Provencelainen ritari ja hänen esityksensä.
Oli puolenpäivän aika, kun Adrian astui Tapani Colonnan palatsin
porteista sisään. Ylimysten palatsit eivät silloin olleet sellaisia,
joina ne nyt näemme, Italian taiteen kuolemattomien maalausten ja
Kreikan ikuisten veistokuvien säilytyspaikkoja; mutta tähän päivään
asti ovat säilyneet nuot jykevät seinät, ristikkoakkunat ja avarat
pihat, jotka siihen aikaan olivat raakojen asukkaittensa suojana.
Porttien päältä kohosi ilmoille korkea, vankka torni, jonka huipusta
oli lavea näköala yli Rooman pirstattujen jäännösten; itse porttia
kaunistivat ja tukivat kummaltakin puolen graniitipylväät, joitten
doorilainen muoto paljasti tuon pyhäinhäväistyksen, joka oli riistänyt
ne jostakin niistä monista temppeleistä, mitkä muinoin ympäröivät pyhää
Forumia. Sama hävitys oli hankkinut suuret travertinimöhkäleetkin,
jotka muodostivat ulkopihan muurit. Niin yleinen oli siihen aikaan tuo
taiteen kallisarvoisinten muistomerkkien raaka hävitys, että kaikki
ihmisluokat pitivät muinaisen Rooman pylvässaleja ja temppeleitä
vaan kivilouhoksina, joista jokainen sai ottaa sekä linnansa että
hökkelinsä rakennusaineet. Tämä kevytmielinen ja hurja hävittäminen
oli paljoa suurempi kuin goottein, joiden niskoille myöhempi aika on
mielellään koettanut lykätä tuota häpeätä, ja se kenties enemmän kuin
raskaammat loukkaukset, kiihotti Petrarcan klassillista harmia ja sai
hänet mieltymään Rienzin Rooman toiveisin. Vielä nähdään tämän tahi
varhaisempienkin aikojen kirkkoja, mitä muodottominta rakennustapaa,
jotka ovat rakennetut samoille paikoille ja samoista marmoripaasista,
jotka pyhittivät Veenuksen, Jupiterin, Minervan nimiä (pikemmin kuin
saivat niistä pyhitystä). Prinssi Orsinin, Gravinan herttuan palatsi
kohoaa vielä nähtävien, Marcelluksen teatterin ihanien kaarien päällä;
se oli siihen aikaan Savellien linnotus.
Adrianin kulkiessa pihan poikki järeät vankkurit tukkivat hänen
tiensä, täynnä mahdottoman suuria marmoripaasia, joita oli kiskottu
Neeron kultaisen talon tyhjentymättömästä kivimurroksesta. Ne olivat
aiotut lisätorniksi, vahvistamaan tuota muodotonta ja hirveännäköistä
rakennusta, joka soi vanhalle ylimykselle tilaisuuden anastaa
itsellensä lainrikkojan arvon.
Petrarcan ystävä ja Rienzin suosikki huokasi syvään kulkiessaan uudella
ryöstösaaliilla täytettyjen ajoneuvojen ohitse, kun monisärmäinen
alabasteripatsas pääsi vankkureista luiskahtamaan ja rämähtäen kirposi
kivitykseen. Portaitten juurella oli tusinan verran noita rosvoja,
joita vanha Colonna piti palveluksessaan; ne pelasivat noppapeliä
muinaisaikaisen hauta-arkun päällä, jonka selvä ja syvä kirjoitus
(niin erilainen myöhempien aikojen hutiloituihin kyhäyksiin verraten)
ilmaisi sen olevan Rooman mahtavinten aikojen muistoja, ja joka nyt,
tuhasta tyhjänä ja kumossa, oli noitten vieraitten raakalaisten
pöytänä, ja jo tänä varhaisena hetkenä täynnä ruoan tähteitä ja
viinipulloja. He tuskin liikahtivat, he tuskin katsahtivat ylös, nuoren
ylimyksen kulkiessa heidän sivutsensa; heidän karheat kirouksensa ja
jollakin pohjolan raakalaismurteella äännetyt murahduksensa viilsivät
ilkeästi hänen korviinsa, hänen noustessaan hitain askelin ylös
korkeita, siivottomia portaita. Hän tuli avaraan etuhuoneesen, joka
oli puolellaan paremman arvoisia patriicien palvelijoita: viisi tai
kuusi alemmasta aatelistosta valittua hovipoikaa, jotka ollen koossa
kapean ja syvän akkunan vieressä keskustelivat tärkeistä vehkeistään ja
lemmenseikkailuistaan; kolme portailla olleen joukkion alapäällikköä,
haarniskat yllä sekä miekat ja kypärit vieressä, istui jäykkinä ja
äänettöminä huoneen keskellä olevan pöydän ääressä, ja heitä olisi
saattanut pitää automaatteina, elleivät he juhlallisen säännöllisesti
olisi tavantakaa nostelleet partaisille huulilleen juomamaljojaan,
ja sitten mielihyvästä rohkaisten jälleen vaipuneet mietteisiinsä.
