Poika Angelo. Ninan uni toteutuneena.
Kertomukseni vaiheet vievät meidät jälleen Roomaan. Muutamassa
Aventinin juurella olevan rappeutuneen talon vähäisessä kammiossa istui
eräänä iltana nuori poika, seurassaan pitkä, uljasvartaloinen vaimo,
jonka ruumista sairaus ja vuodet tosin olivat hieman köyristäneet.
Poika oli kaunis ja miellyttävä, ja hänen olemuksessaan ilmaantui tuota
reippautta, avomielisyyttä ja rohkeutta, joka teki hänen vanhemman
näköiseksi kuin hän todella oli.
Vanhus istui syvän akkunakomeron ääressä ja näytti tutkivan raamattua,
joka oli avattuna hänen polvellaan, mutta silloin tällöin hän loi
ylös silmänsä ja tarkasteli nuorta seuralaistansa murheellisin ja
huolestunein katsein.
"Jospa olisitte nähnyt", toimitti poika, joka uutterasti veisteli
puista miekkaansa, "tämänpäiväisen juhlan komeuden. Joka päivä on
Roomassa nykyään juhla! Siinäkin on jo kyllin nähtävää, kun tribuuni
itse ratsastaa valkean ratsunsa seljässä, valkea viitta aivan
jalokivien peitossa. Mutta tänään, niinkuin jo kerroin teille, hänen
puolisonsa Nina huomasi minut, seisoessani Capitolin portailla; minulla
oli, muistattehan, paras sinisamettinen nuttuni ylläni."
"Ja hän sanoi sinua sieväksi pojaksi, sekä kysyi, tahtoisitko tulla
hänen pikku paaschikseen, ja tuo pani pääsi pyörälle; sinä aina
vallaton vintiö --"
"Mitäpä sanoista; jos hänen näkisitte, niin myöntäisitte, että hänen
hymynsä panisi Italian oppineimman pään pyörälle. Voi kuinka mielelläni
palvelisin tribuunia! Kaikki minun ikäiseni pojat ovat mielettömästi
hurmaantuneet häneen. Huomennakos ne koulussa mulkoilevat ja kadehtivat
minua! Te tiedätte, että olen roomalainen, vaikken aina ole ollutkaan
Roomassa. Jokainen roomalainen rakastaa Rienziä."
"Kyllä nykyään, mutta ääni pian muuttuu. Sinun turhamaisuutesi, Angelo,
huolestuttaa vanhaa sydäntäni. Tahtoisin että olisit nöyrempi."
"Äpäräin on itse hankkiminen nimi itselleen", sanoi poika syvästi
punastuen. "Alinomaa minua härnätään, kun en tiedä kutka isäni ja
äitini ovat."
"Sitä he eivät saa tehdä", virkkoi vanhus äkkiä. "Sinä olet jaloa verta
ja vanhaa sukuperää, vaikk'en niinkuin usein olen kertonut sinulle,
tiedä vanhempiesi oikeata nimeä. Mutta mitä siitä sitkeästä tammen
pölikästä muovaelet?"
"Miekan, auttaakseni tribuunia rosvoja hävittämään."
"Voi, pelkäänpä että hän, niinkuin kaikki, jotka Italiassa valtaan
pyrkivät, ennemmin liittyy rosvoihin, kuin ahdistaa niitä".
"Kylläpä, kuuluu että elätte yksinäisyydessä, muuten olisitte saanut
tietää että kaikista rosvoista julmin, Fra Moreale, on vihdoinkin
totellut tribuunia ja paennut linnastaan, kuin rotta hävitetystä
talosta."
"Mitä, mitä!" huudahti vanhus, "mitä sanot? onko tuo plebeiji, jota te
kutsutte tribuuniksi -- onko hän uskaltanut heittää hansikkaansa tuon
peljätyn soturin eteen, ja onko Montreal lähtenyt Rooman alueilta?"
"Niin kaupungilla puhutaan. Mutta näyttehän pitävän Fra Morealea
samallaisena lastenpöpönä, kuin kaikki Rooman äidit. Onko hän koskaan
tehnyt teille pahaa?"
"On!" huudahti vanhus niin hurjan raivoisena, että reipas poikakin
säpsähti.
"Tahtoisinpa sitten tavata hänet", sanoi hän hetkisen kuluttua,
heiluttaen puista asettaan.
"Taivas varjelkoon! Sinun tulee aina kammota häntä, sekä rauhan että
sodan aikana. Tämä hyvä tribuuni siis ei ole liitossa Vapaitten Peisten
kanssa."
"Ei, sen koko Rooma tietää."
"Hän on hurskas myöskin, olen kuullut, ja kerrotaan hänen näkevän
näkyjä ja saavan voimia ylhäältä", sanoi vaimo, puhuen itsekseen.
