Kun Walter de Montreal palkkasotureinensa oli jättänyt Corneton, he
oikopäätä olivat rientäneet Roomaan. Saavuttuansa sinne paljoa ennen
ylimysjoukkoa, he tapasivat porteilla saman vastuksen, mutta Montreal
älykkäästi pidätti itsensä kaikesta uhkauksesta ja väkivallasta,
sekä lähetti uskollisen Rodolfinsa kaupunkiin tapaamaan Rienziä, ja
hankkimaan lupaa päästä sisään joukkoinensa. Rodolf palasi pikemmin
kuin luultiinkaan. "No", sanoi Montreal kärsimättömänä, "sinulla on
määräys tietysti. Käskemmekö heitä aukasemaan portit?"
"Käskekää heitä aukasemaan hautamme", vastata mölähytti saksilainen.
"Toivon, kun ensi kerralla minä määrätään lähettilääksi, saavani
matkustaa hiukan ystävälliseni pään hoviin."
"Mitä! Mitä tarkotat?"
"Lyhyesti tätä: -- löysin tuon uuden maaherran, vai mikä hänen nimensä
lienee, Capitolin palatsista, vartijain ja neuvonantajien seurasta ja
yllään hienoin sotisopa, mikä milloinkaan on Milanosta lähtenyt."
"Piru hänen sotisopiinsa! mitä hän vastasi?"
"'Kerro Walter de Montrealille', sanoi hän sitten, jos sen nyt tahdotte
tietää, 'että Rooma ei ole enään varkaitten luola, kerro hänelle, että
jos hän tulee kaupunkiin, niin oikeuden käynti on häntä odottamassa --'"
"Oikeudenkäynti!" huusi Montreal, purren hammastaan.
"Osallisuudestaan Wernerin ja hänen rosvojensa pahantekoihin."
"Haa!"
"Kerro hänelle vielä että Rooma on julistanut sodan kaikkia rosvoja
vastaan, asuskelkoot he telteissä tahi linnoissa, ja että me käskemme
hänen kahdeksanviidettä tunnin kuluessa poistumaan kirkon alueelta."
"Hän siis ei ainoastaan petä, vaan vielä uhkaakin minua. Hyvä, jatka!"
"Tämä oli kaikki, mitä hänellä teille oli sanottavaa, mutta minulle
hän näki hyväksi tehdä vielä kohteliaamman muistutuksen. 'Kuuleppas,
ystäväni', hän sanoi, 'jokaiselle saksalaiselle roistolle, joka
huomispäivän perästä tavataan Roomassa, on tervehdyksemme oleva naru ja
hirsi. Tiehes!'"
"Riittää! Riittää!" huusi Montreal raivosta ja häpeästä punasena.
"Rodolf, sinulla on tarkka silmä noissa asioissa, montako pohjolaista
tarvittaisiin, voidaksemme toimittaa tuon nousukkaan samaiseen hirteen?"
Rodolf kynsi isoa päätänsä ja näytti harkitsevan asiaa; vihdoin hän
sanoi: "Te, herra päällikköni, sen itse parhaiten pystytte päättämään,
kun sanon teille että kaksikymmentätuhatta roomalaista vähintään on
hänen voimansa, niin siellä ohimennen kuulin; ja tänä ehtoona hän on
aikeissa laskea kruunu päähänsä ja panna keisari viralta".
"Ha, ha!" nauroi Montreal, "onko hän seinähullu? Sitten hän ei tarvitse
meidän apuamme hirteen mennessään. Odottakaamme päätöstä, ystäväni.
Nykyään eivät ylimykset eikä kansa halua täyttää raha-arkkujamme.
Lähtekäämme poikki maitten Terracinaan. Kiitos pyhimysten", ja Montreal
(joka ei ollut omituista uskonnollista hartautta paitsi, -- hän
todella piti tuota avua ritarillisuuteen kuuluvana) teki hurskaasti
ristinmerkin, "vapaat veikot eivät koskaan ole kauvoja kortteeritta!"
"Eläköön P. Johanneksen ritari!" huusivat palkkasoturit.
"Eläköön ihana Provence ja rohkea Saksa!" lisäsi ritari, heiluttaen
kättään; ja iskien kannuksensa jo väsyneen ratsunsa kupeisin, sekä
alottaen lempilaulunsa:
Ratsunsa, miekkansa,
Neitonsa verraton j.n.e.
Montreal ratsujoukkoineen läksi reippaasti retkeilemään halki Campagnan.