Jyrkkänä vastakohtana esiintyi heidän pohjolainen kylmäverisyytensä
klienttijoukolle, armonanojille ja loisille, jotka levottomina
kävelivät edestakasin ja juttelivat äänekkäästi keskenänsä, kaikkine
etelän hilpeyden kiihkeine eleineen ja kasvonilmeiden alinomaa
vaihdellessa. Yleinen hälinä ja touhu syntyi Adrianin astuessa tuohon
sekalaiseen seuraan Rosvopäälliköt nyökkäsivät koneentapaisesti
päätänsä, hovipojat kumarsivat ja ihantelivat hänen höyhentöyhtönsä ja
nuttunsa komeutta, ja klientit, armonanojat ja loiset tungeskelivat
hänen ympärillään, kullakin eri suosionpyyntönsä hänen mahtavalle
sukulaiselleen vietävänä. Suuresti oli Adrian tavallisen tottumuksensa
tarpeessa päästäkseen heistä erilleen, ja vaivoin pääsi hän vihdoin
matalan ja kapean oven vieressä seisovan kookkaan palvelijan luokse,
joka omien etujensa tahi oikkujensa mukaan joko päästi pyrkijät sisään
tahi ajoi heidät ulos.
"Onko herrasi yksinään?" kysyi Adrian.
"Ei, jalo signor, muuan vieras herra on hänen luonaan -- mutta teidät
hän tietysti laskee luokseen."
"Hyvä, päästä minut sisälle. Tahdon tiedustella hänen terveyttään."
Palvelija avasi oven -- josta moni kateellinen ja utelias silmä
kurkisti sisään -- ja jätti Adrianin erään hovipojan johtoon, joka,
ollen vanhempi ja suurempiarvoinen kuin etuhuoneessa vetelehtijät,
oli linnan herran varsinainen uskottu. Kuljettuaan toisen, avaran ja
kolkon, mutta tyhjän huoneen poikki, Adrian saapui pieneen kammioon,
sukulaisensa eteen.
Kirjoituskapineilla täytetyn pöydän ääressä istui vanha Colonna.
Komeilla turkiksilla päärmätty samettiviitta verhosi irtonaisena hänen
mittavaa, uljasta vartaloansa. Mukavan, punasen patalakin alta valui
muutamia harmaita suortuvia, sekaantuen pitkään, kunnianarvoiseen
partaan. Tuon ijäkkään, jo kauan sitten kahdeksankymmentä vuotta
täyttäneen ylimyksen muodossa oli vielä jäljellä kauneutta, josta hän
varhaisemmassa miehuudenijässään oli ollut kuuluisa. Hänen silmänsä,
vaikka ne olivat syvään vaipuneet, olivat vielä terävät ja eloisat
ja säkenöivät nuoruuden tulta; hänen suunsa kaareutui ylöspäin
miellyttävään, vaikka puoleksi pilkalliseen hymyyn; hänen olentonsa oli
kokonaisuudessaan vallitseva ja käskeväinen ja ilmaisi pikemmin jaloa
sukua, tarkkaa älyä ja patriicin altista urhoollisuutta, kuin hänen
kavaluuttaan, tekopyhyyttään ja tavallista, halveksuvaa sorronhimoaan.
Tapani Colonna, vaikkei hän ollutkaan sankareita, oli kuitenkin paljoa
urhoollisempi kuin useimmat roomalaiset, mutta hän tarkoin seurasi
tuota italialaista perusaatetta -- olla taistelematta vihollisen
kanssa, jos oli mahdollista pettää hän. Kaksi vikaa kuitenkin pilasi
hänen älynsä edut: hänen mielenlaatunsa ääretön röyhkeys ja rajaton
luottamus kokemuksensa valoon. Hän ei kyennyt johtopäätöksiä tekemään.
Mitä ei ollut koskaan tapahtunut hänen eläessään, siitä hän oli
täydellisesti vakuutettu ettei se milloinkaan voisi tapahtua. Hänessä
löytyi, vaikka häntä yleisesti pidettiin taitavana diplomaattina,
juonittelijan viekkautta, mutta ei valtiomiehen viisautta. Mutta jos
hänen ylpeytensä teki hänet röyhkeäksi menestyksessä, niin se tuki
häntä vastoinkäymisissä. Ja osittain maanpaossa vietetyn elämänsä
aikaisemmissa vaiheissa hän oli osottanut monia jaloja urhoollisuuden,
kestävyyden ja todellisen mielensuuruuden ominaisuuksia, mikä seikka
ilmaisi että hänen vikansa pikemmin riippuivat tilaisuudesta, kuin
johtuivat luonnosta. Hänen lukuisa ja jalosyntyinen sukunsa oli
esimiehestään ylpeä, ja syystäkin, sillä hän ei ollut ainoastaan
Colonnasuvun suoraan etenevästä haarasta, vaan myös kenties kaikista
mahtavista ylimyksistä ky'ykkäin ja kunnioitetuin.