Sitten kääntyen Angeloon, hän jatkoi, -- "suostuisitko mielelläsi hänen
puolisonsa tarjoukseen?"
"Voi, mielelläni, jos vaan te tulette toimeen ilman minua."
"Lapseni", sanoi vanhus juhlallisesti, "minun hiekkani on melkein
loppuun juossut, ja toivoni on nähdä sinut jonkun huostassa, joka
holhoo sinua nuoruudenaikanasi sekä pelastaa sinut rikoksellisesta
elämästä. Sitten saan täyttää lupaukseni ja pyhittää Jumalalle
elämäni yksinäiset loppupäivät. Tahdon ajatella tarkemmin tuota,
lapseni. Etpä ollut määrätty asumaan mokoman plebeijin katon alla
etkä vieraan pöydästä ravintoasi saamaan, mutta kuollut on Roomasta
viimeinen sukulaiseni, joka olisi tuon luottamuksen arvoinen; -- ja
onpa kuitenkin parempi rehellisyys, jota ei huomata, kuin pöyhkeilevä
rikos. Hilpeä luonteesi jo huolestuttaa minua. Väisty, lapseni, minun
on lähteminen kammiooni, valvomaan ja rukoilemaan."
Näin sanoen vanhus nousi ja lähti huoneesta katkaisten pojan jupisevan,
puoleksi ystävällisen, puoleksi vastustelevan ja äreän puheen.
Poika katseli hajamielisenä suljettuun oveen ja virkkoi itsekseen: --
"Eukon puhe on aina arvotusta; tietäneekö hän minusta enemmän kuin hän
sanoo, tai lieneekö hän minun sukuani. Enpä tuota haluaisi, sillä en
pidä paljoa hänestä. Tahtoisin että hän veisi minut tribuunin puolison
palvelukseen, sittenpä saataisiin katsoa, kuka pojista kutsuisi Angelo
Villania äpäräksi."
Poika ryhtyi taasen kaksinkertaisesti innostuneena miekkaansa
veistelemään. Todellakin tuon vanhuksen kylmä kohtelu, hänen ainoan
hoitajansa, seuransa ja vanhempainsa sijaisen, oli karkottanut hänen
rakkautensa, hillitsemättä hänen luonnettaan, ja vaikkei hän alkuaan
ollut mielenlaadultaan ilkeä, Angelo Villani jo oli uhmaavainen, kavala
ja kostonhimoinen, mutta hän oli herkkä tuntemaan ystävällisyyttä,
teräväluontoinen käsittämään ja suuressa määrässä peloton. Kasvaneena
rauhallisessa yltäkylläisyydessä, pikemmin kuin ylöllisyydessä, ja
paljon oleskeltuaan suojelijansa seurassa, jonka hän tunsi vain
Ursula-nimiseksi, hänen olemuksensa oli miellyttävä ja hänen muotonsa
jalosukuisen. Ja hänen esiintymisensä, kentiesi, juuri oli kääntänyt
tribuunin puolison huomion hänen puoleensa pikemmin, kuin hänen
kasvonsa, joissa, vaikka ne olivat somat, enemmän kuvaantui älyä
kuin kauneutta. Hänen kasvatuksensa oli sellaisen, joka on määrätty
jollekin oppineitten uralle. Hän ei ollut ainoastaan oppinut lukemaan
ja kirjottamaan, vaan tunsi myöskin latinan alkuperusteet. Näihin
opinnoitiin hänellä ei kuitenkaan ollut puoleksikaan yhtä suurta halua
kuin toveriensa kisoihin, katujen juhlakulkueisin tai kansanmelskeisin,
joissa kaikissa hänen piti olla mukana; ja joista hänen aina onnistui
suoriutua ehjin nahoin.
Seuraavana aamuna astui Ursula nuoren Angelon kammioon. "Pue taasen
yllesi sininen nuttusi tänään", sanoi hän, "tahdon että olet
parhaimpasi näkönen. Lähdet kanssani palatsiin."
"Mitä, tänäänkö?" huudahti poika riemastuen ja hyppäsi vuoteeltaan.
"Rakas Ursula, pääsenkö todella suuren tribuunin puolison seurueesen?"
"Pääset, ja jättämään vanhuksen yksin kuolemaan. Riemusi soveltuu
sinulle -- mutta kiittämättömyys on veressäsi. Kiittämättömyys! Voi, se
on sydämeni tuhaksi polttanut -- eikä sinunkaan, poika, voi enää saada
virikettä lahonneista muruista."
"Voi, te olette aina pistelijäs. Sanoittehan tahtovanne vetäytyä
luostariin, ja että minä olen teille liian meluava kasvatti. Mutta te
aina mielellänne torutte minua, sekä syystä että syyttömästi."
"Minä olen jo tehnyt tehtäväni", sanoi Ursula syvään huoaten.
