Karkea henki heräjää, joka sittemmin poistaa lumouksen.
Sillä aikaa kuin tuo eloisa näytelmä näyteltiin Capitolin edustalla,
sen sisällä, eräässä palatsin huoneustossa, istui tämän kiihotuksen
syy ja alkuunpanija. Äänettömien kirjuriensa seurassa Rienzi näkyi
antautuneen kutsumuksensa kärsivällisyyttä kysyviin, perinpohjaisiin
valmistuksiin. Kun väkijoukon murina ja humu, huudot ja melske
vyöryivät hänen huoneesensa, hän ei näyttänyt pitävän niistä väliä
eikä hetkeksikään nousevan työstään. Koneen järkähtämättömin
säännöllisyyksin hän merkitsi isoon kirjaansa aikansa selvillä ja
siroilla kirjaimilla noita langettavia lukuja, jotka paremmin kuin
pitkät puheet ilmaisivat hänelle kansan kärsimät petokset ja antoivat
hänen käteensä tosi-asiain aseen, jota vääryyden on niin vaikea
sivuuttaa.
"Sivu 2, nidos B", sanoi hän asioitsijan tyynellä äänellä
kirjureilleen, "katsokaapas suolaverotuloja; osasto N:o 3 -- hyvä,
hyvä. Sivu 9, nidos D minkä summan on Vescobaldi, kantomies,
ilmottanut? Mitä! kaksitoistatuhatta floriinia? -- ei enempää --
tunnoton konna!" (Tässä kuului ulkoa korkea huuto "Pandulfo -- kauan
eläköön Pandulfo!") "Pastrucci, ystäväni, pääsi pyörii; kuuntelet tuota
melua -- oleppas hyvä ja laske vaan summat niinkuin käskin. Santi,
paljonko Antonio Tralli on jättänyt sisään?"
Keveä kolkutus kuului ovelta, ja Pandulfo astui sisään.
Kirjurit jatkoivat työtänsä, pikaisesti katsahtaen kalpeaan,
kunnianarvoiseen tulijaan, jonka nimi heidän suureksi kummastukseksensa
näin oli käynyt kansan huudoksi.
"Hei, ystäväni", sanoi Rienzi varsin tyynenä ääneltään, mutta käsi
vavisten huonosti hillittyä liikutusta, "tahdotte puhua kanssani
kahdenkesken, niinhän? hyvä, hyvä -- tätä tietä." Näin sanoen hän
talutti vieraan pieneen, virastohuoneen peräiseen kammioon, sulki
huolellisesti oven ja antautuen luonteensa tavalliseen kiihkeyteen,
hän tarttui Pandulfon käteen: "Puhu!" hän huusi, "ymmärsivätkö
tulkitsemisen? -- selvititkö sen tarkoin ja kyllin tuntuvasti? --
painuiko sen syvään heidän sieluihinsa?"
"Kyllä, P. Pietari nähköön, kyllä!" vastasi oppinut, jonka
itseluottamus oli paisunut hänen äskeisestä havainnostaan, että hänkin
oli puhuja -- aran miehen ääretön mielihyvä. "He nielivät selityksen
joka sanan; he olivat ytimiinsä saakka liikutettuja -- saattaisit
vaikka tänä samaisena hetkenä johtaa heidät taisteluun ja nähdä heidät
sankareina. Mitä tuohon karskiin seppään tulee --"
"Mitä! Cecco del Vecchio?" keskeytti Rienzi, "voi hänen sydämensä on
metalliin valettu -- entäs hän?"
"Niin, hän tarttui vaatteeni liepeesen, astuessani alas puhujalavalta
(voi, olisit nähnyt minut! -- _por fede_ minulla oli aivan sinun
manttelisi -- minä olin toinen _sinä_!) ja sanoi itkien kuin lapsi,
'voi signor, minä olen vaan köyhä mies ja halpa-arvoinen, mutta jos
tämän ruumiin jokainen veripisara olisi elämä, minä antaisin sen
isänmaani edestä!'"
"Urhea mies", sanoi Rienzi liikutettuna; "olisi Roomalla edes
viisikymmentä sellaista! Ei kukaan ole tehnyt meille enempää hyvää
omassa piirissään kuin Cecco del Vecchio."
"Jo hänen kokoansakin he pitävät turvanaan!" sanoi Pandulfo. "Se kuuluu
joltakin kun tuollainen suuri poika laskettelee suuria sanoja."
"Eikö noussut ääniä taulua ja sen tarkotusta vastaan?"
"Ei ainoatakaan."