Saman pöydän ääressä istui Colonnan seurassa eräs ylhäisen näköinen,
noin kolmen- tahi neljänneljättä vuotias mies, jonka Adrian heti
tunsi Walter de Montrealiksi. Tuon kuuluisan ritarin ulkomuoto tuskin
oli hänen nimensä herättämän kauhun mukainen. Hänen kasvonsa olivat
somat, melkein äärimmäisyyteen saakka naisellisen hempeät. Hänen
pitkät, vaaleat hiuksensa aaltoilivat vapaina valkean, kurtuttoman
otsan yläpuolella; ei kenttäelämä, ei Italian aurinko ollut paljoa
himmentänyt hänen tervettä hipiäänsä, jossa melkoisesti oli nuoruuden
kukkeutta jäljellä. Hänen kasvonpiirteensä olivat kotkanmuotoiset ja
säännölliset; hänen pähkinänruskeahkot silmänsä olivat suuret, kirkkaat
ja läpitunkevat; ja lyhyt, mustakiheräinen parta ynnä viikset, jotka
olivat sotilaan tarkkuudella kierretyt sekä tukkaa hieman tummemmat,
loivat tosiaankin hänen sirolle muodollensa sotaisen näön, mutta
näön, joka paremmin olisi sopinut hovien ja turnajaisten sankarille,
kuin rosvoleirin päällikölle. Provencelaisen muoto, ryhti ja olemus
olivat niitä, jotka hurmaavat pikemmin kuin pelottavat -- hänessä
jonkunlainen sotilaan avosydämisyys liittyi sellaisen miehen vapaaseen
ja miellyttävään arvokkaisuuteen, joka on itsetietäväinen jalosta
suvustaan ja tottunut vertaisena liikkumaan maan mahtavien piireissä.
Hänen vartalonsa sentään oli jyrkkänä vastakohtana hänen kasvojensa
luonteelle, jotka tarvitsivat ruumiinvoimaa ja kokoa, jotta niitten
erinomainen kauneus olisi vapautunut naisellisuuden syytöksestä, sillä
se oli mittava ja ilmaisi silminnähtävää lihasten voimaa lähestymällä
vähääkään löntteryyttä, se kallistui todellakin pikemmin laihuuden
kuin lihavuuden puoleen, -- se oli samalla vanttera ja sorja. Mutta
tuon sotilaan, Italian peljätyimmän peitsiniekan päätuntomerkki oli
hänen ritarillisen sankariolentonsa ja ryhtinsä sulo, jota tällä kertaa
oli enentämässä loistava helmikudonnainen puku ruskeata samettia,
jonka päällä riippui hospitaliritarin viitta, mihin ritarikunnan
merkki, valkea, kahdeksakärkinen risti oli ommeltu. Ritarin asennosta
päättäen oli keskustelu vakavaa laatua; hän oli hieman Colonnaan päin
kumarruksissa ja hänen molemmat kätensä -- jotka (niinkuin tavallisesti
normannein heimossa, mistä Montreal, vaikka hän oli Provencessa
syntynyt, kerskasi polveutuvansa) olivat pienet ja somat sekä sen
ajan tavan mukaan jalokivien peitossa -- pitelivät huikean miekan
kultaista kahvaa, jonka tuppeen oli taiteikkaasti kirjaeltu Jerusalemin
provencelaisen veljeskunnan merkkiä, hopeaisia liljoja.
"Hyvää huomenta, kaunis sukulaiseni!" sanoi Tapani. "Istuppas,
tee hyvin, ja tietäös että tämä ritarillinen vieraani on kuuluisa
Montrealin herra."
"Ja kuinka, herrani", virkkoi Montreal hymyillen, tervehtiessään
Adriania, "kuinka jaksaa kainaloinen kanasenne?"
"Erehdytte, jalo ritari", lausui Tapani; "nuori sukulaiseni ei vielä
ole naimisissa, ja totta on, niinkuin paavi Bonifacius virkkoi
maatessaan tautivuoteellaan ja rippi-isän jutellessa hänelle Abrahamin
helmasta, se lysti on sitä suurempi, jota kauempana se on!"
"Signor suonee anteeksi erehdykseni", vastasi Montreal.
"Mutta en ritari Walterin välinpitämättömyyttä", sanoi Adrian, "joka
itse ei ole ottanut asiasta selvää. Kiitollisuuteni hänelle, jalo
sukulaiseni, on suurempi kuin tiedättekään, ja hän on luvannut käydä
minua tervehtimässä, jotta saisin sitä hänelle osottaa."
"Vakuutan signor", vastasi Montreal, -- "etten ole kutsuja
unhottanut, mutta niin tärkeät ovat toimeni olleet Roomassa, että
olen ollut pakotettu hillitsemään kiihkoni tehdä teidän likeisempää
tuttavuuttanne."
