Irenen olo Adrian di Castellon palatsissa.
Niinkuin Kyyprolainen katseli kuvapatsasta, johon hän oli unelmainsa
nuoruuden kuvannut, jolloin elollinen väri verkalleen alkoi puhjeta
marmoriin, niin katseli nuori ja intohimoinen Adrian edessään uinuvaa,
vähitellen eloon heräjävää impeä. Ja ehk'ei noitien kasvojen kauneus
ollut ylevintä eikä häikäisevintä laatua, ehkä niitten hempeän ja
rauhallisen luonteen monet saattoivat jättää varjoon, ei kuitenkaan
joittenkuitten mielestä saattanut löytyä hurmaavampaa muotoa, ei
milloinkaan toista, joka kaunopuheliaammin olisi kuvannut tuon
selittämättömän ja neitsyeellisen ilmeen, jota Italian taide etsii
malleistansa -- jossa kainous kuvautuu ulkonaisesti, lempeys piilevänä;
tuo sekä muodon että sydämen nuoruuden kukoistus, ennenkuin kummankaan
ensimmäinen vieno ja suloinen tuores on lakastunut, jolloin lempikin,
jonka tulisi olla tuon ijän ainoa rauhaton vieras, vielä on tunne vaan
eikä, intohimo.
"Benedetta!" kuiskasi Irene, avaten vihdoin silmänsä ja luoden
ne itsetiedottomasti hänen vieressään polvillaan olevaan -- nuot
eriskummalliset, elollisimmat silmät, joita saattaisi vuosikausia
katsella tulematta milloinkaan tuntemaan niitten värin salaisuutta,
niin vaihteli se terän laajentuessa -- tummentuen varjossa ja
kirkastuen valossa taivaan sineksi.
"Benedetta", sanoi Irene, "missä olen? Voi, Benedetta! Minä näin niin
kauniin unen."
"Minäkin kauniin näyn", tuumi Adrian.
"Missä olen?" huusi Irene nousten vuoteelta. "Tämä huone -- nämä verhot
-- Pyhä Neitsyt! vieläkö uneksun! -- ja te, taivas -- olettehan herra
Adrian di Castello!"
"Onko tuo nimi, jota olet oppinut pelkäämään?" sanoi Adrian; "jos niin,
minä hylkään sen."
Jos Irene nyt punastui, niin sitä ei vaikuttanut tuo hurja riemu,
jonka vallassa hänen haaveksiva sydämensä oli saattanut ennustaa hänen
kuuntelevan Adrian di Castellon lemmen ensimmäisiä sanoja. Mieletönnä
hämmästyksestä -- pelästyneenä oudosta paikasta, vieläpä kauhistuen
ajatusta, että hän oli kahdenkesken hänen kanssansa, joka vuosikaudet
oli ollut hänen haaveiluissansa läsnä -- pelästys ja suru olivat ne
tunteet, jotka hän enimmin tunsi ja jotka enimmin kuvaantuivat hänen
kasvoillansa. Ja kun Adrian lähestyi häntä, niin huolimatta hänen
äänensä ystävällisyydestä ja hänen katseensa kunnioituksesta, hänen
pelkonsa, joka ei ollut vähempi sentähden, että se oli epämääräinen,
lisääntyi; hän vetäytyi huoneen äärimmäiseen päähän, katseli hurjasti
ympärilleen ja sitten, peittäen kasvonsa käsillään, puhkesi katkeraan
kyyneltulvaan.
Heltyneenä noista kyyneleistä ja arvaten hänen ajatuksensa, Adrian
hetkeksi luopui kaikista äskeisistä rohkeammista toiveistaan.
"Älä pelkää, suloinen neiti", hän sanoi vakavasti; "toinnu, minä
rukoilen sinua; ei mikään vaara, ei mikään paha voi kohdata sinua
täällä; tämä käsi sinut pelasti Orsinin väkivallasta -- tämä katto
on vaan ystävän suoja! Mainitse minulle, ihana ilmestys, nimesi ja
asuinpaikkasi, niin kutsun palvelijani ja saatan sinut turvassa heti
kotiisi."
