Lemmestä ja lempivistä.
Jos Romeon ja Julian lemmentarinaa käyttäen Shakespeare olisi vaihtanut
näkymön, jolle se kuvaantuu, pohjoisempaan ilmanalaan, saattanemme
epäillä, olisiko kerrassaan Shakespearenkään taito pystynyt sovittamaan
meitä Julian intohimon äkkinäisyyteen ja voimaan. Ja sellaisenakin kuin
se on, ei löytyne monta järkevissä ja tervemielisissä saarelaisissamme,
jotka eivät rehellisesti myöntäisi, jos heiltä suoraan kysyttäisiin,
pitävänsä moisten kova-onnisten Veronan lempeilijöitten rakkausjuttua
ja heidän tultansa outona ja liioiteltuna. Mutta Italiassa on kuvaus
tuosta yhden yön synnyttämästä tunteesta -- mutta "voimallisesta kuin
kuolema" -- niin yleinen, että jokapäiväisimmissä oloissa tavataan
samallaisia lukemattomia. Eri aikakausina ja eri ilmanaloissa
lempi ihmeellisesti vaihtelee esiintymismuodossaan. Ja vielä tänä
päivänäkin, Italian taivaan alla, moni halpa tyttö saattaa tuta
Julian tunteet, moni yksinkertainen veitikka kilpailla Romeon
kanssa liiallisuudessa. Pitkät temput ovat tuntemattomia tässä
päivänpaisteisessa maassa, jossa ja josta minä nyt kirjoitan. Ei
missään maassa kenties tavata niin yleisesti lempeä, syttynyttä ensi
kohtauksesta, mikä Ranskassa on pilan, Englannissa epäluulon; eipä
missään maassa myöskään lempeä, näin äkkiä syntynyttä, uskollisemmin
säilytetä. Se mikä on mielikuvituksessa kypsynyt, puhkeaa kerrassaan
intohimoksi, mutta sitä koko ajan sulostuttaa, tunteellisuus. Ja
olkoon tämä minun ja heidän puolustuksensa, jos Adrianin lempi
näyttää ennen aikojaan syttyneeltä, ja Irenen liiallisten haaveilujen
hedelmältä -- tuon puolustuksen he saavat ilmalta ja auringolta,
esivanhempainsa tavoilta, esimerkin lempeältä tarttumiselta. Mutta
heidän alistuessaan sydämiensä käskyille, tuossa oli jonkinlaista,
vaikka salaista surua, -- aavistusta, jolla ehkä oli sulonsa, vaikka
siinä oli katkeruutta ja ilkeyttä. Syntyisin niin ylhäisestä suvusta
Adrian tuskin saattoi uneksiakaan plebeijin sisaren kanssa solmittua
avioliittoa; eikä Irene, tietämättömänä veljensä nousevasta kunniasta,
rohjennut povessaan säilyttää muita toiveita, kuin olla lemmittynä.
Mutta nämät vastakkaiset olot, jotka karkeammissa, varovaisemmissa,
itsekieltävämmissä ja ehkäpä hyveisemmissä mielissä, jotka pohjolan
taivaan alla varttuvat, olisivat, olleet aiheena moista rakkautta
vastaan ponnistelemaan, vaan lisäsivät _heidän_ rakkautensa tulta
ja lujuutta vastuksillaan, joiden vetovoima on aina vaikuttanut
romaaneihin. Heillä oli taajoja, vaikka lyhyitä kohtaamisen
tilaisuuksia -- ei aivan kahdenkesken, mutta ainoastaan suopean
Benedettan läsnä ollen: milloin yleisissä puistoissa, milloin Rienzin
taloa ympäröivien autioitten raunioiden keskellä. He antautuivat,
tulevaisuudesta paljoa välittämättä, hetken hurmauksen autuuteen: he
elivät vain päivä päivältä; _heidän_ tulevaisuutensa oli ensi kerta,
jolloin he kohtaisivat toisensa; tuon ajankäänteen takana heidän
nuoruudenrakkautensa sumutkin sulkeutuivat pimeyteen ja varjoon,
jota he eivät koettaneet läväistä; eivätkä he vielä olleet tulleet
siihen tunteittensa ajankohtaan, jolloin heidän lankeemisensa vaara
olisi ollut tarjona -- heidän lempensä ei ollut vielä kulkenut siitä
kultaisesta portista, jossa taivas loppuu ja maa alkaa. Kaikki oli
heistä runollisuutta, epämääräistä, jalostettua -- ei valtavaa,
määrättyä, kuolevaista -- kaipuuta. Katse -- kuiskaus -- hiljainen
kädenpuserrus -- enintään ensimmäiset, muutamat ja harvat, lemmen
suudelmat -- nuot olivat tuon tunteen ihmiselliset rajat, joka täytti
heidän uudella elämällä, loi heihin ikäänkuin uuden sielun.
