Kuvaus salaliittolaisesta ja salaliiton synnystä.
Yksinään, monenlaisilla papereilla peitetyn pöydän ääressä istui
parhaassa ijässään oleva mies. Huone oli matala ja pitkä; useita
muinaisia, rikkinäisiä kohokuvia ja typistyneitä vartalopatsaita oli
sijoitettu pitkin seiniä ja niitten väliin, huiskin haiskin, ripusteltu
lyhyitä miekkoja sekä suljetuita kypäriä, ajan hampaan kalvamia
muistomerkkiä muinaisen Rooman miehuudesta. Aivan yläpuolella pöytää,
jonka ääressä hän istui, virtaili kuunvalo korkeasta ja kapeasta
akkunasta, joka upposi syvälle vankkaan seinään. Tämän ikkunan oikealla
puolella olevaan komeroon, jota suojeli sivulle työnnettävä, nyt
osittain syrjään siirretty ovi, joka, päättäen sen lujuudesta ja sitä
peittävästä rautalevystä ilmaisi kuinka arvokkaita omistajan mielestä
olivat sen kätkemät aarteet -- oli järjestetty kolme-, neljäkymmentä
nidosta, mitä silloin pidettiin melkoisena kirjastona, ja mitkä
omistajan käsi oli työläästi jäljentänyt kuolemattomista alkuteoksista.
Nojaten poskeansa kättänsä vastaan, kulmat hieman rypistettyinä, huulet
kovasti yhteen puserrettuina, tuo henkilö oli vaipunut mietiskelyihin,
jotka olivat perin toisellaisia, kuin opiskelevan huolettomat unelmat.
Kirkkaan ja tyynen kuutamon paistaessa hänen kasvoihinsa, se lisäsi
juhlallista vakavuutta hänen piirteisinsä, jotka luonnostaan olivat
arvokkaan ja ylevän näköiset. Sakea, tummanruskea tukka, jonka väri,
harvinainen roomalaisissa, sanottiin johtuvan hänen polveutumisestaan
teutoonilaisesta keisarista, aaltoili tuuheissa kiharoissa korkean ja
laajan otsan yläpuolella; eikä kulmien syvämietteinen rypistyskään
voinut pilata tuota piilevän voiman näkyä joka johtuu pitkästä silmien
välistä, jolla Kreikan muinaiset kuvanveistäjät niin ihmeteltävästi
saivat mielenlujuuden ja äänettömän käskemisvoiman ilmaistuksi. Mutta
nuot piirteet eivät olleet valetut kreikkalaiseen, vielä vähemmin
teutoonilaiseen kaavaan. Rautainen alaleuka, kotkannenä, vajahtanut
poski ilmeisesti muistuttivat lujan roomalaisen rodun luonnetta, ja
olisivat saaneet maalarin hänessä keksimään nuoremman Brutuksen sopivan
mallin.
Kasvojen määrättyjä ulkopiirteitä ja lyhyttä, lujaa ylähuulta ei
kätkenyt parta eivätkä viikset, joita silloin tavallisesti pidettiin,
ja tämän henkilön ränsistyneissä muotokuvissa, joita vielä tavataan
Roomassa, voitanee havaita jonkinlaista vivahdusta yleisesti
tunnettuihin Napoleonin piirteisin; ei tosin kasvojen juonteissa,
jotka roomalaisen kuvassa ovat synkemmät ja ulkonevammat, mutta tuossa
ylevän ja tyynen voiman kuvaantumisessa, joka niin lähelti toteuttaa
henkisen majesteetin ihanteen. Vaikka hän vielä oli nuori, nuoruudelle
parhaimmin kuuluvat edut -- kukoistus ja hehku, pullea poski, johon
huoli ei vielä ollut viiltänyt vakojaan, täysi, voipumaton silmä ja
vartalon viehättävä solakkuus -- nämät eivät olleet tuon yksinäisen
opiskelevan tunnusmerkkejä. Ja vaikka häntä hänen aikalaisensa pitivät
erinomaisen kauniina, tuo mielipide olettavasti johtui vähemmän tuon
etevämmyyden yleisemmistä käsitteistä, kuin vartalon pituudesta,
jota siihen aikaan pidettiin suuremmassa arvossa kuin nykyään, sekä
tuosta jalommasta kauneuden laadusta, jonka loi nero jo tavallisesti
yksinkertaiseenkin muotoon leimattu vallitseva luonne -- vielä
harvinaisempi tuona raakana aikakautena.