Pian kuitenkin P. Johanneksen ritari vaipui syviin ja kolkkoihin
haaveiluihin; hänen seuralaisensa noudattivat päällikkönsä
äänettömyyttä ja hetken kuluttua vain aseitten kalahdukset ja kannusten
kilinä rikkoivat tuon laajan ja aution tasangon hiljaisuuden, jonka
poikki he vaelsivat kohden Terracinaa. Katkerin tuntein Montreal
muisteli kaikkea, mitä he olivat Rienzin kanssa keskustelleet,
ja ylpeillen omasta viekkaudestaan ja juonittelukyystään, häntä
syvästi nöyryytti ja kiukutti havainto että kavalampi juonikko oli
saanut hänet petetyksi. Hänen kunnianhimoiset aikeensa Roomaan
nähden olivat vastaiseksi katkaistut, jopa murskatut juuri niillä
keinoilla, joilla hän oli luullut ne toteuttavansa. Hän tunsi
tarpeeksi ylimykset, oivaltaakseen että niin kauan kuin Tapani
Colonna, heidän päämiehensä, oli elossa, ei ollut luultavaa että hän
saavuttaisi tuota valtion herruutta, joka, jos hän olisi liittyneenä
johonkin kunnianhimoisempaan, pelottomampaan ja vähemmän mahtavaan
signoriin, olisi palkintona hänen avustaan Rienzin karkottamisessa.
Joka tapauksessa hän piti parhaana pysytteleidä loitolla. Jos Rienzin
valta vahvistuisi, Montreal saattaisi niin edullisilla ehdoilla,
kuin häntä halutti, liittyä ylimyksiin; jos Rienzin valta raukenisi
niin hänen ylpeytensä, tarpeellisesti nöyristettynä, saattaisi
varmaan pakottaa hänen etsimään Montrealin apua ja alistumaan hänen
ehtoihinsa. Provencelaisen kunnianhimo, vaikka ääretön ja uskaltava,
ei ollut luonnosta kestävä eikä vakava. Toimi ja yritykset olivat
sittenkin hänestä kalliimpia, kuin niiltä koituva palkinto, ja jos
hän toisella kulmalla pettyi, niin hän tosihenkisenä harharitarina
käänsi yritteliäisyytensä toisille urille. Ludvig, Unkarin kuningas,
ankarana, sotaisana, leppymättömänä, etsien kostoa kovaonnisen
veljensä murhasta, jonka puolisona oli ollut. Johanna (Neapelin
ihana ja pattoinen kuningatar -- Italian Maria Stuart), oli jo
valmiina laskemaan Campanian puutarhan Unkarin ikeen alle. Jo oli
hänen äpäräveljensä hyökännyt Italiaan jo olivat muutamat Neapelin
alueista ilmoittaneet suostuvansa häneen -- jo oli tuon pohjolaisen
hallitsijan lupauksia tarjoiltu hajaantuneille komppanioille -- ja jo
olivat nuot julmat palkkasoturit uhkaavina kokoontuneet tuon Italian
Eedenin rintamaille vainuten sodan valmistuksia ja ryöstön tilaisuutta,
niinkuin korpikotkat haaskaa vaanivat. Tuolle alalle oli Montrealin
rohkea mieli nyt kääntänyt ajatuksensa, ja hänen sotamiehensä olivat
mielihyvissään arvanneet hänen tuumansa, kuullessaan että Terracina
oli heidän matkansa päämäärä. Käyttäen hyväkseen kaikkia apuneuvoja,
ja yhdistäen uhkarohkeaan ja perusaatteettomaan urhoollisuuteensa
tarkkaälyisyyden, josta, jahka vuodet olivat ehtineet kypsentää ja
tasottaa hänen levotonta ritarillisuuttaan, saattoi päättää hänestä
sukeutuvan vaarallisimpia vihollisia, mitä Italialla konsanaan oli
ollut, Montreal heti, tultuaan Ludvigin sotaisten aikomusten perille,
oli anastanut lujan linnotuksen Terracinan ihanalta rannikolta, läheltä
sitä kuuluisaa vuorensolaa, jota Fabius muinoin puolusti Hannibalia
vastaan, ja jota luonto on niin suosinut sekä sotaa että rauhaa varten,
että kourallinen aseellisia miehiä voi siihen seisauttaa kokonaisen
armeijan. Tuollaisen, aivan Neapelin rajamailla olevan linnotuksen
omistaminen teki Montrealin tärkeäksi henkilöksi, jota seikkaa hän
arveli voivansa käyttää hyväksensä Unkarin kuninkaan avulla; ja nyt kun
hänen suuria tavottelevat aikeensa Roomaan nähden olivat rauenneet,
hänen eloisa, toimelias ja kimmoinen henkensä onnitteli itseänsä tuon
apulähteen keksimisestä.