Adrianin harhailevat tunteet olivat kerrassaan kiintyneet ja
kohdistuneet; hänen vienon impensä unelmat olivat heränneet elämään,
joka vielä uneksui, mutta "_todellisuuteen_ verhottuna." Kaikki kaiho
ja voima, ja tunteitten tulva, jotka hänen veljessään puhkesivat
isänmaallisuuden ja vallantavoittelemisen muotoihin, olivat Irenessä
vienontuneet yhteen olomuotoon, yhteen sielun kohdistumiseen --
lempeen. Mutta tässä näöltään niin rajotetussa ajatuksen ja toiminnan
lajissa ei todellisuudessa ollut vähemmän ääretön tila, kuin hänen
veljensä kunnianhimon monipolkuisella alalla. Yhtä hyvin oli hänellä
valta ja vapaus kaikkiin ylevimpiin pyrinnöihin kuin meidän tomullemme
on suotu. Samallainen oli hänen haaveksiva intonsa epäjumalaansa;
samallainen, jos hän olisi ollut samoin koeteltu, olisi ollut hänen
jalomielisyytensä, alttiiksiantavaisuutensa -- suurempi varmaan hänen
rohkeutensa; vieroittumattomampi hänen jumaloimisensa; tahrattomampi
itsekkäisistä tarkotuksista ja likaisista näkökannoista. Ajan vaiheet,
kova onni, kiittämättömyys olisivat jättäneet _hänet_ samaksi! Mikä
valtio voisi kukistua, mikä vapaus masentua, jos miesten meluisan
isänmaallisuuden into olisi yhtä puhdas kuin naisen rakkauden hiljainen
lainkuuliaisuus.
Heissä kaikki oli _nuorta_! -- sydän turmeltumaton, kuihtumaton --
tuota elämän elämäntäyteläisyyttä ja uhkuvaisuutta, jossa on jotakin
jumalallista. Tuossa ijässä, jolloin näyttää kuin emme koskaan
voisi kuolla, kuinka kuolematonta, kuinka ikäänkuin jumalallisesta
nuoruudesta kuohuvaa ja valtavaa on kaikki mitä sydämemme luopi! Meidän
oma nuoruutemme on kuin itse maa, jolloin se täytti metsät ja vedet
jumaluuksilla, jolloin elämä solui hekumassa, mutta synnytti vaan
kaunista, -- kaikki sen runollisuuden muodot -- kaikki sointuisuudet,
Arkaadian ja Olympian säveleet! Kulta-aika ei koskaan lopu maailmasta;
se vielä on olemassa ja on oleva siksi kuin lempeä, terveyttä,
runollisuutta ei enään ole; mutta vain nuorilla!
Kun näin viivyn, vaikka vaan hetkisen tässä välinäytöksessä tuota
draamaa, jossa miehekkäämpiä kuin lemmen intohimoja kehittyy, niin
syynä siihen on aavistukseni, että sellaista tilaisuutta on minulla
vain harvoin oleva. Kun viivyn Irenen ja hänen salaisen lempensä
kertomuksessa mieluummin, kuin että antaisin tapausten kuvata ne
paremmin kuin tekijän sanat pystyvät, niin syynä siihen on tietoni,
että tuo rakastava ja rakastettava henkilö niin kauan kuin mahdollista
on pysytettävä ennemmin varjona kuin muotokuvana -- jonka rohkeammat
henkilöt ja uhkeammat värit jättävät takaloon, niinkuin sellaisten
luonteiden tavallinen osa on; jonka läsnäolo pikemmin tunnetaan, kuin
nähdään, joka liittyy kokonaisuuden sopusointuisuuteenkin vaan tuolla
syrjäisellä ja vaatimattomalla paikallaan.