"Vai tunnette toisenne ennestään?" sanoi Tapani. "Kuinkasta?"
"Siinä jutussa on mamselli mukana, herrani", vastasi Montreal. "Suokaa
anteeksi vaitioloni."
"Ai, Adrian, Adrian! milloin opit minun kohtuuteni!" sanoi Tapani
juhlallisena sivellen harmaata partaansa. "Minkä esimerkin minä annan
sinulle! Mutta loppukoon tämä pakinamme -- palatkaamme äskeiseen
puheenaineesemme. Tietänet, Adrian, että minä vieraani urheasta
joukosta saan nuot alhaalla olevat reimat herrasmiehet, jotka tekevät
Rooman niin rauhalliseksi, vaikka minun kurjan asuntoni hieman
melskeiseksi. Hän on tullut tarjoamaan lisää apua, jos tarvitaan, ja
kuvaelemaan minulle Pohjois-Italian oloja. Jatkakaa, minä pyydän, herra
ritari, minä en sukulaiseltani mitään salaa."
"Te näette", sanoi Montreal, kiinnittäen läpitunkevat silmänsä
Adrianiin, "te epäilemättä näette, hyvä herra, että Italia tähän
aikaan on huomiota herättävässä tilassa. Kaksi vastakkaista mahtia
riitelee keskenänsä, toinen koettaa masentaa toisensa. Toinen mahti on
levottoman ja melskeisen kansan -- mahti, jota kutsutaan vapaudeksi:
toinen on ylimysten ja ruhtinaitten -- mahti, jota osavammin kutsutaan
järjestykseksi. Näiden kahden puolueen kesken ovat Italian kaupungit
jaettuina. Florensissa, Genuassa ja Piisassa esimerkiksi, on saatu
toimeen vapaa valta -- tasavalta, Jumala nähköön, jota riettaampaa,
onnettomampaa hallitusmuotoa ei hevin saata olettaa."
"Tuo on aivan totta", lausui Tapani, "serkuistani ensimmäinen
karkotettiin Genuasta."
"Suuret perheet", jatkoi Montreal, "sanalla sanoen lakkaamatta
kiistelevät; yhtämittaista vainoa, omaisuuden takavarikkoon ottamista
ja maanpakoon ajelemista: tänään Guelfit julistavat hengiltä
Ghibellinit -- huomenna Ghibellinit karkottavat Guelfit. Jos tämä on
vapautta, niin se on voimakkaan vapautta heikkoa vastaan. Toisissa
kaupungeissa, niinkuin Milanossa, Veronassa ja Bolognassa, kansa
on yhden ainoan miehen ohjattavana -- joka itse kutsuu itseänsä
ruhtinaaksi, mutta jota hänen vihollisensa kutsuvat tyranniksi. Kun
hänellä on enemmän voimaa, kuin muilla kaupunkilaisilla, hän hallitsee
pontevasti; kun hän yhäti vaatii enemmän järjeltään ja tarmoltaan,
kuin muut kaupunkilaiset, hän hallitsee viisaasti. Nämät kaksi
hallitusmuotoa ovat toinen toisensa vastassa, milloin hyvänsä toisen
kansa nousee ruhtinastaan vastaan, silloin toisenkin kansa -- se on
vapaavallat -- lähettää aseita ja rahaa sen avuksi."
"Kuulet, Adrian, kuinka jumalattomia nuot jälkimäiset ovat", virkkoi
Tapani.
"Mutta minusta näyttää", jatkoi Montreal, "ettei tuo eripuraisuus voi
kauvoja kestää. Koko Italian täytyy tulla joko tasavaltaiseksi tai
yksinvaltaiseksi. On helppo sanoa, mikä on oleva päätös."
"Niin, vapaus on lopuksi voittava", sanoi Adrian lämpimästi.
"Anteeksi, nuori herrani, minun mielipiteeni on aivan päinvastainen.
Huomatkaa että nämä tasavallat ovat kauppavaltoja, -- ovat
ammattivaltoja; ne kunnioittavat rikkautta, halveksivat urhoollisuutta,
ne harjoittavat jokaista, paitsi asesepän ammattia. Siis, kuinka ne
käyvät sotaa? Omilla kansalaisillaanko? Ei sinne päinkään! Ne joko
kääntyvät jonkun muukalaisen päällikön puoleen ja tarjoavat hänelle
palkaksi, jos hän suostuu auttamaan heitä, kaupunkinsa ylivallan
viideksi tahi kymmeneksi vuodeksi; tahi ne lainaavat joltakin hurjalta,
minun moiseltani seikkailijalta, niin paljon joukkoja kuin heillä on
varaa maksaa. Eikö niin ole laita, herra Adrian?"
Adrian nyökkäsi päätään, vastahakoisesti myöntäen.