Rienzin luonteesen (sillä tämän kertomuksen ensi luvussa lukijalle
esitetty nuorukainen on jälleen hänen edessään kypsyneemmässä ijässä)
oli tullut lujuutta ja pontevuutta jokaisella valtaan vievällä
porraskivellä. Olipa olemassa muuan hänen syntymäänsä koskeva seikka,
jolla lienee ollut suuri ja varhainen vaikutus hänen kunnianhimoonsa.
Vaikka hänen vanhempansa elivät yksinkertaisissa ja alhaisissa oloissa,
hänen isänsä oli keisari Henrik VII:n luonnollinen poika, ja varmaan
oli vanhempain ylpeys syynä siihen, että Rienzi sai kasvatuksen
harvinaisen lahjan. Tämä ylpeys siirtyneenä häneen itseensä -- hänen
polveutumisensa kuninkaasta kuiskattuna hänen korviinsa, piintyneenä
hänen ajatuksiinsa kätkyeestä saakka -- saattoi hänen jo varhaisimmassa
nuoruudessaan pitämään itseään Rooman Signorien vertaisena, ja
puolittain tietämättään pyrkimään heidän edelleen. Mutta kun Rooman
kirjallisuus aukeni hänen tulisille silmilleen ja kunnianhimoiselle
sydämelleen, hänet valtasi tuo kotimaan ylpeys, joka on sukuylpeyttä
jalompi; ja hän teeskentelemättä, paitsi silloin kun viitattiin
hänen syntyperäänsä, piti arvokkaampana olla roomalainen plebeiji,
kuin teutoonilaisen kuninkaan jälkeläinen. Hänen veljensä kuolema ja
hänen itse jo elämänsä vaiheet syvensivät hänen luonteensa vakavia ja
mahtavia ominaisuuksia, ja vihdoin nuot tavattomat järjen ky'yt olivat
kohdistetut yhteen tarkoitukseen -- joka jyrkästi ja salaperäisesti
uskonnolliselta ja samassa isänmaalliselta mieleltä sai pyhityksen
näön, ja kävi kerrassaan velvollisuudeksi ja intohimoksi.
"Niin", sanoi Rienzi, katkaisten äkkiä mietteensä, "päivä on tulossa,
jolloin Rooma on jälleen nouseva tuhastansa; oikeus on kukistava
sorron; roomalaiset ovat jälleen kulkevat turvallisina muinaisella
Forumillansa. Me olemme herättävät Caton masentumattoman hengen hänen
unhoon joutuneesta haudastaan! Kerran vielä on _kansa_ oleva Roomassa!
Ja minä -- minä olen oleva tämän triumfin välikappale -- sukukuntani
uudistaja! Minun ääneni on ensimmäisenä kohottava vapauden sotahuudon
-- minun käteni ensimäisenä sen lipun nostava -- niin, sieluni
korkeudesta minä jo näen kuin vuorelta uuden Rooman koittavan vapauden
ja suuruuden; ja tuon mahtavan rakennuksen kulmakivessä on jälkimaailma
lukeva minun nimeni."
Lausuessaan tuon ylevän kerskauksen, koko puhujan olento näytti
sulavan hänen kunnianhimoonsa. Hän astui synkässä kammiossaan kevein
ja nopein askelin, kuin ilmassa; hänen povensa kohoili, hänen silmänsä
hehkui. Hän tunsi, että tuskin itse lempikään voi synnyttää hurmausta
senkaltaista, jonka neitsyeellisessä ensi innostuksessaan tuntee
isänmaanystävä, joka tietää itsensä _rehelliseksi_!
