Lemmen ja sodan elämää. Rauhan airut. Aseleikit.
Ympärillään sotilaansa, turvallisena vanhassa linnassaan,
hurmaantuneena maan, taivaan ja meren kauneudesta ja intohimoisesti
rakastaen Adelineansa, Montreal hetkeksi unhotti melskeisemmät
toimensa ja karkeammat pyrintönsä. Hänen luontonsa oli altis suurelle
hellyydelle samoin kuin suurelle julmuudelle, ja hänen sydäntänsä
viilsi, kun hän katsellessaan neitonsa ihanata muotoa huomasi, ettei
hänenkään läsnäolonsa voinut palauttaa entistä hymyä ja kukkeata väriä.
Usein hän kirosi tuota ritarikuntansa onnetonta valaa, joka kielsi
häntä solmiamasta avioliittoa, vieläpä sellaisenkin kanssa, joka oli
enempi kuin hänen vertaisensa; ja omantunnon vaivat katkeroittivat
hänen autuaimmat hetkensä. Tuo lempeä impi rosvoluolaan joutuneena,
menettäneenä kaikki mitä hän oli oppinut korkeimmassa arvossa pitämään
-- äitinsä, ystävänsä, puhtaan maineensa -- vaan sitä palavammin
rakasti viettelijäänsä, vaan sitä enemmän kohdisti yhteen ainoaan
esineesen kaikki nuot naiselliset ja hellät tunteet, joille ei oltu
sallittu mitään muuta eikä vähemmän synnillistä purkausta. Mutta hän
tunsi häpeänsä, vaikka hän koetti salata sitä, ja vielä kalvavampi
murhe, kuin häpeän, painoi hänen mieltänsä ja jäyti hänen terveyttään.
Mutta kuitenkin hän Montrealin luona oli huolissaankin onnellinen,
ja terveytensä murtuessa hänellä ainakin oli lohdutuksena toivo
saada kuolla hänen lempensä ollessa heikontumattomana. Joskus he
lähtivät lyhyeille retkeilyille, sillä maan rauhaton tila esti heitä
poistumasta kauas linnasta, halki päivärinteisten metsäin ja pitkin
peilikirkasta merta, joka teki hurmaavaksi tuon viehättävän seudun;
ja tuo karkeuden ja vienoisuuden sekotus, hurja saattojoukko, teltti,
päiväsydännä pystytetty jollekin metsistön viheriälle kedolle. Adelinea
ääni ja kitarri, julmien soturien ryhmät kuunnellen taampana, olisi
oivallisesti soveltunut Arioston säkeille ja yhtyi sopusointuisesti
noihin omituisiin, rauhattomiin ja ritarillisiin aikoihin, jolloin
klassillinen etelä muuttui pohjolan romantisuuden tyyssijaksi. Montreal
kuitenkin oli ryhtynyt salaisiin keskusteluihin Unkarin kuninkaan
kanssa, ja jouduttuaan uusiin puuhiin, hän siksi kertaa mielellään
oli luopunut kaikista aikeistaan Roomaan nähden. Hän kuitenkin piti
korkeimman kunnianhimonsa toteuttamista vaan toistaiseksi lykättynä, ja
kirkkaana hänen vaihtelevan elämänuransa etäisemmissä vaiheissa kohosi
Rooman Capitoli ja välkkyi Caesarien valtikka.
Eräänä päivänä, kun Montreal vähänen saattojoukko seurassaan ratsasti
lähelle Terracinan valleja, portit yht'äkkiä aukaistiin seljälleen, ja
suuri väkijoukko purkautui ulos, edessä omituisen näköinen henkilö,
jonka askeleita seurattiin paljain päin ja korkeaäänisin siunauksin.
Munkkijoukko päätti kulkuen, laulaen hymniä, jonka loppusanat olivat
seuraavat:
Poikki vuorten ihanat
Sun jalkaa sulosanan meille toivat;
Sun polkus kukkain verhomat,
Ja harpuin enkeleitten äänet taivon soivat:
Ja heltyy vainon mies,
Miss', airut rauhan, siunattu sun käypi ties!
Halki korven jylhäkköin
Käy kulkus pyhä päivin, öin,
Turvallisna ainiaan,
Yksin -- luonas Herra vaan.
Missä raivo hurjin on,
Sinne käyt sä kalvaton
Ilman rautahaarniskaa,
Sua valkoviittas turvajaa.
Ei miekka kättäs tahraja,
Vaan sauva siinä hopea;
Halki leirin, linnojen,
Läpi rosvoluolien,
Kyyhkyn sanansaattaja,
Rakkauden airut sa,
Hurjintakin rauhaan koitat,
Mailman Kristukselle voitat.
Niinkuin askel Jumalan
Tyynsi vetten pauhinan;
Vaino, kiukku, murhamiesi
Talttuu, rauhan airut, varrella sun tiesi.
Tuntematon, jolle tuollaista kunniaa osotettiin, oli nuori, parraton
mies, puettu Valkoseen hopealla kirjailtuun vaatteukseen; hän oli
aseeton ja avojaloin, ja hänen kädessään oli pitkä, hopeainen sauva.
Montreal pysähtyi joukkoneen kummastuen ja ihmeissään, ja ritari
kannusti hevostaan kohden väkijoukkoa ja puhutteli tuntematonta.
"Hei, ystäväni", virkkoi provencelainen, "mikä sinä olet miehiäsi,
toivioretkeläinenkö, vai mikä erinomainen pyhyys tuottaa sinulle tuon
kunnioituksen?"
"Pois, pois", huusivat muutamat rohkeimmat joukosta, "rosvo älköön
ehkäiskö rauhan airuen tietä?"
Montreal viittasi kädellään ylenkatseellisesti.
"Minä en puhu teille, hyvät miehet, ja kunnianarvoisat munkit, jotka
kulkevat takananne varsin hyvin tietävät, etten milloinkaan ole
loukannut sanansaattajaa enkä pyhiinvaeltajaa."
Munkit lopettivat virtensä ja riensivät saapuville; totta olikin, että
Montrealin uskonnollinen hartaus oli aina anteliaasti hankkinut suosion
luostarilta, joka sattui hänen harhailevan kotinsa läheisyyteen.
"Poikani", virkkoi vanhin veljistä, "tämä on merkillinen ja pyhä
toimitus, ja saatuasi tietää kaikki, olet antava lähettiläälle
turvallisuuden vakuutuksen, etkä katkaise hänen tietänsä."