"Ja sitten on tuon muukalaisen päällikön oma vika, jos hän ei tee
valtaansa pysyväiseksi, niinkuin ovat tehneet kerran vapaina olleissa
valtioissa Viscontit ja Scalat; tahi on tuon palkkasoturi-kapteenin
oma syy, jos hän ei korota rosvojaan senaattoreiksi, eikä itseään
kuninkaaksi. Nämät ovat niin luonnollisia asioita, että pian on
samoin käypä läpi koko Italian. Ja koko Italia on silloin muuttuva
yksinvaltaiseksi. Nyt minusta näyttää kaikkien mahtavimpien perheitten
etu -- teidän Roomassa, samoinkuin Visconttien Milanossa -- vaativan
ryhtymään ratkaisevaan toimintaan ja tukahuttamaan, mihin vielä
helposti pystytte, nuot kansaan nopeasti leviävät kapinalliset
taudinidut, jotka siinä päättyvät vallattomuuden kuumeesen, mutta
teissä kuoleman mädännykseen. Näissä vapaissa valtioissa saavat
ylimykset ensiksi kärsiä: ensin etuoikeutenne, sitten omaisuutenne
pyyhkäistään pois. Niin, Florensissa, niinkuin hyvin tiedätte, hyvät
herrat, ei aatelismies pääse valtion mitättömimpäänkään virkaan."
"Noita konnia!" sanoi Colonna, "rikkovat ensimmäisiä luonnon lakeja!"
"Tähän aikaan", jatkoi Montreal, aineestansa innostuneena paljoa
huolimatta ylimyksen pyhän närkästyksen keskeyttämisistä: "tähän aikaan
monet -- viisaimmat ehkä, vapaissa valtioissa -- koettelevat uudistaa
vanhoja Lombardian liittoja, puolustaakseen yhteistä vapauttaan
kaikkialla ja jokaista vastaan, joka pyrkii ruhtinaaksi. Onneksi
näitten kauppavaltain keskinäinen kateus -- kurja plebeijimäinen
kateus -- enempi kaupan kuin kunnian -- on nykyjään tuon aikomuksen
voittamattomana esteenä; ja Florens, joka on vilkkain ja etevin niistä
kaikista sattuu onneksi olemaan sellaisessa kaupan ahdinkotilassa,
ettei se suinkaan kykene ryhtymään niin suureen yritykseen. Nyt, hyvät
herrat, on meidän aika, vihollistemme ollessa näin pahasti estettyinä,
nyt on meidän aika muodostaa luja vastaliitto Italian kaikkien
ruhtinasten kesken. Teidän luoksenne minä olen tullut, jalo Tapani,
niinkuin arvonne vaatii -- ainoastaan teidän luoksenne kaikista Rooman
ylimyksistä -- esittämään teille tuota kunniakasta yhtymistä. Huomatkaa
mitä etuja se huoneellenne tarjoo. Paavit ovat ijäksi päiviksi
jättäneet Rooman, kunnianpyynnillänne ei ole mitään vastapainoa,
-- vallallanne ei ole oleva mitään rajoja. Te näette edessänne
Viscontin ja Taddeo di Pepolin esimerkit. Olette tekevä Rooman Italian
ensimmäiseksi kaupungiksi, riippumattomaksi ja ylimmäksi hallitsijaksi,
olette perinpohjin masentava heikommat kilpailijanne -- Savellit,
Malatestat ja Orsinit -- sekä jättävä pojanpojallenne perinnöllisen
kuningaskunnan, joka kentiesi kerran vielä on pyrkivä maailmanvallaksi."
Tapani kaihosi kädellään kasvojaan, vastatessaan: "mutta, jalo
Montreal, tämä kysyy keinoja: -- rahaa ja miestä."
"Mitä jälkimäiseen tulee, käskekää, minulla on riittävästi -- minun
harjaantunein pikku joukkoni on (milloin vaan haluan) paisuva Italian
lukuisimmaksi ja tuohon toiseen puoleen katsoen, jalo herrani,
rikkaalla Colonnan huoneella ei ole hätää, sen laveiden tilusten
panttauskin tulee kyllä maksetuksi saatuanne Rooman kaikki tulot
haltuunne. Te näette", jatkoi Montreal, kääntyen Adrianin puoleen,
jonka nuoruutta hän piti parempana liittolaisena, kuin hänen
harmaantunutta sukulaistaan: "te ensi silmäyksessä näette, kuinka
helppo tämä tuuma on toteuttaa, ja mikä loistava ura teidän suvullanne
on avoinna."
