Siunattu se neuvonantaja, jonka edut ja sydän ovat omamme. Korret
nousevat pystyyn -- tietäneekö myrskyä?
Tavallista myöhempään palasi Rienzi tuona päivänä palatsin
oikeussalista asuntoonsa. Hänen astuessaan vastaanottohuoneen
poikki, hänen kasvonsa punottivat, hän oli purrut hampaansa lujasti
yhteen miehen tavoin, joka on tehnyt vakavan päätöksen ja päättänyt
järkähtymättä siinä pysyä; hänen otsaansa varjosti uhkaava ja pelottava
pilvi, jonka hänen persoonansa kuvaajat aina ovat huomauttaneet
tietäneen kiukkua, joka oli sitä kauheampi, kun se erehtymättä aina oli
oikeutettu. Hänen kintereillään seurasivat Orvieton piispa ja Tapani
Colonna. "Minä sanon teille, hyvät herrat" sanoi Rienzi, "että turhaan
puoltelette. Rooma ei tunne säätyerotusta. Laki on sokea rikkojalleen,
-- ilveksensilmäinen teolle."
"Mutta", sanoi Raimond epäröiden, "mieti tarkoin, tribuuni, hän on
kahden kardinaalin veljenpoika ja itse entinen senaattori."
Rienzi seisahtui äkkiä ja katsoi seuralaistensa kasvoihin. "Herra
piispa", sanoi hän, "eikö se vaan pahenna rikosta? Kuulkaa, näin
on laita: -- alus, purjehtien Avignonista Neapeliin, lastattuna
Provencen tuloilla matkalla kuningatar Johannalle, jonka asiasta,
niinkuin tiedätte, äskettäin pidimme juhlallisen neuvottelun, joutuu
haaksirikkoon Tiberin suussa. Martino di Porto -- jalo, niinkuin te
sanotte -- tuon linnan omistaja, josta hän johtaa arvonimensä -- ja
ylhäisen syntyperänsä vuoksi sekä ollen aivan vieressä kaksinkerroin
velvollinen auttamaan hätääntyneitä -- karkaa joukkoineen aluksen
kimppuun (mitähän tuolla kapinoitsijalla on aseellisilla joukoilla
tekemistä?) -- ja ryöstää sen puhtaaksi kuin maantierosvo. Hän otetaan
kiinni -- tuodaan tuomioistuimeni eteen -- asia tyystin tutkitaan --
hän tuomitaan kuolemaan. Sellainen on laki -- mitä muuta tahdotte?"
"Armoa", sanoi Colonna.
Rienzi laski käsivartensa ristiin ja nauroi ylönkatseellisesti. "Enpä
koskaan kuullut jalon Colonnan anelevan armoa, kun talonpoika oli
varastanut leivän, tyydyttääkseen nälkään nääntyviä lapsiansa."
"Talonpojan ja ruhtinaan välillä, tribuuni, on mielestäni erotus --
Orsinein uljasta verta älköön vuodatettako samoin kuin halvan plebeijin
--"
"Jota, sen muistan", sanoi Rienzi matalin äänin, "te piditte varsin
joutavana asiana silloin, kuu veljyeni syyttä sortui kopean poikanne
peitsen alle. Olkaa herättämättä tuota muistoa, minä varotan teitä;
antakaa sen uinua. -- Hävetkää, vanha Colonna -- hävetkää; niin
lähellä hautaanne, jossa toukat kaiken lihan tasaavat, harmaahapsisena
saarnaatte tylyä ihmisen ja ihmisen erotusta. Eikö sentäänkin ole
tarpeeksi erotusta? Eikö toinen käy purppurassa, toinen repaleissa?
Eikö toinen, ole joutilas, toinen raada? Eikö toinen elä hekumassa,
toinen näänny nälkään? Onko minulla mielettömiä tuumia tasottaa
arvoasteita, jotka yhteiskunnan vuoksi ovat välttämätön paha? Ei. Minä
en vastusta rikasta miestä enempää kuin Latsarustakaan. Mutta ihmisen
tuomioistuimen edessä, niinkuin Jumalankin, Latsarus ja rikasmies ovat
samanarvoisia. Ei enempää."
Colonna kääri ylpeästi viittansa ympärilleen ja puri ääneti huultansa.
Raimond rupesi välittämään.
"Kaikki tuo on totta, tribuuni. Mutta", hän veti Rienzin syrjään,
"tiedä, että meidän tulee olla sekä valtioviisaita että oikeatuntoisia.
Hän on kahden kardinaalin veljenpoika, mikä vihamielisyys on
Avignonissa nouseva!"
"Olkaa huoleti, pyhä Raimond, siitä minä vastaan paaville." Heidän
puhuessaan kello alkoi soida, raskaasti ja kumeasti.
Colonna säpsähti.