Kenties kyynelten huojennus, vielä enemmän kuin Adrianin sanat, sai
Irenen tointumaan ja käsittämään omituisen asemansa; ja kun hänen
järkensä näin selvinneenä ilmaisi mitä hän oli velkaa hänelle, jota
hänen unelmansa niin kauan olivat pitäneet kaiken ylevyyden ihanteena,
hän pääsi itsensä valtijaaksi jälleen ja lausui kiitoksensa, ilmaisten
suloa, joka ei ollut vähemmän voittava, ehkä siinä vielä oli osaksi
hämminkiä.
"Älä kiitä minua", vastasi Adrian kiihkeästi. "Minä olen koskettanut
käteesi -- minä olen palkittu. Palkittu! ei, kaiken kiitollisuuden --
kaiken ylistyksen minä olen velkaa!"
Punastuen jälleen, mutta varsin erilaisia tunteita, Irene hetkisen
vaitiolon jälkeen vastasi: "Vielä suurempana, herrani, on minun
velkaani pitäminen, teidän niin välinpitämättömästi siitä puhuessanne.
Ja nyt, tehkää kiitollisuuteni täydelliseksi. En näe seuralaistani --
sallikaa hänen saattaa minut kotiini; se on vain lyhyen matkan päässä
tästä."
"Siunattu on sitten se ilma, jota olen tietämättäni hengittänyt!"
sanoi Adrian. "Mutta seuralaisesi, neiti armahinen, ei ole täällä, hän
pakeni, luullakseni, kahakan häiriössä, ja koska en tuntenut nimeäsi
enkä ollessasi silloisessa tilassasi saanut tietää sitä huuliltasi,
minun oli onnellinen pakko tuoda sinut tänne; -- mutta minä olen oleva
seuralaisesi. Älä, miksi tuo arka katse; minun väkeni myös on lähtevä
mukaamme."
"Minun kiitokseni, jalo herra, ovat vähäarvoiset; veljeni, joka ei ole
teille tuntematon, on kiittävä teitä soveliaammin. Saanko lähteä?" ja
Irene puhuessaan oli jo ovella.
"Oletko niin kiihkeä pääsemään minusta?" vastasi Adrian suruissaan.
"Voi! lähdettyäsi silmistäni, en näyttävä, kuin kuu olisi hyljännyt
yön! -- mutta on autuasta totella käskyjäsi, silloinkin kun poistavat
sinut luotani."
Hieno hymy irroitti Irenen huulet, ja Adrian kuuli sydämensä lyönnin,
kun hän tuota maahan luotua katsetta piti suotuisena enteenä.
Vastahakoisesti ja verkalleen hän kääntyi ovea kohden sekä kutsui
palvelijoitaan. "Mutta", sanoi hän, heidän seisoessaan korkeassa
porraskäytävässä, "sanot, armas neiti, että veljesi nimi ei ole minulle
tuntematon. Taivas suokoon että hän olisi Colonnan ystävä."
"Hänen ylpeytensä", vastasi Irene kartellen, "Cola di Rienzin ylpeys on
olla Rooman ystävien ystävä."
"Pyhä Neitsyt taivahinen! -- onko veljesi tuo erinomainen mies?"
huudahti Adrian, joka tuon kuullessaan näki salvan ilmaantuneen
intohimonsa eteen. "Voi! Colonnassa, ylimyksessä hän ei näe mitään
hyvää, ei silloinkaan kun sinun onnellinen pelastajasi, armas neiti,
etsii hänen nuoruuden ystävyyttään!"
"Olette suuresti kohtuuton hänelle, herrani", vastasi Irene lämpimästi;
"hän ennen kaikkia on mies, joka ihailee jalomielistä urhollisuutta,
vaikkapa se ilmaantuisikin vaan Rooman alhaisimman naisen
puolustuksessa -- kuinka paljoa enemmän sitten, kun sitä osotetaan
hänen sisarensa suojelemisessa."