Kevyt kolkutus kuului ovelta, ja palvelija, yllään paavin väen
käyttämä, komea liveri, astui sisään.
"Signor", sanoi hän, "herrani, Orvieton piispa on ulkona."
"Vai sellainen onnenkohtaus. Valoa tänne! Herrani, tämä on kunnia,
jonka paremmin voin ymmärtää, kuin ilmi lausua."
"Haidjai, miekkoseni!" sanoi piispa astuen sisään ja tutunomaisesti
istuutuen, "ei turhia kohteliaisuuksia kirkon palvelijain kesken;
eikä se, sen vakuutan, milloinkaan ole kipeämmin tarvinnut uskollisia
ystäviä kuin nykyään. Nämä jumalattomat mylläkät, nämät väkivaltaiset
melskeet itse P. Pietarin kaupungin piirissä ja pyhäköissä ovat koko
kristikunnan häpeäksi."
"Ja ovat vastedeskin olevat", sanoi Rienzi, "kunnes hänen pyhyytensä
armollisesti suostuu pysyväisestä kiinnittämään istuimensa
edeltäjiensä asuinpaikkaan ja ankaralla kädellä hillitsemään ylimysten
liiallisuuksia."
"Voi poikani", haasteli piispa, "tiedäthän että nuot sanat ovat
tuulenpieksemistä vain; sillä jos paavi täyttäisi sinun toivomuksesi ja
muuttaisi Avignonista Roomaan, niin eipä, P. Pietarin veri auttakoon,
hän hillitsisi ylimyksiä, vaan ylimykset hillitsisivät häntä. Sinä
hyvin tiedät, että siihen asti kuin hänen siunattu edeltäjänsä,
hurskas muistoltaan, teki tuon viisaan päätöksen, paeta Avignoniin,
kristityn maailman isää, niinkuin monia muitakin isiä heidän vanhoilla
päivillänsä, hänen tottelemattomat lapsensa olivat holhoomassa ja
ohjaamassa. Etkö muista, kuinka itse jaloa Bonifaciusta, jolla oli
suuri sydän ja rautaiset hermot, Orsinien esi-isät pitivät orjuudessa
-- kaikki hänen työnsä ja toimensa kävivät heidän tahtonsa mukaan --
siksi kuin hän vangitun kotkan tavoin löi päänsä häkkinsä seinään ja
kuoli? Puhut Rooman muistoista; ne muistot eivät paavia houkuttele."
"Kyllä", sanoi Rienzi lempeästi nauraen, "teillä herrani, on nykyään
parhaimmat todistuskappaleet käsillä; ja minun on myöntäminen,
että niin paljon mahtavuutta, väkivaltaisuutta ja riettautta kuin
ylimyssäädyssä silloin löytyikin, sitä nyt siinä löytyy vielä enemmän."
"Minäkin", jatkoi Raimond, kiivastuen puhuessaan, "vaikka olen paavin
virantoimittaja ja hänen hengellisen valtansa edustaja, sain vasta
kolme päivää sitten kärsiä törkeän häväistyksen juuri tuolta Tapani
Colonnalta, joka pyhältä istuimelta on aina saanut osakseen suurta
mielensuosiota ja hellyyttä. Hänen palvelijansa tyrkkivät minun
palvelijoitani keskellä katua, ja minä itse -- minä kuningasten
kuninkaitten edustaja -- pakotettiin vetäytymään seinälle odottamaan,
kunnes tuo harmaapää öykkäri oli vaeltanut ohitse. Eikä puuttunut
herjaavia sanojakaan solvaamisen täydentämiseksi. 'Anteeksi, herra
piispa', sanoi hän kulkiessaan ohitseni, 'mutta tiedättehän että tämän
maailman välttämättömästi täytyy käydä toisen edellä!'"
"Uskalsiko hän mennä niin pitkälle?" sanoi Rienzi, kaihtaen kädellään
kasvojaan, ja hänen huulillaan liehui omituinen hymy, joka tuskin
ilmaisi hilpeyttä, vaikka se muita ilahutti, ja joka täydellisesti
muutti hänen luonnosta synkkyyteen saakka ankarain kasvojensa luonteen.