"Suuri tribuuni", sanoi hän, hieman ylönkatseellisesti, "suostu
miettimään, ennenkuin se on liian myöhäistä. En koskaan ennen ole
kääntynyt puoleesi anovaisena, ja nyt pyydän sinua säästämään omaa
vihollistani. Tapani Colonna rukoilee Cola di Rienziä säästämään
Orsinin hengen".
"Ymmärrän pistoksen, vanha herra", sanoi Rienzi tyynesti, "mutta en
moisista välitä. Olette Orsinin vihollinen ja puhelette sittenkin
hänen puolestansa -- tuo kuuluu jalomieliseltä; mutta kuulkaa -- te
olette enemmän säätynne ystävä, kuin kilpailijanne vihamies. Ette
voi sietää että kukaan, joka on ollut tarpeeksi suuri kanssanne
kiistelemään, varkaana tuhottaisiin. Myönnän täyden kunnian tuolle
ylevälle anteeksiannolle, mutta minä en ole ylimys enkä samaa mieltä.
Vielä sananen. -- Jos tämä olisi tuon rosvoylimyksen ainoa katala ja
väkivaltainen teko, teidän armonanomuksenne otettaisiin varteen, mutta
eikö hänen elämänsä ole mainittu? Eikö hän poikaijästänsä saakka ole
ollut Rooman kauhu ja häpeä? Kuinka monta häväistyä aviopuolisota,
ryöstettyä kauppiasta, päiväsydännä puukotettua kulkijaa nousisi
todistamaan vangittua vastaan? Ja tuollaiselle miehelle minun täytyy
kuulla ijäkkään ruhtinaan ja varavirkaisen paavin armoa pyytelevän!
Hyi, hyi! Mutta tahdonpa olla teille kohtuullinen. Ensimmäisen
_köyhän_, jonka laki tuomitsee kuolemaan, olen teidän tähtenne
armahtava."
Raimond jälleen veti tribuunin syrjään, Colonnan koettaessa raivoansa
hillitä.
"Ystäväni", sanoi piispa, "ylimykset katsovat tämän koko säätynsä
häväistykseksi, Orsinin pahimman vihollisen armonpyynnöistä sen jo
huomaat. Martinon veri on oleva heidän sovintonsa sinetti, ja he yhtenä
miehenä nousevat sinua vastaan."
"Nouskoot; Jumala ja kansa puolellani minä vaikka roomalaisenakin
uskallan oikeutta noudattaa. Kellonsoitto taukoo -- jo on myöhäistä."
Näin sanoen Rienzi työnsi akkunan auki ja Leijonaportaitten vieressä
nähtiin hirsipuu, jossa patriicipuvussaan natisten heilui vielä
vavahtelevana ruumiina Martino di Porto.
"Katsokaa!" sanoi tribuuni ankarana, "noin kaikki rosvot kuolevat.
_Pettureille_ sama laki määrää kirveen ja pölkyn!"
Raimond vetäytyi takasin kalpeana. Mutta ei ylimysvanhus. Haavotetun
ylpeyden kyyneleet puhkesivat hänen silmistään. Hän lähestyi sauvansa
nojassa Rienziä, kosketti hänen olkapäähänsä ja sanoi:
"Ilman petostakin moni tuomari on tullut kadehtimaan uhriansa!"
Rienzi kääntyi yhtä ylpeänä ylimykseen.
"Suomme anteeksi ikäloppujen joutavat jaaritukset. Herrani, onko
asianne toimitettu? Tahdomme olla yksin."
"Anna kätesi minulle, Raimond", sanoi Tapani. "Tribuuni -- hyvästi.
Unhota että Colonna pyyteli sinulta, se lienee helppoa, sillä vaikka
viisas oletkin, olet unohtanut, minkä jokainen muu muistaa."
"No minkä, herrani?"
"Sukuperän, tribuuni, sukuperän -- et muuta!"
"Signor Colonna on ryhtynyt minun entiseen toimeeni ja ruvennut
kokkapuhujaksi", vastasi Rienzi tyynin ja välinpitämättömin äänin.
Sitten seuraten silmillään Raimondia ja Tapania, kunnes ovi sulkeutui,
hän jupisi, "Tuota röyhkeätä! Vain Adrianin tähden sun harmaa partasi
sua suojelee. Sukuperän! Mikä Colonna olisi kerskaamatta olevansa
keisarin pojanpoika? Olet vaarallinen vanhus, sinua tarvitsee
silmällä pitää." Hän läheni aatoksissaan akkunaa, ja taasen tuo
hirvittävä kuoleman näytelmä kohtasi hänen silmänsä. Kansaa oli paljon
kokoontunut iloitsemaan tuon miehen hirttämisestä, jonka koko elämä
oli ollut tahraa ja väkivaltaa -- mutta joka näytti olleen oikeuden
ulkopuolella -- hurjasti meluten, niinkuin roistoväki riemuitsee
muserretusta vihamiehestään. Ja tuossa seisoessaan Rienzi kuuli heidän
huutonsa: "kauan eläköön tribuuni, oikeutta noudattava tuomari,
Rooman vapauttaja!" Mutta tällä kertaa muut ajatukset pitivät hänen
tunteettomana kansan innostukselle.