"Ajat todellakin ovat surettavat", vastasi Adrian aatoksissaan,
heidän nyt ollessaan aukealla kadulla, "kun miehet, jotka yhtä paljon
murehtivat maansa surkeutta, epäluuloisina katselevat toisiansa: kun
patriiceihin kuulumista pidetään kansan vainolaisiin kuulumisena,
kun kansan ystävän nimellistä pidetään patriicein vihollisena; mutta
tulkoon mitä tahansa, voi! salli minun toivoa, ihana neiti, etteivät
mitkään epäilykset, mitkään eripuraisuudet karkoita _sinun_ rinnastasi
ainoata hellää muistoa minusta!"
"Voi! vähän, vähän tunnette minua", alkoi Irene ja lopetti äkkiä.
"Puhu! puhu jälleen! -- mitkä säveleet tuo kateellinen vaikeneminen
riisti sielultani! Et tahdo siis unohtaa minua? Ja", jatkoi Adrian, "me
kohtaamme vielä toisemme? Me olemme Rienzin taloon menossa; huomenna
käyn entisen toverini luona -- huomenna saan nähdä sinut. Niinhän on
oleva?"
Irenen äänettömyys oli hänen vastauksensa.
"Ja mainittuasi minulle veljesi nimen, tee se suloiseksi korvalleni
lisäämällä omasikin."
"Minua kutsutaan Ireneksi."
"Irene, Irene! -- salli minun kertoa se. Se on lempeä nimi, ja viihtyy
huulilla, kuin se ei hentoisi luopua niiltä -- sopiva nimi sinun
kaltaisellesi."
Näin pitäen mieluisasti kuultua ylistyspuhettaan tuolla hehkuvalla
kukkaiskielellä, joka tosin on ominaisempaa tuolle aikakaudelle ja
etelän hienolle kohteliaisuudelle, mutta joka myöskin on kieli, jolla
nuoruuden intohimoisuuden runollisuus kaikkina aikoina ja kaikissa
maissa lausuu uhkuvan yltäkylläisyytensä sydämen puhuessa sydämelle.
Adrian saatteli kotiinpäin kaunista turvattiansa, valiten sillävälin
kiertävimmän ja pisimmän tien, joka juoni Ireneltä joko jäi huomaamatta
tahi jonka hän ääneti soi anteeksi. Heidän näkyvissään oli jo katu,
jonka varrella Rienzi asui, kun heidät äkki-arvaamatta saavutti
tulisoihtuja kantava miesjoukko. Se oli Orvieton piispan seurue,
joka palasi Martino di Porton palatsista, matkalla (mukanaan Rienzi)
Adrianin asuntoon. He olivat edellisessä paikassa, Orsinia tapaamatta,
palvelijoilta kuulleet kahakan päätöksen ja Irenen sankarin nimen, ja
huolimatta Adrianin yleisestä armastelijan maineesta, Rienzi tarpeeksi
tunsi hänen luonteensa ja hänen mielenlaatunsa jalouden, varmasti
tietääkseen että Irene oli turvallisena hänen suojassaan. Voi! juuri
tuossa henkilön turvallisuudessa usein on suurin sydämen vaara. Nainen
ei koskaan vaarallisemmin rakasta, kuin silloin, kun se, joka häntä
rakastaa, hänen tähtensä hillitsee itsensä.
Likistyneenä veljensä rintaan, Irene pyysi häntä kiittämään hänen
pelastajaansa; ja Rienzi tuolla lumoavalla avomielisyydellä, joka niin
hyvin sopii vaatimattomille, ja jota kaikkien, jotka tahtovat hallita
ihmisten sydämiä, joskus tulee osata näyttää, läheni nuorta Colonnaa ja
lausui hänelle kiitollisuutensa ja ylistyksensä.
"Olemme liian kauan olleet erotettuina, meidän täytyy jälleen tulla
tuntemaan toisemme", vastasi Adrian. "Ole varma että minä pian kohtaan
sinun."
Kääntyen jättämään Ireneä hyvästi, hän nosti hänen kätensä huulilleen
ja puristaessaan sitä sen luistaessa hänen omastaan, pettyikö hän
luullessaan että nuot suloiset sormet keveästi, tahdottomasti
vastasivat puserrukseen?