"Sitten on sinun aika, pyhä isä, niinkuin meidänkin, ryhtyä --"
"Mihinkä?" keskeytti piispa vilkkaasti. "Voimmeko me mitään?
Karkota innottelevat unelmasi, palaja todellisiin oloihin, katsele
tervejärkisesti ympärillemme. Mitä voimme me niin mahtavia miehiä
vastaan?"
"Herrani", vastasi Rienzi vakavasti, "teidän arvoistenne signorein kova
onni on se, ettette koskaan tunne kansaa ettekä tarkkoja ajan merkkejä.
Niinkuin ne, jotka nousevat vuorten huipuille, näkevät pilvien
leijailevan allansa verhoten tasangot ja laaksot heidän silmäykseltään;
kun sitävastoin ne, jotka ovat vain hiukan pinnasta kohonneet, näkevät
ihmisten liikkeet ja kodit; samoin tekin ylhäisestä asemastanne näette
vain synkät ja sakeat usvat -- kun minä alhaisemmalta paikaltani
huomaan paimenten varustautuvan turvaamaan itseänsä ja laumaansa
myrskyltä, jota nuot pilvet tietävät. Älkää antautuko epätoivoon,
herrani, kärsivällisyydellä on määrätty rajansa -- tämän rajan se on jo
saavuttanut; Rooma odottelee vain tilaisuutta (se on pian tuleva, mutta
ei äkkiä) noustakseen yhtä haavaa sortajiansa vastaan."
Kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus on totisuudessa; Rienzin
kaunopuheliaisuuden suuri salaisuus oli hänen innostuksensa
mahtavuudessa. Hän ei milloinkaan puhunut sen tavoin, joka epäilee
menestyksestä. Kenties, niinkuin useimmat miehet, jotka ryhtyvät
korkeisin ja suuriin töihin, hänkään ei itse perinpohjin huomannut
tiellä kohtaavia esteitä. Hän näki päämäärän selvänä ja kirkkaana,
mutta henkensä näyssä hän jätti huomioon ottamatta polun mutkat ja
mitan; näin hänen oman sielunsa syvä vakuutus vastustamattomasti
leimautui toisiin. Hän vähemmän näytti lupaavan kuin ennustavan.
Orvieton piispaan, joka ei ollut ylen älykäs, mutta kylmäluontoinen,
paljon kokenut mies, teki Rienzin tarmo voimallisen vaikutuksen;
ehkäpä tosiaan sitä enemmän, kuin hänen oma ylpeytensä ja hänen omat
intohimonsa olivat yllytetyt ylimysten röyhkeyttä ja vallattomuutta
vastaan. Hän oli hetkisen vaiti, ennenkuin hän vastasi Rienzille.
"Mutta ovatko", hän kysyi vihdoin, "vain plebeijit nousemassa? Sinä
tiedät kuinka raukkamaisia ja epäröiviä he ovat."