"Aika on siis melkein ehtinyt, -- parin päivän paiste vielä, niin
hedelmät ovat koottavat. Aventini -- Laterani, -- ja sitten _pasuunan
äänen kuulette_!" Tämän sanottuaan Rienzi, käsivarret ristissä ja
silmät alas luotuina, näytti vaipuneen aatoksiin.
"Mutta olinpa melkein unohtaa kertoa sinulle", sanoi Pandulfo, "että
rahvas olisi tahtonut tunkeutua tänne, niin kiihkeästi halusi se nähdä
sinua, mutta minä sain Cecco del Vecchion nousemaan puhujalavalle ja
kömpelöllä tavallaan selittämään sille että olisi nykyään sopimatonta
niin suurissa joukoin rynnätä luoksesi, sinulla kun on Capitolissa
paljon toimitettavia, valtiollisia ja hengellisiä asioita. Teinkö
oikein?"
"Aivan oikein, oiva Pandulfo."
"Mutta Cecco del Vecchio sanoo että hänen pitää tulla suutelemaan
kättäsi, ja sinun tulee odottaa häntä siksi, kun hän huomaamatta pääsee
pujahtamaan väkijoukosta."
"Hän on tervetullut!" sanoi Rienzi puoleksi tietämättään, ollen vielä
mietteisiinsä vaipuneena.
"Ja katsos! tuossa hän onkin" -- kun joku kirjureista ilmoitti sepän
tulon.
"Laske hänet sisään!" sanoi Rienzi istuutuen rauhallisesti.
Kookkaan sepän ollessa Rienzin pateilla, Pandulfoa huvitti tarkastella
hengen ihmeteltävää valtaa aineen yli. Tuo pelottava, itsepintainen
jättiläinen, joka kaikissa kansan melskeissä kohosi vertaistensa
yläpuolelle, jonka ympärille muut kokoontuivat turvaa etsien, jonka
jäntereet olivat kiveä, hermot rautaa, -- seisoi punastuen ja
vapisevana tuon järjen edessä, joka melkein oli luonut hänen omansa,
niin oli Rienzin kaunopuhelias henki sytyttänyt tuon kipinän, joka
siihen saakka oli kytenyt tuossa karkeassa povessa, ja vireillä pitänyt
sitä. Ja se todellakin, joka ensiksi herättää orjassa vapauden tunnon
ja hengen, pääsee niin lähelle kuin ihmiselle on sallittu, lähemmäksi
kuin filosoofi, lähemmäksi kuin runoilijakin, tuota Jumalan suurta
luopaa ominaisuutta! Mutta jos povi on viljelemätön, lahja antajaansa
kirota saattaa; ja se joka yht'äkkiä astuu orjuudesta vapauteen,
saattaa yhtä nopeasti muuttua vapaasta konnaksi.
"Käy peremmäksi ystäväni", sanoi Rienzi hetken vaitiolon perästä; "minä
tiedän kaikki, mitä olet tehnyt ja tahtoisit tehdä Rooman hyväksi. Sinä
olet sen parhaimpiin päiviin ansiollinen ja olet syntynyt näkemään
niitten palajamisen."
Seppä lankesi Rienzin jalkoihin, joka, nostaakseen ylös häntä, ojensi
kätensä, johon Cecco del Vecchio tarttui, kunnioittaen sitä suudellen.
"Tuo suutelo ei petä", sanoi Rienzi hymyillen; "mutta nouse ylös,
ystäväni, -- tuo asento on tuleva vain Jumalalle ja hänen pyhillensä."
"Se on pyhä, joka auttaa meitä hädässä!" älähti seppä, "ja sitä ei ole
kukaan tehnyt niinkuin sinä olet. Mutta koska", hän lisäsi, alentaen
äänensä ja iskien kiinteästi silmänsä Rienziin, niinkuin se, joka
odottaa merkkiä, paiskatakseen korvapuustin, "koska -- koska teemme
tuon suuren ponnistuksen?"
"Olet puhunut kaikille reippaille miehille naapuristossasi -- ovatko he
kaikki valmiina?"
"Elämään tahi kuolemaan, niinkuin Rienzi käskee."
"Minä tahdon luettelon -- lukumäärän -- nimet -- talot ja ammatin, ensi
yönä!"
"Saamasi pitää."
"Joka miehen tulee omakätisesti kirjoittaa nimensä tahi puumerkkinsä."
"Tahtosi on tapahtuva."
"Ja kuule, käy Pandulfo di Guidon taloon tänä iltana, auringon
laskiessa. Häneltä saat tietää, missä ensi yönä olet tapaava muutamia
rohkeita miehiä; -- sinä olet ansiollinen heidän joukkoonsa luettaa.
