Intomies järkimiehen arvostelemana.
"Sinä olet minulle kohtuuton", sanoi Rienzi lämpimästi Adrianille,
heidän istuessaan kahden kesken, pitkän keskustelun loppupuolella;
"minä en näyttele pelkän kansanvillitsijän osaa; minä en hämmennä
syvyyksiä siinä tarkotuksessa, että minun menestykseni pohjarupa
nousisi pinnalle. Niin kauan ovat ajatukseni hautoneet menneisyyttä,
että minusta näyttää kuin olisin käynyt osalliseksi siitä -- kuin ei
minulla olisi erinäistä olemusta. Minä olen koonnut koko sieluni yhteen
ainoaan intohimoon, -- ja sen päämäärä on Rooman uudistus."
"Mutta millä keinoin?"
"Herrani! herrani! On olemassa vain yksi kansan suuruuden
uudistamiskeino -- se on vetoaminen itse kansaan. Ei ole ruhtinaitten
ja ylimysten vallassa tehdä valtiota pysyväisesti kunniakkaaksi, he
itse kohoavat, mutta he eivät saa kansaa nousemaan mukanansa. Jokainen
suuri uudestasyntyminen on syvien kansakerrosten yleinen liike."
"Ei", vastasi Adrian, "sitten olemme lukeneet historian eri lailla.
Minusta kaikki suuret uudestasyntymiset näyttävät muutamien harvojen
työltä, jonka kansanjoukko ääneti on hyväksynyt. Mutta älkäämme
kiistelkö eri koulujen tavoin. Sanot ääneen että mahtava käänne on
lähellä; että hyvät olot (_buono stato_) saadaan toimeen. Mitenkä?
missä ovat aseenne? -- sotamiehenne? Ovatko ylimykset vähemmän
voimallisia kuin ennen? onko roskaväki pelottomampi, vakavampi? Taivas
tietää etten puhu säätyni etuluulojen nojalla -- minä itken maani
alennusta! Minä olen roomalainen, sen takia minä unhotan olevani
ylimys. Mutta minä kauhistun myrskyä jonka tahdotte niin uhkarohkeasti
nostaa. Jos teidän kapinanne onnistuu, se on oleva väkivaltainen:
se ostetaan verellä -- kaikkien Rooman ylevinten nimien omistajain
verellä. Tekonne tarkottaa toista Tarqvinien karkotusta, mutta se on
enemmän näyttävä toiselta Sullan proskriptsioonilta. Verilöylyt ja
kapinat eivät milloinkaan tasota rauhan tietä. Jos, toiselta puolen,
ette onnistu, Rooman kahleet ovat ijäksi umpeen taotut: onnistumaton
pakoyritys on vaan orjan lisätyn rääkkäyksen veruke."
"Mitähän sitten, herra Adrian, tahtoisitte meidän tekemään",
sanoi Rienzi, huulilla tuo omituinen, ivallinen hymy, jonka ennen
olemme huomanneet. "Odotammeko kunnes Colonna ja Orsini herkeävät
kiistelemästä? Pyydämmekö Colonnalta vapautta ja Orsinilta oikeutta?
Hyvä herra, emme voi ylimyksiä vastustaessamme vedota ylimyksiin. Me
emme saata pyytää heitä supistamaan valtaansa, meidän on uudistaminen
tämä valta itsellemme. Olkoon tuo yrityksemme vaarallinen -- mutta
me uskallamme sen Forumin muistomerkkien keskellä: ja jos tuhomme
on tuleva -- me kaadumme esi-isillemme arvokkaalla tavalla! Teidän
ovat korkeat sukuperät, sointuvat arvonimet, laajat alueet ja
puhutte _teidän_ muinaisesta kunniastanne! Meilläkin -- meillä
Rooman plebeijillä on _omamme_! Meidän isämme olivat vapaita!
