Kansanmielisen patriicin asema kansan melskeiden aikana. Kohtaus
Lateranissa.
Kansaa rehellisesti rakastavan patriicin asema on noina kurjina
aikoina, jolloin vallanpitäjät sortavat ja vapaus ponnistelee vastaan
-- jolloin kaksi ihmisluokkaa kamppailee keskenänsä -- vaikein ja
tukalin, mihin hänen kohtalonsa saattaa hänet syöstä. Pitääkö hän
ylimysten puolta? hän pettää omantuntonsa! Vai kansanko? -- hän
kavaltaa ystävänsä! Mutta tuo jälkimäisen edellytyksen seuraus ei
ole ainoa -- eikä voimakkaasen luonteesen nähden kenties katkerin.
Kaikkia ihmisiä on yleinen mielipide ohjaamassa ja sitomassa -- se
on yhteinen tuomari; mutta yleinen mielipide ei ole sama kaikissa
arvoluokissa. Yleinen mielipide, joka yllyttää tahi pelottaa plebeijiä,
on plebeijien mielipide, -- niitten, jotka hän näkee, tapaa ja tuntee,
niitten, joiden kanssa hän on tekemisissä, -- niitten, joiden kanssa
hän on lapsuudesta asti seurustellut -- niitten, joiden kiitosta hän
on joka päivä kuullut, joiden moite häntä joka hetki uhkaa. Niinpä
myöskin ylhäisten yleinen mielipide on _heidän_ vertaistensa mielipide
-- niitten, jotka synnyntä tai sattumus on ainiaaksi heittänyt heidän
tiellensä. Tästä erikoisasemasta johtuu monta tärkeätä, käytännöllistä
seikkaa; se, enemmän kuin monet perusohjeet, painukoon politikoitsijan
mieleen, joka tahtoo olla perinpohjainen. Se on jumalantuomio,
pelottava kestää -- jonka vaan harvat plebeijit kestävät, ja jota
siis on kohtuutonta vaatia patriicein horjumatta läpäsemään --
_heitä_ koskevan yleisen mielipiteen uhmaamisen jumalantuomio. He
eivät voi olla epäilemättä omaa päätöskykyään, -- he eivät voi olla
ajattelematta, että viisaus ja hyve puhuu noissa äänissä, joita he ovat
pitäneet oraakelin neuvoina kätkyeistään saakka. Lahkolaisetuluulojen
tuomioistuimen he luulevat ja tunnustavat yleisen omantunnon
oikeudeksi. Toisena sellaisessa asemassa olevan patriicin toiminnan
ankarana vastapainona on varmuus, että tuon toiminnan johtavat syyt
yhtä väärin selittää ylimyskunta, josta hän luopuu, kuin kansa, johon
hän liittyy. Tuo näyttää niin luonnottomalta, kun mies hyppää oman
säätynsä silmille, että maailma on kärkäs olettamaan jonkun muun
vaikuttimen tuohon salaperäisyyteen, kuin rehellisen vakuutuksen tai
ylevän isänmaanrakkauden. "Kunnianhimoa", sanoo joku. "Pettyneitä
toiveita", huutaa toinen. "Jotakin yksityistä kaunaa", pistelee
kolmas. "Turhamaista roskaväen mielistelyä", irvistelee neljäs.
Kansa ihantelee ensin, mutta epäilee sitten. Sinä hetkenä kun hän
vastustaa jotakin kansan toivetta, hän ei enään ole pelastettavissa;
häntä syytetään ulkokultaisuudesta, -- lampaannahan käyttämisestä, ja
sanotaan -- "kas, kuinka suden hampaat pilkistävät esiin!" Jos hän on
tutunomainen kansassa, -- hän on liehakoitsija! Jos hän pysyy erillään
-- se on ylpeyttä! Mikä sitten sellaisessa asemassa pitää pystyssä
miestä, joka seuraa omaatuntoansa ja silmillään näkee kaikki polkunsa
varrella uhkaavat vaarat? Pois yleisen mielipiteen sekamelska -- pois
kurja jälkimaailman oikeudentunnon haaveilu: edellistä hän loukkaa,
jälkimmäistä hän ei koskaan saa. Mikä pitää häntä pystyssä? Hänen
oma henkensä! Mies, joka todellisesti on suuri, tavallaan halveksii
sukuaan, auttaessaan sitä; sen paras tahi onnettomuus on hänelle kaikki
kaikessa: sen suosio -- sen moite -- ei mitään. Hän astuu ulos synnyn
ja tapain ahtaasta piiristä, hän ei välitä vähäpätöisten miesten
vähäpätöisistä vaikuttimista. Korkealla äärettömässä avaruudessa hänen
ratansa käy, hän kulkee uraansa, hän opastaa ja valaisee, mutta melu
alhaalta ei ylety hänen korviinsa. Kunnes pyörä murtuu -- kunnes pimeä
tyhjyys nielasee tähden -- sinnes sen sopusointu yöt päivät kohtaa
sen omaa korvaa; se ei himoitse ainoatakaan säveltä maasta, jota se
valaisee, ei ainoatakaan seuralaista uralleen, jota se vyöryy, se
tuntee kirkkautensa ja tyytyy siis olemaan _yksin_.
Mutta tällaiset henget ovat harvinaisia. Joka aikakausi ei niitä
voi synnyttää. Ne ovat poikkeuksia tavallisesta ja ihmisellisestä
hyveestä, johon ulkonaiset olot vaikuttavat ja lyövät leimansa.