"Herra Walter de Montreal", sanoi Adrian nousten tuoliltaan, ja
päästäen valloilleen suuttumuksensa, jonka hän vaivoin oli saanut
salatuksi, "minua suuresti surettaa että Rooman ensimmäisen
kansalaisen katon alla muukalainen näin tyynesti ja keskeyttämättä
saa kiihotella kunnianhimoa seuraamaan jonkun Viscontin tahi Pepolin
kirottua mainetta. Puhukaa, herrani -- (kääntyen Tapanin puoleen) --
puhukaa jalo heimolaiseni! ja sanokaa tälle Provencen ritarille että,
joll'eivät Colonnat kykene uudistamaan Rooman muinaista suuruutta,
niin Colonnain kädet ainakaan eivät pois lakase sen vapauden viimeisiä
jätteitä."
"Mitä nyt Adrian! -- mitä nyt, hyvä sukulaiseni!" sanoi Tapani, johon
näin äkkiä oli vedottu, "rauhotu, pyydän sinua. Jalo herra Walter, hän
on nuori -- nuori ja pikainen -- ei hänen tarkotuksensa ole loukata."
"Siitä olen vakuutettu", vastasi Montreal kylmästi, mutta vaivoin ja
kohteliaasti hilliten itsensä. "Hän puhuu hetken vaikutuksesta -- se on
nuoruuden kiitettävä vika. Minä olin hänen ikäisenään samallainen, ja
monta kertaa olen kiivauteni takia ollut pääsemäisilläni hengestäni.
Älkää, signor, älkää! -- Älkää niin uhoissanne miekkaanne pidelkö,
ikäänkuin luulisitte minun lausuneen uhkauksen, kaukana minusta
sellainen uhka. Sodissani olen, uskokaa pois, oppinut tarpeeksi
varovaisuutta, paljastaakseni kevytmielisesti vastaani miekan, jota
olen nähnyt heilutettavan moista ylivoimaa vastaan."
Liikutettuna ritarin kohteliaisuudesta ja hänen viittauksestaan tuohon
kohtaukseen, jossa Montreal ehkä oli pelastanut hänen henkensä, Adrian
ojensi hänelle kätensä.
"Ansaitsen moittimista äkkipikaisuudestani", sanoi hän avosydämisesti;
"mutta huomatkaa itse kiivaudestanikin", hän lisäsi arvokkaammin,
"että esityksellänne ei ole oleva ystäviä Colonnain piireissä. Vieläpä
jalon sukulaiseni aikana minä uskallan teille sanoa, että, jos hän
saattaisi antaa ylhäisen suostumuksensa sellaiseen yritykseen, hänen
heimonsa parhaimmat sydämet luopuisivat hänestä, ja minä itse, hänen
sukulaisensa, miehittäisin tuon linnan niin luonnotonta kunnianpyyntiä
vastustamaan!"
Kevyt ja tuskin huomattava pilvi liiti yli Montrealin kasvojen noita
sanoja lausuttaessa; hän pureskeli huultansa ennenkuin hän vastasi:
"Mutta jos Orsinit ovat vähemmän turhantarkkoja, niin heidän
ensimmäinen voimanosotuksensa saadaan kuulla Colonnain huoneen
romahtamisessa."
"Tiedättekö että yksi meidän tunnuslauseistamme on nuot ylevät sanat
roomalaisille --, jos me kukistumme, kukistutte tekin? Ja parempi on
tuo kohtalo, kuin että kohoaisimme synnyinkaupunkimme pirstaleista."
"Hyvä, hyvä, hyvä!" sanoi Montreal, istuutuen jälleen, "huomaan että
minun on jättäminen Rooma silleen, -- liiton täytyy tulla toimeen
ilman sen apua. Laskin vaan pilaa, mainitessani Orsinit, heillä ei
ole sitä mahtavuutta, joka tekisi yrityksen turvatuksi. Poistakaamme
sitten äskeinen keskustelu muistostamme. Yhdeksäntenätoista päivänähän
muistaakseni, jalo Colonna, on aikomuksenne lähteä Cornetoon ystävienne
ja seuralaistenne keralla, ja siksi olette kutsunut minun mukaanne?"
"Samana päivänä, herra ritari", vastasi ylimys nähtävästi keskustelun
käänteestä mielistyneenä. "Asianlaita on se, että kun meitä syytetään
hyvän kansamme etujen välinpitämättömyydestä, niin minä tällä
matkallani tahdon näyttää tuon väitteen perättömäksi; sentähden
on aikomuksemme saattaa eräs viljakuormasto Cornetoon, ja olla
sitä suojelemassa maantierosvoilta. Mutta totta puhuakseni on
minulla, rosvojen pelon ohessa toinenkin syy, jonka vuoksi haluan
saada seurueeni niin lukuisaksi kuin mahdollista. Tahdon näyttää
vihollisilleni ja kansalle yleensä heimoni lujan ja varttuvan vallan:
sellaisen aseellisen joukon näkö, jonka toivon saavani kokoon, on
mahtavasti vaikuttava pelkoa levottomissa ja uppiniskaisissa. Adrian,
sinä olet toivoakseni kokoova palvelijasi tuoksi päiväksi; emme
tahtoisi olla ilman sinua."