Poika ei vastannut, ja vanhus vetäytyi pois raskain askelin ja
kenties raskaammin sydämin. Tavattuaan hänet jälleen heidän
yhteisessä asuinhuoneessaan, Angelo huomasi, mitä häneltä äskeisessä
riemastuksessa oli jäänyt huomaamatta -- että Ursula ei ollutkaan
puettuna tavalliseen yksinkertaiseen pukuunsa. Kultaketjut, joilla
siihen aikaan harvoin koreilivat halpasukuiset naiset -- vaikka valtion
virkamiehet ja varakkaat kauppiaat toista sukupuolta niitä pitivät
-- välkkyivät uhkeasta, kukitellusta Venetsian kankaasta ommellussa
vaipassa, ja rinnan ja vyötäisten solkia kaunistivat kallisarvoiset
jalokivet.
Angeloa hämmästytti tuo muutos, mutta hän tunsi miehekkäämpää ylpeyttä,
huomatessaan että tuo oivallisesti soveltui vanhukselle. Hänen
olemuksestaan ja ilmeestään näkyi, että hän oli tottunut sellaisiin
pukuihin, ja hän oli tänä päivänä jäykemmän ja arvokkaamman näkönen
kuin tavallisesti.
Hän silitti pojan kiharat, sovitti hänen lyhyen levättinsä somemmaksi
hänen hartioilleen sekä pisti hänen vyöhönsä tikarin, jonka pää oli
uhkeasti koristettu, sekä floriineilla täytetyn kukkaron.
"Opettele käyttämään kumpaakin järkevästi", sanoi hän, "niin ei
sinun milloinkaan, olen minä kuollut taikka elossa, tarvitse tarttua
tikariisi, saadaksesi kultaa."
"Tämä on siis", huudahti Angelo ihastuneena, "oikea tikari, jolla saa
rosvojen kanssa tapella! Tämä kädessäni en pelkäisi _Fra Morealea_,
joka on sinulle paha ollut. Toivon saavani kostaa puolestasi, vaikka
vast'ikään syytit minua kiittämättömyydestä."
"Minun puolestani _on_ kostettu. Karkota mielestäsi tuollaiset
ajatukset, ne ovat syntisiä; ainakin pelkään sitä. Käy pöytään syömään,
lähdemme ajoissa, niinkuin armonanojien tulee."
Angelo pian päätti murkinansa ja tultuaan Ursulan seurassa eteiseen,
hän hämmästyen huomasi neljä palvelijaa, joita silloin tavallisesti
käyttivät ylhäiset henkilöt, ja joita muukalaisten mukavuutta ja
pöyhkeilevien porvarien juhlakomeutta varten jokaisessa kaupungissa oli
saatavissa.
"Kuinka ylhäisiä me olemme tänään!" sanoi hän taputtaen käsiänsä niin
kiihkeästi, ettei Ursula saattanut olla sitä nuhtelematta.
"Emme turhan komeilemisen vuoksi", lisäsi vanhus, "jota tosi aatelius
ei kaipaa, vaan päästäksemme alttiimmin palatsiin. Noitten eilispäivän
ruhtinasten puheille ei ole varsin nöyrän helppo pääsy."
"Voi! nytpä olette kohtuuton", sanoi poika. "Tribuuni laskee luokseen
kaikki ihmiset, köyhimmät ja rikkaimmat. Vieläpä pääsee hänen
pakeilleen repaleinen maamies ja avojalkainen munkki pikemmin kuin
kopea ylimys. Siitä syystä kansa häntä rakastaa. Ja hän uhraa yhden
päivän viikosta ottaen vastaan leskiä ja orpoja; -- ja minähän olen
orpo."
Ursula, omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei vastannut, ja tuskin
kuulikaan hän pojan puhetta, vaan nojaten hänen nuoreen käsivarteensa
hän palvelijain tietä tehdessä verkalleen kulki kohden Capitolin
palatsia.
Merkillisen seikan olisi tarkkaava silmä huomannut, katsellessaan
muutosta, jonka tribuunin kaksi tahi kolme lyhyttä kuukautta kestänyt
ankara, mutta terveellinen ja viisas hallitus oli saanut aikaan Rooman
kaduilla. Ei näkynyt enää muukalaisten palkkasoturien kookkaita,
rautasopaisia vartaloita pitkin kujia pöyhkeilemässä eikä synkkäin
palatsien varustettujen porttien edustalla hävyttöminä vetelehtimässä.
