Eräs seikkailu.
Adrian Colonna, välttäen hajaantuneesta väkijoukosta irtaantuneita
ryhmiä, riensi kiivaasti pitkin kapeata katua kohden palatsiansa,
joka oli melkoisen matkan päässä äskeisestä tappelupaikasta. Hänen
elämänkasvatuksensa sai hänen tuntemaan syvää osanottoa sekä maansa
eripuraisuuksiin ja riitoihin, että myöskin äsken näkemäänsä
kohtaukseen ja Rienzin vaikutusvaltaan.
Orpona, nuorempaa mutta varakasta Colonnasuvun haaraa, Adrian oli
kasvanut sukulaisensa hoidon ja holhouksen alaisena, tuon viekkaan
mutta urhean Tapani Colonnan, joka kaikista Rooman ylimyksistä
oli mahtavin, sekä paavin suosion että aseellisten palkkalaisten
paljouden tähden, joita hän rikkautensa vuoksi pystyi hankkimaan.
Adrian oli varhain osottanut siihen aikaan erinomaisena pidettyä
taipumusta henkisiin pyrinnöihin, ja omistanut itselleen paljon siitä
vähästä, mitä silloin tunnettiin hänen maansa muinaisesta kielestä ja
muinaisesta historiasta.
Vaikka Adrian oli vielä poika, siihen aikaan kun hän ensikerran
lukijalle esitettynä oli sattunut näkemään Rienzin, veljen kuolemasta
johtuneen mielialan, hänen hellä sydämensä oli täyttynyt Colan murheen
osanotolla ja häpeällä sukulaistensa tunteettomuudesta heidän omien
kiistojensa seurauksesta. Hän vakavasti oli etsinyt Rienzin ystävyyttä
ja nuoruudestaan huolimatta tullut tuntemaan hänen luonteensa
mahtavuuden ja voiman. Mutta vaikka Rienzi lyhyen ajan perästä ei
näyttänyt enää muistelevan veljensä kuolemaa -- vaikka hän jälleen
oli saapunut Colonnan saleihin ja nauttinut heidän ylönkatsovaa
vieraanvaraisuuttaan, hän olemukseltaan pysyi erillään ja jonkun
matkan päässä, jonka perille Adriankin vaan osaksi saattoi päästä.
Pian kieltäytyi kaikista avun, suosion ja ylennyksen tarjouksista, ja
jokainen Adrianin osottama ystävyyden merkki, sen sijaan että se olisi
lähentänyt häntä, näytti vain loukaten saattavan häntä kylmempään
etäisyyteen. Hänen kevyt leikillisyytensä ja puheensa vilkkaus,
jotka ennen tekivät hänen tervetulleeksi vieraaksi niitten seuraan,
joiden elämä kului taistelujen ja juhlimisten vaiheilla, olivat
muuttuneet ivalliseksi, kyynilliseksi ja juroksi luonnonlaaduksi. Mutta
tylsistyneitä ylimyksiä huvitti hänen terävyytensä yhtä paljon, ja
Adrian oli melkein ainoa, joka huomasi hymyssä piilevän käärmeen.
Usein Rienzi istui juhlassa äänetönnä, mutta tarkkaavana, ikäänkuin
vartioiden jokaista silmäystä, punniten jokaista sanaa, ottaen mittaa
jokaisen vieraan järjenvoimista, ky'yistä ja luonnonlaadusta; ja kun
hän näytti saaneen tarpeeksensa, hänen henkensä oli kuohahtaa, hänen
sanansa tulvata, ja kun hänen huikaiseva, mutta katkera sukkeluutensa
välähti yöllisissä kesteissä, kukaan ei huomannut, että tuo iloton
salama ennusti nousevaa myrskyä. Mutta sillävälin hän ei laiminlyönyt
ainoatakaan tilaisuutta seurustella alempien kaupunkilaisten kanssa,
yllyttää heidän mieliänsä, kiihoittaa heidän kuvitustansa, tulistuttaa
heidän ponnistuksiaan kuvauksilla nykyisyydestä ja kertomuksilla
menneisyydestä. Hänen kansansuosionsa ja maineensa kasvoivat, ja hänen
valtansa rahvaan joukossa oli sitä suurempi, kun hän oli ylhäisten
suosima. Kentiesi hän tätä varten jatkoi Colonnan luona vierailultaan.