Aikana, jolloin jo se, joka oli vaan maineen äänelle herkkä, kohosi
siveellisten voimiensa puolesta suuresti kaikkien muitten ihmisten
yli, oli mahdotonta että kukaan olisi voinut tuntea tuota jalostettua,
metafyysillistä tunnetta, tuota ylevien tekojen puhtaampaa kiihotinta
-- tuota oman sydämen kunniantuntoa, joka on verrattoman korkeimpana
kaikkea ihmisten ylistyksen pyyntiä. Meidän todella täytyy, ennenkuin
voimme erkaantua maailmasta, pitkän ja kovan koetusajan kestettyämme
-- monen mietiskelyn ja surun perästä -- syvästi ja murheellisesti
vakuutettuina kaikesta turhuudesta, mitä maailma voi meille antaa,
olla kohonneet emme hetken kiivastuksessa, vaan pysyväisesti maailman
yli: tuon irtaantumisen -- tuon ihanteellisuuden -- kuinka harvat
ajattelevamman aikamme ajattelevimmista sen voivat saavuttaa. Mutta
ennenkuin olemme tuon onnelan ehdättäneet, emme tunne mietiskelemisen
todellista jumalallisuutta, emme omantunnon kaikkeen riittävää mahtia,
emmekä juhlallisin askelin voi vetäytyä tuohon oman henkemme pyhättöön,
jossa tiedämme ja tunnemme, kuinka paljon luonnossamme löytyy Jumalan
itseoloisuutta.
Mutta palatkaamme maallisiin asioihin ja ajatuksiin. Nuot arvelut
ja näkökohdat, jotka olisivat monenkin rehellisen ja rohkean mielen
muuttaneet, muuttivat Adrianinkin mielen. Hän tunsi olevansa väärässä
asemassa. Hänen järkensä ja omatuntonsa olivat Rienzin tuumien
puolella, ja hänen luonnollinen ripeytensä ja toiminnanhalunsa vetivät
vastustamattomasti häntä ottamaan osaa niitten toimeenpanemisen
vaaroihin. Mutta hänen tuttavuuden ja ystävyyden liittonsa, hänen
yksityiset ja perheelliset olonsa jyrkästi sen kielsivät. Kuinka
saattoi hän säätyänsä, perhekuntaansa, nuoruudentovereitansa vastaan
juonitella salaisesti tahi toimia julkisesti? Hänen isänmaanrakkautensa
päämäärää verhosivat herjaus ja kiittämättömyys. Kuka uskoisi
rehelliseksi maansa sankariksi häntä, joka ystävänsä petti? Todella
hänen
Luontainen päättäväisyytensä
Sai ajatuksen valjun leiman!
ja hän, joka luonnostaan olisi ollut aikansa johtajia, jäi vaan
katselijaksi. Vieläpä Adrian koetti lohdutella toimettomuuttaan sillä,
että hänen menettelynsä oli järkevä Se, joka ei ota osaa kansallisten
mullistusten alkupuoleen, saattaa usein suurimmalla menestyksellä
ryhtyä välittämään sittemmin kehittyneitä intohimoja ja puolueita.
Ehkäpä Adrianin tilassa vitkasteleminen oli viisaan valtiomiehen
oikeata menettelyä; juuri niitten kanta, jotka alussa pysyvät
syrjässä, pääsee usein ennen loppua valtaan. Henkilöön, joka vapaana
kilpailevien puolueitten liiallisuuksista ja heidän kateudestansa
ilmaantuu melskeiseen draamaan, kaikki ihmiset ovat halukkaita
katsomaan kunnioituksin ja mielihyvin: hänen myöntyväisyytensä saattaa
hankkia hänelle kansan luottamuksen, hänen arvonsa tehdä hänet
sopivaksi välittäjäksi ylimyksiin nähden, ja samat ominaisuudet,
jotka vallankumouksen toisena aikakautena olisivat tehneet hänet
marttyyriksi, kohottavat toisena ehkä hänet pelastajaksi.
Äänetönnä siis ja puolueettomana Adrian katseli tapausten menoa. Jos
Rienzin aikeet eivät onnistuisi, hän tuon puolueettomuutensa kautta
paremmin saisi kansan varjelluksi uusista kahleista ja sen sankarin
kuolemasta. Jos nuot tuumat menestyisivät, hän samoin saattoi saada
huonekuntansa pelastetuksi kansan raivolta -- ja edistäessään vapautta
estää, vallattomuutta. Nuot ainakin olivat hänen toivomuksensa, ja
näin italialainen tarkkanäköisyys ja hänen luonteensa varovaisuus
hillitsivät ja rauhottivat nuoruuden ja rohkeuden innostuksen.
Aurinko paahteli tyyneltä, pilvettömältä taivaalta ääretöntä
väkijoukkoa, joka oli kokoontunut Lateranin P. Johanneksen kirkkoa
ympäröivälle aukealle. Osaksi uteliaisuudesta -- osaksi Orvieton
piispan kehotuksesta -- osaksi, koska tuo oli tilaisuus, jossa he
saivat näytellä seurueittensa komeutta -- monet Rooman etevimmistä
ylimyksistä olivat kokoontuneet tuohon paikkaan.
Kirkkoon vievillä portailla, vaippa ympärilleen käärittynä, seisoi
Walter de Montreal katsellen monia ryhmiä, jotka toinen toisensa
perästä saapuivat pitkin kujaa, jota kirkon sotilaat pitivät
auki väkitungoksen keskellä, pääylimysten kulkea. Hän tarkasteli
huolellisesti, vaikka tapansa mukaan välinpitämättömän näköisenä
ja harhailevin silmäyksin, rahvaan erilaisia huomautuksia ja
tervehdyskatseita eri huomiota ansaitsevien henkilöitten saapuessa.
Liput ja viirit liehuivat ilmassa jokaisen Signorin edellä, ja
kompasanat ja haukkumanimet -- nuot lyhyet sisältörikkaat, kiitos- tahi
moitelauseet -- joita kuului sieltä täältä joukosta, hän kätki tarkoin
mieleensä.
"Tehkää tietä! -- tietä korkealle herralle Martino Orsinille, parooni
di Portolle!"
"Vaiti, tolvana! -- pois alta! tietä signor Adrian Colonnalle, parooni
di Castellolle -- keisarikunnan ritarille."
