Walter de Montrealin kummalliset seikkailut.
Samana iltana ja varhaimpien tähtien vielä loistaessa yli kaupungin
Walter de Montreal, palatessaan yksin Santa Maria del Priorta-nimisen
kirkon yhteydessä olevaan luostariin, (jotka molemmat kuuluivat
hospitaaliritareille ja joista jälkimäisessä Montreal asui) seisahtui
autioitten raunioiden keskelle, jotka olivat hänen polkunsa
varrella. Vaikka hän oli vain hiukan perehtynyt klassillisiin
muistoihin ja paikan entisyyteen, nuot kukistuneen mahtavuuden häntä
ympäröivät todistajat eivät olleet vaikuttamatta häneen; tuo oli
jättiläs-emovainajan mahdottoman suuri luuranko.
"Nyt", hän ajatteli, katsellessaan ympärillään kaikkialla näkyviä
katottomia pylväitä ja sortuneita seiniä, joihin tähtein valo paistoi
kelmeinä ja kuulakkaana, joiden takalolla Frangipanin taistelukuntoiset
linnoitukset uhkaavina kohosivat, puoleksi peittäytyen tummiin lehviin,
jotka versoivat muinaisuuden pyhäköitten ja palatsien keskellä --
luonto pilkaten taiteen haperuutta, "nyt", hän ajatteli, "kirjamiehet
joutuisivat ihmeellisiin ja haaveileviin menneisyyden näkyihin.
Mutta minulle nuot korkean kunnianhimon ja kuninkaallisen loiston
muistomerkit vaan luovat tulevaisuuden kuvia. Rooma elpynee vielä,
seitsenkukkulaisine kruunuineen, tuo voimakkaimman käden ja rohkeimman
soturin ryöstösaalis, mutta ei omien kunnottomien lastensa, vaan
vieraan rodun uudistaman veren kautta. Wilhelm Äpärä saattoi tuskin
saada reippaista Englannin pojista niin helppoa voittoa, kuin Walter
Jalosukuinen saanee noista Rooman kuohilaista. Ja kumpi vallotus olisi
kunniakkaampi -- raakalaissaari vaiko maailman pääkaupunki? Pieni askel
on kenraalista podestaksi -- pienempi askel podestasta kuninkaaksi!"
Näin pohtien hurjaa, mutta ei aivan pilvenperäistä kunnianhimoaan,
Montreal kuuli nopsaa, kevyttä astuntaa ruohostosta ja katsahtaessaan
ylös, hän huomasi pitkän naishenkilön laskeutuvan alas pitkin monien
luostarien peittämää kukkulan rinnettä kohden Aventinin juurta. Hän
varasi askeleitaan pitkällä sauvalla ja liikkui niin kimmoisasti ja
pystyisenä, että kun hänen kasvonsa tähtien valossa tulivat näkyviin,
oli hämmästyttävää huomata niitten olevan vuosien kuluttamat --
ankara, jyrkkä muoto, kuihtunut, syvään uurrettu, mutta jonkinlainen
säännöllisyys ulkopiirteissä.
"Armias Neitsyt!" huusi Montreal säikähtäen, kun nuot kasvot kiiluivat
häneen, "onko mahdollista? Se on hän! -- se on --"
Hän syöksähti eteenpäin ja seisahtui aivan vanhuksen eteen, joka näytti
yhtä hämmästyneeltä, vaikka pelästyneemmältä nähdessään Montrealin.
"Olen vuosia etsinyt sinua", virkkoi ritari katkaisten ensiksi
äänettömyyden, "vuosia, pitkiä vuosia -- omatuntosi sanokoon sinulle
miksi."
"_Minunko_, mies verinen!" huusi vaimo, vavisten raivosta tahi pelosta,
"uskallatko _sinä_ puhua omasta tunnosta? _Sinä_ raiskaaja, ryöväri
-- elinkeinoltasi murhamies! Sinä ritariutesi ja syntysi häpeä!
Sinä, jolla on puhtauden ja rauhan risti rinnassasi! Sinäkö puhut
omastatunnosta, tekopyhä! -- sinäkö?"