"Yhä enemmän panette kehnon pääni pyörälle", sanoi Montreal
kärsimättömästi, "sallikaa nuorukaisen itse puhua puolestaan; minä näen
hänen viitassaan Rooman vaakunan ynnä muita salaperäisiä merkkejä,
joita en taida selittää, ehkä olenkin perehtynyt vaakunatietoihin,
niinkuin aatelismiehen ja ritarin tulee."
"Signor", sanoi nuorukainen arvokkaasti, "tietäkää että olen Cola di
Rienzin, Rooman tribuunin airut, joka olen viemässä kirjeitä monille
Rooman ja Neapelin välillä asuville ylimyksille ja ruhtinaille.
Vaakunat, joita viittaani on kirjaeltu, ovat paavin, kaupungin ja
tribuunin".
"Sinäpä tarvitset lujat hermot vaeltaessasi poikki Campagnan muitta
aseitta, kuin tuollainen hopeapuikko kädessäsi!"
"Erehdytte, herra ritari", vastasi nuorukainen rohkeasti, "ja
tuomitsette nykyisyyttä entisyyden mukaan; tietäkää ettei ainoatakaan
rosvoa piile Campaniassa, tribuunin aseet ovat tehneet kaupungin
ympäristön joka polun yhtä turvalliseksi, kuin itse kaupungin pääkadut."
"Ihmeitä puhut."
"Halki metsäin -- läpi linnotusten -- poikki jylhimpien korpien --
väkirikkaimpien kaupunkien keskitse -- ovat toverini häiritsemättöminä
ja loukkauksetta kuljettaneet tätä hopeaista sauvaa. Mihin ikänänsä
tulemme, tuhannet tervehtivät meitä, riemun kyynelet siunaavat sen
miehen airutta, joka karkotti ryövärin luolasta, tyrannin linnasta ja
turvasi kauppamiehen elinkeinon ja talonpojan hökkelin."
"_Pardieu_", sanoi Montreal kolkosti hymyillen, "minun tulisi olla
kiitollinen minulle osotetusta kohteliaisuudesta. Vielä en ole saanut
kuulla tribuunin käskyjä, enkä tuntea hänen kostoansa, ja sentään minun
mitätön linnani on juuri P. Pietarin perintötiluksilla."
"Anteeksi, signor Cavaliere", sanoi nuorukainen, "puhuttelenko
kuuluisaa P. Johanneksen ritaria, Ristin sotilasta ja rosvopäällikköä?"
"Poika, olet rohkea; minä olen Walter de Montreal."
"Olen matkalla sitten, herra ritari, teidän linnaanne."
"Ole rientämättä sinne ennen minua, muuten saatat kerkeästi tulla
ajetuksi sieltä tiehesi. Mitä nyt, ystäväiseni!" sanoi Montreal,
nähdessään että väkijoukko hänen noita sanoja lausuessaan tunkeutui
lähemmäksi sanantuojaa. "Luuletteko minun, joka olen kuninkaita
kukistellut, tuhoavan aseetonta poikaa? Hävetkää! tehkää tietä --
tietä. Nuori mies, seuraa minua kotiini; olet linnassani yhtä turvassa
kuin äitisi sylissä."
Niin sanoen Montreal arvokkaasti lähti verkalleen ratsastamaan kohden
linnaansa. Hänen soturinsa kummastellen seurasivat häntä taampana
sekä valkovaatteinen sanansaattaja väkijoukon mukana, joka kieltäytyi
jättämästä häntä; ja niin suuri oli sen into, että se saattoi
häntä tuon peljätyn linnan porteille saakka, ja koko ajan odotteli
ulkopuolella, kunnes nuorukaisen palaaminen todistaisi ettei hänelle
mitään väkivaltaa ollut tapahtunut.
Montreal, joka kaikkialla muualla uhmasi lakia, mutta omassa
naapurustossaan tarkoin noudatti mitättömimmänkin maalaisen oikeutta ja
ainakin oli olevinaan köyhien ystävä, kutsui joukon linnan pihalle ja
käski palvelijansa tuomaan esiin viiniä ja virvokkeita, kestitsi kunnon
munkkeja avarassa salissaan ja vetäytyi sitten pieneen kammioon, jonne
hän kutsui sanansaattajan.
"Tästä", sanoi nuorukainen laskien kirjeen Montrealin eteen, "on
parhaiten selviävä lähettilästoimeni."
Ritari katkasi silkkinauhan puukollaan ja luki aivan tyynenä
kirjoituksen.
"Tribuuninne", sanoi hän lopetettuaan, "on pian perehtynyt valtijaan
lakooniseen kirjoitustapaan. Hän käskee minun luopumaan tästä linnasta,
ja kymmenessä päivässä suoriutumaan paavin tiluksilta. Hän on
kohtelias; tarvitsenpa hiukan aikaa vetääkseni henkeäni ja miettiäkseni
tuota esitystä; tehkää hyvin ja istukaa, nuori herra. Suokaa anteeksi,
mutta luulinpa hänen saaneen täyden työn omista roomalaisista
ylimyksistään, ollakseen hieman suopeampi meille ulkomaalaisille
vierailleen. Tapani Colonna --"
"On palannut Roomaan ja tehnyt uskollisuuden valan; Savellit, Orsinit
ja Frangipanit ovat kaikki allekirjoittaneet alistumisensa buono
statoon."
"Mitä!" huusi Montreal peräti hämmästyneenä.
"Ne eivät ainoastaan ole palanneet takasin, vaan ovat myöskin
suostuneet hajottamaan palkkasoturijoukkonsa ja riisumaan kaikki
linnotuksensa. Orsinein palatsin rautavarustukset suojaavat nykyään
Capitolia ja Colonnain ja Savellien kivimuurit vahvistavat Lateranin ja
P. Laurentsiuksen porttien kestävyyttä."
"Merkillinen mies", sanoi Montreal, vasten tahtoansa ihastuen. "Millä
keinoin tuo on saatu aikaan?"
"Ankaruudella ja lujalla voimalla sen takana. Ison kellon ensi
jymähdyksestä kaksikymmentätuhatta roomalaista nousi aseisin. Mitä ovat
Orsinein ja Colonnain sissit sellaisen armeijan rinnalla? -- Herra
ritari, teidän urhoollisuutenne ja maineenne panevat itse Roomankin
ihmettelemään, ja minä, roomalainen, varotan teitä."