"Veliparkani", hän sanoi kyyneleet silmissä, "tuon miehen rikoksesta
-- ja melkein samallaisesta, josta hän nyt on saanut rangaistuksensa
-- sait surmasi, ja nuot, joiden ei karitsaa surku tullut, hukalle
armoa pyytävät. Voi, jospa nyt olisit elossa, kuinka nuot ylpeät päät
taipuisivat edessäsi, vaikk'et kuollessasi ollut ajatuksen arvoinen.
Suokoon Jumala rauhan jalolle hengellesi ja säilyttäköön kunnianhimoni
puhtaana, sellaisena kuin se oli yhdessä vaeltaessamme rinnatusten
illan hämärässä!"
Tribuuni sulki akkunan ja lähti Ninan huoneesen. Kuultuaan hänen
askeleensa, Nina jo oli noussut vuoteeltaan ja silmät säkenöiden ja
povi kohoten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja kuiskutteli, takertuen
hänen rintaansa: "Voi hetkiä, jolloin sinä olet poissa!"
Oli omituista huomata, kuinka tuo ylpeä nainen, ylpeä kauneudestaan,
asemastaan, hänelle osotetusta kunniasta -- jonka loistelias
turhamaisuus jo oli Rooman puheenaiheena ja Rienzin soimauksena, --
kuinka äkkiä ja ihmeellisesti hän näytti muuttuvan hänen läsnäollessan.
Punastuen ja arkana, hän näytti tukahuttaneen kaiken oman ylpeytensä
ylpeäksi rakkaudeksi. Ei milloinkaan ole nainen rakastanut täysin
intohimoin kunnioittamatta siinä, missä hän rakasti, ja tuntematta
nöyryyttä (suloista nöyryytystä) tuosta rakkautensa esineen
liioitellusta ja jumaloivasta arvostelusta.
Kenties tieto tuosta erotuksesta, joka hänen puolisonsa mielestä oli
olemassa hänen ja muitten luotujen välillä, yhä enensi tribuunin
rakkautta häneen, sokasi hänen silmänsä näkemästä hänen virheitään ja
saattoi hänen hemmottelemaan hänen himoansa suuremmoiseen loistoon,
jota, vaikka se jonkun verran oli valtioviisasta, kehitettiin siihen
määrään, että, jos ei se olisikaan ollut syynä hänen kukistumiseensa,
se on kelvannut roomalaisille heidän oman pelkuruutensa ja
epävakaisuutensa puolustukseksi, ja historiankirjoittajille mukavaksi
selitykseksi tapauksista, joiden perille heillä ei ole ollut kykyä
päästä. Rienzi vastasi yhtä hellästi puolisonsa hyväilyihin ja hänen
kumartuessaan noitten ihanien kasvojen puoleen tuo näkö oli riittävä
karkottamaan nuot ankarat tai surulliset pilvet, jotka äsken olivat
pimentäneet hänen laajan otsansa.
"Et ole ollut ulkona tänä aamuna, Nina!"
"En, päivä on ollut liiaksi helteinen. Mutta enpä silti, Cola, ole
ollut seuran puutteessa -- puolet Rooman naisista ovat tulvineet
palatsissa."
"Sen arvaan. -- Mutta tuo poika häntä en ole ennen nähnyt?"
"Hiljaa, Cola, puhuttele ystävällisesti häntä, pyydän sinua, kohta
saat kuulla hänen elämäkertansa. Tule lähemmäksi, Angelo. Näet uuden
herrasi, Rooman tribuunin."
Angelo lähestyi, vasten tavallisuutta arkana, sillä majesteettia
oli kaikkina aikoina ollut Rienzin luonnossa, mutta hänen valtaan
päästyänsä se oli saanut ankaramman ja jyrkemmän muodon, joka vaikutti
ehdotonta kunnioitusta niihin, jotka lähestyivät häntä, vieläpä
ruhtinasten lähettiläisin. Tribuuni hymyili huomatessaan tekemänsä
vaikutuksen ja, ollen luonnostaan lempeä lapsille ja ystävällinen
kaikille paitsi mahtajille, hän kiiruhti lieventämään sitä. Hän nosti
lapsen hellästi syliinsä, suunteli häntä ja sanoi hänen tervetulleeksi.
"Saakoomme mekin pojan, yhtä kauniin!" hän kuiskasi Ninalle, joka
punastui ja kääntyi pois.