Puodit, jotka monissa kortteleissa olivat olleet vuosikausia
suljettuina, olivat jälleen auki, välkkyen tavaroista ja kihisten
uutteroita ihmisiä. Turuilla, joilla ennen vallitsi joko kuolon
hiljaisuus, tahi joitten poikki arka, yksinäinen kulkija kiiruhti
nopein askelin silmillään tähystellen jokaista kolkkaa, tahi jotka
kajahtelivat köyhän roistoväen kiljunnasta tahi raakojen ylimysten
julkisesta melskeistä, solui nyt sivistyneen elämän säännöllinen,
terve ja monimutkainen virta joko huvin tai kaupan alalla. Rattaat
ja vankkurit täynnä tavaroita, jotka esteettä olivat matkanneet
Campagnan riisuttujen rosvoluolien sivutse, vyöryivät iloisesti pitkin
tanhuvia. "Eipä koskaan, kenties" -- käyttääksemme erään uudemman ajan
italialaisen, eikä suinkaan puolueellisen historioitsijan [Gibbonin]
sanoja -- "Eipä koskaan, kenties, ole yhden ainoan hengen kunto ja
pontevuus selvemmin tuntuneet, kuin tribuuni Rienzin yhtäkkisessä
Rooman puhdistuksessa. Rosvoluolaan pantiin toimeen leiri- ja
luostarikuri. 'Tähän aikaan', sanoo historiankirjoittaja, 'metsät
riemuitsivat, päästyään rosvojen rasituksesta, härjillä ruvettiin
maata kyntämään, toivioretkeläiset käyskentelivät pyhäköissä, tiet
ja ravintolat täyttyivät matkamiehistä; uutteruus, yltäkylläisyys ja
luotto palasivat toreille ja kultakukkaro olisi saattanut vaaratta
säilyä keskellä maanteitä'."
Kaiken tuon nähtävän kansan mukavuuden ja turvallisuuden ohessa, aina
sentään joku synkkä ja tyytymätön naama näkyi väkijoukossa, ja milloin
hyvänsä joku Colonnain tahi Orsinien liveriin puettu tunsi tyrkkäyksen
tungoksessa, niin hurja käsi tahdottomasti tarttui miekan kahvaan, ja
puolittain hillitty kirous päättyi kiukustuneen huokaukseen. Siellä
täällä -- vastakohtana somille, siisteille ja hymyileville puodeille --
jonkun uhkean palatsin porttien edustalle kokoontuneet törkyröykkiöt
ilmaisivat sotavarustusten jaottamista, mikä voimattomista omistajista
tuntui pyhyydenhäväistykseltä. Pitkin sellaisia katuja ja kujia kulki
tuo joukko, jota seuraamme, kunnes se saapui Capitolin edustalle
kokooni uneen väentungoksen luo. Sinne asetetut viranomaiset pitivät
kuitenkin niin taitavasti ja maltillisesti järjestystä, ettei sitä
kauan pidätetty; ja saavuttuaan tuon muistorikkaan rakennuksen avaraan
pihaan, he näkivät edessään suuren oikeussalin avonaiset ovet, jota
vartioitsi vain yksi ainoa soturi ja jossa tribuuni vietti kuusi
tuntia päivästä, sillä "hänen tuomioistuimensa, joka oli kärsivällinen
kuulemaan, nopea oikaisemaan, heltymätön rangaistussaan, oli aina
köyhälle ja muukalaiselle avoinna." [Gibbon]
Tuohon saliin ei seurue kuitenkaan suunnannut kulkuansa, vaan eteiseen,
josta päästiin palatsin yksityisiin asunnoihin. Ja sielläpä tribuunin
asunnon komeus, ylöllisyys ja enempi kuin kuninkaallinen loisto
esiintyi tuon patriarkkaalisen yksinkertaisuuden jyrkkänä vastakohtana,
mikä vallitsi hänen oikeussalissaan.
Ursulakin, joka vanhastaan ei ollut vieras Italian ja Ranskan
hallitsijaan ylölliselle hovielämälle, näytti hämmästyksissään
katselevan salissa tungeskelevia kallispukuisia palvelijoita,
marmorisia ja kukkaisköynnöksillä verhottuja, kullatuita pylväitä ja
kaikkialla nähtäviä uljaita lippuja, joihin tasavaltaisen kaupungin ja
paavillisen istuimen välkkyviä vaakunoita oli kirjaeltu.
Ursulan, joka tuskin tiesi kenen puoleen kääntyä tuossa sekalaisessa
seurassa, pelasti epätietoisuudesta muuan karmosiiniin ja kultaan
puettu virkamies, joka, osottaen arvokasta ja tavanmukaista
kohteliaisuutta, mikä näytti vallitsevan koko tuossa joukkokunnassa,
kunnioittaen kysyi, ketä hän etsi. "Signora Ninaa", vastasi Ursula,
oikaisten uljaan vartalonsa luonnollisen, vaikka hieman vanhanaikuisen
arvokkaana. Hänen äänen korossaan oli jotakin muukalaista, joka
vaikutti upseerin vastaukseen.