"Hyvä, minä kiitän sinua -- uutisesi, ystäväni, hämmästyttävät minua.
Ylimykset siis masentuivat?"
"Masentuivat. Ensi päivänä yksi Colonnoista, herra Adrian teki
valan, viikon kuluttua Tapani, vakuutettuna turvallisuudestaan jätti
Palestrinan, Savellit mukanaan; Orsinit seurasivat -- Martino di
Portokin on hiljaisuudessa lannistunut".
"Tribuuni -- tuoko hänen arvonimensä -- minä kuulin, että hänestä piti
tulleen kuningas --?"
"Tuota nimeä tarjottiin hänelle, mutta hän ei siitä huolinut. Hänen
nykyinen arvonsa, johon ei liity mitään patriicein kunnianloistoa,
edisti suuressa määrässä ylimysten leppymistä."
"Nerokas lurjus! -- anteeksi, viisas ruhtinas! -- Noo, tribuuni kai ei
paljon surkeile noita Rooman suuria nimiä?"
"Suokaa anteeksi -- hän puolueettoman oikeatuntoisesti kohtelee
talonpoikaa ja patriicia, mutta ylimyksille on hän säilyttänyt kaikki
heidän kohtuulliset etuoikeutensa ja lainmukaisen arvonsa."
"Haa! -- ja nuot turhamaiset narrit, saadessaan kuoren säilyttää,
tuskin menettävät mitään sisällöstä -- minä ymmärrän. Mutta tuo osottaa
neroa -- tribuuni on naimaton, tietääkseni. Eikö hän Colonnain joukosta
katsele vaimoa itselleen?"
"Herra ritari, tribuuni on jo naimisissa, kolme päivää
valtaannousemisensa jälestä hän puolisonaan vei kotiinsa parooni di
Rasellin tyttären."
"Rasellin! Tuo ei ole suuria nimiä; olisi hän saattanut paremminkin
valita."
"Mutta puhutaan", lisäsi nuorukainen hymyillen, "että tribuuni piakkoin
on tuleva Colonnain sukulaiseksi ihanan sisarensa, signora Irenen
kautta. Parooni di Castello kosii häntä."
"Mitä, Adrian Colonnako! Riittää! Olet osottanut minulle että mies,
joka tyydyttää kansan ja pitää kurissa ja sovittaa ylimykset, on luotu
valtijaaksi. Tämän kirjeen vastauksen minä itse toimitan perille.
Uutisistasi, herra sanansaattaja, ota tämä juveeli", ja ritari otti
sormestaan kallisarvoisen jalokiven. "Ei, älä säpsähdä, se on yhtä
vapaaehtoisesti annettu minulle, kuin se nyt lahjotetaan sinulle."
Nuorukainen, johon mainehikkaan rauhanrikkojan käytös oli tehnyt
mieluisan vaikutuksen, ja jota itseä suuresti kummastutti tuo
tuttavallisuus ja ystävyys, joka Fra Morealen omassa linnassa oli
tullut hänen osakseen, kertoessaan Rooman uutisia, kumarsi syvään ja
otti vastaan lahjan.
Viekas provencelainen, joka huomasi tuon ilmeisen vaikutuksen,
minkä hän oli tehnyt, käsitti myöskin että se saattoi olla eduksi
niitten toimenpiteitten viivyttämiselle, joihin hän näki soveliaaksi
ryhtyä. "Vakuuta tribuunille", hän sanoi laskiessaan sanansaattajan
luotansa, "jos olet palannut ennen kirjeen perille tuloa, että minä
ihailen hänen neroansa, toivotan onnea hänen vallalleen, ja että minä
hänen vaatimuksiinsa nähden olen menettelevä niin suotuisasti kuin
mahdollista".
"Parempi", sanoi lämpimästi sanansaattaja (joka oli jalosukuinen ja
hieno käytökseltään) -- "kymmenen tyrannia vihollisena, kuin yksi
Montreal."
"Vihollisena! Usko minua, minä en etsi ruhtinasten vihollisuutta, jotka
osaavat ohjata, enkä kansan, joka samalla kertaa ymmärtää hallita ja
totella."
Koko tuon päivän Montreal oli aatoksissaan ja haluton; hän lähetti
luotettavia sanansaattajia Aqvilan maaherralle (joka siihen
aikaan oli Unkarin Ludvigin liitossa), Neapeliin ja Roomaan; --
jälkimäiselle annettiin kirje tribuunille vietäväksi, jossa hän,
suorastaan alistumatta, oli myöntyvinään, ja pyysi vain pitempää aikaa
valmistellakseen lähtöä. Mutta samaan aikaan uusilla varustuksilla
lisättiin linnan lujuutta, melkoisia muonavarastoja koottiin ja yöt
päivät oli vakoojia ja urkkijoita liikkeellä pitkin vuorensolia ja
Terracinan kaupunkia. Montreal oli juuri niitä päälliköitä, jotka
rauhaa teeskennellessään enimmin sotaa valmistelevat.
Eräänä aamuna, viidentenä roomalaisen airuen käynnistä, Montreal,
huolellisesti tarkastettuaan ulkovarustukset ja muonavarastonsa, ja
mielihyvissään huomattuaan pystyvänsä kestämään vähintään kuukauden
piirityksen, astui Adelinen kammioon muoto iloisempana kuin pitkään
aikaan.
Adeline istui tornin akkunan ääressä, josta näkyi tuo ihana maisema,
metsät, laaksot, oranjilehdot -- tuollaisen palatsin ihmeellinen
puutarha! Hänen nojatessaan poskeaan vasten kättänsä, kasvojen
ulkopiirteet hieman Montrealiin käännettyinä, tuossa oli jotakin
sanomatonta suloa, kaulan kaarevuudessa -- jalolle synnynnälle
ominaisessa pienoisessa päässä -- kiharoissa, jotka olivat jaetut
tuohon yksinkertaiseen tapaan, minkä nykyinen aika onnellisesti on
uudistanut. Mutta hänen puoleksi poiskäännetyn muotonsa ilme, katseen
hajamielinen kiinteys, ja hänen asentonsa syvä rauhallisuus, olivat
niin haikean ja murheellisen näköiset, että Montrealin kohtelias ja
iloinen tervehdys hyytyi hänen huulilleen. Hän lähestyi ääneti ja laski
kätensä hänen olalleen.
