Kunnianhimoinen kansalainen ja kunnianhimoinen sotilas.
Orvieton piispa jäi keskustelemaan Rienzin kanssa, joka odotti häntä
Lateranin sisimmissä kammioissa. Raimondilla oli tarpeeksi älyä täysin
ymmärtääkseen, ettei ollut uskomista, että äskeinen kohtaus voisi saada
aikaan mitään muutosta ylimyksissä, sovittaa heidän kiistojaan tahi
panna heitä liikkeelle Campagnan hävittäjiä vastaan. Mutta kerrottuaan
Rienzille kaikki, mitä oli tapahtunut tuon näyttämön sankarin
poistumisen jälkeen, hän lausui:
"Huomaat että yksi hyvä seuraus tästä on lähtevä: ensimmäinen
aseellisten kahakka -- ensimmäinen ylimysten meteli -- on näyttävä
lupauksen rikkomiselta ja oleva kansalla ja paavilla mukavana syynä
luopumaan kaikista ylimysten parantumisen toiveista -- syynä, joka on
oikeuttava edellisen ponnistukset ja jälkimäisen hyväksymisen."
"Sellaista kahakkaa ei tarvitse kauaa odottaa", vastasi Rienzi.
"Uskon ennustuksesi", vastasi Raimond hymyillen, "kaikki näyttää käyvän
hyvin. Lähdetkö kanssani kotiapäin?"
"En, on ehkä paras että viivyn täällä, kunnes väkijoukko on kokonaan
hajaantunut, sillä jos se nykyisessä mielentilassaan saisi nähdä minut,
se saattaisi ryhtyä johonkin äkkinäiseen ja ajattelemattomaan tekoon.
Mutta", lisäsi Rienzi, "mitä tietämättömään kansaan tulee, olkoon se
kuinka rehellinen ja innostunut tahansa, niin on tarkoin muistettava
tuo sääntö -- älä päästä esiintymistäsi tavaksi. Älkööt milloinkaan
minun kaltaiseni miehet, joilla ei ole ulkonaista arvoa, näyttäytykö
kansajoukossa, paitsi niissä tilaisuuksissa, jolloin järki itsessään on
arvokas."
"Niinpä niinkin, sinulla kun ei ole saattojoukkoja", vastasi Raimond,
muistellen omia uhkaliverisiä palvelijoitaan. "Hyvästi sitten, pian
tapaamme toisemme."
"Niin, Filipissä. Siunauksesi, kunnianarvoinen isä."
Hetken kuluttua tuosta keskustelusta läksi Rienzi pyhästä
rakennuksesta. Hän seisoi hiljaisen ja aution kirkon portailla hetkenä,
joka etelän lyhyen hämärän edellä loi taikaisen valonsa seutuun. Hän
näki suurenmoisen vesijohdon komeat kaaret, jotka ulottuivat kauas
etäisyyteen, ja niitten takana kaukaiset purppuraiset kunnaat. Hänen
edessään -- oikealla puolella -- oli Portti, jonka roomalainen nimi
johtui coeliläisestä vuoresta, jonka rinteellä se vieläkin nähdään. Sen
takana -- korkeilta portailtaan -- hän näki pitkin harmajata Campagnaa
sirotellut kylät, jotka loistivat auringon viistoisista säteistä, ja
kaikkein etäimpänä vuorten varjot alkoivat langeta muinaisen Tusculumin
kattoihin ja toiseen albanilaiseen kaupunkiin, joka vielä on olemassa,
autiona ja hyljättynä, Pompeijuksen ja Domitsianuksen hävinneitten
palatsien sijalla. [Ensimmäisen Alban -- Alba Longan -- jonka taru
kertoo Ascaniuksen perustamaksi, hävitti Tullus Hostilius. Toinen
Alba eli nykyinen Albano, syntyi entisen kaupungin edustalla olevalle
tasangolle vähää ennen Neeron aikoja.]
