Ylimysten matkue. Lopun alku.
Oli Toukokuun 19:nen päivän aamu; ilma oli viileä ja kirkas, ja vasta
noussut aurinko paistoi iloisesti uhkean, pitkin Rooman pääkatua
kulkevan ratsujoukon välkkyviin kypäreihin ja keihäisiin. Hevosten
hirnunta kavioitten kapse, häikäisevät haarniskat ja Colonnan komeilla
merkkikuvilla kirjaellut liehuvat liput loivat iloisen ja uljaan
näytelmän, mikä keskiajalle oli ominaista.
Joukon etupäässä oli Tapani Colonna pärskyvän ratsunsa seljässä. Hänen
oikealla puolellansa oli provencelainen ritari, joka tottuneella
kädellä ohjasi solakkaa, tulista araabikkoansa; häntä seurasi kaksi
palvelijaa, joista toinen talutti hänen sotahevostansa, toinen kantoi
hänen keihästänsä ja kypäriänsä. Tapani Colonnan vasemmalla puolella
ratsasti Adrian vakavana ja ääneti, vaan yksitavuisesti vastaellen
provencelaisen iloiseen rupatukseen. Paljon jalosukuisia roomalaisia
seurasi vanhaa ylimystä, ja seurueen päätti joukko täysiin varustuksiin
puettuja ulkomaalaisia ratsumiehiä.
Kadulla ei liikkunut paljon väkeä, -- porvarit katselivat nähtävästi
välinpitämättöminä matkuetta puoleksi suljetuista puodeistansa.
"Eivätkö nuot roomalaiset välitä kauniista näytelmistä?" kysyi
Montreal, "jos niitä olisi helpompi huvittaa, niitä olisi helpompi
hallita."
"Oh, kyllä Rienzi ja moiset narrit huvittavat. Meillä on parempaa työtä
-- me täristelemme", vastasi Tapani.
"Mitäs trubaduuri laulaa, herra Adrian?" sanoi Montreal.
"Hymy viekas taito olkoon sen,
Jos valtaan tahtoo päästä ken;
Se urhot voittaa, kaunoisat,
Ja pettää maitten mahtavat.
Hymy, viekas hymy!
"Uhka suora urhot nostaa vaan,
Saa kaunokaiset kammomaan,
Se ylpeät vain haavottaa
Ja myrkkymaljat valmiiks' saa.
Uhka, suora uhka!
"Tuo on ranskalainen laulu, signor, mutta sen viisaus nähtävästi
Italiasta kotosin, sillä käärmeen hymy on teidän maanmiestenne
ominaisuuksia, synkkä katse sopii heille huonosti."
"Herra ritari", vastasi Adrian terävästi ja kiivastuen solvauksesta,
"te ulkomaalaiset olette opettaneet meidät synkästi katsomaan -- mikä
joskus on hyve."
"Mutta ei järkevää, ellei käsi pysty täyttämään, mitä otsa uhkaa",
vastasi Montreal kopeillen, sillä hänessä oli paljon ranskalaista
vilkkautta, mikä usein voitti hänen varovaisuutensa, ja salaista kaunaa
vielä Adrianiin, siitä saakka kuin he olivat kohdanneet toisensa
Tapanin palatsissa.
"Herra ritari", vastasi Adrian punastuen, "puheemme saattaa johtaa
kiivaampiin sanoihin, kuin soisin joutuvani vaihtamaan miehen kanssa,
joka on tehnyt minulle niin jalon palveluksen."
"No, palatkaamme sitten jälleen trubaduureihin", sanoi Montreal
välinpitämättömästi. "Antakaa minulle anteeksi, jos ei minulla yleensä
ole korkeita ajatuksia italialaisten rehellisyydestä eikä italialaisten
urhoollisuudesta; _teidän_ urhoollisuutenne minä tunnustan, sillä olen
saanut nähdä sen, ja urhoollisuus ja rehellisyys käyvät yhdessä, --
tyytykää siihen."
