"Kun kansa näki taulun, niin jokainen ihmetteli."
Kauppatorille, aivan Capitolin edustalle, oli kokoontunut suuri
väkijoukko. Jokainen koetti päästä toisensa edelle ja tavoitella erästä
paikkaa, jonka ympärillä taajimmin tunkeiltiin.
"Corpo di Dio!" sanoi eräs tavattoman suurirunkoinen mies, tunkien
eteenpäin aimo laivan lailla, joka halkaisee ärjyvät aallot oikealle
ja vasemmalle, keulastansa, "tämäpä kuumaa työtä; mutta mitä Pyhän
Äidin nimessä te noin tunkeilette? Ettekö näe, herra Ribald, että oikea
käsivarteni on estetty, kääritty ja kapaloittu, niin että olen saamaton
kuin rintalapsi, ja sentään puskette minua kuin vanhaa seinää."
"Voi Cecco del Vecchio; -- hyvä mies, me teemme tietä sinulle -- olet
liian pikkunen ja heikko väkijoukossa mihinkään pääsemään. Tule minun
turviini!" sanoi muuan neljän jalan pituinen kääpiö, katsellen ylös
jättiläiseen.
"Todella", sanoi pelottava seppä silmäillen ympärillään olevaa
rahvasta, joka ääneensä nauroi kääpiön tarjoumusta, "me kaikki
tarvitsemme turvaa, suuret ja pienet. Mitä te nauratte apinat? -- te
ette kumminkaan ymmärrä vertauksia."
"Ja sentään olemme tulleet vertausta katsomaan", sanoi joku joukosta
hymyillen.
"Hyvää päivää, signor Baroncelli", vastasi Cecco del Vecchio, "te
olette kunnon mies ja rakastatte kansaa; tekee sydämelle hyvää nähdä
teitä. Mistä kaikki tämä melu?"
"Kun paavin notaari on asettanut suuren kuvataulun torille, ja
katselijat sanovat sen tarkottavan Roomaa; ja he hautovat aivojaan,
tänä kuumana päivänä, saadakseen arvoituksen selville."
"Ohoh!" sanoi seppä hyökäten eteenpäin niin kiivaasti, että puhuja jäi
kauas jälelle; "jos Cola di Rienzillä on tekemistä tuossa asiassa, minä
murran vaikka kalliot, päästäkseni perille."
"Paljon me kuvista kostumme", sanoi Baroncelli ivallisesti ja
kääntyi vierikumppaneihinsa, mutta kun ei kukaan kuullut häntä, tuo
kansanyllyttäjä, mukamas, alkoi suutuksissaan pureskella huultansa.
Puoleksi tukahutettuja valituksia ja kirouksia kuului sivulle
työnnettyjen miesten suusta sekä kovaäänistä torumista ja kimakoita
huudahduksia naisten puolelta, joitten hameita ja päähineitä ei
suuria surkeiltu, kun roteva seppä raivasi tiensä eräälle kahleilla
ympäröidylle aukealle paikalle, jonka keskelle oli asetettu mahdottoman
suuri kuvataulu.
"Kuinka se on tuohon tullut?" huudahti joku; "minä olin ensimmäisinä
torilla."
"Me äkkäsimme sen siinä päivän koettaessa", sanoi eräs hedelmäinmyyjä,
"eikä ketään ollut saapuvilla."
"Mutta mistä päätätte Rienzin olevan tuossa osallisena?"
"Kukas muu!" vastasi parikymmentä ääntä.
"Totta kyllä! Kukapa muu?" virkkoi seppä. "Uskallanpa vannoa että tuo
hyvä mies on kuluttanut koko yön sitä itse maalatessaan. P. Pietarin
veri avita se on liiton korea. Mitä se kuvaa?"
"Se on arvoitus", sanoi muuan miettiväinen kalaeukko, "jospa sen saisin
selville, kuolisin autuaana."
"Varmaan se on jotakin vapautta tai veroja koskevaa", sanoi Luigi,
teurastaja, nojaten kahleisin. "Voi jos kaikki menisi Rienzin pään
mukaan, jokaisella köyhälläkin olisi lihamöykky padassa."
"Ja tarpeeksi leipää", lisäsi eräs kalpea leipuri.
"Älkää turhianne! Leipää ja lihaa -- joka miehellä sitä on -- mutta
mitä viiniä ihmisparat juovat! Ei uskalla kukaan ryhtyä viinitarhainsa
hoitoon", sanoi muuan viininviljelyä.
"Hei, tuolla tulee mestari Pandulfo di Guido! antakaa tietä mestari
Pandulfolle; hän on oppinut mies; hän on suuren notaarin ystävä; hän on
selittävä meille kuvan, tehkää tietä, tehkää tietä!"
Verkalleen ja sävyisenä Pandulfo di Guido saapui kahleitten luo,
rauhallinen, hyvinvoipa, rehellinen tiedemies, jota ei muu kuin ajan
vallattomuus olisi saanut liikkeelle hänen hiljaisesta talostaan ja
lukukammiostaan. Hän katseli kauan ja tarkkaan taulua, jonka uudet ja
kosteat värit vielä kiilsivät; se oli maalattu jotakuinkin tuon elpyvän
taiteen tapaan, jonka, tosin jyrkät ja kankeat, piirteet olivat siihen
aikaan yleiset ja jonka paljoa korkeammassa muodossa näemme seuraavan
miespolven aikana elävän Peruginon tauluissa. Kansa tungeskeli suu
auki oppineen ympärillä, kääntäen silmänsä milloin tauluun, milloin
Pandulfoon.