Kun kuusi vuotta ennen tuota aikaa Caesarien Capitoli oli saanut nähdä
Petrarcan triumfin, oli nuoren Rienzin skolastisuuden maine saavuttanut
runoilijan ystävyyden -- ystävyyden, joka lyhyine keskeytyksineen
jatkui loppuun asti, vaikka kummankin ala oli niin erilainen; ja
jälkeenpäin, yhtenä Rooman Avignoniin valitsemista lähettiläistä,
hän yhdessä Petrarcan kanssa kävi anomassa Clemens VI:lta, että hän
muuttaisi pyhän istuimensa Avignonista jälleen Roomaan. Tässä toimessa
hän ensikerran näytti kaunopuheliaisuutensa ja vakuutusvoimansa
äärettömän mahdin. Todistuskappaleet eivät tosin pystyneet ylimmäiseen
pappiin, joka piti enemmän lukua mukavuudesta kuin kunniasta, mutta
hän ihastui puhujaan, ja Rienzi palasi Roomaan täynnä kunniaa ja
verhottuna korkean ja vastuunalaisen viran arvokkaisuudella. Hän ei
enää ollut vähäpätöinen opiskelevainen, hauska toveri, hän kohosi
kerrassaan kaikkien vertaistensa yläpuolelle. Ei milloinkaan ennen
ole virkamies osottanut niin järkähtämätöntä rehellisyyttä, niin
turmeltumatonta intoa. Hän oli koettanut virkaveljissään herättää
samaa perus-aatteitten ylevyyttä -- mutta hän ei ollut onnistunut.
Nyt varmana urastaan, hän oli ruvennut julkisesti kääntymään kansan
puoleen; ja uusi henki näytti jo elähyttävän Rooman väestön.
Rienzin eläessä näitä aikoja, oli Adrian ollut kauan erotettuna hänestä
ja poissa Roomasta.
Colonnat olivat luotettavia keisarillisen puolueen kannattajia, ja
Adrian di Castello oli saanut kutsut keisarin hoviin ja noudattanut
niitä. Tämän hallitsijan johdolla hän oli harjaantunut aseitten
käyttämiseen, ja Saksan sotilasten joukossa hän oli oppinut
hillitsemään synnynnäistä italialaista viekkauttaan pohjolan urheuden
ritarillisuudella.
Jätettyänsä Baijerin, hän oli viettänyt lyhyen ajan erään maatilansa
yksinäisyydessä, pohjoisen Italian ihanimpain järvien rannalla;
ja sitten, mieli jalostuneena toiminnasta ja opinnoista, hän
oli matkustellut useissa Italian vapaissa valtioissa, tullut
katsantokannalle, joka oli vähemmän ennakkoluuloinen kuin hänen
säädyssään vallitseva, sekä saavuttanut varhaista kunnioitusta
tutkiessaan muitten luonteita ja toimia. Hänessä jalosukuisen
italialaisen parhaimmat ominaisuudet yhtyivät. Intohimoisesti
antautuneena kirjallisuuden viljelemiseen, terävä ja perinpohjainen
valtiotaidossa, jalo ja ystävällinen olemukseltaan, hienotunteisella
aistilla jalostaen haluansa nautinnoihin, hän myöskin oli miellyttävä
käytökseltään, puhdas kunnialtaan ja taipumaton julmuuteen, mikä
ominaisuus siihen aikaan oli peräti harvinaista italialaisessa
luonnonlaadussa ja joka pohjan ritareistakin pian hävisi, heidän
tullessaan tekimisiin tuon perinpohjaisen kavaluuden ja rehellisyyden
halveksimisen kanssa, joka oli raakojen ja julmien etelämaalaisten
tuntomerkkinä. Näitten ominaisuuksien ohessa hänessä löytyi
maanmiestensä hellemmät intohimot -- hän kunnioitti kauneutta ja piti
lempeä jumaluutena.