"Pelkään, rouvani, että signora tänään ottaa vastaan ainoastaan Rooman
naisia. Huomispäivä on määrätty arvokkaitten muukalaisten naisten
osaksi."
Ursula, äänessä hieman kärsimättömyyttä, vastasi:
"Minun asiani on sitä laatua, että se on palatseihin tervetullut minä
päivänä tahansa. Olen tullut, signor, laskemaan signoran jalkain eteen
eräitä lahjoja, jotka hän toivoakseni suostuu ottamaan vastaan."
"Ja sanokaa", lisäsi poika samassa, "että Angelo Villani, jota
signora Nina eilen kunnioitti huomiollansa, ei ole muukalainen, vaan
roomalainen, sekä on tullut niinkuin häntä käskettiin, tarjoamaan
Signoralle palvelustaan ja kunnioitustaan."
Vakava upseeri ei saattanut olla hymyilemättä pojan nenäkkäälle, mutta
miellyttävälle rohkeudelle.
"Minä muistan, nuori Angelo Villani herra", hän vastasi, "että signora
Nina puhutteli teitä porraskäytävässä. Rouvani, olen toimittava
asianne. Tehkää hyvin, seuratkaa minua huoneesen, joka on soveliaampi
sukupuoleenne ja olentoonne katsoen."
Tuon sanottuaan hän johti heidät poikki salin leveään,
valkomarmooriseen porraskäytävään, jonka keskustaa verhosivat uhkeat
itämaalaiset matot, jotka tuona aikana, jolloin englantilaisen
hallitsijan asunnon lattiat olivat kaislain peitossa, eivät enää
olleet harvinaisia Italian palatsien suuremmassa ylöllisyydessä.
Avattuaan oven hän saattoi Ursulan ynnä hänen nuoren kasvattinsa
korkeaan, kirjailluilla samettiverhoilla kaunistettuun odotushuoneesen;
yläpuolella vastakkaista ovea, josta upseri poistui, välkkyi
vaakunakilpiä, joita tribuuni aina yhdisti kaikkeen loistoonsa,
vähemmin komeilemisen vuoksi, kuin halusta saada ylimmäisen papin
avaimet liittymään tasavallan merkkikuviin.
"Ei ole Valoisin Filipin kodissa sellaista komeutta, kuin tuon miehen!"
jupisi Ursula. "Jos tuota kestää, olen tehnyt kasvatilleni paremman
työn kuin luulinkaan."
Viranomainen pian palasi ja vei heidät avaran salin poikki, joka
todella oli palatsin suuri vastaanottohuone. Neljäkolmatta pylvästä
Orientin alabasteria, jotka olivat olleet viimeisten keisarien
rosvoamisten todistajina ja kaivetut esiin unhoon joutuneista
raunioista kaunistamaan muinaisen tasavallan uudistajan palatsia,
tuki kevyttä, rakennustavaltaan puoleksi gootilaista, puoleksi
klassillista kattoa, johon kullattua ja purppuraista mosaikkiä oli
upotettu. Ruutuisen lattian keskustaa peitti kultainen vaate, seiniltä
riippuivat välimatkojen päässä toisistaan samallaiset uhkeat verhot,
joiden välisiin, vast'ikään maalattuihin liisteisin oli hehkuvin
värin kuvattu salaperäisiä merkkikuvia. Tämän kuninkaallisen huoneen
toisessa päässä kohosi kaksi astuinta tribuunin valtaistuimen sijalle,
jonka yläpuolelle oli kirjaeltu ylimmäisen papin ja kaupungin ikuiset
vaakunat.
Kuljettuaan tämän huoneen poikki, avattiin ovi, mistä päästiin
vähäiseen kammioon, joka oli täynnä uhkeihin hopea- ja
sinisamettipukuihin puettuja hovipoikia. Monta siellä ei ollut Angeloa
vanhempaa, ja heidän kaikkien kauneudesta päättäen, he näyttivät olevan
kaupungin kukkeinta nuorisoa.
Vähän aikaa oli Angelolla katsella vastaisia tovereitansa, hetkisen
kuluttua hän holhoojinensa oli tribuunin puolison edessä.
Kammio ei ollut avara -- mutta tarpeeksi avara osottamaan että Rasellin
ihana tytär oli toteuttanut turhuuden ja loiston unelmansa.