"Vaimo -- vaimo!" sanoi Montreal rukoillen ja melkein pelästyen tuon
heikon vanhuksen tulista kiukkua, "olen ollut pattoinen sinua ja omiasi
vastaan. Mutta muista monet puoleni! varhainen rakkauteni kovaonniset
esteet -- varomaton valani -- vastustamaton kiusaus! Kenties",
hän lisäsi ylpeämpänä, "kenties minulla vielä on voimaa sovittaa
erehdykseni ja haarniska ylläni P. Pietarin seuraajalta, jolla on valta
sekä päästää että sitoa, saada -- --"
"Luopio ja kadotettu!" keskeytti vaimo, "haaveksitko väkivallan voivan
ostaa lunastusta tahi että milloinkaan voisit sovittaa menneisyyttäsi?
Jalo nimi häväistynä, isän sydän murrettuna, kirous kuolevan huulilla!
Niin, tuo kirous, minä kuulen sen nyt, se soi hirvittävänä korvissani,
niinkuin silloin, kun vaalin hänen tomuansa, josta henki teki lähtöä.
Se on takertunut sinuun -- se ahdistaa sinua -- se on haarniskasi
lävistävä -- se on musertava sinut valtasi kukkulalla! Nero hukkaan
joutunut -- kunniantunto sammunut -- katumus tekemättä -- elämä
väkivaltaa, kuolema häpeää -- surmasi rikostesi sikiö! Tähän, tähän
vanhuksen kirous sinut tuomitsi! _Ja sinä olet tuomittu!_"
Nämät sanat pikemmin kiljuttiin kuin lausuttiin, ja puhujan säkenöivät
silmät, kohotettu käsi ja laajentunut vartalo -- aika -- ympäröivien
raunioiden yksinäisyys -- kaikki vaikuttivat, että tuo kauhistava
kirous sai ennustuksen luonteen. Soturi, jonka pelotonta rintaa vastaan
sadat keihäät tehottomina olivat taittuneet, lankesi kauhistuneena ja
masentuneena maahan. Hän tarttui raivostuneen syyttäjän hameenliepeesen
ja huusi tukahutetuin ja ontoin äänin: "Säästä minua, säästä minua!"
"Säästääkö sinua!" sanoi heltymätön vanhus; "säästitkö _sinä_
milloinkaan miestä vihassasi, tahi naista himossasi! Voi, matele
maassa, ryömi - ryömi! -- villi petohan oletkin, jonka silonen nahka
ja kaunis karva ovat soaisseet varomattomat näkemästä kynsiä, jotka
viiltävät ja hampaita, jotka raatelevat; -- ryömi, niin vanhan ja
voimattoman jalka tallaa sinua!"
"Velho!" huusi Montreal äkkinäisen raivon ja mielettömän ylpeyden
päästessä valtaan, ja hypähtäen pystyyn täyteen mittaansa. "Peikko!
Olet mennyt rajojen yli, joihin asti kärsivällisyyteni, muistaen ken
olet, sinun päästi. Olin melkein unohtaa että sinä olet ottanut minun
osani -- minä olen syyttäjä! -- Vaimo! tuo poika, -- älä vapise, puhu
suoraan, älä valehtele, -- sinä olit varas!"
"Sinä minulle neuvoit, kuinka varastaa --"
"Luovuta -- anna takasin hän!" keskeytti Montreal, polkien maahan niin
voimakkaasti, että marmorijäännösten pirstaleet murskaantuivat hänen
rautaisen kantapäänsä alla.
Vaimo ei paljoa peljästynyt kiivautta, joka olisi Italian julmimman
soturin saanut vapisemaan; mutta hän ei heti vastannut. Hänen
kasvojensa luonne muuttui intohimosta vakavan, tarkan ja kolkon
miettimisen ilmeeksi. Vihdoin hän vastasi Montrealille, jonka käsi
oli siirtynyt miekan kahvaan, enemmän pitkän tottumuksen vaistosta,
suututtuaan, tahi kun häntä vastustettiin, kuin verenvuodatuksen
aikomuksesta; tähän, vaikka hän olikin kiivas ja kostonhimoinen, hän
oli kykenemätön vastustaessaan naista -- kaikkein enemmän tuota, joka
oli hänen edessään.
