VII Luku.

Lemmestä ja lempivistä.

Jos Romeon ja Julian lemmentarinaa käyttäen Shakespeare olisi vaihtanut

näkymön, jolle se kuvaantuu, pohjoisempaan ilmanalaan, saattanemme

epäillä, olisiko kerrassaan Shakespearenkään taito pystynyt sovittamaan

meitä Julian intohimon äkkinäisyyteen ja voimaan. Ja sellaisenakin kuin

se on, ei löytyne monta järkevissä ja tervemielisissä saarelaisissamme,

jotka eivät rehellisesti myöntäisi, jos heiltä suoraan kysyttäisiin,

pitävänsä moisten kova-onnisten Veronan lempeilijöitten rakkausjuttua

ja heidän tultansa outona ja liioiteltuna. Mutta Italiassa on kuvaus

tuosta yhden yön synnyttämästä tunteesta -- mutta "voimallisesta kuin

kuolema" -- niin yleinen, että jokapäiväisimmissä oloissa tavataan

samallaisia lukemattomia. Eri aikakausina ja eri ilmanaloissa

lempi ihmeellisesti vaihtelee esiintymismuodossaan. Ja vielä tänä

päivänäkin, Italian taivaan alla, moni halpa tyttö saattaa tuta

Julian tunteet, moni yksinkertainen veitikka kilpailla Romeon

kanssa liiallisuudessa. Pitkät temput ovat tuntemattomia tässä

päivänpaisteisessa maassa, jossa ja josta minä nyt kirjoitan. Ei

missään maassa kenties tavata niin yleisesti lempeä, syttynyttä ensi

kohtauksesta, mikä Ranskassa on pilan, Englannissa epäluulon; eipä

missään maassa myöskään lempeä, näin äkkiä syntynyttä, uskollisemmin

säilytetä. Se mikä on mielikuvituksessa kypsynyt, puhkeaa kerrassaan

intohimoksi, mutta sitä koko ajan sulostuttaa, tunteellisuus. Ja

olkoon tämä minun ja heidän puolustuksensa, jos Adrianin lempi

näyttää ennen aikojaan syttyneeltä, ja Irenen liiallisten haaveilujen

hedelmältä -- tuon puolustuksen he saavat ilmalta ja auringolta,

esivanhempainsa tavoilta, esimerkin lempeältä tarttumiselta. Mutta

heidän alistuessaan sydämiensä käskyille, tuossa oli jonkinlaista,

vaikka salaista surua, -- aavistusta, jolla ehkä oli sulonsa, vaikka

siinä oli katkeruutta ja ilkeyttä. Syntyisin niin ylhäisestä suvusta

Adrian tuskin saattoi uneksiakaan plebeijin sisaren kanssa solmittua

avioliittoa; eikä Irene, tietämättömänä veljensä nousevasta kunniasta,

rohjennut povessaan säilyttää muita toiveita, kuin olla lemmittynä.

Mutta nämät vastakkaiset olot, jotka karkeammissa, varovaisemmissa,

itsekieltävämmissä ja ehkäpä hyveisemmissä mielissä, jotka pohjolan

taivaan alla varttuvat, olisivat, olleet aiheena moista rakkautta

vastaan ponnistelemaan, vaan lisäsivät _heidän_ rakkautensa tulta

ja lujuutta vastuksillaan, joiden vetovoima on aina vaikuttanut

romaaneihin. Heillä oli taajoja, vaikka lyhyitä kohtaamisen

tilaisuuksia -- ei aivan kahdenkesken, mutta ainoastaan suopean

Benedettan läsnä ollen: milloin yleisissä puistoissa, milloin Rienzin

taloa ympäröivien autioitten raunioiden keskellä. He antautuivat,

tulevaisuudesta paljoa välittämättä, hetken hurmauksen autuuteen: he

elivät vain päivä päivältä; _heidän_ tulevaisuutensa oli ensi kerta,

jolloin he kohtaisivat toisensa; tuon ajankäänteen takana heidän

nuoruudenrakkautensa sumutkin sulkeutuivat pimeyteen ja varjoon,

jota he eivät koettaneet läväistä; eivätkä he vielä olleet tulleet

siihen tunteittensa ajankohtaan, jolloin heidän lankeemisensa vaara

olisi ollut tarjona -- heidän lempensä ei ollut vielä kulkenut siitä

kultaisesta portista, jossa taivas loppuu ja maa alkaa. Kaikki oli

heistä runollisuutta, epämääräistä, jalostettua -- ei valtavaa,

määrättyä, kuolevaista -- kaipuuta. Katse -- kuiskaus -- hiljainen

kädenpuserrus -- enintään ensimmäiset, muutamat ja harvat, lemmen

suudelmat -- nuot olivat tuon tunteen ihmiselliset rajat, joka täytti

heidän uudella elämällä, loi heihin ikäänkuin uuden sielun.