Näitten huutojen kilpaa kaikuessa nähtiin Orsinien kultainen karhu
liehuvan korkealla, tunnuslauseineen -- "varo syleilyäni!" ja Colonnan
yksinäinen kolonni taivaansinisellä pohjalla ynnä Adrianin omat
mielisanat -- "murheellinen, mutta luja." Martino Orsinin seurue
oli melkoisesti lukuisampi kuin Adrianin, jolla vaan oli kymmenen
palvelijaa muassaan. Mutta Adrianin miehet herättivät paljoa suurempaa
ihailua väkijoukossa ja miellyttivät enemmän P. Johanneksen sotaisen
ritarin kokenutta silmää. Heidän aseensa välkkyivät kuin kuvastin,
heidän mitassaan ei ollut tuumankaan erotusta, astunta oli tasanen
ja tyyni, he eivät vilkistäneet oikealle eivätkä vasemmalle, heissä
tuo sanomaton kuri ilmaantui -- tuo järjestyksen sopusointu -- jonka
Adrian oli oppinut herättämään miehissään, omana oppiaikanaan. Mutta
Porto-herran hajanaisessa seurueessa oli kaikenmittaisia miehiä.
Heidän aseensa olivat huonosti kiillotetut ja kehnonlaatuiset; he
tyrkkivät epäjärjestyksessä toinen toistansa; he naureskelivat ja
juttelivat ääneensä, ja heidän naamansa ja ryhtinsä ilmaisivat
sellaisten miesten röyhkeyttä, jotka halveksivat yhtä paljon herraansa,
jota he palvelivat, kuin kansaa, jota heidän piti pitämän kurissa.
Näitten kahden joukon odottamatta yhdyttyä toisiinsa ahtaassa kujassa,
kumpaisenkin perheen kateus oitis näyttäytyi. Kumpikin tungeskeli
päästäkseen etupäähän, ja kun Adrianin seurueen luja järjestys sekä
sen harvalukuisuus ja ripeys vaikuttivat että se pääsi kilpailijansa
edelle, rahvas puhkesi korkeaan huutoon, -- "Eläköön Colonna!" --
"Karhu hypelköön patsaan takana!"
"Eteenpäin, lurjukset!" huusi Orsini miehilleen. "Kuinka sallitte
moisen häväistyksen?" Ja asettuen miestensä etupäähän, hän olisi
koettanut tunkeutua kilpailijansa joukon keskitse, ellei eräs paavin
liveriin puettu mittava vartija olisi laskenut sauvaansa hänen eteensä.
"Anteeksi, herrani! meillä on vikaarin nimenomainen käsky hillitä eri
joukkoja tappelusta."
"Lurjus, tuletko minua puhuttelemaan?" sanoi kopea Orsini, sivaltaen
sauvan miekallaan kahtia.
"Vikaarin nimessä minä käsken teitä peräytymään!" sanoi itsepintainen
vartija, asettuen kookkaine vartaloineen aivan ylimyksen tielle.
"Hän on Cecco del Vecchio!" huusivat ne rahvaasta, jotka olivat
kylläksi lähellä, nähdäkseen häiriön ja sen syyn.
"Niin", sanoi joku, "kunnon vikaari on pistänyt monta uljainta poikaa
paavin liveriin, saadakseen paremmin rauhan säilymään. Ei olisi
saattanut Ceccoa parempaa löytää."
"Mutta hän ei saa kaatua!" huusi toinen, kun Orsini mulkoillen seppää
heilahutti miekkansa taapäin, syöstäksensä sen hänen rintaansa.
"Häpeä -- häpeä! Sallitaanko paavin noin tulla solvaistuksi, omassa
kaupungissaan?" huusivat useat äänet. "Maahan häväisijät -- maahan!"
Ja ikäänkuin ennakolta tehdystä suostumuksesta koko rahvaan joukko
täytti kujan ja hyökkäsi tulvan lailla Orsinin sekä hänen ponnistelevan
ja huonosti järjestetyn joukkonsa kimppuun. Orsini itse heitettiin
väkivaltaisesti maahan, ja joutui satojen jalkain tallattavaksi;
hänen miehensä, hätääntyneinä ja survien yhtäpaljon toisiansa kuin
rahvasta, hajautuivat ja syöstiin kumoon; ja kun sepän johtamien
vartijain suurista ponnistuksista järjestys saatiin palautetuksi ja
käytävä jälleen auki, niin Orsini, raivosta ja nöyryytyksestä melkein
menehtyneenä ja saamistaan kolahduksista pahoin ruhjottuna, tuskin
olisi päässyt maasta nousemaan. Paavin upseerit nostivat hänet ylös,
ja päästyään jaloilleen hän hurjin silmäyksin etsiskeli miekkaansa,
joka oli kirvonnut hänen kädestään ja potkaistu väkijoukkoon, ja kun
hän ei sitä tavannut, hän hampaitansa purren sanoi Cecco del Vecchiolle
-- "tästä häpeästä saat päälläsi vastata, mies, tahi Jumala minut
hyljätköön!" Sitten hän lähti kulkemaan pitkin käytävää, läsnä olevien
puoleksi tukahutettujen, ilkkuvien huudahdusten seuratessa hänen
kulkuansa.
"Tehkää tietä", huusi seppä, "Martino di Portolle, ja tietäköön kaikki
kansa, että hän on uhannut henkeäni sentähden, että olen täyttänyt
velvollisuuteni, totellen paavin vikaaria!"
"Uskaltakoon!" kiljuivat tuhannet äänet, "kansa on omansa puolella."
Provencelaiselta ei jäänyt tuo kohtaus huomaamatta; hän kortten
heilumisesta osasi tuulen päättää ja huomasi rahvaan rohkeudesta
heti, että se tiesi myrskyn lähestymistä. "_Par Dieu_!" hän sanoi,
tervehtien Adrianea, joka arvokkaana, taakseen katsomatta oli juuri
saapunut kirkon portaille, "tuolla pitkällä veikolla on rohkea sydän ja
paljo ystäviäkin. Mitä arvelette", hän lisäsi hiljaa kuiskaten, "eikö
tuo tapaus osota, etteivät ylimykset ole niin turvallisia, kuin he
luulevat?"
"Elukka on ruvennut potkimaan kannustuksesta, herra ritari", vastasi
Adrian; "viisas hevosmies sellaisessa tapauksessa älyäisi ettei saa
pinnistää ohjaksia liian piukkaan, muuten elukka saattaa nousta pystyyn
ja viskata hänet seljästään -- mutta niinhän te menettelisitte."
"Erehdytte", sanoi Montreal; "minun toivoni oli, että Roomalla olisi
yksi hallitsija monien tyrannien sijasta, -- mutta kuulkaa, mitä
tarkottaa kellonsoitto?"
