Kohtaus ja epäilys.
Kun Adrian palasi holhoojansa palatsista ja kuljeskeli Forumia kohden,
hän aivan odottamattaan tapasi Raimondin, Orvieton piispan, joka
ratsastaen vähäsen hevosensa seljässä ja kolmen tai neljän palvelijan
seuraamana, pysähtyi äkkiä, huomatessaan nuoren ylimyksen.
"No, poikani! harvoinpa sinua saa nähdä, kuinka olet jaksanut? --
hyvin kai? Vai niin, vai niin! Hauskaa kuulla. Voi! millaista elämää
tämä on, Avignonin rauhallisiin huvituksiin verraten. Siellä kaikki,
joilla on samat pyrinnöt, niinkuin meillä, samat harrastukset,
_deliciae musarum_, hm, hm, (piispa ylpeili tilapäisistä lainasanoista,
olivat ne sitten oikeita tai vääriä) helposti ja luonnollisesti
yhtyvät. Mutta täällä me tuskin uskallamme liikkua talostamme, paitsi
tärkeitten tapausten sattuessa. Mutta puhuessamme tärkeistä tapauksista
ja muuseista, muistuu mieleeni hyvän ystävämme Rienzin kehotus
saapumaan Lateraniin, sinä tietysti tulethan jotakin tuiki sokkeloista
latinalaista kyhäystä aikonee selvitellä -- niin olen kumminkin kuullut
-- sangen huvittavaa meille poikani -- sangen."
"Se on huomenna", vastasi Adrian. "Kyllä varmaan -- minä tulen sinne."
"Ja kuule, poikani", sanoi piispa, laskien ystävällisesti
kätensä Adrianin olalle, "minulla on syytä toivoa että hän
kaupunkilaisparoillemme muistuttaa riemujuhlaa jota vietämme vuonna
viisikymmentä, ja saa heidät puhdistamaan tiet rosvoista puhtaaksi,
se on välttämätön säädös ja pian toimeenpantava, sillä kuka tulee
pattojansa anteeksi saamaan, jos on vaara tarjona yksin tein syöksyä
voitelemattomana kiirastuleen? Oletkos kuullut Rienzin puhuvan -- häh?
aivankuin Cicero -- aivan! No, taivas siunatkoon, sinua poikani, et
jääne tulematta?"
"En, en jää tulematta."
"Odotappas -- vielä sananen: saatat juuri selittää niille, joita
tapaat, kuinka mukavaa olisi että kokous tulisi niin lukuisaksi kuin
mahdollista, näyttää hyvältä, kun kaupungissa harrastetaan tieteitä."
"Riemujuhlasta puhumattakaan", lisäsi Adrian hymyillen.
"Niin, riemujuhlasta puhumattakaan -- mainiosti! hyvästi tällä erää!"
Ja piispa istui jälleen satulaan ja ajaa hölkötteli juhlallisen
näköisenä monien ystäviensä luokse, yllyttämään heitä kokoukseen.
Mutta Adrian jatkoi kulkuansa ohi Capitolin, Severuksen Kaaren ja
Jupiterin temppelin sortuneen pylväistön ja saapui paikalle, missä
pitkä ruoho, kuiskaelevat saraheinät ja hoidottomat viiniköynnökset
nuokkuivat Neeron kultaisen talon menneelle komeudelle. Hän
istui kaatuneelle patsaalle -- sillä kohtaa, missä matkustaja
poikkeaa (niin-kutsuttuun) -- Livian kylpylaitokseen -- ja katseli
tyytymättömänä aurinkoa, ikäänkuin moittien sen kulun hitaisuutta.
Kauvaa ei hänen kuitenkaan tarvinnut vuotella, ennenkuin keveän
astunnan kahinaa kuului tuoksuavasta ruohostosta ja samassa
viiniköynnösten lomasta pilkistihe kasvot, jotka hyvin olisivat
saattaneet olla haltijan, paikan jumalattaren.
"Armaani! Ireneni, -- kuinka kiitän sinua!"