Adeline kääntyi ja tarttuen hänen käteensä puristi sitä sydäntänsä
vasten, hymyillen kaiken surun tiehensä. "Rakkaimpani", sanoi Montreal,
"jospa tietäisit kuinka armaan muotosi jokainen murheen varjo pimentää
sydämeni, et milloinkaan murehtisi. Mutta eipä ihme, että näitten
kolkkojen muurien sisällä, -- ilman vertaisesi naisen seuraa, ja
korviasi viiltäessä vaan sellaisten huvitusten, joita Montreal voi
panna toimeen saleissansa -- eipä ihme että valintaasi kadut."
"Voi, en -- en, Walter, en milloinkaan kadu. Muistelin vain lastamme,
tullessasi sisään. Voi, tuo meidän ainoa lapsemme! Kuinka ihana hän
oli, Walter, kuinka hän oli sinun näköisesi!"
"Ei, hänellä oli sinun silmäsi ja sinun kulmasi", vastasi ritari
vapisevin äänin ja pää pois käännettynä.
"Walter", jatkoi Adeline huoaten, "muistatko, -- tänään on hänen
syntymäpäivänsä. Hän täyttäisi tänään kymmenen vuotta. Yksitoista
vuotta olemme rakastaneet toisiamme, etkä vielä ole kyllästynyt
Adeline-parkaan."
"Yhtä hyvin saattaisivat pyhimykset paratiisiin tyrttyä", vastasi
Montreal niin lumoavan hellänä, että koko hänen sankarimuotonsa luonne
muuttui pelkäksi lempeydeksi.
"Jospa tuon voisin ajatella, olisin todella autuas!" vastasi Adeline.
"Mutta hetkisen kuluttua tuo vähäinen sulo, mikä minussa vielä on, on
kuihtuva; mitä muuta oikeutta minulla on sinuun?"
"Kaikki oikeus, -- ensimmäisen punastumisesi muisto -- ensimmäisen
suutelosi -- pyhän uhrauksesi -- kärsimystesi -- vaikeroimattoman
lempesi! Voi, Adeline, me olemme provencelaisia, emmekä italialaisia;
milloin on Provencen ritari väistänyt vihollistaan, tai lempensä
hyljännyt? Mutta kylläksi armaani, mielihaikeutta täksi päivää. Tulin
hakemaan sinua huviretkelle. Lähetin palvelijat pystyttämään telttimme
meren rantaan -- ihaelkaamme oranjien kukoistusta, niinkauan kuin
meille on suotu. Ennen viikon kuluttua meillä saattanee olla vakavampaa
tehtävää ja ahtaampi liikunta-ala."
"Kuinka, rakas Walter, aavistatko vaaraa?"
"Puhut, lintuseni", sanoi Montreal nauraen, "ikäänkuin vaara olisi
jotakin uuden uutukaista. Pitäisipä mielestäni sinun tuntea se yhtä
hyvin kuin ilman, jota hengitämme."
"Voi, Walter, onko tätä aina kestävä? Olethan nyt rikas ja kuuluisa;
etkö voi luopua tuosta melskeisestä elämästäsi?"
"Oi, oma Adelineni! Mitä ovat rikkaus ja maine muuta kuin vallan
keinoja! Ja mitä melskeisin tulee, sotilaan kilpi oli kätkyeni
-- suokoot pyhimykset että se olisi ruumispaarini! Nuot elämän
hurjat ja lumoavat äärimmäiset kohdat -- kukkasmajoista teltteihin
-- luolista palatseihin -- tänään harhailevana maanpakolaisena,
huomenna kuningasten vertaisena -- nuot ovat normannilaisteni isieni
ritarillisuuden tosi elementtejä. Normandia minulle sodan opetti,
suloinen Provence lemmen. Suutele minua, armas Adeline, ja anna
kamarineitsyesi pukea itsesi. Älä unohda soitikkoasi ihanaiseni.
Provencen lauluilla me kaiun nostamme."
Adelinen taipuvainen luonne helposti mukaantui hänen rakastettunsa
hilpeyteen, ja seurue pian lähti linnasta liikkeelle, kohden sitä
paikkaa, jonka Montreal oli määrännyt heidän virvotuspaikakseen päivän
helteen ajaksi. Mutta ylläkön varalle asetettiin linnaan valppaat
vartijat, ja paitsi talouden palvelijoita, kymmenmiehinen, täysin
asestettu soturiosasto seurasi lempiviä. Montrealilla itsellä oli
sota-asu yllään, ja hänen aseenkantajansa hoitivat hänen kypäriään
ja peistään. Vähän matkan päässä linnan juurella olevasta ahtaasta
kujasta tie levisi avaraksi nurmikoksi, jota kaikilta tahoilta, paitsi
avoimelta meren puolelta, ympäröitsi metsä, jossa sekasin kasvoi myrtti
ja oranji sekä monet tuoksuavat pensaat. Tuolle nurmelle, lakkapäisen,
klassillisen _faguksen_ varaan, oli valmistettu iloinen maja, joka
soi näköalan välkkyvälle ulapalle, kaihtaen auringon helteen, mutta
avoinna lempeille tuulosille. Tuo tarjosi Adeline-rukalle mieluisen
virkistyksen, jos sitä virkistykseksi saattoi sanoa. Hän riemuitsi
saadessaan jättää linnotetun tyrmänsä kolkot muurit, ja nauttia
päivänpaistetta ja tuon hekumallisen ilmanalan ihanuutta, tuntematta
uupumusta, jota viimeaikoina kaikkinainen liikunto oli vaikuttanut
hänessä. Tuo oli hienotunteisuutta, jota Montreal osotti, aavistaessaan
kuinka lyhyessä ajassa Rienzin joukot saattoivat saapua hänen muuriensa
edustalle, ja joka itse yhtä hyvin oli kotonaan lehtimajoissa kuin
tappotanterilla.
Rakastavien ollessa majassaan, seuralaisista muutamat loikoivat
joutilaina rannikolla, muutamat levittivät huvipurren aurinkotelttiä
suojaksi päivän hellettä vastaan, muutamat valmistivat
päivällisateriaansa etäämpänä metsässä olevassa teltissä, Montrealin
tottuneen taidon loihtiessa soitikon kielistä säveleitä sydänpäivän
raukeaan hiljaisuuteen.