"Nimesi, pieni ystäväni?"
"Angelo Villani."
"Toskaanalainen nimi. Florensissa löytyy eräs Villani-niminen
tiedemies, joka epäilemättä parast'aikaa kirjottaa historiaamme
kulkupuheitten mukaan. Sukuasi, ehkä?"
"Minulla ei ole sukua", vastasi poika töykeästi, "ja sitä enemmän
olen rakastava signoraa ja kunnioittava teitä, jos saan. Minä olen
roomalainen ja jokainen Rooman poika kunnioittaa Rienziä."
"Vai niin, reipas poikani", sanoi Rienzi punastuen mielihyvästä, "sepä
hyvä merkki tulevaisesta menestyksestäni." Hän laski pojan sylistään ja
asettui patjoille, Ninan sijoittuessa hänen viereensä jonkinlaiselle
istuimelle.
"Jättäkää meidät kahden kesken", sanoi hän, ja Nina antoi
palvelijatytöille merkin poistumaan.
"Ottakaa uusi hovipoikani mukaanne", sanoi hän, "häntä ehkä koti-ikävä
vielä estää suostumasta vallattomiin veikkoihinsa."
Heidän jäätyään kahden kesken, Nina ryhtyi kertomaan Rienzille
aamullista kohtausta; mutta vaikka hän ulkonaisesti näytti kuuntelevan,
hänen katseensa harhaili, hän nähtävästi oli hajamielinen ja omissa
aatoksissaan. Vihdoin Ninan lopetettua hän sanoi: "oikein, Nina,
olet ystävällisesti ja jalosti menetellyt, niinkuin ainakin. Mutta
puhukaamme muista asioista. Minä olen vaarassa."
"Vaarassa", kertoi Nina, vaaleten.
"Älköön tuo sana pelottako sinua -- sinun henkesi on minun kaltaiseni,
joka halveksuu vaaraa; siksipä oletkin Nina, ainoa uskottuni koko
Roomassa. Ei antanut taivas sinua minulle vain ilahuttaaksensa minua
kauneudellasi, vaan vahvistaaksensa minua neuvoillasi ja tukeakseen
minua rohkeudellasi."
"Pyhä Neitsyt sinua noista sanoistasi siunatkoon!" sanoi Nina,
suudellen kättä, joka riippui hänen olaltaan, "ja vaikka säpsähdin
sanasta 'vaara', niin tuo oli vain naisen ajatus sinusta -- halpa
ajatus, Colani, sillä kunnia ja vaara käyvät käsi kädessä. Ja minä
olen yhtä valmis tasaamaan jälkimäisen, kuin edellisenkin. Jos
koettelemuksen hetki milloinkaan on tuleva, ei ainoakaan ystävistäsi
ole niin uskollisena oleva rinnallasi, kuin tämä heikko vartalo, mutta
peloton sydän."
"Minä tiedän sen, oma Ninani, minä tiedän sen", sanoi Rienzi, nousten
ylös ja käyskennellen edestakasin pitkin ja kiivain askelin. "Kuule
nyt minua. Sinä tiedät, että hallita turvallisena on ollut minun
valtiotaitoni tarkotus, hallita oikeudenmukaisesti minun ylpeyteni.
Hallita oikeudenmukaisesti on pelottava seikka lainrikkojien ollessa
mahtavia ylimyksiä. Nina, julkeasta, uhkarohkeasta rosvoamisesta on
oikeutemme tuominnut Martino Orsinin, Porton herran, kuolemaan. Hänen
ruumiinsa roikkuu nyt Leijonaportaitten hirsipuussa."
"Hirvittävä tuomio!" sanoi Nina pöyristyksen valtaamana.
"Se on totta; mutta hänen kuoltuaan tuhannet köyhät ja rehelliset
ihmiset saavat elää rauhassa. Tuo minua ei huolestuta; ylimykset ovat
kiukuissaan tuosta teosta, se oli muka solvaus heille, että laki
ulotettiin ylimyksiin. He tekevät pystyn -- kapinan. Minä näen myrskyn
-- enkä tunne luotteita, millä asettaa se."
Nina oli hetkisen vaiti. -- "He ovat Herran Ehtoollisella", sanoi hän
vihdoin, "juhlallisesti vannoneet olevansa nousematta aseisin sinua
vastaan."
"Valapattous on mitätön lisä varkauteen ja murhaan", vastasi Rienzi
pilkallisesti hymyillen.
"Mutta kansa on uskollinen."
"Niin onkin; mutta kansalaissodassa (josta pyhimykset varjelkoot!)
ne taistelijat ovat varmimmat, joilla ei ole muuta kotia kuin
rautapaitansa, muuta liikutettavaa kuin miekkansa. Liikemies ei jätä
tointansa kellon joka päivä pauhatessa, mutta ylimyksen sotavoima on
valmis minä hetkenä tahansa".