"Herrani", vastasi Rienzi, "päätä yhdestä ainoasta seikasta, kuinka
lujasti minua ympäröitsevät ystävät, jotka eivät ole alhaista luokkaa;
sinä tiedät kuinka korkea-äänisesti minä puhun ylimyksiä vastaan
-- minä mainitsen heitä nimeltä -- minä uhmaan Savellia, Orsinia,
Colonnaa, aivan heidän kuultensa. Luuletko että he antavat minulle
anteeksi? Luuletko etteivät he, jos minulla olisi ainoastaan plebeijit
varustusväkenäni ja kannattajinani, julkisesti, väkivaltaisesti olisi
panneet minua kiinni -- ettei minun suuni kauan sitten olisi ollut
tukittu heidän vankilainsa komeroissa tahi saatettu haudan ikuiseen
äänettömyyteen? Huomaa", hän jatkoi, kun hän, tarkastaessaan vikaarin
kasvoja, huomasi tekemänsä vaikutuksen -- "huomaa että halki koko
maailman suuri vallankumous on alkanut. Vuosisatojen barbaarinen
pimeys on murrettu; _tieto_, joka menneenä aikana teki ihmiset
puolijumaloiksi, on kutsuttu uurnastansa; mahti, raakaa voimaa ylevämpi
ja asestettuja miehiä voimallisempi, on työssä! olemme jälleen
ruvenneet kunnioittamaan järjen kuninkuutta. Niin tuo sama mahti,
joka muutama vuosi sitten kruunasi Petrarcan Capitolissa, jolloin se
kahdentoista vuosisadan hiljaisuuden jälkeen sai nähdä ihanan triumfin,
-- joka synnyltään halvalle ja aseitten käyttämisestä tietämättömälle
miehelle tuhlasi samoja kunnianosotuksia kuin ennen suotiin keisareille
ja kuningasten voittajille -- joka samaan kunnioitukseen yhdisti
kilpailevat Colonnan ja Orsinin perheetkin -- joka saattoi ylpeimmät
patriicit kiistellen kantamaan tuon florensilaisen plebeijin pojan
hännystä tai edes koskettamaan hänen purppuraiseen viittaansa, --
joka vielä vetää Europan silmäykset matalaan Vauclusen mökkiin, --
joka antaa halpasukuiselle oppineelle kaikkein tunnustaman oikeuden
nuhdella tyranneja ja lähestyä rohkeissa rukouksissa itse kirkon
isää! Niin, tuo sama mahti, joka, työskennellen läpi koko Italian,
täristelee Venetsian oligarkiian vankkoja perustuksia [noin kahdeksan
vuotta sen jälkeen Venetsian kansan kauan kytenyt viha puhkesi tuota
kaikista oligarkiioista viisainta ja valppainta, Italian Spartaa
vastaan, Marino Falieron salaliitossa]; joka Alppien tuolla puolen on
herännyt silminnähtävään ja äkkinäiseen eloon Espaniassa, Saksassa
ja Flandernissa, ja joka tuossa normannein miekan valloittamassa
raakalaissaaressakin, jota urhoollisin elävistä kuninkaista hallitsee
[Edvard III, jonka hallitessa paljoa yleisemmät kansallisuuden
liikkeet alkoivat työskennellä, kuin seuraavan vuosisadan kuluessa.
Sisälliset sodat käänsivät vaikutuksen vereksi. Tämä todellakin
oli ympäri maailman aikakausi, joka kasvoi reheviä kukkia, mutta
kypsymättömiä ja raakoja hedelmiä; -- omituinen liike, jota seurasi
yhtä omituinen hiljaisuus.], on synnyttänyt hengen, jota normanni ei
voi tukahuttaa -- kuninkaita, jotka hallitsevat, hallitaan -- niin,
tämä sama mahti joka paikassa on liikkeellä: se puhuu, se valloittaa
hänenkin äänellään, joka on edessänne; se yhdistää asiaansa jokaisen,
johon ainoakin valonsäde on tunkeutunut, jokaisen, jossa ainoakin
jalo toivo voi syttyä! Tietäkää, herra vikaari, ettei Roomassa löydy
ainoatakaan miestä paitsi itse sortajiamme -- ainoatakaan miestä, joka
on tavunkin oppinut muinaista kieltämme -- jonka sydän ja miekka eivät
olisi kanssani. Rauhalliset tieteitten viljelijät -- nuot toisen luokan
uljaat ylimykset -- nouseva sukupolvi, laiskureita isiänsä viisaampi,
ennen kaikkia, herrani, uskonnon alhaisemmat palvelijat, papit ja
munkit, joita ylellisyys ei ole sokaissut, hekuma huumannut, joita
kristikunnan äärettömäksi häpeäksi öin päivin solvaistaan kristittyjen
pääkaupungissa, nämät -- kaikki nämät -- liittyneinä kauppiaan ja
käsityöläisen kanssa murtumattomaan liittoon, odottavat vain merkkiä
kaatumaan tahi voittamaan, elämään vapaina tahi kuolemaan marttyyreinä
Rienzin ja maansa kanssa!"