Roomalainen seisoi hetken aikaa ajatuksiinsa vaipuneena ja
liikahtamatta katsellen maisemaa ja hengittäen vienon ilman suloista
tuoksua. Oli parhaillaan imanteinen kevät -- kukkien, vehreitten
lehvien ja kuiskaelevien tuulosten aika -- Italian runoilijain
idyllinen toukokuu, mutta vaiti oli laulun ääni Tiberin äyräillä --
kaislat eivät synnyttäneet säveleitä enää. Pyhältä vuorelta, jossa
Saturnuksen koti oli, olivat ijäksi poistuneet Dryadit ja Nymphit,
ja Silvanus, Italian poika. Rienzin syntyperäinen luonto -- sen into
-- sen menneisyyden kunnioitus -- sen rakkaus kaikkeen, mikä oli
kaunista ja suurta -- vieläpä tuo mieltymys loiston suloihin, joka luo
elämän karkealle todellisuudelle niin kukkean luonteen, ja jonka valta
sittemmin liian ylölliseksi kehitti, ajatuksien ja mielenkuvitusten
uhkuvaisuus, joka valui hänen huuliltaan tuona välkkyvänä ja
tyhjentymättömänä virtana -- kaikki ilmaisi tuota nerokasta ja
haaveksivaa kykyä, joka rauhallisempina aikoina olisi saattanut
kohottaa hänet kirjallisuuden alalla kieltämättömämpään etevämmyyteen,
kuin mihin teot koskaan voivat viedä, ja osaksi sisällinen tieto siitä
liikkui tuona hetkenä hänen mielessään.
"Parempi minun olisi ollut", hän ajatteli, "jos en koskaan olisi
omasta sydämestäni maailmaan katsahtanut. Minussa oli kaikki, mitä
tarvitaan nykyhetken tyytyväisyyteen, sillä minun oli tuo, joka
saattoi saada minun nykyhetken unhottamaan. Minun oli mahti sadostaa
-- luoda: muinaisuuden tarut ja unelmat -- jumalallinen runon kyky,
johon sydämen ihana kylläisyys voi purkautua -- nuot olivat omani!
Petrarca, hän valitsi viisaammin itselleen! Puhua maailmalle, mutta
maailman ulkopuolelta, vakuuttaa -- kiihottaa -- käskeä -- sillä siinä
on kunnianhimon päämäärä -- mutta karttaa sen melua ja puuhaa! Hänen
on tuo rauhallinen kammio, jonka hän täyttää kauneuden muodoilla
-- yksinäisyys, josta hän karkottaa nuo ilkeät hetket, jotka meitä
rasittavat ja jossa hän loihtii esiin menneitten aikojen jalot sydämet
ja kunniakkaat tapaukset. Mutta minä -- millaisiin huoliin minä olen
antautunut! millaisiin töihin minä olen sidottu! millaisia keinoja
minun on käyttäminen! millaista teeskentelyä minun on harjottaminen!
millaisiin juoniin ja kujeisin minun täytyy taivuttaa ylpeyteni!
Katalat ovat viholliseni -- epävarmat ystäväni! ja todella tässä
kamppauksessa soaistuja ja halpamielisiä miehiä vastaan itse henkikin
käy typistetyksi ja kääpiömäiseksi. Hiljalleen ja pimeässä täytyy
keinojen madella läpi luolien ja saastaisten usvien, saavuttaakseen
lopuksi valon, päämääränsä."
Noissa mietteissä oli totuus, jonka katkeruutta ja surua tuo
roomalainen ei vielä ollut täysin kokenut. Olkoon pyrintöjemme esine
kuinka ylevä tahansa, jokainen kehno polku, jolle poikkeamme, sitä
saavuttaaksemme, rumentaa kunniantuntomme henkistä näkyä, ja keinot
vähitellen alentavat omien tarkotustensa päämäärän. Tämä on todellinen
kova-onni sen miehen, joka on aikaansa jalompi -- että keinot,
joita hänen on käyttäminen, tahraavat hänet, hän puoleksi parantaa
aikansa, mutta puoleksi aika myöskin turmelee parantajan. Hänen oma
juonittelunsa on hänen turvallisuutensa esteenä, -- kansa, jonka hän
itse totuttaa luonnottomaan kiihotukseen, on alinomaa sen tarpeessa,
ja kun johtaja lakkaa sen mielenkuvitusta ärsyttämästä, hän joutuu sen
uhriksi. Parannus, jonka hän saa niillä keinoilla aikaan, on ontelo
ja hetkellinen -- se on poispyyhkäisty hänen mukanansa, se oli vaan
kuje-näytelmä -- poppamiehen turhaan käytetty nero: esirippu lankee
-- taika on ohitse -- malja ja pallot potkaistaan syrjään. Parempi
yksi hidas askel valistukseen -- jota, kun sen on koko kansan järki
ottanut, ei voida peräyttää, -- kuin nuot äkilliset salamat yleisen
yön synkkyyteen, jotka pimeys, vastakohdasta kaksinkerroin pimeämpi,
ainiaaksi nielaisee!