Se oli huone, jota on suotta yrittää kuvaella, se näytti maailman
helmien aarrelippaalta. Päivänvalo, jota lievensivät korkeat ja syvät
akkunat värjättyä lasia, virtaili lempeänä ja purppurankarvaisena yli
kaiken, mitä tuon aikainen taide piti arvokkaimpana ja kuninkaallinen
ylöllisyys kalliimpana. Kynttilänjalat florentiiniläistä hopeasepän
työtä, matot ja verhot Idän, akuttimet Venetsian ja Genuan, taulut
kuin kuvatut messukirjat, joissa kulta yhtyy sineen ja karmosiiniin,
muinaisajan marmoripatsaat, jotka kertoivat Ateenan mainehikkaista
laakeriseppeleistä, maasta kaivetut mosaikkipöydät, oivalliset,
kuin taikavoiman säilyttämät, kultaiset suitsutusastiat levittäen
Araabian tuoksuja, vaan miedosti, ikäänkuin varoen tukahuttaa
terveellisempää kukkasten henkäystä, joita rehotti jokaisessa kolkassa
marmori- ja alabasterivaaseissa, pienoinen suihkulähde, joka näytti
ruususeppeleistä puhkeavan, valaen timanttikirkkaalla suihkullaan
suloista viileyttä ilmaan, -- kaikki nuot ja tuonkaltaiset, joita
olisi turha kertoa, koottuina uhkeimmaksi ylöllisyydeksi, erinomaisen
aistin sopusoinnuttamina, yhdistäen muinaisen ja silloisen taiteen,
hämmästyttivät katselijaa ja huumasivat hänen aistinsa. Ei kalleus
eikä hekuma olleet tuon suojan luonteena: se oli jokin suurenmoinen
ja melkein yläilmainen haaveksiminen: -- jotta se pikemmin näytti
olevan tenhottaren, jonka käskystä haltiat riistivät maan ja ilmanimmet
järjestivät saaliin, kuin maallisen kuningattaren karkeampaa loistoa.
Patjojen takana, joihin Nina puoleksi nojautui, seisoi neljä tyttöä,
ihanaa kuin nymphiä, kädessä viuhkat harvinaisimpia sulkia, ja hänen
jalkainsa edessä lepäsi yksi muita vanhempi, jonka soitikko, vaikka nyt
äänetönnä, ilmaisi hänen tavallisen toimensa.
Mutta vaikka huone itsessään olisikin näyttänyt hieman tavattomalta ja
ylöllisine koristuksineen liiaksi sälystetyltä, niin Ninan vartaloon
ja muotoon nähden kaikki olisi kerrassaan käynyt parahultaiseksi; niin
täydellisesti näytti hän paikan hengettäreltä, niin ihmeellisesti
hänen kauneutensa, joka nyt oli tyydytetystä lemmestä, noudatetusta
turhamaisuudesta, riemuitsevista toiveista enentynyt, loi esiin
loistavimman näyn, mikä milloinkaan on avautunut Tasson eteen, hänen
kuolemattomaan luomukseen yhdistäessään tenhottaren kunnian ja naisen
sulon.
Nina puolittain nousi ylös nähdessään Ursulan, jonka levolliset ja
murheiset kasvonpiirteet vasten tahtoa ilmaisivat hänen ihailevan tuota
harvinaista ja hämmästyttävää ihanuutta, mutta joka oudoksumatta häntä
ympäröivät loiston, pian oli saavuttanut tavallisen tasamielisyytensä
ja istuutunut Ninan osottamalle patjalle; nuoren vieraan jäädessä
lapsellisessa kummastuksessa seisomaan keskelle permantoa.
"No, sievä poikani, sinun vilkas silmäsi ja reipas olentosi saivat
minun eilen mieltymään! Tulitko suostumaan tarjoukseeni? Teidänkö,
rouvani, on tuo kaunis lapsi?"
"Signora", vastasi Ursula, "minun asiani on lyhyt. Monien vaiheiden
perästä, joiden kertomisella on tarpeetonta vaivata teitä, tämä poika
pienokaisena joutui hoitooni -- raskas ja huolestuttava toimi sille,
jonka ajatukset liikkuvat elämänijän tuolla puolen. Olen antanut
hänelle kasvatuksen, sellaisen kuin jalosukuisen lapselle on tuleva,
sillä molempain vanhempainsa puolelta hän on korkeata sukuperää, vaikka
orpo, äiditön ja isätön."
"Lapsiparka!" sanoi Nina säälien.
"Mutta vanhuuden alkaessa rasittaa", jatkoi Ursula, "ja halaten vain
päästä taivaan rauhaan, minä muutamia kuukausia sitten matkustin
tänne, jättääkseni pojan erään sukulaiseni huostaan, ja tuon tehtyäni
antautuakseni luostariin apostolein kaupungissa. Voi! Heimolaiseni
oli kuollut ja eräs hurja ja irstasluontoinen ylimys tullut hänen
perilliseksensä. Epätietoisena ja huolestuneena ollessani, luulin
kuulevani Kaitselmuksen äänen, kun lapsi eilen illalla kertoi minulle
että hänen osakseen oli tullut kunnia, joutua teidän huomioonne.
