Nina di Raselli.
"Minä sanon sinulle, Lucia, etten pidä näistä kankaista; ne eivät
sovi minulle. Oletko koskaan nähnyt noin kurjia värejä? -- tämäpä
vasta purppuraa! ja tämä karmosiinia! Miksi annoit sen miehen jättää
ne? Anna hänen viedä ne huomenna muille. Käyttäkööt sellaisia tuolla
puolen Tiberiä asuvaiset signorat, jotka pitävät kaikkea venetsialaista
täydellisenä; mutta minä, Lucia, minä katson omilla silmilläni ja
päätän oman mieleni mukaan".
"Voi rakas neiti", sanoi palvelustyttö, "jos te olisitte suuri signora,
joksi kerran epäilemättä tulette, kuinka arvokkaasti te viihtyisitte
kunniassanne! Santa Cecilia! ei ketään toista naista Roomassa
katsottaisikaan, neiti Ninan ollessa saapuvilla."
"Emmekö opettaisi heille millaista loisto oli?" vastasi Nina. "Voi!
millaisia pitoja me pitäisimme! Etkös katsellut parvelta neiti Giulia
Savellin menneenviikkosia tanssiaisia?"
"Kyllä, signora; ja kun te astuitte saliin helmeisessä ja
hopeanhohtavassa puvussanne, silloinpa kävi humina läpi koko parven, ja
jokainen huusi: 'Savellit ovat saaneet enkelin vieraakseen!'"
"Hyi, Lucia; ole imartelematta tyttö."
"Se on sula totuus, neiti, mutta nepä vasta pidot olivat, eivätkö
olleet? Voi sitä komeutta! -- viisikymmentä karmosiiniin ja kultaan
puettua palvelijaa, ja musiikki soitellen yhtämittaa. Soittoniekat
olivat tuodut Bergamosta. Eivätkö kemut olleet mieleenne? Voi, monta
kaunista sanaa saitte kuulla tuona päivänä, sen takaan!"
"Hoh, hoo! -- en lainkaan, yhden ääni sieltä puuttui, ja se asia pilasi
koko musiikin. Mutta, tyttöseni, jos minä olisin neiti Giulia, enpäs
tyytyisikään noin kehnoihin tanssiaisiin!"
"Vai kehnoihin! Vaikka kaikki ylhäiset sanovat että ne voittivat
Colonnain upeimmat hääpidot. Muuan neapelilainenkin, joka istui
vieressäni ja joka oli ollut nuoren kuningatar Johannan palveluksessa,
hänen naimisiin mennessänsä, sanoi ettei Neapelikaan piisannut".
"Vaikka vaan. En minä Neapelista mitään tiedä: mutta sen minä tiedän
millainen _minun_ hovini olisi ollut, jos minä olisin se, joka en ole
ja joksi en milloinkaan tulekaan! Pitoastiat olisivat kultaa olleet,
maljat reunoihinsa saakka jalokivistä välkkyneet, ei tuumaakaan
karkeata lattiakiveä näkyvissä, kaikki olisi loistanut kullan peitossa;
pihan suihkulähde olisi pulpunnut Idän tuoksuja, paaschini eivät olisi
olleet löntteröitä nuorukaisia, jotka omaa kömpelyyttään punastuvat,
vaan suloisia poikia, Rooman ihanimmista palatseista poimittuja, jotka
vielä eivät olisi kahtatoista vuottaan nähneet; ja mitä musiikiin
tulee, voi Lucia! -- jokaisella soittoniekalla olisi ollut, seppele
päässä ja ansiosta saatu, ja parhain soittaja olisi saanut palkinnoksi,
toisten innostuttamiseksi -- ruusun minun kädestäni. Näitkös
Giulia-neidin hametta? Mitkä värit! ne olisivat sydänpäivän auringon
pimentäneet! -- keltasta ja sinistä ja oranjia ja karmiinia! Voi, hyvät
pyhimykset! -- silmiäni koko seuraavan päivän pakotti!"
"Varmaan Giulia-neiti kadehtii teidän väriaistianne", sanoi mielistelevä
kamarineitsyt.
"Ja mitkä eleet sitten! -- ei rahtuakaan ruhtinaallisuutta! Hän
kuljeskeli pitkin salia hännys aivan kintereillä aina; ja sitten
hän sanoi mielipuolen tavoin nauraen, 'nämät juhlahameet ovat vain
vastuksellista ylellisyyttä.' Mutta sillä, joka suuri on, ei olekaan
juhlahameita; itseäni enkä muita varten minä pukeutuisin! Joka
päivällä olisi uusi hameensa, edellistä uhkeampi; -- joka päivä olisi
juhlapäivä."