Hän oli vasta muutama viikko sitten palannut syntymäkaupunkiinsa,
johon hänen maineensa jo oli ehtinyt ennen häntä ja missä hänen
entistä rakkauttansa tieteisin ja jaloa olemustansa vielä muisteltiin.
Palattuaan hän huomasi Rienzin aseman paljoa enemmän muuttuneen
kuin omansa. Adrian ei ollut vielä käynyt tuon oppineen luona. Hän
tahtoi ensin omin silmin ja etäältä tarkastaa hänen menettelynsä syyt
ja tarkoitukset, sillä osaksi hänellä oli oman säätynsä epäluulot
Rienzistä, osaksi vallitsi hänessä kansan luottavainen innostus.
"Varmaankaan", sanoi hän itsekseen, kulkiessaan mietteissään eteenpäin,
"varmaankaan ei ole enemmän kenenkään vallassa parantaa sairasta
valtiotamme, ummistaa juopiamme, herättää kansalaisissamme esi-isien
hyveitten muistoa. Mutta juuri tuo valta, kuinka vaarallinen se
on! Olenhan nähnyt Italian vapaissa valtioissa miesten, jotka ovat
ylennetyt valtaan kansan suojelemista varten, aluksi kunnostavan
itsensä, ja sitten äkkinäisestä arvosta huumaantuneina pettävän asian,
joka heidät kohotti? Totta kyllä, nuot miehet olivat päälliköitä ja
ylimyksiä, mutta ovatko plebeijit vähemmän inhimillisiä? Olen kuitenkin
kuullut ja nähnyt etäältä tarpeeksi -- nyt olen tutkiva miestä itseä."
Näin itsekseen puhuessaan ei Adrian paljon huomannut monia
käyskentelijöitä, jotka yhä väheten, sen mukaan kuin iltaa kului,
riensivät kotiinsa. Niiden joukossa oli kaksi naista, jotka enää
Adrianin kanssa olivat ainoat tuolla pitkällä, synkällä kadulla, jolle
hän oli poikennut. Kuu paistoi jo kirkkaasti taivaalta, ja kun naiset
kevein ja sukkelin askelin kulkivat hänen sivutsensa, nuorempi kääntyi
takasin ja katseli häntä heleässä valossa kiihkein, mutta pelokkain
silmäyksin.
"Miksi vapiset, kaunokaiseni?" sanoi hänen seuralaisensa, joka näytti
noin viidenviidettä vuotiselta ja jonka puku ja ääni ilmaisivat, että
hän oli alhaisempaa säätyä kuin nuorempi nainen. "Kadut ovat varsin
rauhallisen näköiset, emmekä, kiitos neitsyen! ole aivan kaukana
kotoakaan."
"Oi! Benedetta, se on _hän_! tuo nuori signor, hän on Adrian!"
"Sepä onni", sanoi hoitaja, sillä sellainen oli hänen toimensa, "häntä
sanotaan rohkeaksi kuin pohjalaista; ja koska palazzo Colonna ei
ole kaukana tästä, ehtii hänen apunsa meille hyvin, jos tulemme sen
tarpeesen; siinä tapauksessa, armaani, että kävelet hiukan hitaammin
kuin tähän asti."
Nuori nainen hiljensi askeleensa ja huokasi.
"Hän on todellakin hyvin uljas", virkkoi hoitaja; "mutta ällös ajattele
enempää häntä; mitä avioliittoon tulee, niin hän on liian paljon
ylhäisempi sinua, ja joksikin muuksi sinä olet liian siveä, ja veljesi
liian ylpeä --"
"Ja sinä liian kielas, Benedetta. Kuinka saatat noin puhua, vaikka
tiedät ettei hän milloinkaan, ei ainakaan siitä saakka, kuin olin
pelkkä lapsi, ole puhutellutkaan minua, tuskinpa hän tietää koko
olemassa olostanikaan. Hän, ylhäinen Adrian di Castello, Irene-paran
unelmana! paljas ajatuskin on mielettömyyttä!"
"Miksi sitten", sanoi hoitaja vilkkaasti, "uneksit _hänestä_?"
