Roomalaisen ja provencelaisen välinen keskustelu. Adelinen vaiheet.
Kuutamoinen meri. Soittoa ja laulua.
Katseltuaan Annibaldin ja seurueensa suurimman osan lähtöä ja
päästettyään raskaat jalkakilpensä yltään, Adrian astui yksinään P.
Johanneksen ritarin majaan. Montreal oli jo riisunut asunsa paitsi
rintakilpeänsä, ja astui tervehtimään vierastaan tuolla miellyttävällä
ja valtaavalla sulolla, mikä paremmin soveltui hänen syntymälleen
kuin ammatilleen. Hän kuunteli Annibaldin ja soisten ritarien lähtöä
koskevia anteeksipyyntöjä, huulilla hymy, joka ilmaisi, kuinka hyvin
hän arvasi syyn, sekä vei Adrianin majan perimmäiseen osastoon, mihin
ateria (varsin maittava vieraan ja isännän äskeisiin ponnistuksiin
nähden), oli valmistettu; siellä Adrian ensi kerran näki Adelinen.
Pitkällinen tottumus lemmittynsä huikenteleviin ja levottomiin
elintapoihin, johon yhdistyi jokin, hänen itse tietämästään, vaikka
harhaan joutuneesta jalosta sukuperästä johtuva ylpeys, loi tuon
ihanan naisen ulkonaiselle olemukselle pakottaman leiman, joka usein
Montrealiltakin peitti hänen avuttoman tilansa tunteellisuuden. Joskus
todellakin, ollessaan kahdenkesken Montrealin kanssa, jota hän rakasti
romantisuuden kaikin hartauksin, hän oli tunteellinen vain nykyhetken
hurmaukselle, joka soi hänelle kaiken lohdutuksen, mutta hänen taajoina
poissaolonsa hetkinä, tahi jonkun vieraan seurassa lumous katosi --
todellisuus palasi. Nais-parka! Luonto ei ollut muodostanut, kasvatus
opastanut, tottumus sovittanut häntä häpeän henkeen!
Nuori Colonna hämmästyi hänen kauneuttaan, ja vielä enemmän hänen
hienoa ja ylhäistä sulouttaan. Samoin kuin Montreal, hän oli nuoremman
näköinen, kuin mitä hänellä todella oli ikää; aika näytti säästävän
kukoistusta, jonka kokeneen silmä saattoi huomata ennen aikaiseen
hautaan tuomituksi. Hänessä oli melkein jotakin tyttömäistä, --
hänen vartalonsa keveydessä, hänen tummanruskean tukkansa uhkeissa
kiharoissa, ja hipiän värissä, joka palasi ja katosi ei ainoastaan joka
tunteen, vaan melkein joka sanan keralla. Nuot vastakkaisuudet hänessä
ja Montrealissa soveltuivat heille kummallekin -- ne olivat hartaan
turvaantumisen ja suojelevan voiman vastakohdat, kumpainenkin näytti
kauniimmalta toisensa seurassa, ja istuessaan uhkeasti katetun pöydän
ääreen Adrian ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt paria,
joka paremmin soveltuisi heidän kotimaansa trubaduurien runollisille
legendoille.
Montreal keskusteli iloisesti tuhansista eri seikoista -- tyrkytti
viinimaljoja -- ja valitsi vieraalleen parhaita paloja meren
herkullista _spicolaa_ sekä Pontiinin rämeitten oivallista villisikaa.
"Mutta sanokaapa", virkkoi Montreal, kun heidän nälkänsä oli tyydytetty
-- "sanokaapa minulle kuinka sukulaisenne, Tapani Colonna jaksaa?
Ketterä vanhus ikäisekseen."
"Hän on kuin nuorin meistä", vastasi Adrian.
"Äskeiset tapaukset kaiketi ovat hieman kolhineet häntä", sanoi
Montreal viekkaasti hymyillen. "Käytte vakavan näköiseksi -- enkö
aavistanut oikein? Minä sukulaisellenne ensimmäisenä ennustin Cola di
Rienzin kohoamista; hän näyttää suurelta mieheltä -- suuremmalta kuin
milloinkaan sovittaessaan Colonnat ja Orsinit."
"Tribuuni", vastasi Adrian kartellen, "on varmaan erinomaisen nerokas
mies Ja nyt nähdessäni hänen käskevän, minua vain ihmetyttää, kuinka
hän milloinkaan alistui tottelemaan -- majesteetti näyttää olevan osa
hänen olennostaan."