"Minusta näytti", sanoi Lucia, "herra Giovanni Orsini peräti
pikiintyneen neitiini."
"Hän, tuo karhu!"
"Olkoon karhu, mutta sillä on kallisarvoinen talja. Hänen rikkautensa
ovat äärettömät."
"Eikä tuo hullu ymmärrä käyttää niitä."
"Eikö hän ollut nuori herra Adrian, jonka kanssa juttelitte pylväitten
luona, jossa musiikki soitteli?"
"Kenties, -- olen unohtanut."
"Olen kuullut ettei moni neiti unohda jalon Adrian di Castellon
armasteluja."
"Siellä oli vaan yksi mies, jonka seura ansaitsee muistamista", vastasi
Nina huolimatta viekkaan palvelustytön viittauksista.
"No kuka hän oli?" kysyi Lucia.
"Vanha avignolainen oppinut!"
"Mitä! tuo harmaapartako? No, signora!"
"Niin", sanoi Niina vakavasti ja murheellisin äänin, "hänen puhuessaan
koko näyttämö katosi silmistäni -- sillä hän puhui minulle _hänestä_."
Tätä sanoessaan signora huokasi syvään, ja kyyneleet kiilsivät hänen
silmissään.
Kamarineitsyt kohotti halveksuen huulensa ja kummastellen katseensa,
uskaltamatta kuitenkaan mitään vastata.
"Aukaise akkuna", sanoi Niina hetkisen kuluttua, Ja anna minulle tuo
paperi Älä sitä, tyttö -- vaan nuot säkeet, jotka eilen lähetettiin
minulle. Kuinka! oletko sinä italialainen, eikä vaistosi sano, että
puhun Petrarcan runoista?'
Istuen avonaisen akkunan ääressä, josta lempeä ja kirkas kuutamo
hiiviskeli sisään, vieressään lamppu, jonka valolta hän oli
kaihtavinaan silmiänsä, vaikka todella koettaen peittää kasvojansa
Lucialta, nuori signora näkyi vaipuneen noihin hempeisin sonetteihin,
jotka silloin saivat Italian päät pyörälle ja sydämet syttymään.
Syntyisin köyhtyneestä perheestä, jota, vaikka se kerskaili
polveutuvansa eräästä Rooman konsulisuvusta, nykyään tuskin saatettiin
lukea jalosukuisten alhaisimpaankaan luokkaan, Nina di Raselli oli
vanhempainsa pilattu lapsi -- epäjumala ja tyranni. Hänen ponteva ja
itsekäs luonteensa sai hänen vallitsemaan siinä, missä hänen olisi
tullut totella; ja niinkuin kaikkina aikoina mielentaipumus voi
irtautua tavoista, hän oli itselleen omistanut ja samassa voittanut
etuoikeutetun riippumattomuuden, vaikka hän eli sellaisessa maassa
ja ilmanalassa, jossa nuoret ja naidut hänen sukupuoltansa yleisesti
ovat kiinnikahlehditut. Hänellä tosin oli enemmän oppia ja neroa, kuin
mitä tavallisesti sen ajan naisten osana oli, ja tarpeeksi kumpaakin,
ollakseen vanhempainsa ihmelapsi; hän oli myöskin saanut osakseen
erinomaisen kauneuden, mitä he enemmän ihailivat, ja lannistumattoman
ylpeyden, mitä he enemmän pelkäsivät -- ylpeyden, jossa oli tuhansia
helliä ja vienoja ominaisuuksia siinä, missä hän rakasti, ja joka
todella hänen rakastaessaan näytti haihtuneen. Kerrassaan turhamainen,
mutta kuitenkin ylevämielinen, järkevä ja kuitenkin intohimoinen;
hänen turhamaisuudessaanko ja komeudessaan oli valtavaa suurellisuutta
-- hänen kiukuttelemisessaan ihanteellisuutta; hänen vikansa olivat
osa hänen loistostaan, ilman niitä hän olisi näyttänyt vähemmän
naiselta, ja jokainen, joka tunsi hänet, arvosteli kaikkia naisia
hän en mukaansa. Vienommat ominaisuudet eivät näyttäneet hänen
rinnallaan hurmaavammilta, vaan mitättömämmiltä. Hänessä ei ollut
tavallista kunnianhimoa, sillä hän oli itsepintaisesti kieltäytynyt
monista liitoista, joita Rasellin tytär tuskin olisi saattanut toivoa.