Heidän ollessaan noissa toimissa, yksi Montrealin vakoojista saapui
hengästyneenä ja palavissaan teltin luo. "Päällikköni", sanoi hän,
"kolmenkymmenen peitsen suuruinen, täydellisesti asestettu joukko
ynnä suuri seurue aseenkantajia ja palvelijoita on vastikään lähtenyt
Terracinasta. Heidän lipuissaan ovat Rooman ja Colonnain kaksoismerkit."
"Hei!" sanoi Montreal iloisesti, "sellainen joukko on tervetullut lisä
seuraamme. Käske tänne aseenkantajani." Aseenkantaja lähestyi.
"Kiidä ratsain kohden joukkoa, jonka tapaat solatiellä (ei oma armaani,
ei mitään estelemisiä!) etsi päällikkö, ja sano, että kelpo ritari
Walter de Montreal lähettää hänelle terveisensä, ja kutsuu häntä
tervetulleeksi vieraaksensa; ja -- odotappas -- lisää, että jos hän
yhteiseksi ratoksi suostuu kuluttamaan tunnin verran aikaa, Walter de
Montrealia huvittaisi taittaa peistä hänen kanssaan tai minkä ritarin
kanssa hyvänsä hänen seurastaan, asianomaisten naisten kunniaksi.
Riennä!"
"Walter, Walter", alkoi Adeline, jossa oli tuo tarkka hienotunteisuus
asemaansa nähden, minkä hänen huoleton rakastajansa usein
kevytmielisesti unhotti. "Walter, rakas Walter, saatatko pitää
kunniana --"
"Hiljaa, suloinen _Fleur de lis_! Sellaista huvia et ole nähnyt pitkään
aikaan; minua haluttaa saada sinulle todistaa että vielä olet Italian
ihanin nainen -- vieläpä koko kristikunnan. Mutta nuot italialaiset
ovat arkoja ritareja, eikä sinun tarvitse peljätä että tarjoukseeni
suostutaan. Mutta todellakin ihanaiseni, minulla on vakavampia asioita
mielessäni; tuo sattumus tuo luokseni roomalaisen ylimyksen, ehkäpä
Colonnan. Naiset eivät ymmärrä noita seikkoja; kaikki mikä koskee
Roomaa, koskee meitäkin tänä hetkenä."
Ritari synkistyi, niinkuin ainakin kun hän vaipui mietteisiinsä, eikä
Adeline rohjennut enempää puhua, vaan vetäytyi majan sisimpään osaan.
Sillävälin aseenkantaja saapui joukon luokse, joka jo oli ehtinyt
solatien puoliväliin. Komea ja uljas seurue tuo olikin. Soturien
täydelliset varustukset näyttivät puhuvan sotaisia tarkotuksia, mutta
toiselta puolen aseettomien palvelijain ja uhkeasti puettujen paaschien
joukko ilmaisi vastakohdan, ja kaksi lipunkantajien edessä kulkevaa,
loistavaa kuuluttajaa julisti heidän aikeensa rauhallisiksi ja heidän
tiensä pyhitetyksi. Ensi silmäyksessä tunnettiin joukon johtaja.
Yllään kultaisilla arabeskeillä loistavasti silattu, teräksinen
rintalevy, jonka päällä liehui helmillä päärmätty, tummanviheriäinen
samettiviitta, pitkien, tummien kiharain yläpuolella huiskuva musta
kameelikurjen sulka kiinnitettynä korkeaan makedonialaiseen lakkiin,
jollaista nykyään luullakseni P. Konstantinuksen ritarikunnan
suurmestari käyttää, joukon etupäässä ratsasti nuori ritari, joka erosi
tovereistaan osaksi miellyttävän olemuksensa osaksi loistavan asunsa
puolesta.
Aseenkantaja lähestyi kunnioittaen, ja hypättyään ratsunsa seljästä
sanoi hänelle sanottavansa.
Nuori ritari hymyili vastatessaan, "Vie takasin herra Walter de
Montrealille Adrian Colonnan, parooni di Castellon tervehdys, ja sano
että matkani juhlallinen tarkotus tuskin myöntää minulle tilaisuutta
kohdata niin kuuluisan ritarin peljättyä peistä, ja siitä olen sitä
enemmän pahoillani, kuin en kenellekään muulle tahtoisi luovuttaa oman
naiseni kauneuden palmua. Minun on jääminen suotuisamman tilaisuuden
toivoon. Mutta olen mielelläni jonkun hetken viivähtävä niin kohteliaan
isännän vieraana."
Aseenkantaja kumarsi syvään. "Herrani on suuresti pahastuva", sanoi
hän epäröiden, "kadottaessaan niin jalon vastustajan. Mutta minun
lähettilästoimeni koskee koko tätä ritarillista ja uljasta joukkoa, ja
jos herra Adrian di Castello pitää nykyisen matkansa tarkotuksen häntä
estävänä tuosta peitsen taitannasta, niin varmaan hänen tovereistaan
joku hänen sijaisenaan ryhtyy herraani vastaan."
Vilkkaasti vastasi eräs nuori, Adrianin rinnalla ratsastava ylimys,
Riccardo Annibaldi, joka myöhemmin teki suurta hyötyä tribuunille
ja Roomalle, ja jonka urhoollisuus sittemmin saattoi ennenaikaiseen
kuolemaan.
"Herra Adrianin luvalla", huudahti hän, "olen taittava peistä --"
"Vaiti, Annibaldi", keskeytti Adrian. "Ja te, herra aseenkantaja,
tietäkää että Adrian di Castello ei suvaitse sijaisia aseseikoissa.
Ilmoittakaa P. Johanneksen ritarille että me suostumme hänen
vieraanvaraisuuden tarjoukseensa, ja että, jos hänellä vielä,
hiukan keskusteltuamme vakavammista asioista, on halua tuollaisiin
huvituksiin, minä olen unhottava olevani Neapeliin matkalla oleva
lähettiläs, ja vaan muistava olevani keisarin ritari. Siinä
vastaukseni."
Aseenkantaja kursastellen lausui jäähyväiset, nousi ratsunsa selkään ja
laski täyttä laukkaa herransa luo.
"Anna minulle anteeksi, rakas Annibaldi", sanoi Adrian, "että
tulin urheutesi tielle, ja usko minua, etten koskaan ole enemmän
halunnut kenenkään kanssa päästä peitsisille kuin tuon suurisuisen
ranskalaisen. Mutta muista, että vaikka meihin nähden, jotka olemme
oppineet elämään ritarisuuden lakien mukaan, Walter de Montreal on tuo
kuuluisa Provencen ritari, niin mitä Rooman tribuuniin tulee, jonka
tärkeässä lähettilästoimessa nyt olemme, hän on vaan Vapaan Komppanian
voitonhimoinen päällikkö. Pahasti tahraisimme hänen silmissään oman
arvomme, jos niin kevytmielisesti ja tarpeettomasti ryhtyisimme
kilpailemaan miehen kanssa, joka on elinkeinoltaan rosvo."