Kun Rienzi verkalleen ja mietteissään oli lähtemäisillään kirkon
edustalta, hän tunsi olkapäähänsä kevyesti kosketettavan.
"Hyvää iltaa, herra oppinut", sanoi iloinen ääni.
"Itsellenne peruutan saman kohteliaisuuden", vastasi Rienzi, katsellen
henkilöä, joka näin äkkiarvaamatta puhutteli häntä ja jonka valkoisesta
rististä ja sotaisesta ryhdistä lukija tuntee P. Johanneksen ritariksi.
"Ette tunne minua, nähtävästi", sanoi Montreal, "mutta ei väliä, me
helposti tulemme tuttaviksi, mitä minuun tulee, niin minulla on jo
ollut onni tutustua teihin."
"On mahdollista, että olemme tavanneet toisemme jossakin noitten
ylimysten kodissa, joitten luokkaan näytte kuuluvan."
"Kuuluvanko! en, en vaseti!" vastasi Montreal ylpeästi. "Pitäkööt
teidän ylimyksenne itseänsä kuinka jalosukuisina ja mahtavina tahansa,
niinkauvan kuin vuoret tarjoavat pienenkin kolkan vapaata jalansijaa,
minä en vaihtaisi heidän kanssansa sitä paikkaa, mikä minulla on
maailman monien arvoasteitten joukossa. Urhoollinen tuntee vain yhden
lajin plebeijiä, ja se on pelkurit. Mutta teidän, viisas Rienzi",
jatkoi ritari iloisemmin äänin, "minä olen nähnyt melskeisemmissäkin
tiloissa kuin Rooman ylimysten saleissa."
Rienzi katseli kiinteästi Montrealia, joka avoimin otsin kesti hänen
katseensa.
"Kyllä", jatkoi ritari -- "mutta kävelkäämme eteenpäin, sallikaa minun
muutamia hetkiä olla seurassanne. Kyllä! Minä olen kuunnellut teitä --
toissa iltana, jolloin puhuitte rahvaalle, tänään, kun rusikoitsitte
ylimyksiä, ja sydänyölläkin, hiljattain, kun (korvanne, uljas herra!
-- alemmaksi, se on salaisuus!) -- sydänyölläkin, kun vannotitte
uhittelevat salaliittolaiset veljeyden valaan Aventinin raunioilla."
Lopetettuansa ritari vetäytyi syrjään tarkastamaan, minkä vaikutuksen
nuot hänen sanansa tekisivät Rienzin kasvoihin.
Hieno vavistus kävi läpi kapinoitsijan ruumiin -- sillä siksi Rienziä
kutsuisivat muut kuin Montreal, ellei salaliitto onnistuisi; hän
kääntyi äkkiä päin ritaria ja tarttui tietämättään miekan kahvaan,
mutta hellitti sen heti.
"Haa!" sanoi Rienzi pitkään, "jos tuo on totta, kukistu Rooma!
Vapaissakin on pettureita!"
"Ei ainoatakaan petturia, uljas herra", vastasi Montreal, "minä tunnen
salaisuutenne -- mutta kukaan ei ole sitä minulle ilmaissut."
"Ja luetteko itsenne sen ystäviin vai vihollisiin?"
"Siinäpä se on", vastasi Montreal rauhallisesti. "Olkoon vaan sanottu
että, jos tahtoisin näyttää valtaani vihollisena, minun tarvitsisi
sanan sanoa, niin riippuisitte hirsipuussa; koska en ole tehnyt tuota,
osottaa se, että olen halukas olemaan ystävänne."