missä on perintömme? ei myyty -- ei lahjoitettu: vaan varasteltu
meiltä, milloin kavaluudella, milloin väkisin viety -- nukkuessamme
näpistelty meiltä, tahi raa'asti väännetty käsistämme hätähuudoistamme
ja vastaanponnistuksistamme huolimatta. Herrani, me vaan pyydämme
laillista perintöämme takasin itsellemme; itsellemme -- ei, teidän
laitanne on samoin; teidän vapautenne on samoin mennyt. Uskallatteko
asua isäinne talossa torneitta, varustuksitta, palkattujen
salamurhaajien miekoitta? uskallatteko käydä kadulla pimeässä aseitta
ja seurueitta? Totta kyllä, te ylimys voitte antaa samalla mitalla
takasin, vaikka me emme tohdi. Te vuorostanne saatte harjoittaa
julmuutta ja vääryyttä takasin, mutta korvaako väkivalta vapautta?
Te olette saanut niistä loistoa ja voimaa -- mutta samallaisten
lakien turva olisi parempi lahja. Voi, vaikka minä olisin teidän
sijassanne -- vaikka minä olisin Tapani Colonna itse, minä janoisin,
niin yhtä polttavasti kuin nytkin, tuota vapaata ilmaa, jota ei ole
kansalaisiani vastaan nostamien! muurien ja vallitusten takana, vaan
avaran taivaan alla, lain hiljaisen kaitselmuksen eikä laihan pelon
ja onttosilmäisten epäluulojen, vihatun vallan seuralaisten turvissa.
Tyranni luulee olevansa vapaa, kun hänellä on orjia käskettävinään;
alhaisin vapaan valtion talonpoika on häntä vapaampi. Voi, herrani,
jospa sinä -- urhoollisin, jalomielisin, valistunein -- sinä melkein
ainoa säädystäsi, joka tunnet että meillä _on ollut_ isänmaa -- voi
jospa sinä, joka voit ottaa osaa kärsimyksiimme, taistelisit kanssamme
niitten auttamiseksi!"
"Sinä tahdot sotaa Tapani Colonnaa, heimolaistani vastaan, ja vaikka
olen vaan vähän katsellut häntä, enkä, totta puhuakseni, pidä häntä
aivan suuressa arvossa, niin hän on sukumme ylpeys -- kuinka minä voin
liittyä sinuun?"
"Hänen henkensä on oleva turvassa, hänen omaisuutensa turvassa, hänen
arvonsa turvassa. Mitä vastaan me sodimme? Hänen valtaansa tehdä muille
vääryyttä."
"Jos hän huomaisi, että sinulla on voimaa sanojesi takana, hän vähemmin
armahtaisi _sinua_."
"Eikö hän sitä ole huomannut? Eivätkö kansan huudot ilmaise hänelle
että minä olen mies, jota hänen tulisi peljätä? Rakentaako hän -- tuo
varovainen, kavala, perinpohjainen -- rakentaako hän linnoituksia ja
pystytteleekö hän torneja, huomaamatta niitten harjalta tuota mahtavaa
rakennusta, jonka minäkin olen valmistanut?"
"Sinäkö! mihin Rienzi?"
"Rooman sydämiin! Eikö hän sitä huomaa?" jatkoi Rienzi. "Ei, ei; hän --
kaikki, koko hänen sukunsa on sokea. Eikö ole?"
"Varmaan sukulaiseni ei vähääkään usko sinun valtaasi. Vieläpä hän
kolme päivää sitten vakavasti sanoi, että hän mieluummin tahtoo
että _sinä_ puhuttelet kansaa kuin kristikunnan paras pappi; sillä
muut puhujat muka villitsevät rahvaan, eikä kukaan saa sitä niin
rauhottumaan ja hajaantumaan kuin sinä."