Hänen kumppaninsa huokasi jälleen entistä syvempään.
"Pyhä Katariina!" jatkoi Benedetta, "vaikka maailmassa löytyisi vaan
yksi ainoa mies, minä ennemmin kuolisin naimatonna, kuin ajattelisin
häntä, ennenkuin hän olisi vähintään kahdesti suudellut kättäni ja
jättänyt omaksi syykseni, ettei tuo kohdannut huuliani."
Nuori neiti ei vieläkään vastannut mitään.
"Mutta kuinka sinä olet saattanut rakastua häneen?" kysyi hoitaja. "Et
ole nähnytkään häntä aivan usein; ja vasta hän noin neljä tahi viisi
viikkoa sitten palasi Roomaan".
"Voi kuinka tyhmä sinä olet", vastasi ihana Irene. "Enkö tavan takaa
ole kertonut sinulle, että rakastuin häneen kuusi vuotta sitten?"
"Ollessasi vain kymmenvuotias, jolloin nukke olisi ollut soveliain
lemmittysi! Niin totta kuin olen kristitty, signora, sinä olet hyvin
käyttänyt aikasi."
"Ja hänen poissa ollessaan", jatkoi tyttö, hellästi mutta
murheellisena, "enkö kuullut häntä mainittavan, ja eikö hänen nimensä
kaiku ollut kuin lemmen lahja, joka sai minut muistelemaan? Kun häntä
ylisteltiin, enkö riemuinnut? Kun häntä moitittiin, enkö vihastunut? Ja
kun kerrottiin, että hänen peitsensä oli aseleikeissä voitollinen, enkö
itkenyt ylpeyttä? Ja kun kuiskaeltiin, että hänen armastelunsa olivat
kukkasmajoissa tervetulleita, enkö yhtä kiihkeästi itkenyt murheesta?
Eikö hänen kuusivuotinen poissaolonsa ollut uni, ja eikö hänen
palajamisensa ollut heräjäminen valkeuteen -- kunniakas ja aurinkoinen
aamu. Ja minä saan nähdä hänen kirkossa hänen tietämättään minusta,
ja hänen ratsastaessaan vilppaan ratsunsa seljässä akkunani ohi; eikö
siinä ole kylläksi lemmen onnea?"
"Mutta jos hän ei rakasta _sinua_?"
"Hupsu! siitä en pidä väliä; enpä tiedä tahtoisinko sitä. Ehkä
mieluummin haluaisin uneksua hänestä sellaisena, joksi hänen tahtoisin,
kuin tuntea hänet siksi, mikä hän on. Hän saattaa olla tyly, epäjalo,
tahi vain hiukan rakastaa minua; ennen tahtoisin olla kaikkea lempeä
vailla, kuin olla kylmästi rakastettu, ja kuihduttaa sydäntäni
vertaamalla sitä häneen. Nyt voin häntä rakastaa epämääräisenä,
olemattomana, jumalallisena; mutta mikä olisi häpeäni, suruni, jos
huomaisin hänen vähäpätöisemmäksi kuin olen kuvitellut! Silloin
tosiaankin elämäni olisi raiskattu, silloin tosiaankin maan ihanuus
mennyttä!"
Hyvänluontoinen hoitaja ei ollut aivan taipuvainen hyväksymään
tällaisia mielipiteitä. Vaikka heidän luonteensa olisivatkin olleet
enemmän toistensa kaltaiset, heidän ikänsä erotus olisi kuitenkin
tehnyt tällaisen yksimielisyyden mahdottomaksi. Mistäpä muusta kuin
nuoruudesta voipi kaikua takasin nuoruuden sielu -- kaikki sen
hurjien haaveilujen ja romantillisten hupsumaisuuksien säveleet?