"Erehdyt, muukalainen! Sitä miestä ei ole elävitten joukossa, joka
voisi vuodattaa vereni Rooman kaduilla! Hirsipuussa! Et tunne paljoa
Rienzin voimaa."
Nuot sanat lausuttiin melkein ylönkatseellisesti ja katkerasti, mutta
hetken kuluttua jatkoi Rienzi tyynempänä:
"Viittasi rististä päättäen kuulut uljaimpiin ritarikuntiin, olet
muukalainen ja ritari. Mikä ylevä myötätuntoisuus saattaa tehdä sinut
Rooman kansan ystäväksi?"
"Cola di Rienzi", vastasi Montreal, "tuo sama myötätuntoisuus, joka
yhdistää kaikki, jotka omin ponnistuksinsa ovat kohonneet lauman
yläpuolelle. Totta kyllä, minä synnyin jalosukuisena -- mutta
mitättömänä ja köyhänä: nyt minun viittauksestani liikkuvat kaupungista
kaupunkiin vallan aseelliset välikappaleet, minun henkäykseni on
tuhansien laki. Nykyistä valtaani en perinyt, sen voitti kylmä järkeni
ja vakava käsivarteni. Tiedä että olen Walter de Montreal, eikö tuo
nimi puhu henkeä, omasi kaltaista? Eikö kunnianhimo ole yhteinen
tunteemme? Minä en järjestele sotajoukkoja pelkän voitonpyynnin
tähden, vaikka minua kutsutaan ahneeksi -- en telota talonpoikia
verenhimosta, vaikka minua julmuriksi sanotaan. Aseet ja rikkaus ovat
vaan vallan välikappaleita, valtaa minä himoitsen -- etkö sinä, rohkea
Rienzi, tavottele samaa? Oletko tyytyvä kynsilaukkaa purevan roskaväen
valjuun henkäykseen -- oppineitten kuiskaeltuun kateuteen -- lasten
turhanpäiväiseen rähinään, jotka kutsuvat sinua isänmaan ystäväksi ja
vapauttajaksi, huumatakseen korvasi? Nuot ovat vaan _sinun_ keinojasi,
tavotellessasi _valtaa_. Olenko puhunut totta?"
Mitä vastenmielisyyttä Rienzi lienee tuntenutkin noita sanoja
kuullessaan, hän sitä ei paljastanut. "Tosiaan", hän sanoi "olisi
suotta, kuuluisa päällikkö, kieltää että pyrin tuohon valtaan,
josta puhut. Mutta mitä yhteyttä saattaa olla Rooman kansalaisen
ja palkattujen soturijoukkojen johtajan kunnianhimon välillä,
soturijoukkojen, jotka vaan palkan mukaan arvostelevat ajamaansa
asiaa -- tänään taistelevat vapauden puolesta Florensissa -- huomenna
tyrannien Bolognassa? Suo anteeksi avonaisuuteni, mutta tähän aikaan
ei pidetä häpeänä tuota, josta syytän joukkojasi. Urhoollisuus ja
sotapäällikön toimi pyhittävät nykyään jokaisen asian, mitä ne ajavat,
ja se, joka on ruhtinasten herra, ansaitsee varsin hyvin kunnian päästä
heidän vertaiseksensa."
"Olemme tulossa vilkkaanlaiseen kortteliin", sanoi ritari, "eikö täällä
ole mitään yksinäistä paikkaa -- mitään Aventiniä -- jossakin kolkassa,
missä meidän sopisi keskustella?"
"Hiljaa!" vastasi Rienzi, katsellen varovaisesti ympärilleen. "Kiitos,
jalo Montreal viittauksestasi, ei myöskään ole hyvä että meidät nähdään
oleskelevan yhdessä. Suostutko seuraamaan minua kotiini, Palatinin
sillan luo, siellä saamme häiritsemättä ja rauhassa jutella?"
"Olkoon menneeksi", sanoi Montreal ja jäi jälelle.