"Juhlatoimitus on alkamaisillaan", vastasi Adrian. "Lähdemmekö yhdessä
kirkkoon?"
Harvoin on Jumalalle pyhitetyssä temppelissä nähty eriskummallisempaa
nähtävää, kuin se, mikä Lateranin muurien sisällä sillä kertaa oli
tarjona.
Kirkon keskellä kohosi istuimia amfiteatterin tapaan, ja sen
äärimmäisessä päässä muita paikkoja hieman korkeampi puhujalava,
jota alemmaksi, mutta tarpeeksi korkealle, jotta kuuliakunta saattoi
sen nähdä, oli asetettu mahdottoman suuri rautainen levy, johon oli
kaiverrettu muinaisaikainen kirjoitus, jota juuri piti selitettämän.
Istuimet olivat uhkeilla, verkaisilla peitteillä verhotut. Kirkon
taustassa oli purppurainen esirippu laskettuna. Amfiteatterin ympärillä
olivat kirkon palvelijat paavin kirjaviin livereihin puettuna.
Puhujalavan oikealla puolella istui Raimond, Orvieton piispa,
juhlallisessa valtakaapussaan. Häntä ympäröivillä penkeillä nähtiin
kaikki Rooman tärkeimmät henkilöt -- tuomarit, tiedemiehet ja aatelisto
ylhäisestä Savellista aina alhaisimpaan Raselliin asti. Amfiteatterin
ulkopuolella olevan tilan täytti kansa, joka taajana virtana rynnisti
sisään; kaiken aikaa pauhasi juhlallisesti kirkon isokello.
Vihdoin, kun Adrian ja Montreal olivat sijoittuneet lyhyen matkan
päähän Raimondista, kellonsoitto äkkiä taukosi -- kansan humina
viihtyi -- purppurainen esirippu vedettiin syrjään, ja Rienzi astui
esiin verkalleen, majesteettisin askelin. Hän esiintyi, mutta hänen
pukunsa ei ollut synkkä eikä yksinkertainen, niinkuin tavallisesti.
Hänen leveätä rintaansa verhosi häikäisevän valkea nuttu, ja väljän
toogan muotoinen viitta ulottui hänen jalkoihinsa laahaten permantoa.
Hänen päässään oli valkeasta verasta poimutettu päähine, jonka
keskellä välkkyi kultainen kruunu. Mutta kruunun jakoi, tahi ikäänkuin
halkasi kahtia, hopeaisen miekan salaperäinen kuva, joka veti yleisen
huomion puoleensa ja ilmaisi heti ettei hänellä ollut yllään tuo
eriskummallinen puku turhamaisuudesta tai komeilemisen halusta, vaan
näyttääkseen kokoontuneille -- kansalaisen persoonassa -- tyypin ja
vertauskuvan siitä kaupungin tilasta, jota hän lähti kuvaelemaan.
"Todellakin", kuiskasi muuan vanha ylimys naapurilleen, "tuopa sopii
tuolle plebeijille mainiosti."
"Tästäpä hauskaa tulee", sanoi toinen. "Mies varmaan aikoo höystää
puhettaan sukkeluuksilla."
"Mitä hullutuksia", sanoi kolmas.
"Hän on totta vieköön pöllähtänyt", virkkoi neljäs.
"Kuinka kaunis hän on", sanoivat naiset, joita löytyi väkijoukossa.
"Tuo mies osaa kansan ulkoa", huomautti Montreal Adrianille. "Hän
tietää, että hänen täytyy hivellä silmää, voittaakseen mielet, tuo
lurjus -- älykäs lurjus."
Rienzi oli noussut puhujalavalle, ja hän katseli kauan ja vakavasti
ympärillään olevaa yleisöä; hänen majesteetillisen muotonsa ylevä ja
miettiväinen levollisuus sekä sen syvä ja juhlallinen avokkaisuus
saivat kaiken hälinän vaikenemaan ja tekivät saman vaikutuksen
ivallisiin ylimyksiin kuin kärsimättömään rahvaaseen.
"Rooman signorit", hän sanoi vihdoin, "ynnä te ystävät ja
kaupunkilaiset, olette kuulleet, miksi olemme kokoontuneet tänne;
ja te, Orvieton herra piispa, -- ja te jotka olette työtovereitani
tieteitten vainiolla -- tekin tiedätte, että siihen on syynä jokin
seikka koskeva muinaista Roomaa, jonka menneen mahtavuuden ja kunnian
syntyä ja häviötä ymmärtääksemme, olemme kuluttaneet nuoruudenaikamme.
Mutta tämä, uskokaa minua ei ole mikään oppineitten arvoitus, joka vain
tiedemiehiä hyödyttää ja kuolleita koskee. Menneisyys hävitköön! --
peittyköön pimeyteen, -- uinuelkoon ikuisesti sortuneitten temppeleinsä
ja unohtuneitten poikainsa autioitten hautakumpujen vaiheilla -- ellei
se päivänvaloon paljastetuista kätköistään kykene meille antamaan
nykyisyyden ja tulevaisuuden opasta. Hyvät herrat, olette luulleet että
me muinaisuuden tähden yksin olemme kuluttaneet yömme ja päivämme,
tutkiessamme mitä muinaisuus meille voi opettaa! Erehdyitte; ei
merkitse mitään se, että tiedämme, mitä olemme olleet, ellemme halua
tietää mitä meidän tulee olla. Esi-isämme ovat vaan tomua ja tuhkaa,
paitsi silloin kun he puhuvat jälkimaailmallemme; ja silloin ei heidän
äänensä kuulu maan povesta, vaan taivaan korkeudesta. Muistossa on
kaunopuheliaisuutta, sillä se on toivon vaalija. Menneisyydessä
on pyhyyttä, mutta vaan aikakirjoissa, jotka siihen perustuvat --
ihmiskunnan edistyksen aikakirjoissa -- sivistyksen, vapauden ja
tiedon porraskivissä. Isämme kieltävät meitä taantumasta, -- he
opettavat meille, mikä oikeudenmukainen perintömme on, he käskevät
meitä omistamaan se, he käskevät meitä kartuttamaan tätä perintöä --
säilyttämään heidän hyveensä ja karttamaan heidän vikojaan. Tämä on
menneisyyden oikea käytäntö. Samaten kuin tämä pyhä rakennus, jossa
olemme, -- se on hautakumpu, jolle temppeli on samoin pystytettävä.