Kun Adrian oli vastaamaisillaan, hänen silmänsä kohtasivat äkkiä Cecco
del Vecchion kookkaan vartalon, joka paljain, jäntereisin käsivarsin
nojautui alasimeensa ja hymyillen katseli joukkoa. Tuossa hymyssä oli
jotakin, joka käänsi Adrianin ajatukset toisaalle ja jota hän ei voinut
katsella, tuntematta selittämätöntä, ilkeätä tunnetta.
"Ravakas lurjus tuo", sanoi Montreal, myöskin silmäillen seppää. "Tuo
kelpaisi minun joukkooni. Hei, veikko!" huusi hän, "sinun käsivartesi
kelpaisi yhtä hyvästi miekkaa heiluttelemaan, kuin takomaan sitä. Heitä
alasimesi ja liity Fra Morealen poikiin!"
Seppä nyökkäsi päätään. "Herra ritari", sanoi hän vakavasti, "meillä
miesparoilla ei ole halua sotiin, ei toisia tappamaan -- haluaisimme
vaan saada itse elää -- jos te sallisitte!."
"Pyhä Äiti avita, tuopa orjamainen vastaus! Mutta te roomalaiset --"
"_Olette_ orjia!" keskeytti seppä ja vetäytyi pajaansa.
"Koira juonittelee", sanoi vanha Colonna. Joukon kulkiessa ohitse,
raa'oista muukalaisista jokainen, johtajiensa rohkaisemina alkoi,
törkeästi osotellen etelän murretta, irvistellä ja pilkata kömpelöä
jättiläistä, kun hän taasen ilmaantui pajan edustalle ja nojautui
alasimeensa, pitämättä rahtuakaan väliä herjaajistaan, paitsi että
syvempi hehku peitti hänen mustan naamansa. Uljas matkue kulki
kulkemistaan pitkin katuja ja läksi Ikuisesta Kaupungista.
Syvä äänettömyys -- yleinen tyyni -- valtasi Rooman; puodit olivat yhä
vaan puoleksi avatut, kukaan ei ryhtynyt toimiinsa, oli juuri kuin
juhlan alku, jolloin huolettomuus täyttää mielet ennen riemun nousua.
Puolenpäivän aikaan nähtiin kaduilla vähäisiä, kuiskailevia miesryhmiä,
jotka pian hajaantuivat, ja silloin tällöin yksinäinen kirjamiesten
käyttämään viittaan tahi synkempään munkin kaapuun puettu jalkamies
rientävän pitkin katuja kohden Egyptin P. Marian kirkkoa, muinaista
Fortunan temppeliä. Sitten taas kaikki oli hiljaista ja autiota.
Yht'äkkiä kuului _pasuunan ääni_! Se paisui -- se tunkeutui korviin.
Cecco del Vecchio katsahti alasimestaan! _Yksinäinen ratsastaja_ kulki
verkalleen pajan ohitse ja puhalsi pitkän toitotuksen torveensa, joka
riippui hänen kaulastaan. Sitten yhtäkkiä nähtiin ikäänkuin loihdittuna
väkeä ilmestyvän joka kulmasta, kadut täyttyivät ihmisistä, mutta vaan
jalkain polenta ja epäselvä hiljainen hälinä rikkoi äänettömyyden.
Taas puhalsi ratsumies torveen, ja kun sävel oli haihtunut, hän huusi
korkealla äänellä: "Ystävät ja roomalaiset! huomenna päivän valjetessa
saapukoon joka mies aseetonna P. Angelon kirkon edustalle. Cola di
Rienzi kutsuu roomalaiset järjestämään Rooman olot". Huuto, joka tuntui
täristelevän seitsemän kukkulan juuria, puhkesi tuon lyhyen kehotuksen
päätyttyä; ratsumies lähti verkalleen liikkeelle, ja väkijoukko seurasi
häntä. -- Tuo oli vallankumouksen alku!