Nopein askelin kulki Rienzi läpi kaupungin, yksinäisten porvarien
erinomaisesti kunnioittaen tervehtiessä häntä, sekä kierrellen pitkin
pimeitä kujia, ikäänkuin vältellen vilkasliikkeisiä katuja, hän vihdoin
saapui virran rannalla olevalle aukealle. Yön ensimmäiset tähdet
valaisivat Fortuna Viriliksen muinaista temppeliä, jonka ajanvaiheet
jo olivat muuttaneet Egyptin P. Marian kirkoksi, ja vastapäätä tuota
kahdesti pyhitettyä rakennusta oli Rienzin asunto.
"On suotuisa enne, että asuntoni on vastapäätä muinaista Fortunan
temppeliä", sanoi Rienzi hymyillen, Montrealin astuessa roomalaisen
jäljessä kammioon, jonka ennen olen kuvaellut.
"Rohkean ei koskaan tarvitse Onnetarta rukoustaa", sanoi ritari, "hän
käskee."
Kauan kesti noitten kahden, aikansa yrittelijäimmän miehen keskustelu.
Mutta tehkäämme lukijalle Montrealin luonteesta ja aikeista tarkempi
selko, kuin mitä tapausten juoksu tähän asti on myöntänyt.
Walter de Montreal, italialaisissa kronikoissa tavallisesti tunnettu
nimellä Fra Moreale, oli tullut Italiaan rohkeana seikkailijana, noiden
levottomien normannien arvoisena jälkeläisenä, (joiden etevimmistä hän
äidin puolelta kerskasi polveutuvansa) joilla ennemmin oli ollut tuo
omituinen osa Europan harhailevassa ritariudessa, jotka toteuttivat
Amadiksen ja Palmerinin tarut (jokainen ritari itsessään sotajoukko),
vallottivat maakuntia ja kukistivat valtaistuimia, eivät tunnustaneet
muita kuin ritariuden lakeja, eivät milloinkaan sekaantuneet niihin
heimokuntiin, joiden joukkoon he asettuivat, jotka kykenemättöminä
tulemaan kansalaisiksi tuskin tyytyivät pyrkimään kuninkaiksi. Tähän
aikaan Italia oli kaikkien noitten jalosukuisten ja pennittömien
seikkailijain India, joiden, samoinkuin Montrealin mielikuvitus
oli kiihottunut vanhoista Roberttien ja Godfridein ballaadeista,
jotka nuoruudestaan saakka olivat tottuneet ohjaamaan ratsuansa ja
kesän helteessä kestämään aseitten painoa, ja joiden, tultuansa
tuohon veltostuneesen ja eripuraiseen maahan, vaan tarvitsi osottaa
rohkeutta, saadakseen rikkautta. Jäntevälle päällikölle ei luettu
ensinkään häpeäksi, jos hän kokosi ympärilleen joukon noita pelottomia
muukalaisia, vuoriston helmassa elääkseen rosvoamisesta ja ryöstöstä,
-- käydäkseen sotaa tyrannia tahi tasavaltaa vastaan, aina sen mukaan
kuin edut vaativat, sekä kaupittelemaan rauhanehtoja suunnattomista
hinnoista. Joskus he sitoutuivat puolustamaan jotakin valtiota toista
vastaan, mutta seuraava vuosi näki heidät sodalla ahdistavan entisiä
isäntiänsä. Nämät pohjolaiset palkkasoturijoukot olivat siis käyneet
tärkeiksi sekä sisällisiin että sota-asioihin nähden: ne olivat
yksinäisen valtion menestykselle yhtä välttämättömiä, kuin ne olivat
kaikkien valtioitten turvallisuudelle turmiollisia. Vaan viisi vuotta
ennen tätä aikaa Florensin tasavalta oli palkannut palvelukseensa
noitten vierasten sotilaitten kuulun johtajan Gualtierin, Ateenan
herttuaan. Mieltymyksen huudoilla kansa oli valinnut tuon sodankävijän
valtionsa ruhtinaaksi eli tyranniksi; ennen vuoden loppua se nousi
kapinaan hänen julmuuksiansa tai pikemmin hänen kiskomisiansa vastaan
-- sillä kaikista sen historioitsijain kerskauksista huolimatta, siihen
kipeämmin koski kukkaroon kajoaminen, kuin vapauden supistaminen --
karkotti hänen kaupungistaan ja julisti itsensä taas tasavallaksi.