Pitkä aika kului ennenkuin ihanteleva rakastaja malttoi huomata Irenen
kasvojen suruisuuden, mikä ei niitä tavallisesti ollut kaihtamassa
hänen seurassaan.
Hänen äänensäkin vavahteli, ja hänen sanansa tuntuivat pakollisilta ja
kylmiltä.
"Olenko loukannut sinua?" hän kysyi; "tai onko mikä pienempi
onnettomuus tapahtunut?"
Irene kohotti silmänsä lemmittyynsä ja virkkoi, katsellen häntä
vakavasti. "Sano minulle, herrani, puhdas ja suora totuus, sano
minulle, olisitko kovin suruissasi, jos tämä olisi meidän viimeinen
kohtauksemme?"
Vaaleammaksi kuin marmori hänen jaloissaan kävi Adrianin tumma poski.
Hetkinen kului ennenkuin hän kykeni vastaamaan, pakollinen hymy
väräjävillä huulilla.
"Älä laske tuollaista pilaa, Irene! Viimeinen! -- tuo ei ole meidän
sanojamme!"
"Kuule minua, herrani --"
"Miksi noin kylmä? -- kutsu minua Adrianiksi, -- ystäväksesi, --
lemmityksesi! tai ole mykkä!"
"Kuule sitten, sieluni sielu! kaikkein toiveitteni esine! elämäni
elämä!" huudahti Irene intohimoisesti. "Pelkään että tänä hetkenä
seisomme kurimuksen partaalla, jonka syvyyttä en tunne, mutta joka
ainiaaksi saattaa meidät erottaa. Sinä tunnet veljeni todellisen
luonteen, etkä väärin häntä ymmärrä, niinkuin monet muut. Hän on kauan
valmistellut viittoja ja suunnitelmia sekä neuvotellut itsensä kanssa,
ja tuntien että hänen tiensä kulkee kansan keskitse, hän on tasotellut
johonkin suureen päämäärään vievää polkua. Mutta nyt -- (sinä et häntä
petä -- sinä et häntä vahingoita? -- hän on sinun ystäväsi!)"
"Ja sinun veljesi! Henkeni antaisin hänen edestään. Jatka!"
"Mutta nyt", jatkoi Irene, "mikä hyvänsä tuo yritys lieneekin, sen aika
lähenee lähenemistään. En tarkoin tunne sen laatua, mutta tiedän että
se on ylimyksiä vastaan suunnattu -- sinun säätyäsi vastaan -- sinun
perhekuntalaisiasi vastaan! Jos se onnistuu -- voi, Adrian! sinä itse
et ole vaaratta oleva: ja minun nimeni ainakin on löytyvä vihollistesi
nimien joukossa. Jos se raukenee, -- niin veljeni, uljas veljeni on
hukassa! Hän on kaatuva koston tai oikeuden uhrina, kutsu sitä miksi
tahdot. Sukulaisesi on oleva hänen tuomarinsa -- hänen telottajansa; ja
minä -- jos jäisinkin suremaan alhaisen sukuni ylpeyttä ja kunniaa --
voisinko suostua rakastamaan, näkemään miestä, jonka suonissa virtaa
hänen tuhonsa verta? Voi minua poloista! -- minua poloista! -- nuot
ajatukset vievät järkeni!" Ja käsiään hykertäen Irene ääneensä nyyhki
katkerasti.
Adrianiin valtavasti koski tuo hänen eteensä paljastettu kuvaus,
vaikka hänen mieleensä oli usein ennenkin hämärästi tunkeutunut tuo
kumpainenkin mahdollisuus. Totta kuitenkin oli, kun hän ei nähnyt
minkään fyysillisen voiman tukevan Rienzin tuumia, eikä ollut
milloinkaan nähnyt moraalisen vallankumouksen mahtavuutta, ettei hän
luullut niilläkään liikkeellä, johon hän kansan saisi yllytetyksi,
olevan pysyväistä menestystä ja mitä rangaistukseen tulee, niin
kaupungissa, jossa kaikki oikeus oli etujen orja, Adrian tunsi itsensä
kyllin mahtavaksi hankkimaan anteeksisaannin rikoksista suurimmallekin
-- ylimyksiä vastaan ase kädessä tehdylle kapinallekin. Näiden
ajatusten johtuessa hänen mieleensä, hän sai malttia lohduttaa ja
rohkaista Ireneä Mutta tuo yritys vaan osaksi onnistui. Huolistansa
heränneenä tulevaisuuden aatoksiin, jotka hän siihen saakka oli
unohtanut, Irene ensi kertaa oli tenhoojansa äänelle kuuro.