Hyvänluontoiseen hoitajaan eivät, koskeneet nuoren emäntänsä tunteet,
mutta häneen koski suuri kiihkeys, jolla ne ilmaistiin. Hän piti
tuota kovin ilkeänä, mutta kovin liikuttavana; hän pyyhki silmiänsä
huntunsa kulmalla ja toivoi sydämensä pohjasta, että hänen nuori
hoidokkaansa pian saisi oikean miehen, joka karkottaisi hänen päästään
mokomat joutavat haaveet. Heidän keskustelunsa oli tauonnut hetkeksi,
kun eräästä katujen kulmauksesta kuului korkea-äänistä naurua ja
jalan-astuntaa. Tulisoihtuja näkyi korkealla, pilkaten kuun kelmeätä
valoa, ja varsin lyhyen matkan päässä noista kahdesta naisesta lähestyi
kadun kulmasta seitsemän tahi kahdeksan miehen suuruinen joukkio, jonka
soihtujen punertavassa valossa nähtiin kantavan Orsinin kauhistuttavaa
merkkiä.
Tämän ajan muitten vallattomuuksien joukossa ei ollut nuorten ja
irstaisten ylimysten kesken harvinaista, että he pienissä aseellisissa
seurueissa öisin kuljeskelivat pitkin katuja etsien tilaisuutta
väkivaltaisiin seikkailuihin arkojen porvareitten parissa, tahi
miekkojen mittelemiseen jonkun kilpailevan öitsijän kanssa heidän
omasta säädystään. Tällaisen joukkion olivat Irene ja hänen
seuralaisensa nyt sattuneet kohtaamaan.
"Pyhä Äiti", huusi Benedetta, käyden kalpeaksi ja melkein lähtien
juoksemaan, "mikä kirous on kohdannut meitä? Kuinka saatoimme olla niin
hupsuja ja viipyä näin myöhään neiti Ninan luona! Juokse, signora,
juokse -- tahi joudumme heidän käsiinsä!"
Mutta Benedettan kehotus tuli liian myöhään -- naisten liehuvat
verhot jo olivat huomatut; hetki sen jälkeen roistot olivat heidän
ympärillään. Karkea käsi repäsi Benedettan hunnun syrjään, ja nähtyään
kasvot, joita, vaikka eivät ne olleetkaan ajan säästämät, ei kuitenkaan
sopinut varsin jyrkästi moittia, tuo raaka öykkäri viskasi hoitajaparan
vasten seinää, päästäen kirouksen, johon kaikuna vastasi hänen
toveriensa äänekäs nauru.
"Sinullapa onni naamoinesi, Giuseppe!"
"On sillä; eilenkin hän sai kiinni kuudenkymmenenvuotisen tytön".
"Ja sitten yksin tein jalostuttaakseen hänen kauneuttaan viillätti
puukollaan hänen kasvojensa poikki, miks' -- eikä hän ollut vaan
kuudentoista!"
"Hei, pojat! kukas tässä on?" huudahti joukkion päällikkö, komeasti
puettu mies, joka lähestyen keski-ikää, sitä enemmän oli tottunut
nuoruuden hurjuuksiin; puhuessaan hän tempasi vapisevan Irenen
toveriensa kourista. "Hoi, soihtuja tänne! _Oh che bella faccia!_ mikä
väri, mitkä silmät! -- älä alas katsele kaunokaiseni; ei tarvitse
sinun hävetä voittaessasi Orsinin rakkauden -- ei tarvitse: riemuitse
voitostasi -- itse Martino di Porto anelee hymyilyäsi."
"Siunatun Äidin nimessä, päästäkää minut! Ei, herra, tämä ei käy
laatuun -- minä en ole ilman ystäviä -- tämä häväistys ei ole
tapahtuva!"
"Kuulkaa hänen hopeanhelkkävää torumistaan, sepä parempi kuin
oivallisimman hurttani haukku! Tämä seikkailu vastaa kuukauden
etsintää. Mitä! etkö tahdo tulla? -- vastustelee ja huutaakin! --
Francesco, Pietro, te olette joukon hienoimmat. Käärikää huntu hänen
ympärilleen -- lopettakaa tämä musiikki -- sillä lailla! kantakaa hän
edelläni palatsiini, ja huomenna sydänkäpyseni saat mennä kotiisi,
kädessäsi kultavasu, jonka saatat sanoa ostaneesi torilta."
Mutta Irenen huudot, Irenen vastarinta olivat jo hankkineet apua
hänelle, ja Adrianin lähestyessä paikkaa, heittäytyi hoitaja polvilleen
hänen eteensä.