"Ja yhdessä ratsastaessamme, uljas signor", sanoi Montreal, kumartuen
Adrianin puoleen, "olemme ainakin keksivät yhden seikan, jossa
olemme samaa mieltä: kaikilla urhoollisilla miehillä ja todellisilla
ritareilla on yksi yhteinen puheen-aine -- ja sen nimi on nainen.
Teidän tulee tutustaa minut Rooman ihanimpien naisten nimiin, ja me
olemme keskustelevat vanhoista seikkailuista lemmen eduskunnassa ja
toivomme uusia. Te oletettavasti, herra Adrian, samoinkuin kaikki
maamiehenne, olette Petrarcakiihkoinen?"
"Ettekö te yhdy meidän innostukseemme? älkää pilatko mainettanne."
"Älkäämme taas kiistelkö; mutta minun mielestäni, totta vieköön, pieni
trubaduurin pätkä en arvokkaampi kuin kaikki mitä Petrarca on eläissään
kirjoittanut. Hän on vaan lainaellut ritarirunoudestamme ja sitä
vaatetellut, herra nähköön."
"Hyvä", sanoi Adrian iloisesti, "joka rivistä teidän
trubaduurilaulujanne, saatte kuulla minulta toisen. Saatte anteeksi
kohtuuttomuutenne, mitä Petrarcaan tulee, jos olette trubaduureille
kohtuullinen."
"Kohtuullinen!" huusi Montreal todellisesti innostuneena: "minä
olen trubaduurien maasta, niin, heidän vertansa. Mutta käymme liian
välinpitämättömiksi teidän jalosta sukulaisestanne, ja minun on jo
aika jättää teidät hyvästi tällä kertaa. Herrani Colonna, rauha
teille: hyvästi, herra Adrian, -- veljeni ritariudessa -- muistakaa
tarjouksenne."
Vapaasti ja miellyttävän huolettomana jätti P. Johanneksen ritari
hyvästi. Vanha ylimys teki äänettömän anteeksipyynnön merkin Adrianille
ja seurasi Montrealia viereiseen huoneesen.
"Herra ritari", sanoi hän, suljettuaan oven ja vetäen Montrealia
akkunan komeroa kohti, -- "sallikaa minun sanoa teille sana
kahdenkesken. Älkää luulko etten pidä arvossa tarjoustanne, mutta
noihin nuoriin miehiin nähden on oltava varovainen; tuo liitto on
suuremmoinen -- ylevä -- mieluinen sydämelleni, mutta se tarvitsee
aikaa ja varovaisuutta. Minulla on huonekunnassani voitettavana monta
samallaista turhantarkkaa kuin tuo tuittupää; tuo tie on houkutteleva,
mutta se on perinpohjaisesti tutkittava. Te ymmärrätte?"
Kulmiansa rypistäen Montreal iski terävän silmäyksen Tapaniin ja
vastasi:
"Ystävyyteni teille teki tuon tarjouksen. Liitto on tuleva toimeen
ilman Colonnaa -- varokaa aikaa, jolloin Colonna ei tule toimeen ilman
liittoa. Herrani, katsokaa tarkoin ympärillenne; Roomassa on enemmän
vapautettuja, kuin luulette -- vieläpä rohkeita, toimiviakin. Varokaa
Rienziä! Hyvästi, pian tapaamme toisemme."
Tämän sanottuaan Montreal lähti, ja kulkiessaan huolettomin askelin
läpi meluisan etuhuoneen, hän jupisi itsekseen:
"Täällä en onnistu! -- Noilla ylimyslurjuksilla ei ole rohkeutta tulla
suuriksi, eikä viisautta pysyä rehellisinä. Kukistukoot! -- Löytänen
kansasta seikkailijan, itseni kaltaisen, joka vastaa heitä kaikkia."
Heti kun Tapani oli palannut Adrianin luokse, hän kiihkeästi syleili
turvattiansa, joka oli valmistellut ylpeyttään saamaan ankaran nuhteen
ajattelemattomuudestaan.
"Jalosti näytelty, -- oivallisesti, oivallisesti!" huusi ylimys,
"todellisen valtiomiehen taidon olet saavuttanut keisarin hovissa. Sen
tiesinkin -- sen aina olen sanonut. Sinä huomasit kiipelini, mihin
olin joutunut hämmästyksissäni tuon raakalaisen hulluista tuumista.
Pelkäsin kieltäytyä -- vielä enemmän suostua. Sinä selvitit minut
täydellisellä taidollasi, tuo kiivastus -- niin luonnollinen sinun
ijälläsi -- oli mainio temppu; se peräytti hyökkäyksen, antoi minulle
aikaa vetää henkeäni ja miettiä kuinka menettelisin tuon julmurin
kanssa. Mutta sinä tiedät että emme saa loukata häntä: kaikki väkeni
luopuisi minusta, tai myisi minut Orsinille, tai katkaisisi kurkkuni,
jos hän vain nostaisi sormensa. Oi, tuo oli mainiosti tehty, Adrian --
mainiosti!"