"Walter de Montreal", sanoi hän, ääni niin tyynenä, että se melkein
kuului sääliväiseltä, "tuo poika ei ole luullakseni koskaan tuntenut
veljeä eikä sisarta, tuo ainoa lapsi, kerran ylhäistä ja mahtavaa
sukua sekä isän että äidin puolelta, vaikka nyt kumpaiseltakin häpeään
joutunut -- miksi olet niin kärsimätön? kohta saat kuulla pahimman --
tuo poika on kuollut!"
"Kuollut!" kertoi Montreal hypähtäen ja käyden kalpeaksi, "kuollut --
ei, ei, -- älä sano tuota! Hänellä on äiti -- sinä tiedät että hänellä
on! -- lempeä, hellä, huolehtiva, toivova äiti! -- eihän? -- ei, hän ei
ole kuollut!"
"Voitko heltyä äitiä muistellessasi?" virkkoi vanhus, nähtävästi
provencelaisen äänen liikuttamana. "Mutta ajattele, eikö ole parempi
että hauta on pelastanut hänet elämästä, joka on täynnä irstaisuutta,
verenvuodatusta ja rikosta? Parempi nukkua Jumalassa kuin valvoa
pahojen seurassa."
"Kuollut?" kertoi Montreal; "kuollut! -- armaani niin nuorena, -- nuot
silmät -- äitinsä silmät -- niin varhain suljetut?"
"Onko sinulla muuta sanottavaa? Näkösi pelottaa naisellisuuden
sielustani! -- anna minun lähteä."
"Kuollut! uskonko sinua? vai ilkutko minulle? Olet lausunut sinun
kirouksesi, kuule minun varotustani: -- jos tämän olet valehdellut,
viimeinen hetkesi on kauhistava sinua, ja kuolinvuoteesi on oleva
epätoivoisen kuolinvuode!"
"Sinun huulesi", vastasi vaimo halveksuvasti hymyillen, "paremmin
soveltuvat riettaita lupauksia lausumaan onnettomille neidoille, kuin
uhkausta, joka kuuluu painavalta vaan sen tullessa hyvän suusta.
Hyvästi!"
"Seis, heltymätön vaimo, seis! -- missä hän lepää? Messuja
veisattakoon! papit rukoilkoot! -- isän patot älköön langetko tuohon
pienokaiseen!"
"Florensissa!" vastasi vaimo hätäisesti. "Mutta kiveä ei ole
merkitsemässä kuolleen hautaa. Poikavainajalla ei ollut nimeä!"
Odottamatta muita kysymyksiä vaimo lähti jatkamaan matkaansa; ja tiheä
vehmasto ynnä polun mutkallisuus pian riistivät hänen pahaenteisen
haahmonsa tuolta autiolta maisemalta.
Montreal, jäätyään yksin vaipui syvään ja raskaasti huoaten maahan;
hän peitti kasvonsa käsillään, ja hänen murheensa puhkesi valloilleen.
Hänen rintansa kohoili, hänen koko runkonsa tärisi, hän itki ja nyyhki
ääneensä kaikin sellaisen miehen pelottavin rajuuksin, jonka intohimot
ovat voimalliset ja hurjat, mutta jolle murheen syvyys yksin on outo ja
vieras.