Olet varmaan tuon tekevä!"
"Pyhien portaitten nimessä! Olen laskeva hetket siihen asti", sanoi
seppä, tummat kasvot kirkastuen hänelle osotetun luottamuksen
ylpeydestä.
"Sillävälin pidä silmällä naapureitasi; älä anna ainoankaan laimentua
tahi käydä arkamieliseksi, -- sinun ystävistäsi ei ainoastakaan saa
tulla petturia."
"Kurkut poikki siltä mieheltä, vaikka hän olisi oman äitini poika,
jonka huomaan liittolaisistamme horjuvan!" sanoi hurja seppä.
"Ha, ha!" lausui Rienzi, nauraen tuota kummallista naurua, joka oli
hänelle ominaista; "ihme! ihme! kuvataulu puhuu jo!"
* * * * *
Oli jo melkein hämärä kun Rienzi lähti Capitolista. Sen muurien
edustalla oleva tilava aukea oli tyhjä ja hiljainen, ja tarkoin
viittaansa kietoutuneena hän kulki mietiskellen eteenpäin.
"Olen kiivennyt melkein huipulle", hän tuumiskeli, "ja näen nyt kuilun
ammottavan edessäni. Jos en onnistu, mikä putoaminen! Isänmaani
viimeinen toivo sortuu kanssani. Ei ylimys milloinkaan ole nouseva
ylimystä vastaan. Ei milloinkaan ole toisella plebeijillä oleva sitä
tilaisuutta ja valtaa, kuin minulla on! Rooma on sulkeutunut minuun
yhteen elämään. Kaikkien aikojen vapaus on kiintynyt korteen, jonka
tuulikin saattaa juuriltaan temmaista. Mutta oi kaitselmus! Olethan
määrännyt ja merkinnyt minun suuriin tekoihin. Kuinka askel askeleelta
olet johtanut minua tähän suurenmoiseen työhön! Kuinka jokainen hetki
on valmistanut seuraajansa. Mutta kuitenkin mikä vaara! jos epävakainen
kansa, orjuuden nöyryyttämä, vaan horjuu käännekohdassa, minä olen pois
pyyhkäisty!"
Puhuessaan hän nosti ylös silmänsä, ja katso, hänen edessään hämärän
ensimmäinen tähti loisti rauhallisena Tarpeijan kallion louhittuihin
röykkiöihin. Tuo ei ollut suotuisa enne, ja hänen sydämensä sykki
nopeammin, kun tuo synkkä ja autio möhkäle näin äkkiä aukeni hänen
katseilleen.
"Hirvittävä muistomerkki", ajatteli hän, "mitä pimeitä loppukohtauksia,
mitä tuntemattomia suunnitelmia olet ollut todistamassa! Kuinka monen
yrityksen, josta historia on mykkä, olet nähnyt päätettävän? Mistä
me tiedämme, olivatko ne rikoksellisia vai oikeudenmukaisia? Mistä
tiedämme, ehkä näin petturiksi tuomittua, jos hän olisi onnistunut,
olisi kuolemattomaksi vapauttajaksi ylistetty? Jos minä kukistun,
kuka on kirjoittava aikakirjani? Joku kansastako? voi! se on sokea ja
tietämätön, siinä ei ole ainoatakaan, joka voisi vedota jälkimaailmaan.
Joku patriiceistako? mihin karvaan minä silloin kuvataan! Ei
hautapatsastani ole kohoava pirstaleitten keskeltä; ei kenenkään käsi
sirota kukkia haudalleni! Kaikki muinaisen kunnian ja maineen näkyni
ovat synnyttäneet vaan ikuisen herjauksen kirouksen."
Näin mietiskellen käännekohdassa tuota suurenmoista yritystä, johon hän
oli pyhittänyt itsensä, Rienzi jatkoi matkaansa. Hän saapui Tiberin
rannalle ja pysähtyi hetkiseksi sen tarunomaisen juoksun ääreen, johon
purppurainen ja tähtikirkas taivas loi syvään valonsa. Hän kulki sillan
poikki, joka johti Trasteveren kortteliin, minkä ylpeät asukkaat
vielä kerskaavat olevansa muinaisten roomalaisten ainoita todellisia
jälkeläisiä. Hänen askeleensa kävivät nopeammiksi ja keveämmiksi,
kirkkaampia, jos kohta ei yhtä suuremmoisia ajatuksia tulvaili hänen
rinnassaan, ja kunnianhimo sai hetkeksi uinahtaa sekä luovuttaa hänen
rasitetun mielensä hellemmän tunteen haltuun.