Rooman ylimysten tietämättömyys ja raaka valta näyttivät hänen
mielestään, joka oli täynnä kunnian runollisuutta sen hekumaa ja suloa,
barbaariselta ja ilettävältä, samassa pelottavalta ja halveksittavalta.
Sentähden hän oli täyttänyt kahdennenkymmenennen vuotensa naimattomana,
mutta ei lemmettömänä. Hänen luonteensa viatkin ylensivät hänen
luomansa lemmen ihannetta. Hän tarvitsi jonkun olennon, jonka ympärille
hänen huikentelevammat ominaisuutensa saattaisivat kokoontua; hän
tunsi, että missä hän rakastaisi, siinä hänen täytyisi jumaloida; --
hänelle ei riittänyt mikään tavallinen epäjumala nöyryyttämään niin
voimallista ja mahtavaa mieltä. Päinvastoin keveämmästä aineesta
muovaeltuihin naisiin verraten, joita hetkisen aikaa haluttaa
tyydyttää suloisen valtansa oikkuja -- kun hän rakasti, hänen täytyi
lakata käskemästä; ylpeyden kerrassaan nöyrtyä jumaloimiseksi. Niin
harvinaisia olivat ne ominaisuudet, joihin hän saattoi kiintyä, niin
vaatimalla vaati hänen ylpeytensä että niitten täytyi olla yläpuolella
hänen omiansa, mutta samanlaatuisia, että hänen rakkautensa ylensi
esineensä Jumalan kaltaiseksi. Tottuneena halveksimaan, hän tunsi
kaiken hekuman, mikä kunnioittamisessa on! Ja jos hänen osansa olisi
oleva tulla yhdistetyksi näin rakastettuun, hänen luontoansa olisi
ylentävä tuo, jonka puoleen hän katsoi. Hänen kauneutensa -- lukija,
jos milloinkaan menet Roomaan, olet Capitolissa näkevä cumaelaisen
Sibyllan kuvan, jota, vaikka sitä usein jäljennetään, ei mikään
jäljennös voi heikostikaan edustaa. Pyydän ettet sekota tätä sibyllaa
toisiin, sillä Rooman taulukokoelmat ovat tulvillaan sibylloita. Se
sibylla, josta minä puhun, on tumma, ja sen kasvoissa itämainen leima;
turbaani ja vaippa, vaikka ne ovatkin loistavat, himmentyvät poskien
uhkuvien, mutta läpikuultavien ruusujen rinnalla: hiukset olisivat
mustat paitsi tuota kultaista hehkua, joka lieventää ne väriksi ja
loistoksi, jota vain etelässä nähdään, ja etelässäkin mitä harvimmin;
kasvojenjuonteet, jos kohta eivät kreikkalaiset, ovat kuitenkin
virheettömät; suu, otsa, uhkeat, erinomaiset piirteet, kaikki on
inhimillistä ja hekumallista, ilme jotakin ylevämpää, vartalo ehkä
sulouden täydellisyyteen, kuvanveistotaiteen suhteisin, Ateenan mallien
herttaisuuteen nähden liian täyteläinen, mutta tuossakin uhkuvassa
viassa löytyy majesteettia. Katsele kauan tuota taulua, se lumoo, se
vallitsee silmän. Sitä katsellessasi joudut viisi vuosisataa taapäin.
Näet edessäsi Nina di Rasellin elävän kuvan.
Mutta nuot kehittyneet ja ylevät ajatukset, joissa Petrarca, olkoon
hän kuinka suuri runoilija tahansa, usein sekottaa turhantapaisuuden
intohimoihin, eivät tuona hetkenä täyttäneet ihanan Ninan mieltä.
Hänen silmänsä eivät olleet suunnatut kirjoitukseen, vaan akkunan
alla olevaan puutarhaan. Vanhoihin hedelmäpuihin ja riippuviin
viiniköynnöksiin loihe kuuvalo; ruohonpäisen mutta huonohoitoisen
nurmikon keskellä pulppusi ja kimalteli kuuvalossa vesi pienoisesta
suihkulähteestä, jonka täydelliset suhteet kertoivat kauan sitten
olleista ajoista. Tuo oli rauhainen ja kaunis näky, mutta sen rauhaa
eikä kauneutta ei ajatellut Nina, erääsen puutarhan synkimpään kohtaan
oli hänen katseensa luotu; siellä olivat puut tiheimmät ja peittivät
näkyvistä Rasellin taloa ympäröivän matalan, mutta vankan muurin.