Hän oli melkoisen ajan näin suunniltaan ja masentuneena, alkaen
vähitellen tyyntyä, sen mukaan kuin kyyneleet huojensivat hänen
mielentilaansa, ja hän lopuksi oli pikemmin kolkkojen haaveilujen
kuin synkän murheen vallassa. Kuu oli korkealla, ja aika myöhäinen,
kun hän nousi. Enää ei paljon mielenliikutuksen merkkiä näkynyt
hänen kasvoillaan, sillä Walter de Montreal ei ollut niitä miehiä,
joissa suru pääsee viipymään tai jotka murhe painaa tuohon ainaiseksi
juurtuneesen synkkämielisyyteen, mikä pimentää ne, joiden tunteet
ovat kestävämmät, mutta liikutus vähemmän myrskyinen. Hänen olivat
tosiranskalaisen luonteen alkuaineet, vaikka liioiteltuina: hänen
totisimpiin ja syvimpiin ominaisuuksiinsa yhtyi huikentelevaisuutta ja
epävakaisuutta; hänen terävän älynsä teki usein oikku mitättömäksi,
hänen ääretön kunnianhimonsa sai väistyä jonkun turhamaisen kiusauksen
tieltä, ja hänen kimmoinen, eloisa ja ylevämielinen luontonsa oli
uskollinen vaan sodan kunnianpyynnille, uskaltavan ja myrskyävän
elämän runollisuudelle sekä tuon hellän intohimon vaikutelmille, jonka
väristystä paitsi ei mikään ritariuden kuva ole täydellinen, ja jossa
hän saattoi osottaa tunnetta, hellyyttä ja kuuliasta hartautta, minkä
tuskin olisi luullut soveltuvan hänen rajattomaan kevytmielisyyteensä
ja säännöttömiin elintapoihinsa.
"No niin", hän sanoi, nousten verkalleen pystyyn, ja käärittyään viitan
ympärilleen jatkoi matkaansa, "_itseäni_ ei tuo murhe kossut. Mutta
tuska on mennyttä ja pahin on tunnettu. Takasin nyt niihin seikkoihin,
jotka eivät koskaan kuole -- levottomiin toimiin ja hurjiin yrityksiin.
Tuon ämmän kiro vertani vielä hyytää ja tässä yksinäisyydessä on
jotakin pelottavaa ja kamalaa. Hei! mikäs valon välke tuo on?"
Valo, jonka Montrealin silmä äkkäsi, oli melkein tähden näköinen,
tuskin suurempi, mutta punertavampi ja loimottavampi. Itsessään siinä
ei ollut mitään tavatonta; se olisi saattanut näkyä joko luostareista
tahi mökkilöistä. Mutta se loisti siltä puolelta Aventiniä jossa ei
ollut elävien asunnoita, vaan ainoastaan tyhjiä raunioita ja sortuneita
pylväskäytäviä, joiden muinaisten asukasten nimetkin ja muistot olivat
kuolleet. Huomatessaan sen, Montrealista alkoi tuntua hiukan oudolta,
sen luodessa kirkkaan valonsa kolkkoon maisemaan, sillä hän ei ollut
aikansa taika-uskosta vapaa, ja parhaallaan oli juuri aaveitten
ja henkien kummittelemisen hetki. Mutta pelko, tämän tahi tulevan
maailman, ei pystynyt kauvoja häiritsemään paatuneen rauhanrikkojan
mieltä, ja hetkisen epäröittyään hän päätti poiketa tieltään tutkimaan
ilmiön syytä. Tietämättään tuo sotaisa barbaari suuntasi kulkunsa
poikki mainehikkaan tahi pahamaineisen Isiksen temppelin sijan, jossa
kerran oli vietetty noita hurjia yöjuhlia, joista Juvenaali kertoo,
ja saapui vihdoin erään tiheän, synkän pensaston luo, jonka keskellä
olevasta aukosta tuo salaperäinen valo loisti. Tunkeutuen läpi sakean
vesakon, soturi huomasi edessään laajat, harmaat ja katottomat
rauniot, joitten sisältä kuului epäselvää, matala-äänistä puhetta.
Akkunantapaisesta aukosta, kymmenkunta jalkaa maasta, purkautui
valo yli sankkavarjoisen nurmen, virraten viereiseen, ränstyneesen
pylväskäytävään. Provencelainen seisoi, siitä tietämättään, itse
temppelin muinoin pyhittämässä paikassa: Vapauden pylvässalissa ja
kirjastossa (Rooman ensimmäisessä yleisessä kirjastossa). Raunioiden
seinä oli lukemattomien köynnösten ja villien pensaskasvien peitossa,
eikä Montreal tarvinnut suurta notkeutta kavutakseen näiden avulla
aukon kohdalle ja tuuheitten lehvien peittämänä hänen sopi katsella
sisään. Hän näki pöydän, jolla paloi vahakynttilöitä, niiden keskellä
oli ristiinnaulitun kuva, paljastettu väkipuukko, aukaistu paperikäärö
ja vaskinen malja. Satakunta pitkiin viittoihin puettua miestä, mustat
naamarit silmillä seisoi liikkumatta ympärillä; ja yksi muita pitempi,
ilman salapukua ja naamaritta -- jonka kalpea otsa ja synkät piirteet
näyttivät tuossa valaistuksessa vielä kalpeammilta ja synkemmiltä
tuntui lopettavan tovereilleen pitämäänsä puhetta.