Minä näen, että kummaksutte tätä pitkää johdantoa; te katselette
toinen toistanne -- kysytte mitä se tarkottaa. Katsokaa tätä rautaista
levyä; siihen on piirretty kirjoitus, se on äskettäin kaivettu
kiviröykkiöistä ja raunioista, jotka -- oi, Rooman häpeää! -- kerran
olivat maailmanvallan palatseja ja riemukulkueitten voitonkaaria.
Levyn keskellä olevat sanat, jotka näette, tarkottavat tuota Rooman
senaattorein tekoa, kun he Vespasianukselle antoivat keisariarvon. Tätä
kirjoitusta minä olen kutsunut teidät kuulemaan. Se tarkoin määrittelee
näin luovutetun vallan ehdot ja rajat. Keisarille uskottiin valta
säätää lakia ja solmita liittoja minkä kansan kanssa tahansa, laajentaa
tahi supistaa kaupunkien ja piirikuntien rajoja, ja -- huomatkaa tämä,
hyvät herrat! -- korottaa miehiä ruhtinasten ja kuninkaitten arvoon,
mutta myöskin alentaa ja panna heidät viralta, -- perustaa ja hajottaa
kaupunkeja: lyhyesti, kaikki mitä keisarilliseen valtaan kuuluu.
Niin, tämä keisari sai tuon äärettömän vallan; mutta keneltä? Kuulkaa
tarkkaan, minä pyydän teitä -- älkää päästäkö sanaakaan hukkaan --
keneltä, sanon? Rooman senaatilta! Mikä oli Rooman senaatti? Rooman
kansan edustaja!"
"Tiesin, että hän tuohon oli tuleva", sanoi seppä, joka seisoi ovella
tovereineen, mutta jonka korviin Rienzin ääni kajahti kirkkaana ja
selvänä.
"Rohkea poika, ja herrojen aikana!"
"Niin, siinä nyt kuulitte, mitä kansa oli; emme koskaan olisi saaneet
tuota tietää ilman häntä."
"Hiljaa", sanoi muuan viranomainen niille, jotka noita mietteitään
kuiskaelivat.
Rienzi jatkoi: -- "Niin, kansa tuon vallan luovutti -- kansan se
siis on oma! Anastiko tuo ylevä keisari kruununsa! Olisiko hän
saattanut omin päinsä ottaa tuon vallan? Oliko hän syntynyt siihen?
Johtuiko se, herrat ylimykset, varustetuista linnoista -- korkeasta
sukuperästä? Ei, vaikka hän itsevaltias olikin, hänellä ei ollut tuon
vallan hiukkaseenkaan mitään oikeutta, ilman Rooman kansan ääntä ja
luottamusta. Sellainen, maanmieheni! sellainen oli siihenkin aikaan,
jolloin vapaus oli vaan entisen itsensä varjo, -- sellainen oli isienne
tunnustettu etuoikeus! Kaikki valta oli kansan lahja. Mitä teillä nyt
on annettavaa? Kuka, kuka sanon -- kuka ainoa henkilö, mikä mitätön
päällikkö kysyy _teiltä_ lupaa anastaessaan millaisen vallan tahansa?
Hänen senaattinsa on hänen miekkansa, hänen valtuuskirjansa ei ole
musteella, vaan verellä kirjoitettu. -- Kansa! kansaa ei ole! Voi,
jospa Jumala soisi, että voisimme loihtia esiin menneisyyden hengen
yhtä helposti kuin sen asiakirjat!"
"Olisin minä teidän sukulaisenne", kuiskasi Montreal Adrianille, "ei
tuolla miehellä olisi pitkiä aikoja noitten sanojensa ja viimeisen
ripityksensä välillä."
"Kuka on teidän keisarinne?" jatkoi Rienzi, "muukalainen! Kuka teidän
kirkkonne suuri päämies? -- maanpakolainen! Te olette laillisia
päämiehiänne paitsi, miksikä? Siksi että teiltä ei puutu lakia
uhmaavia tyranneja! Ylimystenne väkivalta, heidän eripuraisuutensa
ja riitansa ovat riistäneet pyhältä isältämme P. Pietarin perinnön;
-- he ovat huuhtoneet katujanne teidän omalla verellänne, he ovat
tuhlanneet työnne hedelmät yksityisiin kiistoihinsa ja palkattujen
rosvojen elättämiseen! Voimanne ovat teitä itseänne vastaan uuvutetut.
Te olette tehneet irvitykseksi maanne, joka kerran oli maailman
valtijatar. Te olette valaneet sappea sen huulille -- te olette
painaneet orjantappurakruunun sen päähän. Mitä, hyvä herrat!" hän huusi
kääntyen kiivaasti kohden Savelleja ja Orsineja, jotka koettaen päästä
vaikutuksesta, jonka Rienzin tulinen kaunopuheliaisuus oli tehnyt
heidän sydämiinsä, ylönkatseellisilla eleillä ja halveksuvin hymyin
ilmaisivat tyytymättömyyttään, jota he eivät uskaltaneet vikaarin
ja kansan läsnäollessa ääneensä lausua. -- "Mitä! puhuessanikaan --
tämän paikan pyhyys ei pidä teitä aisoissa! Minä olen halpa-arvoinen
mies -- Rooman kansalainen -- mutta minulla on tämä merkitys! Minä
olen hankkinut itselleni paljon vihamiehiä ja herjaajia sillä, mitä
olen Rooman hyväksi tehnyt. Minua vihataan, siksi että rakastan
maatani, minua halveksitaan, siksi että tahdon sen kohottaa. Olkoon
menneeksi -- minun puolestani kostetaan. Kolme petturia teidän omissa
palatseissanne kavaltaa teidät, niiden nimet ovat -- Ylöllisyys, Kateus
ja Eripuraisuus!"
"Se naula veti!"
