalle järjelleen, ja sai hänen jättämään huomioon ottamatta
laajan tarkotusperänsä ja epävarmojen keinojensa välisen suhteen
sekä kopeana vartoomaan, että, missä ihminen uupuu, siinä Jumala
astuu sijaan Cola di Rienzi ei ollut virheetön romaanisankari.
Hänessä kilpaillen rehottivat luonteen uhkeimmat ja vastakkaisimmat
ainekset. Vankka järki, harhaileva taikausko, kaunopuheliaisuus
ja mielenlujuus, joka valtasi kaikki, joiden puoleen hän kääntyi,
sokea innostus, joka valtasi hänet; ylellisyys ja kohtuullisuus,
jäykkyys ja hellätunteisuus, ylpeys mahtaviin, nöyryys alhaisiin
nähden, alttiiksiantavaisin isänmaanrakkaus, palavin persoonallisen
vallan pyynti. Niinkuin suuriin ja epätoivoisiin yrityksiin ryhtyvät
harvat miehet, joilla ei ole voimallisia eläimellisiä kykyjä,
niin on huomattava, että enimmissä, jotka ovat kohonneet lauman
yläpuolelle, ajoittaisin löytyy taipumusta hurjaan hilpeyteen ja
mielialan joustavuutta, mikä useasti hämmästyttää raittiimpia
ja säännönmukaisempia mieliä noita "elämän alahuoneelaisia:" ja
Napoleonin teatterimaisen suuruuden, Cromwellin ankaran arvokkaisuuden
omituisena vastakohtana oli heidän usein, eikä suinkaan aina
sopivaan aikaan esiintyvä ilveilynsä, jota on vaikea saada heidän
luonteensa ihanteen tai heidän elämänratansa, synkkien ja hirmuisten
tapausten kanssa sopusointuun. Tuo sama piirre löytyi Rienzinkin
luonnonlaadussa; se tuli näkyviin hänen lepohetkinään ja vaikutti tuon
ihmeellisen nuorteuden, joka mukaannutti hänen jäykemmän luontonsa
kaikkiin mielialoihin ja kaikkiin ihmisiin. Usein hän ankaralta
tuomioistuimeltaan läksi seurapiiriin toisena miehenä; synkät
ylimyksetkin, jotka vastahakoisesti kävivät hänen juhlissaan, unohtivat
hänen valtiollisen suuruutensa hänen hauskojen kokkapuheittensa
raikuessa, vaikka tuo huoleton pila ei aina voinutkaan olla etsimättä
esinettään kukistetun vihollisen nöyryyttämisestä -- mistä huvista
olisi ollut älykkäämpää ja jalomielisempää kieltäytyä Ja kukaties hän
osaksi tuon hillitsemättömän ja purevan hilpeyden kiihotuksesta usein
yhtä mielellään hämmästytti, kuin säikähytti Mutta tuo iloisuuskin,
jos sitä siksi saatetaan kutsua, ollen tuttavallisen avomielisyyden
kaltaista, vaikutti suuresti hänen suosionsa lisääntymiseen alempain
kansanluokkain piireissä; jos se oli ruhtinaan vika, se oli
kansanyllyttäjän avu.
Näihin moninaisiin, nyt täysin kehittyneisiin luonteenominaisuuksiin
lukija lisätköön neron, niin rohkeasti suunnittelevan, niin
suurenmoisia ja yleviä tavottelevan, johon vielä yhtyi tuo tarkempi
ja tavallisempi kyky vallita sivuseikkoja, että urhoollinen, jalo,
kyvykäs, alttiiksiantavainen kansa hänen tuumiensa tukena, tribuunin
valtaan nouseminen olisi ollut Italian orjuuden loppu, ja Europan
pimeän ajan jyrkkä raja. Sellaisen kansan parissa hänen virheensä
olisivat huomaamatta hillityt, hänen epäterveellisempi valtansa
pysynyt tarpeellisessa kurissa. Kokemus olisi perehdyttänyt hänen
valtaan, olisi vähitellen vierottanut hänen liiallisesta loistosta,
ja hänen järkensä toimelias ja miehuullinen tarmo olisi keksinyt
vaikutusalaa levottomammille hengenominaisuuksille, samoinkuin hänen
oikeudentuntonsa antoi suojaa rauhallisemmille Vikoja hänessä oli,
mutta olivatko nuot viat vai kansan viat hänen kukistumisensa syynä,
näemme vast'edes.
Näin ollen, tyytymättömän ylimystön ja epävakaisen kansan keskellä,
levon vaaran ahdistaessa toiminnan vaaran, osaksi ulkonaisen valtansa
sokasemana, osaksi sisällistä heikkoutta peljäten, neronsa ja
uskonvimmansa elähyttämänä ja rahvaan odotuksista levottomana --
hän syöksyi päistikkaa kiitävän Ajan kurimukseen, uskomatta ylevää
henkeänsä muuhun johtoon, kuin omaan vakuutukseensa sen luonnollisesta
pinnalla pysymisestä ja sen taivaasen aukenevasta valkamasta.