"Sittenkään", sanoi Annibaldi, "älköön rosvo pääskö kerskaamaan että
roomalainen ritari on väistänyt provencelaisen peistä."
"Herkeä, pyydän sinua!" sanoi Adrian malttamattomana. Nuorta Colonnaa
jo tosiaan katkerasti kiukutti järkevä ja arvokas kieltäytymisensä
Montrealin esityksestä, ja mieli karvaana muistellessaan tuota
ylenkatseellista tapaa, jolla provencelainen oli puhunut roomalaisesta
ritarillisuudesta, sekä tuota etevämmyyttä, jonka varalta hän aina
oli käsitellyt hänen kanssaan kaikkia sotaa koskevia asioita --
hän tunsi poskensa polttavan ja huulensa vavahtavan. Ollen täysin
perehtynyt aikansa sotaisiin harrastuksiin, hänessä oli luonnollinen
ja anteeksiannettava halu näyttää ettei hän ainakaan ollut Italian
parhaimmankaan peitsenkantajan arvoton vastustaja; ja sitäpaitsi
tuo ajan ritarillisuus sai hänen pitämään sitä jonkinlaisena
vallitsijattarensa pettämisenä, jos hän laiminlöisi minkä tilaisuuden
tahansa, hänen täydellisyyttään vakuuttaakseen.
Melkoisesti suuttuneena Adrian näin ollen, Montrealin teltin tultua
näkyviin, huomasi aseenkantajan palajavan. Ja lukija saattanee päättää,
kuinka hänen harminsa lisääntyi, kun jälkimäinen, hypättyään taasen
ratsailta, puhutteli häntä seuraavasti:
"Herrani, P. Johanneksen ritari, saatuaan kuulla herra Adrian di
Castellon kohteliaan vastauksen, käskee minun sanomaan että, koska
tuo herra Adrianin mainitsema vakava keskustelu saattaisi pilata
rauhallisen ja ystävällisen urheilun, hän kunnioittaen rohkenee
esittää, että aseleikit pantaisiin toimeen ennen keskustelua. Maaperä
on teltin edustalla sileä ja pehmonen, joten ei härkäpyllykään saata
olla ritarille eikä ratsulle _turmiollinen_."
"Pyhä Neitsyt!" huudahtivat Adrian ja Annibaldi yhteen ääneen,
"olivatpa viimeiset sanasi töykeät, ja (jatkoi Adrian, tointuen
hämmästyksestään) koska herrasi sen tahtoo, kiristäköön satulavyönsä.
Minä en vastusta hänen haluaan."
Montreal, joka itsepintaisesti oli pysynyt päätöksessään saada tuo
näytelmä toimeen, osaksi kenties hänen urheissa maanmiehissään vieläkin
tavattavasta kevytmielisyydestä ja kopeasta pöyhkeilemisen halusta,
osaksi koska hän mielellään tahtoi päästä näyttelemään noille,
jotka pian saattoivat olla hänen julkisia vihollisiaan, verratonta
aseitten käyttämistaitoansa, oli yhä enemmän yltynyt, saadessaan
kuulla roomalaisjoukon johtajan nimen; sillä hänen turhamainen ja
ylpeä henkensä, vaikka se oli peitellyt näräänsä, ei ollut antanut
anteeksi muutamia pikaisia sanoja, joita Adrian oli lausunut Tapani
Colonnan palatsissa sekä tuolla kovaonnisella Corneton matkalla.
Adrian seisahtui solatien suuhun, puki kiukuissaan mutta huolellisesti
aseenkantajansa auttaessa loput varustuksistaan ylleen, tarkasteli itse
vyöt, jalustinhihnat sekä oivallisen ratsunsa valjaitten joka soljen
Montreal suuteli iloisena kultaansa, joka, vaikka hän olikin liian
lempeä ollakseen vihanen, oli mielipahoillaan (ja puoleksi unhotti
mielipahansakin, hänen vaaransa pelon takia), sieppasi hänen sinisen
vyöhyensä, heitti sen rintahaarniskansa päälle, täydensi sota-asunsa
välinpitämättömänä ja voitostaan varman näköisenä. Yksi suuri haitta
oli kuitenkin tullakseen hänen osalleen; hänen asunsa ja peitsensä oli
tuotu linnasta, vaan ei hänen sotahevostaan. Hänen ratsunsa oli liian
hento kestämään hänen tamineittensa suurta painoa, eikä löytynyt hänen
joukossaankaan ainoata, joka voimansa ja rakenteensa puolesta olisi
vetänyt vertoja Adrianin orhille. Hän valitsi kuitenkin vankimman
käsillä olevista, ja korkeilla huudoilla hänen hurjat, seuralaisensa
ilmaisivat ihastustaan hänen ilman apua loikatessaan maasta satulaan,
mikä oli vaikea ja tavaton voimanosotus noissa painavissa asuissa,
mitkä siihen aikaan olivat kotoisin Milanon pajoista ja joita Italiassa
käytettiin paljoa raskaampia kuin missään muualla Europassa. Kumpikin
puolue asettui verkalleen piiriin ympäri kenttää, ja roomalaisten
kuuluttajain puuhaten kehottaessa järjestykseen Montreal ohjasi
ratsuansa pitkin nurmea moninaisissa kuvioissa ja näytteli erinomaista
hevosmiehentaitoaan turhamaisuudessaan, mikä oli hänelle ominaista.
Vihdoin Adrian silmiristikko alas laskettuna, ratsasti verkalleen
ruohonpäiselle tanterelle puoluelaistensa ihastushuutojen raikuessa.