"Puhutko täyttä totta?" sanoi piispa säpsähtäen ja nousten istualtaan.
"Näytä sanasi todeksi, niin saat tietää että Jumalan palvelijat
harrastavat yhtä paljon ihmisten onnellisuutta, kuin heidän
maallikkoveljensäkin."
"Mitä minä sanon", vastasi Rienzi tyynemmällä äänellä, "sen minä voin
todistaa! Mutta minä todistan sen vain niille, jotka ovat puolellamme."
"Älä minua pelkää", vastasi Raimond. "Minä hyvin tiedän, mitkä salaiset
mielipiteet ovat hänen pyhyydellänsä, jonka valtuuttama ja edustaja
minä olen, ja jos hän vain saisi nähdä patriicien vallan supistettuna
sen lainmukaisiin ja luonnollisiin rajoihin, noiden röyhkeiden, jotka
itse kirkon arvon ovat tehneet mitättömäksi, hän puristaisi kättä,
joka veti tuon rajaviivan. Niin varma minä olen tästä, että jos
onnistut, minä, hänen vastuunalainen mutta arvoton vikaarinsa, olen
itse vahvistava menestyksen. Mutta varokaa julmuuksia; kirkko ei saa
heikontua liittymällä rikoksellisiin."
"Oikein, herrani", vastasi Rienzi, "ja tässä uskonnon valtio-oppi
on sama kuin vapauden. Päättäkää minun varovaisuudestani ja
viivyttelemisestäni. Se, joka näkee kaikkien ympärillään olevan
kärsimättöminä -- itsensäkin yhtä paljon -- eikä vielä anna merkkiä,
odottaen hetkeä, hän varmaan ei menetä asiaansa varomattomuudesta."
"Kohta tästä enemmän", sanoi piispa, istuutuen jälleen. "Älä pelkää
antaa minulle tietoja sen mukaan kuin tuumasi kypsyvät. Usko pois
ettei Roomalla ole varmempaa ystävää kuin se, joka, ollen määrätty
järjestystä suojelemaan, huomaa itsensä voimattomaksi vallattomuutta
vastaan. Mutta kääntykäämme tämän luonasi käyntini tarkotukseen,
joka kentiesi jossakin määrässä koskee näitä asioita, joita olemme
keskustelleet... Sinä tiedät että kun hänen pyhyytensä uskoi
sinulle nykyisen virkasi, hän käski sinun myöskin julistamaan hänen
hyväntekeväisen aikomuksensa myöntää yleinen riemujuhla vietettäväksi
Roomassa vuonna 1350 -- oivallinen aikomus kahdesta syystä, jotka
varsin hyvin tunnet: ensiksi, että jokainen kristitty, joka tähän
tilaisuuteen tekisi pyhiinvaelluksen Roomaan, saisi täydellisen
synninpäästön; ja toiseksi, koska, puhuaksemme aineellisesti, siten
kokoontuneiden pyhiinvaeltajain tulva, hurskaan liikutuksen valtaamana,
lahjoituksilla ja almuilla tuntuvasti kartuttaa pyhän istuimen tuloja,
jotka, sivumennen sanoen, eivät nykyään ole kukoistavassa tilassa.
Tämän sinä tiedät, rakas Rienzi."
Rienzi nyökkäsi myöntäväisesti päätään, ja pappi jatkoi:
"Näin ollen hänen pyhyytensä saa suurimmalla murheella huomata että
hänen hurskaat tuumansa ovat menossa myttyyn: sillä niin julmat ja
lukuisat ovat nykyään rosvot julkisilla, Roomaan vievillä teillä,
että rohkeintakin toivioretkeläistä varmaan arveluttaa hieman
matkaan ryhtyminen; ja ne, jotka tohtivat lähteä, ovat oletettavasti
kristillisen seurakunnan köyhimpiä, -- ihmisiä, joilla ei ole kultaa
eikä hopeaa, ei kallisarvoisia uhrattavia muassaan ja joilla ei
ole paljoa pelättävää rosvojen saaliinhimolta Tästä seuraa kaksi
johtopäätöstä: toiselta puolen rikkailta -- joilla, taivas tietää,
ja niinkuin evankeliumissa selvästi sanotaan, on kipein syntein
anteeksisaamisen tarve, riistetään tuo suloinen päästön tilaisuus;
toiselta puolen kirkon raha-arkuista jumalattomasti ryöstetään nuot
varat, jotka sen lasten innostus niihin epäilemättä kokoaisi."