Samoinkuin koko Rooma, on hänkin jo oppinut ihailemaan tribuunia --
kunnioittamaan tribuunin puolisoa. Tahdotteko todella ottaa hänet
huoneesenne? Hän ei ole häpäisevä luottamustanne sukuperällään, eikä
toivoakseni käytökselläänkään."
"Siitä pitäisin hänen muotoansa takauksena, vieläpä ilman teidän
erinomaista puoltolausettanne. Onko hän roomalainen? Sitten hänen
nimensä pitäisi olla minulle tunnettu."
"Anteeksi, signora", vastasi Ursula: "Angelo Villani on hänen nimensä
-- ei isänsä, eikä äitinsä nimi. Erään jalon perheen kunnia vaatii että
hänen syntyperänsä jää ainiaaksi tuntemattomaksi. Hän ei ole kirkon
pyhittämän lemmen hedelmä."
"Sitä enemmän hän saakoon osakseen rakkautta ja sääliä, syytön synnin
uhri!" vastasi Nina silmät kosteina, huomatessaan syvän, hehkuvan punan
peittävän pojan poskia. "Tribuunin hallituksesta alkaa uusi aateliuden
ajanjakso, jolloin arvo ja ritarius voitetaan vain miehen omalla, eikä
esi-isien kunnolla. Olkaa huoletta, rouvani, minun huoneessani häntä ei
solvaista."
Ursulan ylpeyttä liikutti Ninan ystävällisyys; hän lähestyi
tahdottomasti kunnioittaen ja suuteli signoran kättä. --
"Pyhä Äiti jalon sydämenne palkitkoon!" sanoi hän, "ja nyt on minun
tehtäväni tehty ja maallinen päämääräni saavutettu. Lisätkää vain,
signora, kallisarvoisiin suosionosotuksiinne vielä yksi. Nämät
jalokivet" -- ja Ursula veti esiin vähäisen rasian, kosketti pontimeen,
ja kannen auettua tuli näkyviin suuria jalokiviä, kirkkainta välkettä,
-- "nämät jalokivet", hän jatkoi, laskien rasian Ninan jalkoihin,
"jotka kerran kuuluivat Toulousen ruhtinassuvulle, ovat minulle
ja omaisilleni arvottomia. Sallikaa minun ajatella, että ne ovat
siirtyneet sen omaksi, jonka kuninkaallinen otsa on antava niille
loiston, jota sen ei tarvitse lainata."
"Mitä!" sanoi Nina syvään punastuen, "luuletteko, rouvani, ystävyyteni
olevan ostettavissa? Minkä naisen on milloinkaan ollut? Ei, ei --
ottakaa lahjanne takasin, tai pyydän teitä ottamaan takasin poikanne."
Ursula kummastui ja kävi hämilleen; hänen kokemuksestaan tuollainen
kohtuullisuus oli outoa, ja hän tuskin tiesi, miten menetellä. Nina
tarkasti hänen epäröimistään ylpeästi ja voitollisesti hymyillen,
ja sitten saavutettuaan äskeisen kohteliaan olemuksensa, hän sanoi
arvokkaan lempeänä:
"Tribuunin kädet ovat puhtaat -- älköön tribuunin puolisoon
epäluuloa langetko. Pikemmin olisi minun _teille_ tyrkyttäminen
jokin vaihtomerkki tuosta sievästä holhotista, jonka olette uskoneet
haltuuni. Jalokivenne saattavat kenties olla pojallenne hyödyksi hänen
elämänsä varrella, säästäkää ne tarvitsevalle."
"Ei signora", sanoi Ursula nousten seisoalleen ja luoden silmänsä
taivasta kohden, -- "ostettakoon niillä hänen äitinsä sielumessuja;
hänelle olen tallettava pienen omaisuuden, kunnes hän on varttunut
sitä tarvitsemaan. Signora, ottakaa onnettoman ja murtuneen sydämen
kiitokset. Jääkää hyvästi!"
Hän kääntyi jättääkseen huoneen, mutta niin horjuvin ja voimattomin
askelin, että Nina heltyneenä ja liikutettuna, hyppäsi seisomaan ja
omin käsin talutti vanhuksen huoneen poikki, kuiskaellen rauhaa ja
lohdutusta. Heidän päästyänsä ovelle, syöksähti poika heidän luoksensa
ja tarttuen Ursulan hameesen, nyyhkytti: "rakas kasvattajani, eikö
jäähyväissanaakaan pikku Angelollenne! Antakaa hänelle anteeksi kaikki
surut, mitkä hän on tuottanut! Nyt ensi kertaa tunnen, kuinka ilkeä ja
kiittämätön olen ollut."