Ritarit vakavina seisahtuivat kumpainenkin puolelleen, toinen
toistansa vastaan. He tervehtivät kohteliaasti peitsillään,
niinkuin ystävällisissä ja iloisissa aseleikeissä oli tapana, ja
heidän odotellessaan alkamisen merkkiä, italialaiset vapisivat
päällikkönsä kunnian puolesta, sillä Montrealin mittava ruumis ja
hänen rintakehänsä laajuus näyttivät sota-asussakin luovan jyrkän
vastakohdan Adrianin vartalolle, joka, vaikka se oli jänteväksi
muodostunut, oli rakenteeltaan kevyt ja hento. Mutta siihen määrään
oli aseitten käyttämisen taito noina aikoina kehittynyt, että suuri
ruumiin voima tahi koko eivät suinkaan olleet kuuluisinten ritarien
ehdottomia tarvittavia tai edes heidän tavallisia ominaisuuksiaankaan;
niin suuriarvoiset todella olivat ratsu ja sen ohjaamistaito,
että ratsastajan keveys usein oli hänelle pikemmin eduksi kuin
haitaksi, ja myöhempinäkin aikoina voitollisimmat turnajaissankarit,
ranskalainen Bayard ja englantilainen Sydney, eivät likimainkaan olleet
ruumiinvoimistaan tahi vantteruudestaan tunnettuja.
Mitä etuja hyvänsä Montrealin ruumiilliset voimat hänelle tuottivatkin,
niitä suuressa määrin tasotti hänen ala-arvoinen hevosensa, joka,
vaikka se oli tukevarakenteinen ja tanakka kalabrialainen, ei vetänyt
vertoja eloisuudessa, nuorteudessa eikä harjaantuneessa kurissa
roomalaisen pohjolaiselle ratsulle. Viimeksimainitun ratsun sysimustan
karvan kiiltoa enensi heleänpunainen; kullalla kirjailtu loimi: sen
kaula ja olkapäät olivat rautaisen suomuksen verhossa, sen otsassa
törötti pitkä, unicornin sarven näköinen piikki ja sen päässä liehui
tuuhea puna- ja valkosulkainen töyhtö. Kun Adrian komeilevassa ja
juhlallisessa lähettilästoimessa oli matkalla Neapelin loistoa
rakastavaan hoviin, hänen varustuksensa ja seuralaisensa olivat tuon
tarkotuksen ja sen ajan pöyhkeilemisen halun mukaisia, joten hänen
ohjaksensakin, jotka olivat kolmen tuuman levyiset, olivat kullalla,
jopa jalokivilläkin silatut. Ritari itse oli puettu rautapaitaan, joka
todisti kuuluisan milanolaisen Ludovicon hienointa käsialaa, koko hänen
olentonsa oli tavattoman loistava ja uljas, jota vielä vastakohtana
enensi Montrealin yksinkertainen, mutta kirkkaasti kiillotettu ja
taitehikkaasti joustava sotisopa -- jota vaan hänen valtijattarensa
vyöhyt kaunisti -- sekä hänen ratsunsa tavallinen karkea asu.
Tuo vastakohta ei kuitenkaan ollut provencelaisen mieleen, jonka
turhamaisuus erittäinkin esiintyi sotavarustuksissa, ja joka, jos hän
olisi ennakolta tiennyt, mikä "huvi" tuli hänen osakseen, olisi itse
Colonnankin loiston pimentänyt.
Kumpasenkin puolen torvensoittajat puhalsivat lyhyen merkin -- ritarit
pysyivät järkähtämättöminä, kuin rautaiset patsaat; toisen, jo kumpikin
hieman kumartui satulassaan; kolmannen, niin peitset tanassa ja höllin
ohjaksin täyttä laukkaa eteenpäin he kiitivät ja hurjasti rynnistivät
päin toisiansa puolitiessä. Välinpitämättömän röyhkeänä Montreal oli
kuvitellut että Adrian hänen peitsensä ensi kosketuksesta suistuisi
ratsunsa seljästä; mutta hänen suureksi kummakseen nuori roomalainen
pysyi järkähtämättömänä ja seuralaistensa riemuhuutojen kaikuessa
jatkoi matkaansa radan toiseen päähän. Montreal itse sai ankaran
kolauksen, työntymättä kuitenkaan satulasta tai jalustimistaan.
"Tuo ei olekaan lellipoikia", mutisi Montreal purren hammastaan ja
päättäen panna kaiken taitonsa liikkeelle toisessa hyökkäyksessä; ja
Adrian huomaten ratsunsa suuren etevämmyyden katsoi parhaaksi lennättää
päin vastustajaansa. Näin ollen, kun ritarit taas karahuttivat
eteenpäin, Adrian, peittyen tarkoin kilpensä suojaan, terotti vähemmän
huomiotansa taistelukumppaniinsa, josta hän huomasi ettei kenenkään
kuolevaisen käsi kykenisi hellittämään häntä satulasta, kuin hänen
epäjaloon ratsuunsa. Montrealin hyökkäys oli kuin laviinin vyörinä --
hänen peitsensä rämähti tuhansiksi pirstaleiksi. Adrianin molemmat
jalat kirposivat jalustimista, ja ilman rautaisia kaaria, jotka
suojasivat satulaa edestä ja takaa, hän auttamattomasti olisi suistunut
tanterelle; näin ollen hän horjahti täräyksestä taapäin, hänen
korvansa soivat ja silmänsä säkenöitsivät, jotta hän hetkeksi melkein
taintui. Mutta hänen kelpo orhinsapa palkitsi kasvatuksensa vaivat.
Juuri kun ratsastajat iskivät yhteen, se nousten kahdelle jalalle
puski vastustajaansa sellaisella voimalla, että Montrealin hevonen
työntyi useita askeleita taapäin, sillaikaa kun Adrianin peitsi, jota
erinomainen taito suuntasi, kolahti vasten provencelaisen kypäriä
ja hieman karkeasti poisti ritarin huomion ohjaamisesta. Montreal
tahtomattaan kiristi ohjaksia liian piukkaan; hevonen nousi pystyyn,
ja samana hetkenä kun Adrianin ratsun terävä sarvi ja rautainen
otsavarustus jymähtivät vasten sen rintakilpeä se horjahti nurinniskoin
ratsastajineen nurmikolle. Raivostuneena ja häpeissään Montreal
pyrki irralleen, heikko huudahdus kuului huvimajasta lisäten hänen
nöyryytystään. Hän nousi helposti seisoalleen, mikä suuresti ihmetytti
katselijoita, sillä niin raskaita olivat sen aikaiset sota-asut, että
harva maahan sortunut ritari kykeni omin neuvoin nousemaan pystyyn,
paljasti miekkansa ja kiljui hurjistuneena -- "jalan, jalan! --
kaatuminen ei ollut minun syyni, vaan tuon kirotun raavaan, jonka
minun, syntieni rangaistukseksi, piti ratsun arvoon ylentämäni. --
Tulkaa --"
"En, herra ritari", vastasi Adrian, riisuen hansikkaansa ja kypärinsä,
jonka hän viskasi maahan, "tulen luoksenne vieraana ja ystävänä,
mutta jalan taisteleminen on verivihollisten tapa. Jos suostuisin
ehdotukseenne, niin häviöni olisi vain ritariutenne tahra."