"Niin", hän sanoi, "Lateranin kirkossa minä viimeisen kerran vetoan
kansaan. Paavin vikaarin kannattamana, itse paavin virkamiehenä, minä
olen näyttävä että uskonto ja vapaus -- marttyyrit ja sankarit -- ovat
liittyneet yhteen. Tämän perästä sanat ovat turhia, toiminnan täytyy
alkaa. Tämän ristiinnaulitun kuvan nimessä minä panen uskoni, tämän
terän kautta minä pyhitän elämäni Rooman uudestasyntymisen hyväksi!
Ja te (silloin ei tarvita naamareita eikä kaapuja! )torventoitotuksen
kuullessanne ja yksinäisen ratsastajan nähdessänne, te vannokaa
kokoutuvanne Tasavallan lipun juurelle ja vastustavanne sortajan aseita
-- sydämestänne ja sielustanne, henkeen ja vereen, kuoleman pelotta ja
niin totta kuin toivotte lunastusta!"
"Me vannomme -- me vannomme!" huusi jokainen ääni ja joukko tunkeutui
kohden ristiä ja asetta. Vahakynttilät peittyivät tungokseen, eikä
Montreal saattanut nähdä juhlallista toimitusta eikä kuulla valankaavan
kuisketta. Mutta hän saattoi arvata ettei sen ajan salaliittojen
tavallisia menoja -- joiden mukaan jokaisen salaliittolaisen oli
vuodattaminen muutamia pisaroita omaa vertansa, merkiksi siitä,
että itse elämäkin oli yritykselle pyhitetty -- tässäkään jätetty
noudattamatta, sillä joukon jälleen hajaantuessa sama henkilö, joka
äskenkin oli puhunut kokoontuneille, nosti ylös maljan molemmin käsin
-- jolloin hänen vasemmasta, paljastetusta käsivarrestaan veri verkkaan
tipahteli maahan -- ja lausui juhlallisin äänin, silmät ylöspäin
nostettuina:
"Temppelisi raunioitten keskellä, oi Vapaus! me roomalaiset pyhitämme
sinulle tämän juomauhrin! Me, joita mitkään väärät ja valheelliset
jumalat eivät tue eivätkä innostuta, vaan sotajoukkojen Herra ja Hän,
joka alas maahan astuttuaan, ei kääntynyt keisarien eikä ruhtinasten,
vaan halpojen kalastajien ja maamiesten puoleen -- valiten alennetuista
ja köyhistä ilmestyksen lähettiläitä."
Sitten kääntyen äkkiä seuralaisiinsa ja kasvojen ilme kummallisesti
vaihdellen, juhlallisesta hartaudesta sotaiseen ja hehkuvaan
innostukseen kirkastuen, hän huusi korkealla äänellä: "Kuolkoon
tyrannius! Eläköön tasavalta!" Tämän käänteen vaikutus oli pelottava.
Jokainen kuin tahdottomasti ja vastustamattomasta pakosta tarttui
miekkaan, kertoen nuot sanat; muutamat tempasivat ne tupestaan,
ikäänkuin valmiina heti ryhtymään toimeen.
"Olen nähnyt tarpeeksi, nyt ne eroavat", sanoi Montreal itsekseen,
"ja tahtoisinpa ennen kohdata tuhansien suuruisen sotajoukon, kuin
puoltakaan tusinaa tuollaisia tulistuneita innottelijoita -- ja minä
tässä huomattuna". Hän laskeutui maahan ja hiipi tiehensä, ja keskiyön
hiljaisuudessa vielä hänen korviinsa kuului tukahutettu huuto: --
_"Kuolkoon tyrannius! -- Eläköön tasavalta!"_