"Ja minä sanoin häntä perinpohjaiseksi! Eikö taivas rauhota ilmaa,
silloin kun se on myrskyyn puhkeamaisillaan? Kyllä, herrani, minä
ymmärrän. Tapani Colonna halveksii minua. Minä oleskelin" -- (tässä,
hänen jatkaessaan, syvä puna verhosi hänen poskensa) -- "sinä
muistat sen, nuoruuden päivinäni, hänen palatsissaan ja huvittelin
häntä sukkelilla puheilla ja keveillä sananparsilla. Vieläpä -- ha,
ha! -- hän joskus hauskasti kehuen, kutsui minua houkkiokseen --
vekkulikseen! Minä kärsin hänen loukkauksensa: minä kumarsin hänen
kädentaputuksilleen. Minä tahdoinkin kärsiä tuon saman rangaistuksen,
alentua tuohon samaiseen häpeään, samassa tarkotuksessa, samoista
syistä. Mikä oli tarkotusperäni? Osaatko sen sanoa? Et. Minä kuiskaan
sen sinulle: se oli -- Tapani Colonnan ylönkatse. Tämä ylönkatse
suojeli minua siksi, kun suojelus ei enään ollut tarpeen. Minä halusin
etteivät patriicit pitäisi minua peljättävänä, saadakseni rauhaisa ja
epäluuloista vapaana vaeltaa tietäni kansan keskuudessa Sen minä olen
tehnyt; nyt viskaan naamarin syrjään. Jos olisin Tapani Colonnan kanssa
kasvoista kasvoihin, minä tänä hetkenä saattaisin sanoa hänelle, että
minä uhmaan hänen kiukkuaan, että minä nauran hänen vankikomeroilleen
ja asestetuille miehilleen. Mutta jos hän pitää minua samana Rienzinä
kuin ennen, pitäköön; minä saatan odottaa hetkeäni."
"Mutta", sanoi Adrian, viivytellen vastaamistaan toverinsa rohkeaan
puheesen, "sano, mitä vaadit kansalle, välttääksesi vetoamista sen
intohimoihin? -- se on tietämätön ja oikullinen, sinä et saata vedota
sen järkeen".
"Minä vaadin täyden oikeuden ja täyden turvallisuuden kaikille
ihmisille. En ole tyytyvä vähempään myönnytykseen. Minä vaadin
että ylimykset riisuvat linnoituksensa, hajottavat aseelliset
seuralaisjoukkonsa, ettei korkean sukuperän vuoksi jätetä rikoksia
rankaisematta, etteikä muusta etsitä suojaa kuin yleisen lain turvasta."
"Turha toivomus!" sanoi Adrian. "Pyydä sellaista, johon saatetaan
suostua."
"Ha, ha, ha!" vastasi Rienzi, nauraen katkerasti, "sanoinhan että
on suotta pyytää lakia ja oikeutta ylhäisiltä! Saatatteko moittia
minua, jos etsin sitä muualta?" Sitten muuttaen äkkiä äänensä hän
lisäsi juhlallisen vakavana -- "valveilla oleva näkee pettäviä ja
turhia näkyjä, mutta uni on usein mahtava ennustaja. Unessa taivas on
salaperäisessä yhteydessä luomiensa kanssa, sekä johdattaa ja tukee
välikappaleitaan sillä polulla, johon sen kaitselmus on ne ohjannut."
Adrian ei vastannut mitään. Tämä ei ollut ensi kerta, kun hän huomasi
että Rienzin mahtavaan henkeen liittyi syvä, salaperäinen taika usko.
Ja tämä seikka sai vielä enemmän nuoren ylimyksen, joka, vaikka
hän olikin hurskas, ei paljoa pitänyt lukua aikansa tavattomasta
herkkäuskoisuudesta, epäilemään tuon haaveksijan tuumien menestystä.
Tässä hän suuresti erehtyi, vaikka hänen erehdyksensä olikin maallisen
viisaan. Sillä ei mikään niin innostuta ihmisen rohkeutta, kuin hurskas
usko siihen, että se on jumalallisen viisauden välikappale. Kosto ja
isänmaanrakkaus yhtyneinä yhteen, nerokkaasen ja kunnianhimoiseen
mieheen -- siinä se Arkimeeden vipu, joka _uskonvimmasta_ ottaa
maailman _ulkopuolelta_ sen kiinteän pisteen, josta se panee maailman
liikkeelle. Järkimies saattaa hallita valtakuntaa, mutta vaan
innostunut voi sen uudesta synnyttää -- tahi kukistaa.