"Ettekö ymmärrä", sanoi vihdoin Pandulfo, "tämän kuvan selvää ja
kouraantuntuvaa tarkotusta? Katsokaa, kuinka maalari on kuvannut
eteenne aavan ja myrskyisen meren -- nähkää, kuinka se aaltoilee --"
"Puhukaa kovemmin -- kovemmin!" kiljui kärsimätön rahvas.
"Hiljaa!" huusivat ne, jotka olivat aivan Pandulfon vieressä, "arvoisan
signorin puheen kuulee varsin hyvin".
Sillävälin jotkut sukkelimmat riensivät erääsen myymäsuojaan ja
kantoivat sieltä järeän pöydän, jolle he pyysivät Pandulfon nousemaan
ja puhumaan kansalle. Kalpean oppineen, vastahakoisesti ja hämillään,
sillä hän ei ollut harjaantunut puhuja, oli suostuminen; mutta
luodessaan silmänsä laajaan ja äänettömään kansajoukkoon, hänen oma
syvä myötätuntoisuutensa heidän asiaansa innostutti ja rohkaisi häntä.
Salama välähti hänen sumastaan, hänen päänsä, joka tavallisesti oli
rinnalle vaipuneena, sai pystyisen ja uljaan ryhdin.
"Te näette edessänne olevassa taulussa" (hän alkoi jälleen) "mahtavan
ja myrskyävän meren: sen aalloilla te huomaatte viisi laivaa; neljä
niistä on jo haaksihylkynä -- mastot poikki, aallot tunkeilevat läpi
halenneittein laitoin, niillä ei enää ole apua eikä toivoa: jokaisessa
näistä laivoista on naisen ruumis. Ettekö näe kalpeista kasvoista ja
mustanpuhuvista jäsenistä kuinka uskollisesti taituri on kuvannut
kalman karvan ja kauhun? Jokaisen laivan alla on sana, joka sovelluttaa
vertauksen todellisuuteen. Tuolla te näette Karttaagon nimen; muut
kolme ovat Troija, Jerusalem! ja Babyloni. Näillä neljällä on yhteinen
päällekirjoitus, 'Häviömme syy oli laittomuus.' Kääntäkää nyt silmänne
meren keskelle -- siellä te näette viidennen laivan, jota aallot
viskelevät, masto poikki, peräsin tiessään, purjeet repaleina, mutta
se ei ole vielä hylkynä niinkuin toiset, vaikka se pian siksi saattaa
tulla. Sen kannella on polvillaan murhepukuinen nainen; katsokaa
tarkoin hänen kasvoillaan kuvautuvaa surua, -- kuinka nerokkaasti
taiteilija on saanut sen syvyyden ja epätoivon ilmaistuksi; hän ojentaa
rukouksessa käsiänsä, hän anelee taivaan ja teidän apuanne. Huomatkaa
nyt päällekirjoitus -- 'Tämä on Rooma!' -- Niin, teidän isänmaanne
puhuu teille tässä vertauskuvassa!"
Väkijoukko aaltoili sinne tänne, ja syvä murina alkoi voittaa
hiljaisuuden, joka siihen asti oli vallinnut.
"Nyt", jatkoi Pandulfo, "kääntäkää katseenne taulun oikeaan reunaan,
niin saatte huomata rajuilman syyt -- saatte nähdä, miksi viides laiva
näin on joutunut perikadon partaalle, ja sen sisaret näin kärsineet
haaksirikon. Katsokaa neljää eri lajia eläimiä, jotka hirmuisista
kidoistaan syytävät tuulet ja myrskyt, jotka rääkkäävät ja kiduttavat
merta. Ensimmäisinä ovat jalopeurat, sudet ja karhut. Nämät, niinkuin
kirjoitus osottaa, ovat valtion laittomat ja julmat herrat. Niitä
lähinnä ovat koirat ja siat -- ne ovat huonot neuvonantajat ja loisina
eläjät. Kolmansina näette louhikäärmeet ja ketut -- ne ovat väärät
tuomarit ja petolliset virkamiehet ynnä ne, jotka myyvät oikeutta.
Neljänneksi, jäniksillä, vuohilla ja apinoilla, jotka puolestaan
lisäävät myrskyä, te oivallatte, kirjoituksen mukaan, tarkotettavan
tavallisia varkaita, murhamiehiä, raiskaajia ja rosvoja. Oletteko vielä
sokeita, oi roomalaiset! vai oletteko kuvan arvoituksen perillä?"
Etäällä vankoissa palatseissaan Savellit ja Orsinit kuulivat: noitten
huutojen kai'un, jotka olivat vastauksena Pandulfon kysymykseen.
"Mutta oletteko toivottomia!" jatkoi oppinut huutojen tauottua,
äänensä ensi värähdyksellä katkaisten huomautukset ja lausunnot,
joita jokainen oli kääntynyt tekemään vierikumppanilleen. "Oletteko
toivottomia? Eikö taulu, joka paljastaa murheenne, lupaa lainkaan
sovitusta? Nähkää, tuon kiukkuisen meren yläpuolella taivaat aukenevat
ja Jumalan kaikkivaltius astuu alas kirkkaudessaan, kuin tuomiolle; ja
Jumalan henkeä ympäröivistä säteistä kaksi säkenöivää miekkaa ulkonee
ja näiden miekkojen päällä, vihastuneina mutta pelastajina seisoo kaksi
suojeluspyhimystänne -- kaksi voimallista kaupunkinne vartijaa! Hyvästi
Rooman kansa! Arvoitus on selitetty!"