"Miehet, jotka voittavat vallan, helposti saavat sen haarniskan,
arvokkaisuuden", vastasi Montreal, "ja jos olen oikein kuullut
-- (armaanne malja) -- niin tribuuni, vaikka hän itse ei olekaan
jalosukuinen, on pian pääsevä jaloon sukuun."
"Hän on jo nainut Rasellin tyttären, vanhaa roomalaista sukua", vastasi
Adrian.
"Kiertelette tiedustelemistani -- _Le doulx soupir, le doulx soupir!_
niinkuin vanha Cabestan sanoo" -- sanoi Montreal nauraen. "Hyvä, olen
juonut armaanne maljan, sallikaa minun juoda toinen ihanan Irenen,
tribuunin sisaren kunniaksi -- edellyttäen tietysti, etteivät ne ole
sama henkilö. -- Hymyilette ja pudistatte päätänne."
"En salaa teiltä, jalo ritari", vastasi Adrian "toivovani, että
täytettyäni lähettilästoimeni tuo liitto, joka solmitaan tribuunin ja
Colonnan välille, on kummallekin oleva eduksi."
"Olen siis oikein kuullut", vastasi Montreal vakavasti ja
miettiväisenä. "Rienzin valta on todella suuri."
"Siitä on minun lähettilästoimeni todisteena. Tiedättekö, signor de
Montreal, että Ludvig, Unkarin kuningas --"
"No, mitä hänestä?"
"On lykännyt hänen ja Neapelin Johannan välisen riidan, joka koskee
viimemainitun kuninkaallisen puolison, Ludvigin veljen kuolemaa,
tribuunin ratkaistavaksi? Tämä on ensimmäinen kerta, minun tietääkseni,
sitten Konstantinuksen aikojen kun roomalaisen osaksi on tullut niin
suuri luottamus ja niin ylhäinen toimi!"
"Kaikki almanakan pyhimykset", huudahti Montreal tehden ristinmerkin,
"jopa kummia kuuluu! Unkarin kopea Ludvig hylkää miekan oikeuden ja
suostuu muuhun kuin sotakentän riidanratkasuun!"
"Juuri tämä", jatkoi Adrian merkillinen paino äänessä, "juuri tämä
seikka sai minun noudattamaan kohteliaita kutsujanne. Minä tiedän,
urhea Montreal, että olette Ludvigin liitossa. Ludvig on kaikin tavoin
vakuuttanut tribuunille ystävyyttään ja liittoa; olisiko järkevästi
tehty jos --"
"Rupeaisitte sotimaan Unkarin liittolaista vastaan", keskeytti
Montreal. "Tuon aioitte lisätä; sama ajatus välähti minunkin mieleeni.
Hyvä herra, antakaa anteeksi, -- italialaiset joskus keksivät, mitä he
toivovat. Keisarin ritarin kunnian kautta, onko sananne sulaa totta?"
"Kunniani ja Ristin nimessä", vastasi Adrian, oikaisten itsensä,
"ja todistuksena siitä minä nyt olen matkalla Neapeliin sopimaan
kuningattaren kanssa tutkinnon valmistuksista."
"Kaksi kruunattua päätä plebeijin tuomioistuimen edessä, ja toinen
murhasta syytettynä!" jupisi Montreal, "hämmästyttäviä uutisia!"
Hän vaikeni sekä vaipui mietteisiinsä hetkiseksi aikaa, kunnes hän,
katsahtaessaan ylös kohtasi Adelinen hellän katseen, joka syvästi
huolestuneena tarkasteli noitten tuumien ja suunnitelmien ulkonaista
vaikutusta, ollen liian hellä hallitakseen niitä tietää ja liian viaton
niihin myöntyäkseen.
"Armaani", sanoi provencelainen lempeästi, "mitä arvelet? Onko meidän
vaihtaminen vuorilinnamme ja nämät rehottavat metsät kaupungin
kolkkoihin muureihin? Minä pahaa pelkään. Rakkaalla Adelinellani on
omituinen mielihalu, hän vihaa katujen iloista hyörinää, eikä pidä
mitään palatsia lainhylyn luolan arvoisena. Ja minun mielestäni
hän kuitenkin kauneudessa voittaa kaikki Italian naiset -- teidän
armastanne tietysti, herra Adrian, lukuun ottamatta."
"Se on poikkeus, jota ei muu kuin rakastaja ja kihlattu rakastaja
uskaltaisi tehdä", vastasi Adrian kohteliaasti.