Urhoollisin ja suosituin Ateenan herttuan sotilaista oli Walter
de Montreal; hän oli ollut osallinen päällikkönsä menestyksessä
ja kukistumisessa. P. Johanneksen ritarin terävä ja huomaava äly
oli noissa kansan melskeissä saavuttanut suuren yhteiskunnallisen
kokemuksen, hän oli perehtynyt kansaan, tullut tuntemaan, paljonko se
sietää -- oppinut päättämään vallankumouksen merkeistä -- tulkitsemaan
aikansa. Ateenan herttuan kukistumisen jälkeen Montreal oli vapaana
veikkona, toisin sanoen rosvona, lisännyt rikkauttaan ja mainettaan
julman Wernerin johdon alaisena. Koska hänellä nykyään ei ollut
yrittelijään ja juonikkaan henkensä mukaista tointa, Rooman sekavat
ja johdottomat olot olivat vetäneet hänet sinne. Esittäissään tuota
liittoa Colonnalle -- kutkuttaessaan tuon herran turhamaisuutta --
hänen tarkotuksensa oli ollut saada oma apunsa välttämättömäksi
-- päästä johtamaan sotavoimaa, jonka hänen aikeensa tekivät
tarpeelliseksi Colonnan kunnianhimolle, jos hän saisi sen yllytetyksi.
Ja hänen rajattoman yrittelijäs neronsa varmaan oivalsi että tuollaisen
voiman hallitseminen todellisuudessa olisi Rooman hallitsemista;
vastainen mullistus saattaisi helposti kukistaa Colonnan ja määrätä
hänet sijaiseksi. Oli joskus ollut Roomassa tapana, samoinkuin
muissakin Italian valtioissa, että _podestan_ nimelliseksi, ylimmäksi
virkamieheksi ennemmin valittiin muukalainen, kuin kotimainen mies.
Ja Montreal toivoi, että hän kyllä saattoi tulla Roomassa siksi,
miksi Ateenan herttua oli päässyt Florensissa -- tuota kunnianhimoa
ei voisi toteuttaa provencelainen aatelismies, sen hän hyvin tiesi,
mutta helposti sotajoukkojen päällikkö. Mutta, niinkuin jo olemme
nähneet, hänen tarkka älynsä heti käsitti ettei hän voinut taivuttaa
patriicein ijäkästä päämiestä noihin rohkeisiin ja vaarallisiin
keinoihin, jotka olivat välttämättömiä ylimmän vallan saavuttamiseksi.
Tyytyväisenä asemaansa, ja opittuaan varovaisuutta pitkästä ijästään
ja onnettomuuksistaan, Tapani Colonna ei ollut se mies, joka uhmasi
hirsipuuta, tavotellessaan valtaistuinta. Ylenkatseesta, jota vanha
ylimys osotti kansalle ja sen epäjumalalle, syvään ajatteleva Montreal
myöskin näki että, jos kohta Colonnassa ei ollut tuota kunnianhimoa,
hänessä myöskään ei ollut valtioviisautta, jota hallitsija tarvitsee.
Ritari huomasi varotuksensa Rienzistä turhaksi ja kääntyi itse Rienzin
puoleen. Vähän välitti P. Johanneksen ritari, kumpi puolue oli voitolla
-- ylimykset vai kansa -- kun hän oman tarkotuksensa perille pääsi,
hän todella ei ollutkaan tutkinut kansan oikkuja palvellakseen,
vaan hallitakseen sitä. Luullen samallaisen kunnianhimon olevan
kaikkia kiihottamassa, hän päätteli että, olkoon kansanvillitsijä
tai patriici hallituksessa, kansa kumminkin on joutuva uhriksi, ja
että tuollaiset huudot kuin "vapaus" toiselta, "järjestys" toiselta
puolen ovat pelkkiä verukkeita, joilla yhden miehen pontevuus koettaa
puolustella kunnianhimoansa rahvaan silmissä. Lukien itsensä aikansa
kunniallisinten joukkoon, hän ei uskonut mihinkään kunniaan, jota _hän_
olisi ollut kykenemätön tuntemaan; hän oli epäilijä hyveessä, ja siis
herkkäuskoinen paheessa.