Adrianin harhailevat tunteet olivat kerrassaan kiintyneet ja

kohdistuneet; hänen vienon impensä unelmat olivat heränneet elämään,

joka vielä uneksui, mutta "_todellisuuteen_ verhottuna." Kaikki kaiho

ja voima, ja tunteitten tulva, jotka hänen veljessään puhkesivat

isänmaallisuuden ja vallantavoittelemisen muotoihin, olivat Irenessä

vienontuneet yhteen olomuotoon, yhteen sielun kohdistumiseen --

lempeen. Mutta tässä näöltään niin rajotetussa ajatuksen ja toiminnan

lajissa ei todellisuudessa ollut vähemmän ääretön tila, kuin hänen

veljensä kunnianhimon monipolkuisella alalla. Yhtä hyvin oli hänellä

valta ja vapaus kaikkiin ylevimpiin pyrinnöihin kuin meidän tomullemme

on suotu. Samallainen oli hänen haaveksiva intonsa epäjumalaansa;

samallainen, jos hän olisi ollut samoin koeteltu, olisi ollut hänen

jalomielisyytensä, alttiiksiantavaisuutensa -- suurempi varmaan hänen

rohkeutensa; vieroittumattomampi hänen jumaloimisensa; tahrattomampi

itsekkäisistä tarkotuksista ja likaisista näkökannoista. Ajan vaiheet,

kova onni, kiittämättömyys olisivat jättäneet _hänet_ samaksi! Mikä

valtio voisi kukistua, mikä vapaus masentua, jos miesten meluisan

isänmaallisuuden into olisi yhtä puhdas kuin naisen rakkauden hiljainen

lainkuuliaisuus.

Heissä kaikki oli _nuorta_! -- sydän turmeltumaton, kuihtumaton --

tuota elämän elämäntäyteläisyyttä ja uhkuvaisuutta, jossa on jotakin

jumalallista. Tuossa ijässä, jolloin näyttää kuin emme koskaan

voisi kuolla, kuinka kuolematonta, kuinka ikäänkuin jumalallisesta

nuoruudesta kuohuvaa ja valtavaa on kaikki mitä sydämemme luopi! Meidän

oma nuoruutemme on kuin itse maa, jolloin se täytti metsät ja vedet

jumaluuksilla, jolloin elämä solui hekumassa, mutta synnytti vaan

kaunista, -- kaikki sen runollisuuden muodot -- kaikki sointuisuudet,

Arkaadian ja Olympian säveleet! Kulta-aika ei koskaan lopu maailmasta;

se vielä on olemassa ja on oleva siksi kuin lempeä, terveyttä,

runollisuutta ei enään ole; mutta vain nuorilla!

Kun näin viivyn, vaikka vaan hetkisen tässä välinäytöksessä tuota

draamaa, jossa miehekkäämpiä kuin lemmen intohimoja kehittyy, niin

syynä siihen on aavistukseni, että sellaista tilaisuutta on minulla

vain harvoin oleva. Kun viivyn Irenen ja hänen salaisen lempensä

kertomuksessa mieluummin, kuin että antaisin tapausten kuvata ne

paremmin kuin tekijän sanat pystyvät, niin syynä siihen on tietoni,

että tuo rakastava ja rakastettava henkilö niin kauan kuin mahdollista

on pysytettävä ennemmin varjona kuin muotokuvana -- jonka rohkeammat

henkilöt ja uhkeammat värit jättävät takaloon, niinkuin sellaisten

luonteiden tavallinen osa on; jonka läsnäolo pikemmin tunnetaan, kuin

nähdään, joka liittyy kokonaisuuden sopusointuisuuteenkin vaan tuolla

syrjäisellä ja vaatimattomalla paikallaan.

Rienzi: Rooman viimeinen tribuuni · 第 13 / 92 题