"Ei", sanoi Adeline erinomaisen suloisella ja kirkkaalla äänellä, "ei,
minä hyvin tiedän, minkä arvon annan herrani imartelulle ja signor
di Castellon kohteliaisuudelle. Mutta olette matkalla, herra ritari,
hoviin, jonka kuningatar, jos maine totta puhuu, on kauneuden ihme ja
malli."
"Muutamia vuosia sitten näin Neapelin kuningattaren", vastasi Adrian,
"ja enpä silloin, katsellessani tuota enkelin muotoa saattanut
aavistaa, että saisin kuulla häntä syytettävän katalimmasta murhasta,
mikä milloinkaan on Italiankaan kuninkaallista kruunua tahrannut."
"Ja aivan kuin vahvistaakseen syyllisyytensä", sanoi Montreal, "hän
ennen pitkää menee saman miehen avioksi, joka teki tuon työn. Siitä
minulla on varmat todistukset."
Ritarien näin keskustellessa päivä läheni loppuansa, ja avonaisesta
teltistä he katselivat laskevan auringon säteistä välkkyvää
purppuraista merta. Adeline oli kauan sitten poistunut pöydästä, ja
palvelijatyttöjensä seurassa vetäytynyt puron partaalle, josta hänen
soitikkonsa ääni heikosti kuului heidän korviinsa. Kun Montreal
kuuli säveleet, hän vaikeni ja huoaten peitti kasvonsa käsillään.
Pieni nurjamielisyys ja epäsopu, joka Roomassa oli noussut ritarien
välille, oli kokonaan haihtunut. Kumpaakin vallitsi ajan ritarillinen
henki, ja heidän aamullinen kilpailunsa oli saanut heissä aikaan tuon
omituisen kunnioituksen, vieläpä sydämellisyyden, jota urhoollinen mies
vieläkin (kuinka paljoa enemmän tuohon aikaan!) tuntee toiseen, jonka
rohkeutta hän on kokenut omaansa osottaessaan. Se on ikäänkuin siihen
asti piillyt heimolaisuuden tunto, ja sotaelämässä usein yhtäkkiä
syntyy pysyväinen ystävyys itse vihamielisyyden helmassa. Tuota
tunnetta oli vahvistanut heidän äskeinen tutunomainen keskustelunsa,
ja sitä Adrianin puolelta lisäsi tieto, että hän, saatuaan Montrealin
vakuutetuksi, että oli järkevintä jättää Rooman alueet, oli tehnyt
tehtävän, mikä hyvin korvasi kaiken vaaran ja viivyttelemisen.
Montrealin huokaus ja muuttunut olemus eivät jääneet Adrianilta
huomaamatta, ja hän luonnollisesti aavisti että niillä oli jotakin
yhteyttä hänen rakastettunsa kanssa, jonka soitto oli siihen
silminnähtävänä syynä.
"Tuo ihana nainen", sanoi hän kohteliaasti, "koskettelee soitikkoansa
tosi tenhottaren sormilla, ja tuo surumielinen laulu tuntuu korvissani
Provencen säveleltä".
"Tuon laulun minä hänelle opetin", sanoi Montreal surumielisesti,
"sillä minä ensi kertaa kosin sydäntä, jonka ei milloinkaan olisi
pitänyt omakseni antautua! Niin, nuori Colonna, monena yönä on purteni
laskenut tähtikirkkaan Sorgian rantaan, joka huuhtoo hänen ylpeän
isänsä linnan muuria, ja ääneni sotilaan lemmenlauluilla häirinnyt
nuokkuvien kaislojen hiljaisuutta. Suloiset muistot, katkerat hedelmät!"
"Miksi katkerat? Rakastattehan toisianne vielä!"
"Minä olen sitoutunut naimattomuuteen, ja Adeline de Courval on
jalkavaimo, sen sijaan että hänen pitäisi olla aviovaimo. Minua tuo
asia kalvaa enemmän, kuin milloinkaan häntä -- armasta Adelineani!"
"Armaanne siis, niinkuin kaikki voivat huomata, on jaloa sukua?"