Nina huomasi oksien liikahtavan ja pensastosta varovaisesti ja hiljaa
hiipivän esiin yksinäisen henkilön, jonka pitkä, synkkä varjo lankesi
ruohostolle. Se lähestyi akkunaa ja äänönen huoahti Ninan nimen.
"Pian, Julia!" huudahti hän, kääntyen palvelustyttönsä puoleen: "pian,
nuoraportaat tänne! hän se on! hän on tullut! Kuinka hidas sinä olet,
riennä tyttö, -- hän saatetaan havaita! Tuolla, -- oi riemua -- oi
riemua! -- Lemmittyni, sankarini, Rienzini!"
"Sinun luonasi!" sanoi Rienzi, astuen huoneesen ja kietoen käsivartensa
hänen puoleksi poiskäännetyn vartalonsa ympärille, "mikä yö on muille,
on päivä minulle."
Tervehdyksen suloiset ensi hetket olivat ohitse; Rienzi istui
lemmittynsä jalkoihin, pää leväten hänen polvillaan -- silmät katsoen
hänen silmiinsä -- kädet käsissä.
"Ja minun tähteni sinä uhmaat nuot vaarat", virkkoi rakastava,
"ilmitulon häpeän, vanhempaisi vihan!"
"Mitä ne ovat sinun vaarojesi rinnalla? Voi taivas, jos isäni tapaisi
sinut täältä, olisit kuoleman oma!"
"Hän pitäisi tuon sitten niin suurena alennuksena, kun sinä, ihana
Nina, joka saattaisit mennä Rooman ylhäisinten avioksi, tuhlaat
rakkautesi plebeijiin -- vaikka hän onkin keisarin pojanpoika."
Ninan ylpeä sydän soveltui hyvin hänen rakastajansa haavoitettuun
ylpeyteen: hän huomasi kivun, joka piili hänen vastauksessaan, vaikka
se huolettomasti lausuttiin.
"Olethan kertonut minulle", hän sanoi, "tuosta suuresta Mariuksesta,
joka ei ollut ylhäisiä, mutta josta mahtavin Colonna ilolla johtaisi
sukuansa, ja tiedänhän että sinä, puhtaana hänen paheistaan, olet
pimentävä Mariuksen maineen!"
"Suloista imartelua, ihana profeeta!" sanoi Rienzi kolkosti hymyillen,
"eivät milloinkaan ole rohkaisevat tulevaisuudenlupauksesi olleet
minulle tervetulleempia kuin nyt, sillä sinulle minä haluan sanoa,
mitä en kenellekään muulle ilmaisisi -- minun sieluni on sortua tuon
ankaran taakan alle, jonka siihen olen sälyttänyt. Minä tarvitsen uutta
rohkeutta, tuon pelottavan hetken lähestyessä, ja sinun sanoistasi ja
katseistasi minä olen sitä ammentava."
"Oi", vastasi Nina, punastuen puhuessaan, "ihana on todellakin osani,
jonka olen ostanut rakkaudellani; ihanaa olla osallinen vaiheistasi,
rohkaista sinua epäilyksessä, kuiskaella toivoa vaarassa."
"Ja voittoriemuni sulostuttaa!" lisäsi Rienzi intohimoisesti. "Oi!
jos tulevaisuus kerran on näille ohimoille painava laakeriseppeleen,
joka isänmaan pelastajalle suodaan, mikä riemu, mikä palkkio on
oleva saada laskea se sinun jalkojesi eteen! Kenties noina pitkinä,
yksinäisinä väsymyksen ja heikkouden hetkinä, jotka täyttävät väliajat
-- raittiin ajatuksen loman, kiihottavan toiminnan käännekohtien
välillä -- kenties olisin horjunut ja laimentunut, ja karkottanut
Rooman unelmanikin, elleivät ne olisi yhtyneet unelmiini sinusta! --
ellen olisi kuvannut itselleni hetkeä, jolloin kohtaloni nostaisi
minut syntyni yläpuolelle; jolloin isäsi ei pitäisi häpeänä antaa
sinua minun syleilyyni, jolloin sinäkin seisoisit Rooman naisten
joukossa muita kaikkia kunniakkaampana, niinkuin olet kauniimpikin; ja
jolloin näkisin tuon komeuden, jota koko sieluni inhoo, käyvän minua
miellyttäväksi ja ja suloiseksi, koska se sinua miellyttää! Niin,
tuo on innostuttanut minua, kun rajummat ajatukset ovat säikähtyneet
tiehensä tarkoitusperäänsä ympäröivistä aaveista. Oi, oma Ninani!
pyhän, voimallisen, kestävän täytyy todella sen rakkauden olla, joka
elää samassa puhtaassa ja ylhäisessä ilmassa, kuin se, joka elähyttää
minun vapauden ja maineen toiveitani."