Vanhus sulki hänen syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti; mutta
poika, ikäänkuin äkkinäinen ajatus olisi välähtänyt hänen mieleensä,
tempasi esiin samassa rahakukkaron sekä virkkoi liikutettuna ja tuskin
ymmärrettävin äänin: "Ja käyttäkää tämä, rakkahin kasvatusemoni,
_isävainajani_ sielumessuihin, sillä tiedättehän että _hänkin_ on
kuollut".
Nuot sanat näyttivät hyytävän kaikki Ursulan hellemmät tunteet. Hän
työnsi pojan luotaan sama kylmä ja ankara jäykkyys kasvoissa ja
olemuksessa, jota hän oli saanut tuta usein ennenkin, ja saavutettuaan
tasamielisyytensä jälleen, hän lähti äkkiä huoneesta sanaakaan
sanomatta. Nina, kummastellen, mutta yhä säälien hänen suruansa ja
kunnioittaen hänen ikäänsä, seurasi hänen askeleitansa poikki paaschien
kammion ja vastaanottohuoneen vieläpä portaitten juurelle asti --
jollaista suosiota ei Rooman ylpein ruhtinatar olisi saanut osakseen;
ja palattuaan surullisena ja aatoksissaan, hän tarttui pojan käteen ja
suuteli kiihkeästi hänen otsaansa.
"Poikaparka!" hän sanoi, "näyttääpä siltä kuin Kaitselmus olisi
johtanut minua eilen valitsemaan sinut rahvaan joukosta ja saattanut
sinun oikeaan asuinpaikkaasi. Sillä kenen luoksi tulisivat Rooman
hyljätyt ja orvot, elleivät Rooman ensimmäisen virkamiehen palatsiin?"
Kääntyen seuralaisiinsa hän antoi heille uuden holhottinsa mukavuutta
koskevia määräyksiä, mikä osotti, että vaikka valta oli tyydyttänyt
hänen turhamaisuutensa, se ei ollut paaduttanut hänen sydäntänsä.
Angelo Villani varttui, _hyvin_ palkitaksensa hänen!
Hän pidätti pojan luonansa ja tutunomaisesti keskustellessaan hänen
kanssansa hän yhä enemmän mieltyi hänen rohkeaan henkeensä ja
raittiisen olentoonsa. Mutta päivän joutuessa, useitten Rooman ylhäisön
naisten saavuttua heidän keskustelunsa keskeytyi. Ja silloinpa Ninan
hyveet jäivät varjoon ja hänen virheensä pistivät näkyviin. Hän ei
voinut vastustaa naisen voittoriemua noista pöyhkeistä signoreista,
jotka nyt taipuivat nöyrään kunnioitukseen, ennen halveksien
ylönkatsottuaan. Hän näyttäytyi kuningattarena ja vaati sille tulevan
kunnioituksen. Ja noilla monilla hienoilla keinoilla, jotka naissuku
hyvin tuntee, hän kohteliaisuudellaankin osasi nöyryyttää kopeita
vieraitaan. Hänen valtaava kauneutensa sekä hienontunut järkensä tosin
pelastivat hänen nousukkaan halvasta röyhkeydestä, mutta sitä syvempään
viilsi ylpeys, antamatta masennetuille tilaisuutta halveksimisella
takasin maksuun. Hänen olivat peitetty pistos -- hymyilevä loukkaus
-- pureva ylistys -- välinpitämätön pakottaminen mitättömimpiä
kohteliaisuuksia noudattamaan, josta ulkonaisesti ei saatettu
vihotella, mutta jota sisällisesti ei voitu anteeksi antaa.
"Hyvää päivää, signora Colonna", sanoi hän kopean Tapanin kopealle
puolisolle. "Kuljimme eilen palatsinne ohi. Kuinka kauniilta se nyt
näytti, kun nuot kolkot varustukset ovat poistetut, joita teidän
varmaan oli ikävä katsella. Signora (kääntyen erään Orsinin puoleen)
herranne on tribuunin suuressa suosiossa: hän on aikeissa määrätä hänet
tärkeään toimeen. Hänen tulevaisuutensa on taattu, ja me iloitsemme
siitä, sillä ei kukaan palvele kuuliaisemmin valtiota. Oletteko nähnyt,
ihana signora Frangipani, Petrarcan viimeisiä runoja herrani kunniaksi?
Tuolla ne ovat. Rohkenisimmeko pyytää teitä näyttämään ihanimmat
paikat, signora di Savellille? Iloitsemme, jalo signora Malatesta, että
näkönne on noin parantunut. Viime kerralla kun kohtasimme toisemme,
vaikka seisoimme aivan vieressänne signora Giulian tanssijaisissa,
tuskin näyitte erottavan meitä patsaasta, jonka ääressä seisoimme!"
"Täytyykö meidän kärsiä tuollaista röyhkeyttä!" kuiskasi signora
Frangipani signora Malatestalle.
"Hiljaa, hiljaa; ehkä kerran vielä koittaa _meidänkin_ päivämme!"