"On", vastasi Montreal syvän ja silminnähtävän liikutuksen valtaamana,
joka harvoin, tuskin milloinkaan paitsi lempiessä, pystyi hänen
rohkeaan sydämeensä. "Hän on. Kertomuksemme on lyhyt: -- me lapsuudesta
asti rakastimme toisiamme. Hän oli mahtavampaa perhettä kuin minä,
meidät erotettiin. Minulle kerrottiin, että hän oli hyljännyt
minut. Minä jouduin epätoivoon ja epätoivossani suostuin ottamaan
P. Johanneksen ristin. Sattumuksesta kohtasimme taas toisemme. Minä
huomasin, että hänen rakkautensa oli vilpitön. Lapsi parka! -- hän
oli silloinkin, jalo ritari, vain lapsi! Minä hurja -- huoleton -- ja
en, kenties, tietämätön kuinka kositaan ja voitetaan. Hän ei voinut
vastustaa minun rukouksiani eikä omaa lempeänsä! -- Me pakenimme.
Siitä huomaatte seuraavien vaiheitteni kulun. Miekkani ja Adelineni
olivat koko omaisuuteni. Seurapiirit hylkäsivät meidät. Kirkko uhkasi
sieluani. Suurmestari henkeäni. Minusta tuli seikkailijaritari.
Sallimus ja oikea käteni suosivat minua. Minä panin ne, jotka
halveksivat minua, vapisemaan nimeäni. Tuo nimi vielä on tähtenä
tai virvatulena välähtelevä säikähtäneille kansoille, ja vielä minä
saatan hankkia paavilta väkisin tuon päästön, jota rukouksistani ei
ole myönnetty. Samana päivänä saatan tarjota Adelinalle diadeemin ja
sormuksen. -- Kylläksi tästä, -- katselitteko Adelinen poskea! -- Eikö
se näytä kuihtuvalta? Minä en pidä tuosta vaihtelevasta punasta, -- hän
liikkuu raukeasti -- _hänen_ askeleensa, joka oli niin iloinen!"
"Olinpaikan muutos ja lempeä etelä pian palauttavat hänen terveytensä",
sanoi Adrian, "teidän omituisen elämänlaatunne tähden hän niin vähän
saa tavata toisia, erittäinkin omaa sukupuoltansa, että luulen hänen
vain harvoin tulevan huomaamaan tuota, mikä hänen tilassaan on
tuskallista. Ja naisen lempi, Montreal, niinkuin kumpikin tiedämme, on
verho, joka suojaa hänet monilta myrskyiltä."
"Te puhutte ystävällisesti", vastasi ritari, "mutta ette tunne kaikkia
murheemme syitä. Adelinen isä, kopea herra, kuoli -- sydän murtuneena,
sanottiin -- mutta vanhukset kuolevat monista muistakin syistä! Äiti,
joka ruhtinaista kerskasi polveutuvansa, katsoi asiaa jyrkemmältä
kannalta kuin isä, huusi kostoa -- mikä oli kummallista, sillä hän
on hurskas kuin dominikaani, ja kosto ei ole naisessa kristillistä,
vaikka se on ritarillista miehessä, -- Niin, herra ritari, meillä oli
poika, ainoa lapsemme, joka oli Adelinen lohdutuksena minun poissa
ollessani, jonka somat soperrukset olivat hänen koko maailmansa. Hän
rakasti häntä niin, että ellei lapsella olisi ollut hänen silmiänsä ja
ellei se nukkuessaan olisi ollut hänen näköisensä, minä olisin käynyt
mustasukkaiseksi. Lapsi kasvoi hurjan elämämme ohessa voimallisena
ja reippaana; tuosta nuoresta veitikasta olisi varttunut kelpo
ritari! Epäsuotuisat tähteni johtivat minut Milanoon, jossa olin
asioissa Viscontien kanssa. Eräänä kauniina kesäkuun aamuna poikamme
varastettiin; tuo kesäkuu oli todella meille talvikuu!"
"Varastettiin! -- kuinka? -- kuka --"
"Ensimmäiseen kysymykseenne on helppo vastata; poika oli
hoitajansa kanssa? kartanolla, tuo huolimaton ihminen jätti hänet
silmänräpäykseksi -- niin hän kertoi -- noutaakseen jonkin lelun; hänen
palattuaan lapsi oli kadonnut, jättämättä muuta jälkeä kuin soman,
höyhentöyhtöisen lakkinsa. Adeline parka, monet kerrat tapasin hänet
suutelemassa tuota pyhää jäännöstä, kunnes se hänen kyyneleistään
kostui!"