"Ha, ha! Pyhän ristin nimessä, osavasti."
"Vaikka hirteen minä menisin, jos hän vielä läimähyttäisi tuollaisen
iskun!"
"Häpeä jos _me_ olisimme arkoja, kun tuo yksinään on noin rohkea",
sanoi seppä.
"Tuollaista miestä olemme aina tarvinneet."
"Hiljaa!" huusi viranomainen.
"Oi, roomalaiset!" jatkoi Rienzi kiihkeästi -- "herätkää! Minä rukoilen
teitä! Painukoon tämän entisen valtanne, ikivanhan vapautenne muistutus
syvään sieluihinne. Suotuisana hetkenä, jos siihen tartutte, --
kovaonnisena, jos päästätte kultaisen tilaisuuden käsistänne -- tämä
menneisyyden asiakirja on avattu silmienne nähtäväksi. Muistakaa että
riemujuhla lähestyy."
Orvieton piispa hymyili ja nyökkäsi hyväksyen päätään; kansa, porvarit,
alemmat ylimykset hyvin huomasivat nuot kehottavaiset merkit, ja heidän
mielestään paavi itse, vikaarin persoonassa, katseli suopeasti uljasta
Rienziä.
"Riemujuhla lähestyy, -- koko kristikunnan silmät kääntyvät tänne.
Tänne kaikilta maan ääriltä ihmisiä saapuu rauhaa saamaan, ovatko he
löytävät eripuraisuutta? -- sovitusta saamaan, ovatko he tapaavat
vaan rikosta? Jumalan valtakunnan keskustassa, ovatko he itkevät
teidän velttouttanne? -- pyhien marttyyrien asuinpaikassa, saavatko he
kauhistua teidän paheitanne? -- Kristuksen lain lähteellä, ovatko he
huomaavat kaiken lain tuntemattomaksi? Te olitte maailman kunnia --
oletteko nyt sen irvikuva. Te olitte sen esimerkki, oletteko nyt sen
pelotus? Nouskaa hyvän sään aikana! -- puhdistakaa tienne rosvoista,
jotka ne tekevät levottomiksi, -- palkkalaisista muurinne, jotka niitä
suojaavat! Karkottakaa nuo keskinäiset riitanne tai miehet -- kuinka
ylpeitä, kuinka suuria tahansa he lienevätkin -- jotka niitä pitävät,
vireillä! Temmatkaa vaaka vilpiltä! -- vääntäkää miekka väkivallan
käsistä! -- vaaka ja miekka ovat muinaiset oikeuden merkit! -- antakaa
ne _sille_ jälleen. Tuo olkoon teidän korkea tarkotusperänne, tuo
teidän suuri päämääränne. Pitäkää jokaista joka sitä vastustaa, maansa
petturina. Voittakaa Caesarein voittoja suurempi voitto -- voitto
omasta itsestänne! Näyttäkää maailman toivioretkiläisille Rooman
uudistus. Tehkää uskonnon riemujuhlasta ja lain palauttamisesta yksi
ainoa suuri tapaus. Laskekaa himojenne kuolettamisen uhri -- jälleen
saavutetun vapautenne esikoinen -- jo näiden seinien suojelemalle
alttarille! eikä milloinkaan, oi, ei milloinkaan niin kauan kuin
maailma on ollut, ihmiset ole uhranneet Jumalalle otollisempaa uhria!"
Niin valtaavasti vaikuttivat nämä sanat kuulijoihin -- niin
läpitunkevasti ja perinpohjin ne painuivat sydämiin, jotka ne
väkirynnäköllä valtasivat, että Rienzi oli astunut puhujalavalta ja
kadonnut esiripun taakse, ennenkuin väkijoukko täysin tajusi että hän
jo oli lopettanut.
Tuon äkkinäisen ilmestyksen omituisuus -- salaperäinen, loistava
puku ja katoaminen samana hetkenä kuin se oli tehnyt tehtävänsä
-- enensi noitten sanojen vaikutusta. Koko tuon uljaan puheen
olento sai jonkinlaisen ylönluonnollisen innostuksen verhon;
kuolevainen oli kansan mielestä käynyt jumalalliseksi, ja ihaellen
tuota siekailematonta uskallusta, jota sen epäjumala oli osottanut
soimatessaan ja manatessaan kopeita ylimyksiä -- joista se jokaista
piti oikeutettuna telottajanaan, jonka kiukku saattoi milloin hyvänsä
tulla tuntumaan hirsipuun tahi kirveen haahmossa -- kansa ei voinut
olla tulematta taika-uskoiseen vakuutukseen, ettei mikään vähempi, kuin
ylhäältä tuleva voima antanut sen johtajalle tuota uhkarohkeutta, ja
suojellut häntä vaarasta, jonka se tuotti. Mutta tuossa pelottomuudessa
juuri oli Rienzin turva; hän oli sellaisessa asemassa, jossa
uhharohkeus on järkevää. Jos hän olisi ollut laimeampi, ylimykset
olisivat olleet ankarampia, mutta kun pyhän istuimen virkamies puhui
noin vapaata kieltä, he luonnollisesti päättelivät, että siihen oli
sekä paavi antanut erityisen suostumuksensa että kansa sen hyväksynyt.
Ne, jotka eivät Tapani Colonnan tavoin ylönkatsoneet sanoja paljaana
tuulenpieksemisenä, eivät milloinkaan olisi uskaltaneet yrittääkään
rangaista miestä, jonka ääni oli ylimmäisen papin tahdon vaikka
heikoimpanakin kaikuna. Ylimysten keskinäinen eripuraisuus oli yhtä
edullinen Rienzille. Hän ahdisti ruumista, jonka jäsenillä ei ollut
lainkaan yhteyttä.
"_Minä_ en ole velkapää nutistamaan häntä!" sanoi joku.
"_Minä_ en ole ylimysten edusmies", virkkoi toinen.
"Jollei Tapani Colonna pidä hänestä lukua, niin olisi mieletöntä, sekä
vaarallistakin, huonomman miehen ruveta säätynsä sankariksi", sanoi
kolmas.