"Voi", sanoi hän murheissaan, "parhaimminkin käydessä, kuinka tämä
lempi, jota olemme niin sokeasti rohkaisseet -- kuinka se on päättyvä?
Sinä et saa tulla minun kaltaiseni avioksi! ja minä! kuinka hupsu minä
olen ollut!"
"Palaa järkiisi sitten, Irene", sanoi Adrian ylpeästi osaksi
kiivastuen, osaksi kokeneena naisten miehenä. "Lemmi toista ja
viisaammin, jos tahdot, peräytä minulle tekemäsi lupaukset ja pidä
edelleenkin lempeä rikoksena ja uskollisuutta hulluutena."
"Julmuri!" sanoi Irene änkyttäen ja vuorostaan pelästyneenä. "Puhutko
täyttä totta?."
"Sano minulle, ennenkuin vastaan, sano minulle: vaikka kuolema, tuska,
koko elämällinen murhetta tulisi tämän rakkauden lopuksi, katuisitko
rakastaneesi? Jos niin, et tunne rakkauttani sinuun."
"En milloinkaan, en milloinkaan ole katuva!" sanoi Irene, langeten
Adrianin kaulaan, "anna minulle anteeksi!"
"Mutta onko todellakin", sanoi Adrian, hetkisen kuluttua tuosta
rakastavien kiistasta ja sovinnosta, "onko todellakin niin huomattava
erotus veljesi entisen ja nykyisen olemuksen välillä? Mistä tiedät että
toiminnan hetki on niin lähellä?"
"Sillä nyt hän oleilee yökaudet lukkojen takana kaikenlaatuisten
miesten parissa; hän on työntänyt kirjansa syrjään -- hän ei lue enää
-- vaan astuskelee edestakasin huoneessaan jupisten itsekseen. Silloin
tällöin hän pysähtyy kalenterin eteen, jonka hän hiljattain omin
käsin on ripustanut seinään, vetelee sormiaan kirjainten päällitse,
kunnes hän tapaa jonkun määräpäivän, ja silloin hän huitoo miekallaan
ja hymyilee. Mutta aseitakin tuotiin kaksi yötä sitten suuri joukko
taloon; ja minä kuulin kantajien päällysmiehen, joka on kauhea
jättiläinen ja hyvin tunnettu kansassa, sanoen ohimoitansa pyyhkien:
'Nämät saavat pian työtä!'"
"Aseita! oletko varma siitä?" sanoi Adrian huolestuen. "Sittenpä noissa
tuumissa piilee enemmän kuin olen luullut! Mutta (huomattuaan että
Irenen kasvot pelästyneinä tarkastivat häntä, hänen äänensä muuttuessa,
hän lisäsi iloisemmin) -- mutta tulkoon mitä tahansa, -- usko minua,
-- armaani! jumaloimani! että niinkauan kuin minä elän, ei veljesi ole
kärsivä tuosta vihasta, jonka hän vastaansa nostanee, -- enkä minä,
vaikka hän onkin unhottanut entisen ystävyytemme, ole sinua vähemmän
rakastava."
"Signora! Signora! lapsukaiseni! jo on aika! meidän on lähteminen!"
sanoi kimakalla äänellä Benedetta, kurkistaen lehvien lomasta.
"Työmiehet kulkevat kotiinsa tästä; minä näen heidän lähestyvän."
Lempivät erosivat, ensimmäisen kerran oli käärme tunkeutunut heidän
Eedeniinsä -- he olivat keskustelleet, he olivat ajatelleet muita
asioita, kuin lempeä.