"Ollakseen luja", sanoi Nina, joka herransa neuvotteluista osallisena,
osotti tuon kunnian mukaista älyä -- "ollakseen luja vaaran aikoina,
hallituksen tulee _näyttää_ lujalta. Juuri siten, ettet pelkoa osota,
voit estää pelon syyn."
"Oma ajatukseni!" vastasi Rienzi vilkkaasti. "Sinä tiedät että puoli
valtaani noitten ylimysten yli johtuu vierasten valtioitten minulle
osottamasta kunniasta. Kruunupäisten ruhtinasten lähettiläitten,
jokaisesta Italian kaupungista, pyrkiessä tribuunin liittoon, heidän
täytyy peittää kiukkunsa plebeijin kohoamisesta. Mutta toiselta
puolen, ollakseni luja ulkona, minun täytyy näyttää lujalta kotona;
suuret tuumani, joita olen suunnitellut ja aivan kuin ihmeen kautta
alkanut toteuttaa, kerrassaan raukeavat tyhjiin, jos ulkomailla
tullaan huomaamaan että ne perustuvat epävakavaan ja horjuvaan
valtaan. Tämä yritys (jatkoi Rienzi, laskien kätensä nuoren
Augustuksen marmoripatsaalle) on suurenmoisempi, kuin tuon miehen,
jonka syvä, mutta hyinen henki lannisti Italian yhdeksi -- sillä
se yhdistäisi Italian vapaaksi. Niin, jos vaan voisimme yhdistää
suureksi liittovaltakunnaksi kaikki Italian valtiot, joista jokaista
hallittaisiin omien lakiensa mukaan, mutta kaikki olisivat yhtyneet
itse kunkin ja yhteiseksi turvaksi pohjolan Attiloita vastaan, Rooma
pääkaupunkina ja äitinä, tämä aikakausi ja nämät aivot olisivat
suorittaneet työn, josta ihmiset puhuisivat hamaan viimeiseen
tuomiopäivään asti."
"Minä tunnen tuumasi", sanoi Nina yhtyen hänen innostukseensa, "ja
entä, vaikka niitten toteuttamisessa olisikin vaaroja? Emmekö ensi
askeleella voittaneet suurinta vaaraa?"
"Oikein, Nina, oikein! Taivas" (ja tribuuni joka menestyksessään aina
tunsi Korkeimman käden, teki hartaasti ristinmerkin) "on suojeleva
sitä, jonka se on suonut hengessä nähdä todellisen kirkon alueen
pelastuksen ja sen lapsien vapauden ja menestyksen! Sen uskon. Monet
Toskanan kaupungeista ovat jo ryhtyneet keskusteluihin tuon liiton
solmiamiseksi; kaikilta tyranneilta, paitse Johan di Vicolta, olen
saanut kauniita ja imartelevia lupauksia. Tuon suurimman teon aika on
ehtinyt."
"Ja mikä se on?" kysyi Nina kummastellen.
"Luopuminen kaikesta ulkomaisten vaikutuksesta. Millä oikeudella
asettaa jokin vierasten ruhtinaitten synoodi Rooman kuninkaaksi milloin
minkin saksalaisen keisarin? Rooman kansa yksin valitkoon Rooman
hallitsijan; onko meidän kulkeminen Alppien poikki viemään herramme
arvonimeä goottein jälkeläisille?"
Nina oli vaiti; tuota tapaa, jonka mukaan hallitsijan vaali
toimitettiin valtiopäivillä Reinin tuolla puolen ja sitä seuraavan
kruunauksen juhlamenot pysytettiin roomalaisten turhanpäiväisen
myöntämisen varassa, olkoon se ollut kuinka nöyryyttävä kansalle, ja
kuinka todellista riippumattomuuden käsitettä vastustava tahansa,
pidettiin siihen aikaan niin luonnollisena, että Rienzin rohkeat
sanat häntä hämmästyttivät, vaikka hän oli valmis kuulemaan kuinka
uhkarohkeita suunnitelmia hyvänsä.
"Kuinka!" sanoi hän pitkän vaitiolon perästä, "ymmärränkö oikein?
Tarkotatko luopumista keisarista?"