"Kummallinen tapaus todellakin. Mutta mitä etua saattoi --"
"Minä kerron teille", keskeytti Montreal, "ainoan arvelun, joka minusta
saattaa olla mahdollinen; -- Adelinen äiti, saatuaan tietää, että
meillä oli poika, lähetti Adelinelle kirjeen, joka oli murtaa hänen
sydämensä, soimaten häntä hänen rakkaudestaan minuun ja niin poispäin,
ikäänkuin tuo olisi tehnyt hänet sukupuolensa katalimmaksi. Hän
pyysi häntä säälimään lastansa, eikä kasvattamaan häntä rosvotoimeen
-- sillä nimellä hän näki hyväksi mainita Walter de Montrealin
uljasta elämänrataa. Hän tarjoutui holhoomaan lasta omissa kolkoissa
saleissaan, epäilemättä kehittääkseen hänet ajeltu-kiireiseksi
munkiksi. Häntä kovasti kiukutti kun äiti ei luopunut aarteestaan! Hän
yksin, osaksi kostonhimosta, osaksi typerästä säälistä, osaksi kenties
hurskaasta yltiöpäisyydestä, niin minusta näytti, saattoi meiltä
ryöstää poikamme. Tiedustellessani sain tietää hoitajalta -- jollei
hän olisi ollut Adelinen sukupuolta, hän olisi saanut tuntea puukkoani
-- että heidän kävelymatkoillansa muuan elähtänyt vaimo, nähtävästi
alhaista säätyä (hän saattoi olla valhepuvussa!) oli usein pysähtynyt
hyväilemään ja ihailemaan lasta. Minä lähdin heti Ranskaan, riensin De
Courvalin vanhaan linnaan; se oli joutunut lähimmän perillisen haltuun,
ja vanha leski oli matkustanut pois, kukaan ei tiennyt mihin, mutta
arveltiin hänen kätkeytyneen jonkin etäisen luostarin huntuun."
"Ettekö milloinkaan häntä sittemmin tavannut?"
"Tapasin Roomassa", vastasi Montreal, käyden kalpeaksi, "viimeksi
siellä ollessani äkkiarvaamatta kohtasin hänet. Silloin vihdoin
tulin tuntemaan poikani kohtalon ja arveluitteni todenperäisyyden;
hän tunnusti varkauden -- ja lapseni oli kuollut! En ole rohjennut
sanoa sitä Adelinelle; se olisi mielestäni sama, kuin jos tempaisi
nuolen haavoitetusta rinnasta -- ja hän kuolisi heti, jos häneltä
riistettäisiin epätieto, joka häilyy hänen povessaan. Hänessä vielä
on toivo -- se on hänen lohdutuksensa, vaikka sydäntäni särkee
ajatellessani sen turhuutta, Mutta mitäpä siitä, herra Colonna!"
Ja Montreal hypähti seisoalleen ikäänkuin ponnistaen voimiansa
karkottamaan heikkoutta, joka hänen kertomuksensa aikana oli vallannut
hänet.
"Älkää ajatelko tuota enää. Elämä on lyhyt -- siinä on paljon okaita --
älkäämme hyljeksikö sen ainoatakaan kukkaa. Tuo on hurskasta ja myöskin
viisasta. Luonto, joka määräsi minut taisteluun ja työhön, soi onneksi
minulle ranskalaisen eloisan sydämen ja joustavan mielen, ja minä olen
kylläksi elänyt tunnustaakseni, ettei nuoren kuolema ole kovaonni.
Tulkaa, herra Adrian, liittykäämme armaani seuraan ennenkuin lähdette,
jos teidän on lähteminen; kuu pian nousee ja Fondi on vain lyhyen
matkan päässä täältä. Te tiedätte, että vaikken ihailekaan teidän
Petrarcaanne, te sitä kohteliaammin ylistätte meidän provencelaisia
ballaadiamme, ja teidän tulee kuulla Adelinen laulavan sellaisen,
pitääksenne niitä vielä suuremmassa arvossa. Trubaduurien suku on
kuollut, mutta laulu elää laulajaansa kauemmin!"
Adrian, joka tuskin tiesi, miten lohduttaa isäntänsä kovaa onnea,
melkoisesti ihastui hänen mielialansa muutoksesta, vaikka hänen
vakavampi ja tunteellisempi luontonsa hiukan hämmästyi tuota
äkkinäisyyttä. Mutta niinkuin ennen olemme nähneet, Montrealin henki
(ja siinä oli ehkä sen viehätys) oli kuin epävakainen taivas; iloisin
päivänpaiste ja hirmuisin myrsky seurasivat nopeasti vaihdellen
toisiansa, ja sen mahtaviin ja suurenmoisiin ominaisuuksiin, jotka
oikein suunnattuina ja kohdistettuina olisivat tehneet hänestä aikansa
siunauksen ja kunnian, sekaantui poikamainen huikentelevaisuus, joka
äkkinäisestä sattumuksesta ja kevytmielisestä oikusta, ryhtyi sotaan ja
hävitykseen, tahi uinahti lempeään rauhaan.