Tämä oli kieltä, joka vielä enemmän kuin uskollisuuden vakuutukset
ja suloiset ylistykset, jotka puhkeavat sydämen kyllyydestä, oli
sitonut Ninan ylpeän ja huikentelevaisen sielun kahleisin, joihin hän
mielellään suostui. Ehkä kuitenkin, Rienzin poissa ollessa, hänen
heikompi luontonsa kuvaeli hänelle tulevaista voittoriemua, jolloin hän
nöyryyttäisi korkeasukuiset signorat ja pimentäisi Rooman ylhäisten
raa'an ylöllisyyden; mutta hänen läsnäollessaan ja kuunnellessaan
hänen ylevämpää ja jalompaa kunnianhimoaan, joka vielä oli kaikkien
itsekästen tunteitten, paitsi hänen toiveensa, tahrasta vapaa, hänen
korkeimmat harrastuksensa yhtyivät Rienzin suunnitelmiin, hänen
mielensä pyrki samaan korkeuteen, ja hän ajatteli vähemmän omaa
ylennystään kuin Rienzin kunniaa. Hänen ylpeydellensä oli suloista olla
Rienzin salaisinten ajatusten ja rohkeimpien yritysten ainoa uskottu,
nähdä eteensä paljastettuna tuo monimutkainen ja juonitteleva henki,
saada tietoihinsa sekä sen epäilykset ja heikkoudet että sankariuden ja
mahdin.
Ei mikään voinut olla vastakohtaisempaa kuin Rienzin ja Ninan, ja
toiselta puolen Adrianin ja Irenen lempi; jälkimäisessä kaikki oli
nuoruuden unelmaa, haaveilua, tavatonta; he eivät koskaan puhuneet
tulevaisuudesta, he eivät sekottaneet mitään muita toiveita lempeensä.
Vallanhimoa, kunniaa, korkeita maailman pyrinnöitä ei ollut olemassa
heidän yhdessä ollessaan; heidän lempensä oli niellyt maailman,
jättämättä muuta näkyvää auringon alle, kuin itsensä. Mutta Ninan
ja hänen rakastajansa intohimo oli monimutkaisempien luonteiden ja
kypsyneimpien vuosien intohimo; se oli koottu tuhansista tunteista,
joista jokainen oli luonnollisesti erotettu, mutta rakkauden mahtavan
kohdistamisen kautta käännetty yhteen polttopisteesen; heidän puheensa
oli maailmasta; maailmasta he ottivat ravinnon, joka sitä elätti;
heidän puheensa ja ajatuksensa koskivat tulevaisuutta; sen unelmista
ja kuvitellusta kunniasta he tekivät itselleen kodin ja alttarin,
heidän lemmessään oli enemmän järkinäistä kuin Adrianin ja Irenen;
se oli soveliaampi tähän karkeaan maahan; siinä oli myöskin enemmän
myöhäisemmän rautakauden kuohahdusta ja vähemmän ensimmäisen kultaisen
ajan runollisuutta.
"Täytyykö sinun nyt jättää minut?" sanoi Nina, jonka poski ei enää
kääntynyt hänen huulistansa eikä vartalo hänen jäähyväissyleilystään.
"Kuu on vielä korkealla; lyhyen hetken olet vaan suonut minulle."
"Yhden hetken! Voi!" sanoi Rienzi, "on lähes puoliyö -- ystävämme
odottavat minua."
"Lähde sitten, sieluni parempi puoli, lähde; Nina ei hetkeäkään tahdo
pidättää sinua noista korkeammista päämääristä, jotka tekevät sinun
niin rakkaaksi Ninalle. Milloin -- milloin tapaamme toisemme jälleen?"
"Emme", sanoi Rienzi ylpeänä, koko sielunsa hänen otsallaan, "emme
näin varkain, emme! emmekä näin kuin minä olen kohdannut sinua
tuntemattomana, ylönkatsottuna orjana! Kun ensi kerran näet minut, olen
oleva Rooman poikain etupäässä, sen sankarina, sen pelastajana! taikka
--" sanoi hän alentaen äänensä --
"Siinä ei ole _taikkaa_!" sanoi Niina, kietoen käsivartensa hänen
ympärilleen ja hänen innostuksensa valtaamana; "olet oman kohtalosi
lausunut."
"Yksi suutelo vielä, -- jää hyvästi! -- kymmenes päivä huomenesta
valaisee Rooman vapauttamistyön."