Montreal, jonka intohimot olivat hetkeksi vallanneet, alistui synkkänä
tuohon. Adrian kiiruhti lohduttamaan vastustajaansa. "Muuten", sanoi
hän, "en saata vaatia itselleni voittoa. Teidän peitsenne kirvotti
minut jalustimista -- minun ei teitä järkähyttänyt. Olette oikeassa!
Häviönne, jos mikään, oli ratsunne."
"Koettakaamme vielä kerta, päästyämme yhtä hyvien hevosten selkään",
sanoi Montreal yhä kiukutellen.
"Ei, pyhä Neitsyt varjelkoon!" huudahti Adrian niin hartaan totisena,
että läsnäolijat eivät voineet pidättää itseänsä nauramasta, ja
Montrealin synkkänä vasten tahtoansa yhtyi iloon. Hänen vihollisensa
kohteliaisuus kuitenkin sovitti ja liikutti hänen luontonsa suopeampia
sotilaan ominaisuuksia ja tyyntyen hän vastasi:
"Signor di Castello, minä jään teille velkaa kohteliaisuuden, jota
minä en ole noudattanut. Mutta jos ikipäiviksi tahdotte kiinnittää
minut itseenne kiitollisuuden siteillä, niin sallitte minun lähettää
noutamaan oman ratsuni ja suotte minulle tilaisuuden puhdistaa
kunniani. Sen orhin seljässä, tahi jonkun muun, joka on omanne
vertainen, joka näyttää olevan englantilaista rotua, minä olen
puolustava tämän solan jokaista vastaan seurueestanne yksitellen,
siitä panen vakuudeksi kaikki mitä minulla on, linnani, tilukseni,
rikkauteni, miekkani ja kannukseni."
Onneksi ehkä Adrianille, ennenkuin hän ehti vastata, Riccardo Annibaldi
innokkaasti huudahti, "herra ritari, minulla on mukanani kaksi orhitta,
täydellisesti turnajaisiin harjaantunutta: valitkaa ja sallikaa minun
puolustaa roomalaista ritariutta ranskalaista vastaan, -- siinä minun
vakuutukseni."
"Signor", vastasi Montreal, huonosti peittäen ihastustaan, "esityksenne
ilmaisee niin urhean ja vapaan hengen, että olisi synti siitä
kieltäytyä. Minä suostun tarjoukseenne, ja kummanka ratsuistanne
tahansa hylkäätte, tuokaa tänne se Jumalan nimessä ja älkäämme tuhlatko
enää sanoja toiminnan edellä."
Adrian, joka tiesi, että roomalaisten oli tähän saakka käynyt
onnellisesti pikemmin sattumuksesta kuin ansiosta, koetti turhaan estää
tuota toista uhkayritystä. Mutta Annibaldi oli suuresti innoissaan, ja
hänen korkean arvonsa takia Adrian piti sopimattomana loukata häntä
jyrkällä kiellolla; Colonna vastahakoisesti siis antoi suostumuksensa.
Annibaldin ratsut tuotiin esiin; toinen oli uhkea kimo, toinen rautio
hieman tavallisempaa rotua ja rakennetta, mutta kuitenkin voimallinen
ja kallishintainen. Montreal, jota vaadittiin ensiksi valitsemaan, otti
kohteliaasti viimeksi mainitun, ala-arvoisemman.
Annibaldi oli pian sotavarustuksiinsa puettuna, ja Adrian antoi
torvensoittajille merkin. Roomalainen oli vartaloltaan melkein
Montrealin mittainen, ja vaikka hän oli muutamaa vuotta nuorempi,
hän sota-asussaan oli lähes saman kokoinen ja vahvuinen, joten nuot
vastustajat ensi silmäyksellä näyttivät enemmän toistensa vertaisilta,
kuin edelliset. Mutta tällä kertaa Montreal kelpo ratsun seljässä sekä
häpeän ja ylpeyden tulistamana tunsi vetävänsä vertoja armeijalle; ja
hän syöksyi nuorta ylimystä vastaan sellaisella voimalla, että vaikka
hänen oman kypärinsä höyhentöyhtö tuskin huiskahtikaan, italialainen
suistui monen askeleen päähän ratsustaan ja vasta hetken kuluttua siitä
kuin hänen aseenkantajansa olivat aukaisseet hänen silmiristikkonsa,
hän virkosi henkiin. Tuo tapaus taasen palautti Montrealin koko
luonnollisen hilpeyden sekä sai hyvälle tuulelle hänen seuralaisensa,
jotka äskeisestä tapahtumasta olivat aivan kallella kypärin.
Hän itse kohteliaasti auttoi Annibaldia nousemaan eikä säästellyt
ylistyslauseitakaan, joita ylpeä roomalainen vaitiollen ja synkkänä
kuunteli, lähti huvimajaan sekä jakeli kovaäänisiä pitojen
valmistamismääräyksiä. Annibaldi kuitenkin jöröili taampana, ja Adrian,
joka älysi hänen ajatuksensa sekä aavisti että riita nähtävästi
oli nouseva provencelaisen ja hänen ystävänsä kesken maljain
ääressä, veti hänet syrjään ja virkkoi: "minusta, rakas Annibaldi,
olisi parasta, että joukkomme pääosan kanssa lähtisit matkustamaan
edelleen kohden Fondia, jossa olen liittyvä teihin auringon laskun
aikana. Aseenkantajani ja kahdeksan peitsimiestä riittävät minulle
turvajoukoksi; ja totta sanoakseni minua haluttaa puhua omituisen
isäntämme kanssa pari sanaa kahden kesken, koettaakseni häntä saada
rauhallisesti lähtemään tiehensä ilman roomalaisten joukkojemme
avittamista, joiden urhoollisuudella on muualla yllin kyllin alaa."
Annibaldi puristi toverinsa kättä: "Minä ymmärrän sinun", hän vastasi
hieman punastuen, "ja tuskin todella saisin kärsityksi tuon barbaarin
imartelevaa voitonriemua. Suostun esitykseesi."