Heidän lähestyessään meren rantaa, Adelinen soitikon sävelet yhä
selvemmin kuuluivat heidän korviinsa, ja he tietämättään hiljensivät
askeleensa kulkiessaan pitkin rehevää, tuoksuavaa ruohostoa, kun hän
äänellä, joka tosin ei ollut voimallinen, mutta ihmeellisen suloinen
ja kirkas sekä hyvin soveltuva noihin yksinkertaisiin sanoihin ja
säveliin, lauloi seuraavat säkeet:
Provencelaisen neidon laulu.
1.
Sydän miksikä auvoton,
Synkkä sä myötä?
Miks' kirkkaus taivon on
Sulle vain yötä?
Voi mua, voi mua!
Riemulle suo tää maa,
Se murhetta kaihoaa,
Oi ainoa paikka suo
Sä, minnek' ei pääse tuo
Huokaus, Voi mua! --
Voi mua!
2.
Rajuilmankin lintunen
Vainuvi ennen,
Myös on aikansa myrskysen
Aavistus hengen;
Voi mua, voi mua!
Sä riemuitse sallittua,
Oi syömmeni, pyydän sua,
Oi miksikä, tiedä en,
Sä vastoat huoaten
(Sydän hupsu!), Voi mua! --
Voi mua!
3.
Suru niinkuni yöhyt luo
Toivottomuutta;
Ken tiesi min huomen tuo
Helmassa uutta?
Voi mua, voi mua!
Iloitse soitikkon',
Pian kielesi vaiti on
Iloitse -- kuule, voi!
Sen enteinen sävel soi
Viimeisen -- Voi mua! --
Voi mua!
"Oma Adelineni, suloinen satakieleni!" kuiskasi Montreal hiljaa
lähestyen, ja vaipui hänen jalkoihinsa -- "laulusi on liian
murheellinen täksi kultaiseksi illaksi."
"Ei milloinkaan ole sydämeen tunkeutunut sävel", sanoi Adrian, "jonka
nuolessa ei suru olisi ollut sulkana. Tositunteellisuuteen, Montreal,
yhtyy kaiho, jos kohta ei synkkämielisyys."
Adeline katsahti hellästi ja hyväksyen Adrianin kasvoihin; häntä
miellytti niitten ilme, häntä vielä enemmän miellyttivät nuot sanat,
joitten totuuden nainen pikemmin tunnustaisi kuin mies. Adrianin
katseessa kuvautui syvä ja kaunopuhelias myötätuntoisuus ja kunnioitus;
todella tuo lyhyt kertomus, jonka hän oli kuullut Montrealilta, oli
tehnyt syvän vaikutuksen häneen; eikä milloinkaan hänen käytöksensä
ollut tuon loistavan kuningattaren seurassa, jonka hoviin hän oli
matkalla, ilmaissut niin ritarillista ja todellista kunnioitusta, kuin
hän osotti tuolle yksinäiselle ja kovaosaiselle naiselle Terracinan
illanhämäräisellä rannikolla.
Adeline keveästi punastui ja huokasi; ja sitten katkaistakseen tukalan
äänettömyyden, joka oli syntynyt, Montrealin huolimatta Adrianin
äskeisistä sanoista viritellessä soitikon kieliä, hän sanoi: "Tekin
tietysti, signor di Castello, olette Petrarcan ihailijoita?"
"Niin", huudahti Montreal, "lemmittyni on mielettömästi ihastunut
Petrarcaan, niinkuin kaikki naiset; mutta sen verran, kuin minä tiedän,
ei sota-asuinen ritari eikä reilu rakastaja milloinkaan ole kosinut
sellaisin haaveksivin ja rääkätyin lauseparsin."
"Italiassa", vastasi Adrian, "tavallinen puhekin on liiottelua: --
mutta sanoneepa oma trubaduurirunoutennekin teille, että lemmen,
joka yhäti etsii uutta kieltänsä, usein on puhkeaminen sellaiseen,
joka kaikista muista paitsi rakastuneista, tuntuu teeskennellyltä ja
vääristellyltä."