Mutta hänen oma rohkea luontonsakin ehkä veti häntä pikemmin
uskalijaan Rienzin, kuin itserakkaan Colonnan puoleen, ja hän arveli,
että edellisen turvallisuudelle hän ja hänen aseelliset soturinsa
saattaisivat olla paljoa tarpeellisemmat, kuin jälkimäiselle. Tällä
kertaa hänen päätarkotuksensa oli saada Rienziltä tarkat tiedot hänen
voimainsa suuruudesta sekä mihin mittaan kapinan valmistukset todella
olivat ehtineet.
Älykäs roomalainen piti varansa, toiselta puolen ilmaisemasta
ritarille enempää kuin hän jo tiesi, toiselta puolen suututtamasta
häntä ilmeisellä salaamisella. Vaikka Montreal oli viekas, hänessä
kuitenkaan ei ollut tuota ihmeteltävää toisten vallitsemiskykyä, joka
oli kaunopuheliaan ja juurtajaksaisen Rienzin loistava ominaisuus,
ja heidän järjenkykyjensä asteitten erotus näyttäytyi tässä heidän
keskustelussaan.
"Minä ymmärrän", sanoi Rienzi, "ettei onnenkohtauksista, jotka näinä
aikoina ovat kunnianhimoani suosineet, mikään ole niin suotuisa kuin
se, joka minulle on tuottanut teidän mieltymyksenne ja ystävyytenne.
Minä todella olen aseellisen avun tarpeessa. Uskokaa pois, ystävämme,
jotka yksityisissä kokouksissa ovat varsin rohkeita, sentään
arkailevat julkista räjähdystä. He eivät pelkää patriiceja vaan
patriicein sotavoimia, sillä tuo on omituinen seikka italialaisten
urhoollisuudessa, että he eivät pelkää toinen toisiansa, mutta
muukalaisen palkkasoturin kypärin ja miekan nähdessään he käyvät
aroiksi kuin peurat."
"He varmaan ihastuisivat kuullessaan että nuot palkkalaiset ovat
heidän puolellansa -- eivätkä vastassaan, ja niin paljon kuin niitä
vallankumoukseenne tarvitsette, niin paljon saattekin."
"Mutta hinta ja ehdot", sanoi Rienzi, kuiva ja pureva hymynsä
huulillaan, "Miksi määräämme edellisen ja kuinka sovimme jälkimäisistä?"
"Se asia on pian sovittu", vastasi Montreal. "Mitä minuun tulee,
niin puhuakseni suoraan, tuon suuren mullistuksen kunnia ja kiihotus
jo yksinään riittäisivät. Tuo on suloinen tunne, kun tuntee itsensä
välttämättömäksi suurenmoisten yritysten toteuttamisessa. Mutta
toinen on miesteni laita. Teidän ensi työnne on oleva valtion tulojen
anastaminen. No, ensi vuoden tulot, olkoot ne mitkä tahansa, suuret tai
pienet, jakakaamme tasan. Teille toinen, minulle ja miehilleni toinen
puoli".
"Se on paljon", sanoi Rienzi vakavasti ja ikäänkuin laskien lukuja,
"mutta Rooman vapaudesta ei koskaan voida liikoja maksaa. Menneeksi
olkoon."
"Amen! Mutta sanokaapa nyt, mitkä teidän voimanne ovat, sillä nuot
satakunta herrasmiestä, jotka tuolla Aventinilla olivat -- epäilemättä
kelpo poikia -- tuskin riittävät vallankumoukseen."
Roomalainen katseli varovaisesti ympäri huonetta ja tarttui Montrealin
käsivarteen.
"Liittomme tarvitsee aikaa lujentuakseen. Viiteen viikkoon emme voi
mihinkään ryhtyä. Minä olen liiaksi hätäillyt. Elo tosin on leikattu,
mutta nyt minun tulee hiljaisilla puheilla ja neuvoilla kokoella
hajallaan olevat sitomet."
"Viiteen viikkoon", kertoi Montreal, "se on pitempi aika kuin
luulinkaan."
"Tahtoni on", jatkoi Rienzi, kiinnittäen tutkivan katseensa
Montrealiin, "että tämän ajan pysymme täydellisesti hiljaa,
poistaaksemme kaikki epäluulot. Minä vaivun opiskeluihin!, enkä pidä
ainoatakaan kokousta."