Colonnat hymyilivät mielihyvissään, kun Rienzi ahdisti Orsineja, --
Orsinit nauroivat ääneensä kun tuo kaunopuheliaisuus puhkesi Colonnoita
vastaan. Alemmat aateliset iloitsivat, kun kummankin kimppuun käytiin;
ja piispa taasen, kun Rienzi oli saanut olla noin kauan rankaisematta,
oli uskaltanut hyväksyä virkakumppaninsa menettelyn. Hän joskus tosin
oli nuhtelevinaan hänen liiallista kiivauttansa, mutta samassa hän
ylisti hänen rehellisyyttään, ja varavirkaisen paavin hyväksyminen
vahvisti ylimysten luulon, että itse paavi oli samaa mieltä. Hänen
innostuksensa pelottomuudesta juuri seurasivat Rienzin turvallisuus ja
menestys.
Kun ylimykset olivat hiukan tointuneet hämmästyksistään, he katselivat
toinen toistansa, ja heidän silmäyksistään saatettiin päättää, että he
syvästi tunsivat puhujan röyhkeyden ja kärsimänsä häväistyksen.
"_Per fede_!" virkkoi Reginaldo di Orsini, "tämä on tavatonta --
plebeiji on mennyt liian pitkälle."
"Katsokaa kansaa tuolla, kuinka se murisee ja mulkoilee -- kuinka sen
silmät välähtelevät -- millaisia katseita se meihin luo!" sanoi Luca
di Savelli verivihollisellensa Castruccio Malatestalle; sama vaara
sovitti vuosikausien vihollisuudet, mutta vaan silmänräpäykseksi.
"Diavolo!" kuiskasi Raselli (Ninan isä) eräälle yhtä köyhälle
ylimykselle, "mutta tuo kirjuri puhuu totta. Vahinko, ettei hän ole
jalompaa sukua."
"Tarkat aivut pilalla", sanoi muuan florensilainen kauppias. "Tuosta
miehestä saattaisi jotakin tulla, jos hän olisi tarpeeksi varoissaan."
Adrian ja Montreal olivat vaiti; edellinen näytti vaipuneen ajatuksiin,
jälkimäinen tarkasteli vaikutusta, jonka puhe oli tehnyt eri
kuulijoihin.
"Hiljaa!" huusivat virkamiehet. "Hiljaa, herra vikaari puhuu."
Kaikkien silmät kääntyivät Raimondiin, joka papillisen arvokkaana nousi
seisoalleen ja puhui kokoontuneille:
"Vaikk'en minä, Rooman ylimykset ja porvarit, hellästi rakastetut
sanankuulijani ja lapsukaiseni, enempää kuin tekään ennakolta tuntenut
vastikään kuulemanne puheen sisältöä -- ja vaikk'en tunnekaan
täydellistä tyytyväisyyttä tuon innokkaan kehotuksen esittämistapaan,
enkä, saatan sen sanoa, koko sen aineesenkaan -- niin en _sittenkään_
(pannen suuren painon tuolle viimeiselle sanalle) voi päästää teitä
eroamaan, liittämättä pyhän isämme palvelijan anomuksiin myöskin hänen
pyhyytensä hengellisen edustajan rukouksia. Totta on, riemujuhla
lähestyy! Riemujuhla lähestyy -- ja tiemme ovat aina Rooman porteille
saakka täynnä vertajanoovia, jumalattomia rosvoja! Kuka pyhiinvaeltaja
uskaltaa poikki Apenniinien saapua rukoilemaan P. Pietarin alttareille?
Riemujuhla lähestyy, mikä häpeä on oleva Roomalle, jos nämä pyhäköt
jäävät toivioretkiläisistä tyhjiksi -- jos arkamieliset jäävät
tulematta, jos rohkeat sortuvat matkan vaarojen uhriksi. Minä pyydän
siis teitä kaikkia, porvareja samoinkuin ylimyksiä -- minä pyydän
teitä kaikkia jättämään nuot onnettomat riitanne, jotka niin kauan
ovat kuluttaneet pyhän kaupunkimme voimia, ja yhtyneinä toisiinne
ystävyyden ja veljeyden siteillä, muodostamaan pyhä liitto teitten
häiritsijöitä vastaan. Näen joukossanne, hyvät herrat, monta valtion
tukea ja turvaa, mutta voi, minä murhein ja mielikarvauksin ajattelen
teidän keskinäistä, aiheetonta ja joutavaa vihaanne; se on kaupunkimme
häväistys, eikä se tuota kunniaa, sallikaa minun sanoa se, Kristuksen
uskonnolle, eikä kirkon puoltajien arvollenne."
Alempien aatelisten joukosta -- tuomarien ja tiedemiesten penkeiltä --
taajasta kansan joukosta -- kuului korkeita hyväksymisen ääniä. Korkeat
ylimykset katselivat ylpeästi, mutta ylönkatseetta piispaa kasvoihin ja
pysyivät jyrkästi vaiti.
"Minä pyydän teitä", jatkoi piispa, "tässä pyhässä paikassa
luopumaan noista hyödyttömistä riitaisuuksistanne, jotka jo ovat
maksaneet kylläksi asti verta ja omaisuutta; ja jättäkäämme nämät
seinät, tehtyämme yhteinen päätös, näyttää rohkeuttamme ja osottaa
urhollisuuttamme vaan yhteistä vihollistamme vastustaen -- noita
rosvoja, jotka hävittävät peltojamme ja tekevät tiemme rauhattomiksi
-- noita vihollisia, sekä kansan jota meidän pitäisi suojeleman, että
Jumalan, jota meidän pitäisi palveleman!"
Piispa istui paikalleen; ylimykset katselivat toinen toistansa raitaan
sanomatta, kansasta alkoi kuulua äänekästä supatusta, kun hetkisen
perästä Adrian di Castello nousi pystyyn.