"Kuulehan: tällä hetkellä kaksi miestä pyrkii Rooman valtaistuimelle
-- Italian keisarilliselle valtaistuimelle -- böömiläinen ja
baijerilainen. Heidän valitsemiseensa meidän suostumustamme --
Rooman suostumusta -- ei kaivata -- ei pyydetä. Saatetaanko meitä
kutsua vapaiksi -- saatammeko me kerskata olevamme tasavaltaisia
-- kun muukalainen ja barbaari noin paiskataan niskaamme? Emme, me
tahdomme olla vapaita sekä todellisuudessa että nimeltä. Muuten
(jatkoi tribuuni tyynempänä) tuo näyttää minusta yhtä valtioviisaalta,
kuin uskalletulta. Kansa yhtämittaa vaatii ihmeitä minulta, kuinka
minä voin jalommasti huikaista, kunnokkaammin voittaa heidät,
kuin vakuuttamalla heidän luovuttamattoman oikeutensa valita omat
hallitsijansa? Tuo rohkea teko on herättävä pelkoa ylimyksissä,
vieläpä ulkomaalaisissakin; se on oleva säikähyttävänä esimerkkinä
koko Italiassa; se on oleva yleisen tulenliekin alkukekäle. Se on
toimeenpantava ja asianmukaisella loistolla."
"Cola", sanoi Nina epäröiden, "sinun henkesi usein kiitää korkeuteen,
minne minun ei jaksa seurata; älä vaan ole liian rohkea."
"Etkö äskön toista oppia julistanut? Ollakseni luja, eikö minun ollut
näyttäminen lujalta?"
"Sallimus sinua suojatkoon!" sanoi Nina huoaten, pahaa aavistaen.
"Sallimus!" huudahti Rienzi. "Sallimusta _ei ole_. Ajatuksen ja
menestyksen välillä Jumala on ainoa välittäjä, eikä (lisäsi hän
juhlallisella äänellä) hän minua hylkää. Öiset näkyni, sinunkin
syleilyssäsi, päivin enteet ja aavistukset, rohkaisevat ja
jumalalliset, kansajoukon hälinässäkin, johtavat vaellustani ja
viittaavat päämääräni. Nytkin, juuri nyt, kuulen äänen kuiskaavan
korvaani -- älä pysähdy, älä vapise, älä horju: -- sillä Kaikkinäkevän
silmä katsoo puoleesi, Kaikkivaltijaan käsi suojaa sinua."
Rienzin näin puhuessa hänen muotonsa kävi kalpeaksi, hänen tukkansa
näytti nousevan pystyyn, hänen korkea ja uljas runkonsa tärisi
huomattavasti ja hän vaipui istumaan sekä peitti kasvonsa käsillään.
Pelko valtasi Ninan, vaikkei hän ollut tottumaton noihin
eriskummallisiin ja ylönluonnollisiin mielenpurkauksiin, jotka
tuntuivat sitä oudommilta, kun ne olivat miehen, joka tavallisissa
oloissa oli tyyni, luja ja tasamielinen. Mutta vallan ja menestyksen
yhä varttuessa noitten mielenliikutusten kiihkeys näytti kasvavan,
ikäänkuin tribuunin hurskas ja yletön taikausko tuossa varttumisessa
olisi tunnustanut uuden todistuksen salaperäisestä suojeluksesta,
voimallisemmasta, kuin ihmisen uskallus tahi kyky.
Nina lähestyi peloissaan ja kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, mutta
sanaakaan sanomatta.
Ennenkuin tribuuni oli täysin tointunut, kevyt kolkutus kuului ovelta,
jolloin hän heti näytti saavuttavan tasamielisyytensä.
"Sisään", hän sanoi, nostaen kasvonsa, joihin tavallinen väri verkkaan
palasi.
Muuan upseeri, avaten oven, ilmoitti että henkilö, jota hän oli
lähettänyt noutamaan, odotti häntä.
"Minä tulen! -- Sydämeni sydän", hän kuiskasi Ninalle, "syömme tänään
kahdenkesken illallista, puhuaksemme enemmin näistä asioista." Näin
sanoen hän lähti omaan kammioonsa, joka oli vastaanottohuoneen perällä.
siellä hän tapasi Cecco del Vecchion.
"No, reipas poikani", sanoi tribuuni, ihmeteltävän keveästi omistaen
tuon vertaisen ystävyyden, jota hän aina osotti halpasäätyisille, ja
joka oli sen yhtä luonnollisen majesteetin kummastuttava vastakohta,
joka ilmaantui hänen kohdellessaan ylhäisiä. "No, mitä kuulumisia,
Cecco poikaseni? Sinä hyvin jaksat, näen mä, tässä kivuliaassa
helteessä; meillä työmiehillä -- sillä kumpikin teemme työtä, Cecco --
on liian paljon tointa joutuaksemme laiskurien tavoin: sairastamaan,
Rooman taivaan joko suven tai syksyn aikana. Lähetin noutamaan
sinua, Cecco, saadakseni tietää, mitä työtoverisi arvelevat Ursinin
hirttämisestä."
"Niin, tribuuni", vastasi käsityöläinen, joka nyt tultuaan
Rienzin läheisempään tuttavuuteen oli menettänyt paljon entisestä
pelonsekaisesta kunnioituksestaan sekä piti tribuunin valtaa osittain
omana ansionaan, "ne ovat ihan ymmällä, kun tohditte rangasta suurta
niinkuin pientäkin."