"Kiitos taivaan!" sanoi Adrian tointuen hämmästyksistään, "ette aio
suostua tuohon pimeään esitykseen?"
"Aioko! en tosiaankaan!" sanoi Tapani, heittäytyen jälleen tuolilleen.
"Etkö tiedä minun ikääni, poika? Olen kohta yhdeksänkymmenen vanha
ja olisin todella hullu jos antautuisin sellaisen levottomuuden ja
sekamelskan pyörteesen. Minun tulee säilyttää se, mitä minulla on,
eikä saattaa sitä vaaranalaiseksi tavottelemalla enempää. Eikö paavi
rakasta minua? Antautuisinko hänen kirouksensa vaaralle alttiiksi?
Enkö ole ylimyksistä mahtavin? Olisinko enempi, jos olisin kuningas?
Puhella minun ikäiselleni miehelle tuollaisia loruja! -- se mies on
heikkopäinen. Muuten", jatkoi vanhus alentaen ääntänsä ja katsellen
arasti ympärilleen, "jos olisin kuningas, niin poikani saattaisivat
myrkyttää minut päästäksensä perimään. Ne ovat kelpo poikia Adrian,
kerrassaan. Mutta sellainen kiusaus! -- siihen en heitä johdattaisi;
näissä harmaissa hapsissa on kokemusta! Tyrannit eivät kuole
luonnollista kuolemaa, eivät ikinä! Rutto tuohon ritariin, sen sanon;
hän sai minun jo kylmää hikeä huokumaan."
Adrian tarkasteli tuon vanhuksen kasvoja, jota itsekkäisyys pidätti
rikoksesta. Hän kuulteli hänen loppusanojansa, jotka olivat täynnänsä
tuon ajan synkkää totuutta; ja kun Rienzin ylevä ja puhdas kunnianhimo
vastakohtana välähti hänen mieleensä, hän tunsi ettei hän voinut
moittia sen tulta eikä ihmetellä sen äärettömyyttä.
"Ja sitten", jatkoi ylimys puhuen vakavammin saavutettuaan
mielenmalttinsa, "tuo mies varottaessaan minua paljasti minulle
täydellisesti kaiken tietämättömyytensä valtion tilasta. Mitä arvelet?
hän en oleskellut roskaväen parissa ja pitää sen valjua henkäystä
voimana: niin, hän luulee sanat sotamiehiksi ja käski minun -- minun,
Tapani Colonnan -- pitämään varani -- kenestä, tiedätkös? Et, et
milloinkaan arvaa! -- tuosta irvihampaasta, Rienzistä! entisestä
pilkkakirveestäni! Ha, ha, ha!" ja vanhus nauroi niin että kyyneleet
vierivät pitkin poskia.
"Monet ylimyksistämme pelkäävät sittenkin tuota samaista Rienziä",
sanoi Adrian vakavasti.
"Pelätkööt, pelätkööt! -- niillä ei ole meidän kokemustamme -- meidän
maailman tietoamme, Adrian. Vaiti, poikaseni, -- koska ovat kauniit
sanat ennen kukistaneet linnoja ja voittaneet sotajoukkoja? Rienzi
minun puolestani räysätköön vanhasta Roomasta roskaväelle, se antaa
sille jotakin ajateltavaa ja rähistävää, ja kaikki sen kiukku haihtuu
sanoihin; se polttelisi taloja, ellei se saisi puheita kuulla. Mutta
tästä kerran puhuessamme, minun on myöntäminen, että tuo kirjatoukka
on paisunut hävyttömäksi uuden viran saatuaan: tässä on -- minä sain
tällaisen paperin tänään ennen vuoteelta päästyäni. Olen kuullut että
kaikki ylimykset ovat saaneet samaa röyhkeyttä kokea. Lueppas se", ja
Colonna pisti paperikäärön sukulaisensa käteen.
"Minä sain samallaisen", sanoi Adrian, vilkaisten siihen. "Se on
Rienzin kehotus saapumaan Lateranin P. Johanneksen kirkkoon, kuulemaan
erään vastikään löydetyn levyn selvittämistä. Hän sanoo sen mitä
lähemmin koskevan Rooman menestystä ja nykyistä tilaa."
"Tuo huvittanee suuresti oppineita ja kirjamiehiä. Suo anteeksi,
sukulaiseni, että unhotin sinun mieltymyksesi tuollaisiin; poikani
Gianni on sinun kaltaisesi. Hyvä, hyvä! Tuo on varsin viatonta! Lähde
pois kuulemaan -- se mies puhuu hyvästi."
"Ettekö tekin tule?"
"Minäkö -- rakas poika -- minäkö!" sanoi vanha Colonna aukaisten
silmänsä seljälleen niin ällistyneen näköisenä, ettei Adrian saattanut
olla naurahtamatta oman kysymyksensä typeryyttä.