"Koettakaamme, signor", sanoi Montreal, antaen soitikon Adrianin
käteen, "olkoon Adeline tuomarimme, kumman laulu -- teidän vai minun --
on tenhosampi kosiessa."
"Pelkäänpä, jalo ritari", sanoi Adrian nauraen, "teidän jo lahjoneen
tuomarin."
Montrealin ja Adelinen silmäykset kohtasivat toisensa, ja tuo katse sai
Adelinen unhottamaan kaikki murheensa.
Tottunein sormin kosketti Adrian kieliä ja valitsi laulun, joka oli
yksinkertaisemmasti sepitetty kuin hänen maanmiestensä tavallisimmat,
vaikka se oli italialaisen hengen ja niitten tunteitten mukainen, joita
hän vast'ikään oli Adelinelle ilmaissut, sekä lauloi:
Miksi lempi on suruinen?
Mä vaikka luonas huoleksun,
Äl' armas moiti kulta;
Käy mieli kaihoiseksi, kun
Se täynn' on lemmen tulta.
Niin varjon pilvi taivon luo
Kuin pintaan lahdelmoitten,
On varjo rinnassainkin tuo
Vain taivon hattaroitten!
Mun sieluni sun katsantos
Niin tarkoin heijastaapi:
Äl' laita, kanssa _päivän_ jos
Myös _varjo_ yöksi saapi.
"Ja nyt", sanoi Adrian lopetettuaan, "on teidän vuoronne: minun lauluni
oli vaan teidän voittonne etusävel."
Provencelainen nauroi ja ravisti päätänsä. -- "Jos ken tahansa toinen
olisi ollut ratkaisijana, mentyäni uhmaamaan sellaista kilpailijaa,
olisinpa lyönyt soitikkoni omaan kallooni pirstaksi; mutta ei auta
peräytyä itse nostamastani kiistasta, jos kohta joudunkin samana
päivänä kahdesti tappiolle." Ja syvällä, erinomaisen soinnukkaalla
äänellä, josta taiteellista harjotusta tosin puuttui, P. Johanneksen
ritari alkoi
Trubaduurin laulun.
1.
Jalo virta, mun kirkkahan kalvosi tie
Luo impeni kuutamoiltana vie;
Venon akkunan alle mä rantaan saan, --
Trubaduuri ja neito ne valveilla vaan.
Veet nuo kuni tähditetyt,
Valo henkeni myös olet sie;
Kuni rannassa purteni nyt,
Ihanuutesi kahleissa mie, --
_Bel' amie, bel' amie, bel' amie!_
2.
Jätä maailma! Lempi on riippumaton,
Se murtavi liiton, mi kultanen on;
Katon alhasen alla jos alku on sen,
Se kuihtuvi linnassa mahtavien.
Povi tää jospa maailmas ois,
Ei toist' olis kirkkaampaa;
Mikä konsana varjota vois,
Mi päivyen sulta kun saa --
_Bel' amie, bel' amie, bel' amie!_
3.
Kosijanasi mahtava, suuri, mä vain
Oon köyhä, jos kuulukin heimoltain;
Mut' tää povi sykkinyt sulle on vaan, --
Tää kantelo vilpitön kieloltaan.
Suru silloin kohdata saa,
Mull' ompi kun lohtusi sun,
Viholaisena jos koko maa,
Povi hellä kun rinnalla mun, --
_Bel' amie, bel' amie, bel' amie!_
4.
Ja huokaus neitosen rinnasta käy,
Ei pilveä taivahan kannella näy;
Ja vaikkapa myrskykin riehunut ois,
Ei linnaa tuota se häiritä vois.
Sydämeeni kun juurtunut on
Suloliljani, armasko vois,
Nyt kolkkoon kalliohon
Puutarhansa vaihtaa pois --
_Bel' amie, bel' amie, bel' amie?_
Näin heidän aikansa kului keskustelun ja laulun vaiheilla, kunnes
metsäiset kukkulat loivat terävät varjonsa meren pintaan, kesän
tuoksuvien tuulosten hiiviskellessä rehottavilla kukkaskedoilla ja
sitrooni- ja oranjilehtoloissa, joissa tumma aloe siellä täällä
juhlallisena pistäytyi näkyviin, ja iloisten kiiltomatojen välkkyessä
purppuraisen ja ruusunkarvaisen meren rannikolla, jonka aurinko jo
oli luovuttanut hämärän huostaan. Vihdoin kuu verkalleen nousi yli
metsän tummien kukkulain, valaisten heleänä iloista majaa, Montrealin
välkkyvää kypäriä -- ruohonpäistä nurmea, tammien ja sypressien alla
venyvien soturiryhmien kiillotettuja haarniskoita sekä sovinnossa
ruohoa haukkovia ratsuja -- omituista paimen- ja rauta-ajan sekotusta.