"Ei mikään ole selvempää, arvoisa herra", sanoi Rienzi.
Vikaari jatkoi: -- "Viisi päivää sitten sain kirjoituksen hänen
pyhyydeltänsä; hän käski minua kuvaelemaan näitä kristikunnan
kauheita vaaroja useille patriiceille, jotka ovat kirkon lainmukaisia
alustalaisia, ja kehottamaan heitä ratkaisevasti ryhtymään
maantierosvoja vastustamaan. Olen neuvotellut heidän kanssaan, mutta
turhaan."
"Sillä juuri noitten rosvojen avulla ja heidän joukoistaan patriicit
ovat miehittäneet palatsinsa toinen toistansa vastaan", lisäsi Rienzi.
"Aivan siitä syystä", jatkoi piispa. "Vieläpä rohkeni Tapani
Colonna itse tunnustaa tuon. Täydellisesti heltymättä niin monen
hurskaan sielun, ja lisätkäämme paavin rahaston, joka ei saa olla
vähä-arvoisempi oikein ajattelevista miehistä, perikatoon joutumisesta,
he kieltäytyivät astumasta askeltakaan rosvoja vastaan. Kuullos siis
hänen pyhyytensä toista käskyä: -- 'Jos ylimyksiltä ei lähde apua',
hän sanoo viisaasti kuin profeeta, käänny Cola di Rienzin puoleen. Hän
on rohkea ja Jumalaa pelkääväinen mies, sekä puheesi mukaan suuresti
kansan arvossa pitämä; ja sano hänelle, että, jos hänen neronsa keksii
keinon noitten Belialin poikain hävittämiseksi ja yleisten teitten
rauhottamiseksi, suuresti ovat hänen ansionsa kohoavat -- ikuinen on
kiitollisuutemme velka oleva hänelle, ja mitä apua sinä ja istuimemme
palvelijat voitte hänelle antaa, sitä älkää pidättäkö'."
"Sanoiko hänen pyhyytensä niin!" huudahti Rienzi. "Enempää en pyydä
-- minun on kiitollisuuden velka, koska hän on näin ajatellut
palvelijastaan ja minulle uskonut tuon toimen; minä suostun siihen --
minä kerrassaan vastaan menestyksestä. Mutta selittäkäämme tarkoin
menettelylleni määrätyt rajat. Masentaakseni muurien ulkopuolella
olevat rosvot, minun täytyy saada sisäpuolella olevat kurissa pysymään.
Jos henkeni uhalla rupean puhdistamaan Rooman katuja rosvoista, onko
minulla täydellinen vapaus menetellä rohkeasti, ratkaisevasti ja
ankarasti?"
"Sellaisenhan menettelyn vaatii itse toimen luonto", vastasi Raimond.
"Silloinkin kun kohtelen päärikoksellisia -- rosvojen suosijoita
ylhäisimpiä itse ylimyksistä?"
Piispa oli vaiti ja katseli kiinteästi puhujaa kasvoihin. "Minä vielä
kerran sanon", lausui hän vihdoin alentaen äänensä ja merkillinen paino
sanoissa, "näissä rohkeissa yrityksissä menestys on ainoa hyväksyttävä.
_Menesty_, niin annamme sinulle anteeksi kaikki -- vieläpä --"
"Colonnan tahi Orsinin surmankin, jos oikeus sitä vaatii ja jos se
olisi lainmukaista sekä seuraisi lain rikkomisesta!" lisäsi Rienzi
vakavasti.