"Antakaa minulle anteeksi, hyvät herrat ja te kunnianarvoinen isä, että
minä vuosiltani kokematon sekä vähäpätöinen ja halpa-arvoinen teidän
joukossanne, ensimmäisenä ilmotan suostuvani vast'ikään kuulemaamme
ehdotukseen. Mielelläni sovin minä kaikki vanhat vihamielisyyden syyt
kenen vertaiseni kanssa tahansa Onneksi on pitkällinen poissaoloni
Roomasta muistostani haihduttanut varhaimman nuoruuteni riidat ja
verileikit ja tässä jalossa seurassa minä näen ainoastaan yhden miehen
(katsahtaen Martino di Portoon, joka kiukkuisena loi silmänsä maahan)
jota vastaan olen pitänyt velvollisuutenani paljastaa miekkani;
pantti, jonka kerran viskasin tuolle ylimykselle, on ilokseni vielä
lunastamatta Minä peräytän sen. Tästälähin ovat ainoat viholliseni
Rooman viholliset!"
"Jalosti puhuttu!" sanoi piispa äänekkäästi.
"Ja minä viskaan", jatkoi Adrian, heittäen hansikkaassa ylimysten
joukkoon, "hyvät herrat, näin peräyttämäni pantin teidän kaikkien
eteen, minä vaadin teidät ritarillisempaan kilpailuun ja jalommalle
alalle. Minä kutsun jokaista kilpailemaan tuosta päämäärästä kuinka
saadaan tiet rauhallisiksi ja järjestys palautetuksi valtioomme.
Se on kiista, jossa mielelläni en tahdo joutua alakynteen, mutta
jossa ilman kateutta suon palkinnon ansiokkaimmalle. Kymmenen päivän
kuluttua tästä hetkestä, kunnianarvoinen isä, on minulla neljäkymmentä
aseellista ratsumiestä oleva valmiina tottelemaan mitä Rooman valtion
turvallisuutta tarkottavaa käskyä tahansa. Ja te, oi roomalaiset,
minä pyydän teitä karkottamaan mielestänne nuot äskenkuulemanne
kaunopuheliaat kansalaistenne solvaukset. Jokainen meistä, olkoon hän
mitä säätyluokkaa tahansa, on saanut kokea näitten onnettomien aikojen
kovuutta; älkäämme kostako pahaa pahalla, vaan pyrkikäämme sovintoon ja
yhteyteen. Ja saakoon kansa vast'edes huomata että patriicin todellinen
ylpeys on siinä, että hän valtansa nojalla paremmin pystyy isänmaataan
palvelemaan."
"Koreata puhetta!" virnisteli seppä.
"Jospa nuot kaikki olisivat samallaisia!" sanoi sepän vierikumppani.
"Hän auttoi ylimykset pulasta", arveli Pandulfo. "Hänessä tuntuu olevan
harmaantunut äly nuorten haivenien alla", sanoi muuan ijäkäs Malatesta.
"Saitte tulvan kääntymään, mutta ette toetuksi, jalo Adrian", kuiskasi
Montreal, kun nuori Colonna yleisen hyväksymishuudon kaikuessa istuutui
paikalleen.
"Mitä tarkotatte?" sanoi Adrian.
"Sitä että leppyiset sananne, niinkuin aina patriicien
sovintoyritykset, ovat myöhäisiä."
Kukaan toinen ylimys ei liikahtanut, vaikka he ehkä tunsivat
olevansa taipuvaisia yhtymään yleiseen sovintoon, sekä eleillään ja
kuiskauksillaan näyttivät hyväksyvän Adrianin puheen. Heihin oli
liiaksi piintynyt oppimattoman ilkeä kopeus, taipuakseen puhumaan
sovinnollista kieltä kansalle tahi vihamiehilleen. Raimond, josta
tuntui vastenmieliseltä tuo sopimaton äänettömyys, katsahti ympärilleen
ja nousi seisoalleen, antaakseen sille parhaan selityksen, mikä hänen
vallassaan oli.
"Poikani, olet puhunut niinkuin isänmaan ystävän ja kristityn tulee,
vertaistesi myöntävästä vaitiolosta me kaikki tunnemme että he
mielipiteesi hyväksyvät. Lopettakaamme kokous -- sen tarkotus on
saavutettu. Keinot, joilla ryhdymme maantierosvoja vastustamaan,
vaativat tarkempaa harkitsemista muualla. Tämä päivä on oleva
historiamme merkkipäivä."
"Niin onkin", virkkoi Cecco del Vecchio, synkkänä purren hampaitansa.
"Lapseni, siunaukseni teille kaikille!" lopetti piispa levittäen
kätensä.
Hetken perästä alkoi väki tunkea kirkosta. Palvelijat ja lipunkantajat
asettuivat portaille, jokainen seurue koettaen valvoa herransa etua,
ja ylimykset kokoontuneina pieniin joukkioihin, joissa ei ollut
lainkaan vihamielisiä aineksia, seurasivat rahvasta pitkin käytäviä.
Pian puhkesivat jälleen huudot ja meteli ja vihamielisten joukkojen
haukkumasanat ja kiroukset, vikaarin viranomaisten töin tuskin saadessa
pysymään heitä "hajanaisimmassa järjestyksessä."
Mutta niin totta olivat Montrealin Adrianille lausumat sanat, että
rahvas jo puoleksi oli unohtanut nuoren ylimyksen jalon kehotuksen ja
vaan katkerasti muisteli hänen vertaistensa sopimatonta äänettömyyttä.
Mitäpä se siihen koskikaan oikeastaan tuo maantierosvoja vastaan
tekeillä oleva ristiretki? Se moitti kunnon piispaansa siitä, ettei
hän suoraan ollut sanonut ylimyksille: -- "Te olette ensimmäiset
rosvot, joita vastaan meidän on asettuminen sotakannalle!" Rahvaan
tyytymättömyyteen eivät riittäneet enää helpotuslääkkeet, se oli
ehtinyt siihen kohtaan, jolloin kansa vähemmän haluaa parannusta kuin
uudistusta. Löytyy aikoja, jolloin vallankumousta ei voida välttää,
sen täytyy tulla -- kohdatkoon sitä vastustukset tahi myönnytykset.
Voi sitä sukukuntaa, jossa vallankumous ei tuota mitään hedelmiä! --
jossa ukonnuoli iskee huiput pirstaleiksi, puhdistamatta ilmaa! Suotta
kärsiä on usein jaloimman yksilön osa, mutta kun kansa suotta kärsii,
se kirotkoon itseänsä.