"Vai niin, sitten olen tyytyväinen. Mutta kuule, Cecco, siitä ehkä
nousee meille kuumat päivät. Jokainen ylimys pelkää että ensi
kerralla tullee hänen vuoronsa, ja pelko tekee heidät rohkeiksi kuin
epätoivoiset rotat. Vielä saanemme taistella buono staton eteen."
"Halusta, tribuuni", vastasi Cecco karmeasti. "Minä puolestani en ole
pelkureita."
"Pidä sama henki vallalla sitten kaikissa käsityöläisten kokouksissa.
Minä taistelen kansan puolella. Kansan täytyy empimättä taistella minun
puolellani."
"Kyllä se, kyllä se", vastasi Cecco.
"Cecco, tämä kaupunki on paavin hengellisen hallinnon alainen -- se
on oikein -- se on kunnia eikä rasitus. Mutta _ajallinen_ hallinto,
ystäväni, olkoon yksin roomalaisten. Eikö ole tasavaltaisen Rooman
häpeä, että nyt tässä jutellessamme, muutamat raakalaiset, joista emme
koskaan ole kuulleet puhuttavankaan, päättelevät Alppien takana kahden
hallitsijan ansioista, joita emme milloinkaan ole nähneet? Eikö tuota
asiaa ole vastustettava? Italialainen kaupunki -- mitä se böömiläisellä
keisarilla tekee?"
"Vähän, vähän, P. Paavali nähköön!" sanoi Cecco.
"Eikö tuota asiaa olisi tutkittava?"
"Eiköhän", vastasi seppä.
"Ja jos huomataan että ikivanhoja lakiamme rikotaan, eikö tuota asiaa
olisi vastustettava?"
"Epäilemättä."
"No hyvä! Arkistot vakuuttavat ettei milloinkaan ole keisaria
laillisesti kruunattu muuten kuin kansan vapaasta äänestyksestä. Me
emme milloinkaan ole valinneet böömiläistä emmekä baijerilaista."
"Päinvastoin, jos nuo pohjolaiset tulevat tänne kruunattaviksi, niin
koetammepa ajaa heidät matkoihinsa kivillä ja kirouksilla, sillä me
olemme kansa, tribuuni, ja pidämme oikeuksistamme kiinni."
"Palaja ystäviesi luokse -- puhuttele heitä -- sano että tribuunianne
haluttaa kysyä noilta valtaanpyrkijöiltä, mitä oikeutta heillä on
Rooman valtaistuimeen. Älä yllytä äläkä heitä säikäytä, mutta ole
tukenani silloin kun aika on tullut."
"Tuo on minun mieleeni", sanoi kookas seppä, "sillä ystävämme ovat
viime aikoina käyneet vähin levottomiksi ja sanovat --"
"Mitä he sanovat?"
"Että tosin olette karkottanut rosvot, hillinnyt ylimykset, noudatatte
puolueetonta oikeutta --"
"Eikö se ole riittävä ihme kahdessa tai kolmessa lyhyessä kuukaudessa?"
"Kyllä, ne sanovat että siinä olisi enempikin kuin tarpeeksi ylimyksen
työksi, mutta te, joka olette kansasta kohonnut ja jolla on sellaiset
lahjat ja niin poispäin, voisitte tehdä vielä enemmän. Siitä on jo
kolme viikkoa, kun heillä on ollut mitään uutta puhuttavaa, mutta
Orsinin tämänpäiväinen hirttäminen on heitä pikkusen virkistävä."
"Hyvä, Cecco, hyvä", sanoi tribuuni, nousten seisoalleen, "kohta saavat
he enemmän suunkäytettä. Vai luulet etteivät pidä minusta enää juuri
yhtä paljon, kuin noin kolme viikkoa sitten?"
"Sitä en juuri väitä", vastasi Cecco. "Mutta me roomalaiset olemme
tuollainen malttamaton kansa."
"Niin, Jumala paratkoon!"
"Kyllä ne sittenkin epäilemättä teissä tiukasti pysyvät, jollette, hyvä
tribuuni, pane niille uusia veroja."
"Haa! Mutta jos vapauden tähden on taisteltava -- jos taistelemiseen
tarvitaan sotamiehiä, ja jos sotamiehille on palkka maksettava
-- eikö kansan tule uhrata jotakin omien oikeuksiensa hyväksi --
oikeudenmukaisten lakien ja oman turvallisuutensa hyväksi!"