Adrian, muistellen matkaansa, nousi vastahakoisesti lähteäksensä.
"Pelkäänpä", sanoi hän Adelinelle, "että liian myöhään olen viivyttänyt
teitä ehtooilmassa, mutta itsekkäisyys on muista välinpitämätön."
"Näettehän, että olemme varovaisia", sanoi Adeline osottaen Montrealin
viittaa, jonka hän huolellisin käsin jo kauan sitten oli kietonut
armaansa ympärille, "mutta jos teidän lähteminen on, niin jääkää
hyvästi, onni olkoon myötänne!"
"Toivoakseni vielä kohtaamme toisemme", sanoi Adrian.
Adeline huokasi hiljaa, ja Colonna katsahtaessaan kuun valossa hänen
muotoansa tuskallisesti säpsähti sen melkein läpikuultavaa hempeyttä.
Ennenkuin hän nousi ratsunsa selkään, hän sääliväisenä veti Montrealin
syrjään. -- "Antakaa minulle anteeksi, jos näytän luulottelevalta",
sanoi hän, "mutta niin jalolle tämä hurja elämä tuskin on sovelias
ala. Minä tiedän, että meidän aikanamme sota kaikki lapsensa pyhittää,
mutta varmaan vakinainen arvosija keisarin hovissa tahi rehellinen
liittyminen ritarillisiin veljiinne olisi parempi --."
"Kuin tattarileiri ja rosvolinna", keskeytti Montreal hieman
kärsimättömänä. "Tuon olitte sanomaisillanne -- erehdytte. Yhteiskunta
on työntänyt minut sylistään, korjatkoon yhteiskunta kylvämänsä
hedelmät. 'Vakinainen arvosija', sanotte, jokin alapäällikönvirka
toisten käskettävänä! Ette tunne minua: Walter de Montreal ei ole
luotu tottelemaan. Taistella koska tahdon ja levätä koska haluttaa,
se on minun vaakunakilpeni tunnuslause. Kunnianhimoni tarjoo minulle
palkinnolta, joita ette aavistakaan, ja minä olen niitten luontoa
ja rotua, joitten miekoilla valtaistuimia on voitettu. Mitä tulee
uutiseenne, että Unkarin Ludvig on liittynyt tribuuniinne, niin on
välttämätöntä, että Ludvigin ystävä kavahtaa itsensä joutumasta Rooman
kanssa mihinkään riitoihin. Ennen viikon vierimistä nuot harmaat tornit
lienevät pöllöjen ja lepakoitten asuntona."
"Entä lemmittynne?"
"On tottunut muutoksiin. -- Jumala häntä auttakoon ja antakoon raisun
tuulensa karitsaan vienompana puhaltaa."
"Hyvästi, herra ritari: ja jos haluatte varmaa turvapaikkaa Roomassa
tuolle jalolle ja korkeasukuiselle naiselle, niin ritarin käden kautta
tarjoan varman suojan ja kunnioitetun kodin signora Adelinelle."
Montreal painoi tarjottua kättä sydämelleen, sitten temmaten omansa
äkkiä irti hän pyyhkäsi sillä silmiään ja liittyi Adelinen seuraan
äänetönnä, mikä osotti, ettei hänestä ollut puhumaan. Hetkisen perästä
Adrian seurueineen lähti liikkeelle, mutta vielä kääntyi nuori Colonna
katselemaan hurjaa isäntäänsä ja tuota viehättävää naista, jotka
vielä viipyivät kuutamoisella nurmella, meren surumielisen loiskeen
hyväillessä heidän korviansa.
Ei kulunut monta kuukautta tuosta päivästä, kun Fra Morealen nimi
levitti pelkoa ja kauhua läpi ihanan Campanian. Unkarin kuninkaan
oikeana kätenä, hänen hyökätessään Neapeliin, hän sittemmin valittiin
Ludvigin vikaariksi (eli varahallitsijaksi) Aversaan, ja maine ja
sallimus näyttivät voittokulussa johtavan häntä eteenpäin tuota
valitsemaansa kunnianhimoista rataa, vei se sitten hirteen tai
valtaistuimelle.