Piispa ei vastannut sanoin, mutta kevyt pään nyökkäys oli riittävä
vastaus Rienzille.
"Herrani", sanoi hän, "tästä ajasta sitten on kaikki valmiina;
vallankumouksen -- järjestyksen, valtion uudistuksen -- luen minä tästä
hetkestä, tästä keskustelusta alkaneeksi. Tähän asti, tietäen ettei
oikeus milloinkaan saa jättää suurimpia pahantekijöitä rankaisematta,
minä olen epäröinnyt, peljäten että sinä ja hänen pyhyytensä ehkä
pitäisitte sitä ankaruutena ja moittisitte häntä, joka täyttää lakia,
rangaistessaan lain rikkojia. Nyt minä ymmärrän teidät paremmin.
Kätenne, arvoisa herrani!"
Piispa ojensi kätensä; Rienzi tarttui siihen lujasti ja kohotti sen
kunnioittaen huulillensa. Molemmat tunsivat että liitto oli vahvistettu.
Tämä keskustelu, jonka kertominen on kestänyt näin kau'an, oli
todellisuudessa lyhyt; mutta sen aine jo loppui ja piispa nousi
lähteäksensä. Talon ulkoportti aukeni, ja piispan palvelijajoukko
nosti ylös soihtunsa, ja hän oli juuri kääntynyt Rienzistä, joka oli
saattanut häntä portille, kun muuan nainen nopeasti riensi halki
piispan saattojoukon, ja nähdessään Rienzin heittäytyi hänen jalkainsa
eteen.
"Voi, rientäkää, herra! rientäkää, Jumalan rakkauden tähden rientäkää,
muuten nuori signora joutuu ijäksi hukkaan!"
"Signora! -- taivaan ja maan nimessä, Benedetta, kenestä puhut? --
sisarestani -- Irenestäkö? eikö hän ole kotona?"
"Voi, herra, -- Orsinit -- Orsinit!"
"Mitä heistä, puhu vaimo!"
Sitten hengästyneenä, usein keskeyttäen, Benedetta kertoi Rienzille,
jonka lukija jo on tuntenut Irenen veljeksi, sen verran Martino
di Porton seikkailusta, kuin hän oli nähnyt: kahakan lopullisesta
päätöksestä hän ei tiennyt mitään.
Rienzi kuunteli äänetönnä; mutta hänen kasvojensa kuolon kalpeus ja
hänen alahuulensa vavahdus ilmaisivat mielenliikutuksen, jota hän ei
päästänyt kuuluville.
"Kuulette, herra piispa kuulette", sanoi hän Benedettan lopetettua ja
kääntyneenä piispaan, jonka lähtöä kertomus oli viivyttänyt, "kuulette,
millaista väkivaltaa Rooman asukkaat saavat kärsiä. Hattuni ja
miekkani, paikalla! Herrani, antakaa anteeksi kiivauteni."
"Mihin on aikomuksesi?" kysyi Raimond.
"Mihin -- mihin! Niin, minä unhotin, herrani, teillä oi ole sisarta,
Ehk'ei teillä ole ollut veljeäkään! Ei, ei; yhden uhrin kuitenkin olen
pelastava. Mihin, te kysytte -- Martino di Porton palatsiin."
"Orsinin luokse _yksin_ ja oikeutta saamaan?"
"Yksin ja _oikeutta_ saamaan! En!" kiljasi Rienzi tarttuen miekkaansa,
jonka palvelija oli tuonut hänelle, ja syöksyi talosta; "mutta yksi mies
riittää _kostamaan_."
Piispa jäi hetkeksi miettimään. "Hän ei saa joutua turmioon", hän
jupisi, "niinkuin helposti saattaa käydä, jos hän yksinään antautuu
suden raivolle alttiiksi. Hei, pojat!" hän huusi; "eteenpäin soihdut!
Nopeaan, nopeaan! Me itse -- me paavin vikaari -- ryhdymme asiaan.
Rauhottukaa, hyvät ihmiset; nuoren signoranne saatte takasin. Eteenpäin
-- Martino di Porton palatsiin!"