"En minä tiedä", vastasi seppä kynsien päätänsä ja käyden hiukan
hämillään, "mutta sen vaan tiedän ettei köyhiä ihmisiä saa liiaksi
mennä verottamaan. Ne sanovat teidän hallitessanne tulevansa paremmin
toimeen, kuin ennen ylimysten aikoina, ja sen vuoksi ne teistä
pitävät. Mutta työtä tekevien miesten, köyhien, perheellisten miesten
täytyy muistaa mahaansa. Yksi kymmenestä käy lakituvassa -- yhden
kahdestakymmenestä tappavat ylimysten rosvosoturit, mutta joka mies
syö, juo ja tuntee verotaakan."
"Tuo ei liene järkesi juoksu, Cecco!" sanoi Rienzi vakavasti.
"Kyllä tribuuni, minä olen reilu mies, mutta minulla on suuri perhe
hoivissani."
"Riittää, riittää!" sanoi tribuuni vilkkaasti, ja sitten hän
hajamielisesti lisäsi, ikäänkuin itsekseen, mutta ääneensä: "minusta
näyttää, kuin olisimme olleet liiaksi tuhlaavaisia, näistä näytelmistä
on loppu tuleva."
"Mitä!" huudahti Cecco, "mitä, tribuuni, ettekö soisi noille
ihmisparoille juhlapäivääkään? He ovat kylläksi kovassa työssä,
ja heidän ainoana huvituksenaan ovat teidän uhkeat näytelmänne ja
juhlakulkueenne, joista he käyvät kotiinsa sanoen -- 'kas _meidän_
miehemme pimentää ylimysten loiston!'"
"Vai eivät moiti minun komeilemistani!"
"Moitiko! Ei sinne päinkään! Ilman sitä he häpeisivät tähtenne ja
pitäisivät _buono statoa_ vaan joutavana ilveenä."
"Paksuja puhut, Cecco, mutta älykkäästi, kenties. Pyhimysten haltuun.
Älä unhota mitä sanoin!"
"En, en. On häpeä, että meille keisari noin lykätään, on totisesti.
Hyvästi, tribuuni."
Jäätyään yksin tribuuni vaipui synkkiin, pahaa aavistaviin mietteisin.
"Olen keskellä taikurin loitsua", sanoi hän "jos annan myöden, niin
hornanhenget repivät minut kappaleiksi. Minkä olen alottanut, se on
päätettävä. Mutta tuo raaka mies minulle liiankin selvästi näyttää,
millä vehkeillä työskentelen. Minuun nähden häviö ei merkitse mitään.
Minä olen jo kiivennyt korkeuteen, joka huimaisi monen ruhtinaaksi
syntyneen päätä. Mutta kanssani sortuu -- Rooma, Italia, Rauha, Oikeus,
Sivistys, -- kaikki vaipuu jälleen ajan kuiluun!"
Hän nousi seisomaan, ja käveltyänsä jonkun kerran poikki huoneensa,
jonka monista patsaista muinaisuuden sankarien marmoriset kasvot häntä
katselivat, hän avasi akkunan hengittääkseen ehtooilmaa.
Capitolin edusta oli hiljainen; ei kuulunut muuta kuin ainoan
vartiomiehen astuntaa. Mutta synkkänä ja hirvittävänä roikkui vielä
korkeasta hirsipuusta rosvoylimyksen ruumis, ja egyptiläisen jalopeuran
mahtavat piirteet häämöttivät jyrkkinä ja pimeinä viimattomassa ilmassa.
"Kauhistava patsas!" ajatteli Rienzi, "kuinka monet tuntemattomat
juhlamenot olet nähnyt kotoisen Niilisi rannoilla, ennenkuin
roomalaisten käsi siirsi sinut tänne -- sinä roomalaisten rikosten
ikivanha todistaja! Merkillistä! Sinua katsellessani tunnen ikäänkuin
sinulla olisi jokin salaperäinen vaikutus omiin kohtaloihini. Sinun
ääressäsi minä tervehdittiin tasavaltaisen Rooman herraksi, sinun
ääressäsi ovat palatsini, tribunaalini, tuomioistuimeni, triumfini,
loistoni -- sinut tapaavat silmäni valtavuoteeltani; ja jos minun
on suotu mahtavana ja rauhassa kuolla, sinä olet oleva viimeinen
esine, jonka silmäni erottavat! Tai jos itse uhrina --" hän sävähti
tuota ajatusta -- lähestyi erästä kammionkomeroa -- veti syrjään
esiripun, joka verhosi ristiinnaulitunkuvaa ja vähäistä pöytää, jolla
nähtiin raamattu ja pääkallon ynnä sääriluitten merkkikuvat -- vallan
mitättömyyden ja elämän epävakaisuuden todella ankarat ja epäämättömät
merkkikuvat. Noitten pyhien muistuttajien viereen, joko nöyrtyäkseen
tahi rohkaistuakseen, vaipui polvilleen tuo ylpeä ja yritteliäs mies;
ja hänen noustuaan hänen askeleensa oli keveämpi, hänen muotonsa
iloisempi kuin koko tuona päivänä.