Hämärän aikaan joukko pysähtyi Pontinumin nevojen pohjoispuoliseen
päähän ja majoittui arvelematta muutamiin hökkeleihin ja suojiin,
joiden poloiset asukkaat häädettiin matkoihinsa, sekä teurasti
empimättä erään naapuritalon siat, raavaat ja siipikarjan. Heti päivän
koettaessa he kulkivat poikki noitten turmiollisten rämeitten, joita
Bonifacius VIII jo osittain oli kuivannut: ja unesta virkistynyt
Montreal, jonka Neapelia uhkaavan sodan edut jo olivat lepyttäneet
äskeisestä nöyryytyksestä, ja iloiten lähestyessään paikkaa, jossa asui
hän, joka kunnianhimon kanssa tasasi hänen sydämensä, oli saavuttanut
kaiken hilpeytensä, mikä kuului hänen gallialaiselle syntyperälleen ja
huolettomille elintavoilleen. Ja tuo kuolettava mutta pyhitetty tie,
jossa vielä nähdään Augustuksen töitä kanavassa, joka oli Horaatsiuksen
hupaisesti kertoman matkan todistajana, kajahteli naurunhohotuksista ja
hurjien laulujen yhtämittaisista säveleistä, joilla muukalaiset rosvot
hauskuttivat rivakkaa marssiaan.
Oli puolenpäivän aika, kun joukko saapui tuohon yllämainittuun
romantilliseen vuorensolaan -- jonka muinainen nimi oli Lantulae.
Vasemmalla puolen kohosivat ilmoille korkeat ja äkkinäiset
vuorenjyrkänteet, verhottuina uhkealla vihannalla ja päättymäisillään
olevan toukokuun lukemattomilla kukilla; oikealla meri, rauhallisena
kuin lammikko ja siintävänä kuin taivas, loiski sulosointuisena
heidän jalkainsa juuressa. Montreal, jossa paljon oli kotimaansa
runollisuutta, johon niin verrattomasti liittyy rakkaus luontoon, olisi
jonakin toisena aikana saattanut ihailla tuon näköalan kauneutta,
mutta tuona hetkenä vähemmän ulkonaiset ja enemmän kodikkaat kuvat
vallitsivat hänen mieltänsä.
Nousten vuorenrinnettä ylös pitkin jyrkkää, luikertelevaa polkua, joka
töin tuskin soi tukalan sijan hevosten kavioille, joukko vihdoin saapui
lujan, harmaakivisen linnotuksen edustalle, jonka torneja tuuheat
puut estivät näkymästä, kunnes ne yht'äkkiä synkkinä ilmaantuivat
hymyilevien lehvien keskeltä. Torventoitotus, ritarin värit ja
kerkeästi lausuttu tunnussana saivat kahden- kolmenkymmenen vallilla
seisovan julmannäköisen soturin päästämään hurjan tervehdyshuudon;
salvat työnnettiin auki, ja Montreal hyppäsi vohkuvan ratsunsa seljästä
ja riensi läpi pylväsetehisen avaraan saliin, jossa nainen -- nuori,
ihana ja uhkeasti puettu -- kiiruhti häntä vastaan yhtä nopein askelin
ja vaipui riemun valtaamana hänen syleilyynsä.
"Walterini! lempimäni, armas Walter, tervetultuasi -- tuhannesti
tervetullut!"
"Adeline, ihanaiseni! -- jumaloimani -- saan nähdä sinut jälleen!"
Nuot olivat tervehdykset, Montrealin painaessa impeänsä vasten
sydäntänsä, suudellen pois hänen kyyneleensä ja kohottaen hänen
kasvonsa lähelle omiansa ja katsellessaan niitten vienoa kukkeutta
poissaolleen huolestunein, hellin katsein.
"Armaani", hän sanoi hellästi, "olet surrut, -- olet menettänyt
uhkeuttasi, siitä kun erosimme. Tule, tule, olet liian hempeä, tai
liian hupsu sotilaan lemmityksi."
"Voi, Walter!" vastasi Adeline takertuen häneen, "nyt sinä olet
palannut ja minä olen elpyvä. Ethän jätä minua pitkään, pitkään aikaan!"
"En, oma lemmittyni, en", ja Montrealin kierrettyä käsivartensa hänen
vyötäisilleen rakastajat -- sillä voi! he eivät olleet avioita! --
vetäytyivät linnan sisempiin kammioihin.