"Hyvä --"
"Ja mitä teihin tulee, jalo ritari, niin, jos rohkenen neuvoa,
pyytäisin teitä ahkerasti liikkumaan ylimysten piireissä --
vakuuttamaan heille suurimmasti halveksivanne minua ja kansaa
-- ja puolestanne yhä hurjemmin tuutimaan heidän valheellisen
turvallisuutensa kehtoa. Sillä aikaa saatatte hiljaisesti viedä niin
paljon aseellisia palkkasotureita pois Roomasta kuin suinkin, ja
jättää ylimykset heidän ainoata turvaansa paitsi. Koottuamme nuot
urheat sotilaat vuoriston kätköihin, päivän matkan päähän täältä,
saatamme tarpeen tullen kutsua heidät, ja he ilmaantuvat porteillemme
keskellä vallankumoustamme -- pelastajina ylimysten mielestä, mutta
todellisuudessa kansan liittolaisina. Huomattuaan erehdyksensä
vihollisemme hämmästyneinä ja epätoivoisina pakenevat kaupungista."
"Ja valtakunta ja sen tulot ovat rohkean sotilaan ja juonikkaan
kansanyllyttäjän palkkio!" huusi Montreal nauraen.
"Tasan panemme, herra ritari."
"Tuohon käteen!"
"Ja nyt, jalo Montreal, pullo viiniä, parhainta satoa", sanoi Rienzi,
muuttaen äänensä.
"Tunnette provencelaiset", vastasi Montreal iloisesti.
Viiniä tuotiin, keskustelu kävi vapaaksi ja tuttavalliseksi,
ja Montreal, jonka viekkaus oli teeskenneltyä ja avomielisyys
luonnollista, paljasteli tietämättään Rienzille salaisia tuumiansa ja
kunnianhimoansa enemmän, kuin hänen aikomuksensa oli ollut. He erosivat
silminnähtävästi parhaina ystävinä.
"Sivumennen sanoen", sanoi Rienzi heidän tyhjentäessään viimeistä
maljaa, "Tapani Colonna aikonee 19:nä päivänä lähteä saattamaan
viljakuormastoa Cornetoon. Eiköhän olisi paikallaan, että lähdette
hänen mukaansa? Saattaisitte matkalla levittää tyytymättömyyttä häntä
seuraaviin palkkasotureihin sekä voittaa ne puolellenne."
"Sitä olen ennen tuuminut", vastasi Montreal; "sen olen tekevä. Hyvästi
tällä erää!
"Ratsunsa, miekkansa,
Neitonsa verraton
Roolandi urholla
Ainoa aarre on.
Onnetar aina on
Normannin myötä;
Sen kunnia nautinto --
Nautinto työtä."
Laulellen tuota raakaa renkutusta ritari puki viitan ylleen, pudisti
vielä Rienzin kättä ja lähti.
Rienzi katseli vieraansa poistuvaa vartaloa kasvoilla viha ja pelko
nähtävinä. "Jos tuo mies saisi vallan", hän jupisi, "niin toinen Totila
hänestä koituisi. [Innocentsius VI muutaman vuoden perästä julisti
Montrealen Totilaa _pahemmaksi_.] Läpi iloisen kiilteen ja ritarillisen
sulon näen hänen julmassa rosvoluonteessaan vanhain gootilaisten
vihollistemme olennoiman. Luulenpa viihdyttäneeni hänet! Kaksi aurinkoa
ei saattaisi enemmän valaista yhtä pallonpuoliskoa, kuin Walter de
Montreal ja Cola di Rienzi elää samassa kaupungissa. Tähteintutkijat
sanovat että tunnemme salaista ja voittamatonta vastenmielisyyttä
niihin, jotka heidän tähtivaikutuksensa määräävät aikaan saamaan meille
pahaa, sellaista vastenmielisyyttä minä tunnen tuohon sironaamaiseen
murhamieheen. Ole leikkaamatta polkuani, Montreal! -- ole leikkaamatta
polkuani!"
Noin itsekseen puhuen Rienzi kääntyi kammioonsa, näyttäytymättä sinä
iltana enää.