"Voi, signor kulta, pelastakaa meidät Kristuksen tähden! vapauttakaa
nuori emäntäni -- hänen ystävänsä pitävät teistä paljon! Me olemme
kaikki colonnalaisia, olemme totta tosiaankin colonnalaisia! Pelastakaa
omien klienttienne heimolainen, armollinen signor!"
"On tarpeeksi, että hän on nainen", vastasi Adrian ja lisäsi kiristäen
hampaitansa, "ja että Orsini on hänen ahdistajansa." Hän astui ylpeästi
joukon keskelle, palvelijain kädet tarttuivat miekan kahvoihin, mutta
he antoivat tietä hänelle, tunnettuaan hänet. Hän yllätti nuot kaksi
miestä, jotka jo olivat tarttuneet Ireneen; silmänräpäyksessä hän oli
paiskannut likimmäisen maahan ja kiertänyt vasemman käsivartensa neidon
keveän ja solakan vartalon ympärille, ja seisoi nyt Orsinin vastassa,
kädessään paljastettu säilä, jonka kärki kuitenkin oli maahan suunnattu.
"Hävetkää, herrani -- hävetkää!" sanoi hän vihoissaan. "Pakotatteko
Rooman, viimeiseen mieheen nousemaan säätyämme vastaan? Älkää liiaksi
härsyttäkö kahlehdittuakaan jalopeuraa; sotikaa meitä vastaan jos
tahdotte, paljastakaa kalpanne miehille jos kohta he ovatkin omaa
heimoanne ja puhuvat kieltänne; mutta jos tahdotte maata yönne
rauhassa, pelkäämättä koston hetkeä -- jos tahdotte turvallisina käydä
tarulla -- olkaa loukkaamatta roomalaista naista! Itse ympäröivät
muurimme saarnaavat meille sellaisen teon rangaistusta: tästä
loukkauksesta kukistuivat Tarqvinit -- tästä loukkauksesta pyyhkäistiin
Decemvirit pois -- tästä loukkauksesta, jos sitä yhä pitkitätte, koko
huonekuntanne veri on virtana vuotava. Herjetkää siis, herra, noista
mielettömistä teoista, arvottomista suurelle niinellenne; ja kiittäkää
vielä Colonnaa, että hän tuli teidän ja hetken raivon väliin!"
Niin jalot, niin ylevät olivat Adrianin katsanto ja eleet hänen
näin puhuessaan, että raa'at palvelijatkin tunsivat hyväksymisen ja
katumuksen tunteen -- niin ei ollut Martino di Porton laita. Hän
oli hurmaantunut, häneltä näin äkkiä temmatun saaliin kauneudesta;
hän oli tottunut pitkälliseen väkivaltaisuuteen ja saanut kauan
olla rankaisematta; Colonnan pelkkä näkeminen oli tulenliekki hänen
silmälleen, pelkkä äänen kuuleminen epäsointu hänen korvalleen; mitä
sitten, kun Colonna sekaantui hänen himoihinsa sekä soimasi hänen
paheitansa!
"Rikkiviisas!" hän huusi vapisevin huulin, "ole lörpöttelemättä minulle
joutavia tarujasi ja lorujuttujasi, äläkä mielikään siepata minun
omaisuuttani, oman henkesi ollessa minun käsissäni. Luovu neidosta,
pistä miekkasi huotraan! käänny pitemmittä puheitta kotiisi, tahi,
uskoni ja seuralaisteni kalpojen kautta -- (katso tarkoin heitä) --
sinä olet kuoleva!"
"Signor", sanoi Adrian tyynesti, puhuessaan vähitellen likentyen
läheistä seinää ihanine taakkoineen, päästäkseen asemaan, jossa hänen
tarvitsisi panna vain etupuolensa alttiiksi noille hurjille ilkiöille,
"et käyttäne niin väärin nykyistä tilaasi, etkä panne omaa soimaustasi
ihmisten suuhun, että kahdeksalla miekalla käyt verivihollisesikaan
kimppuun, joka lisäksi on näin estetty. Ja kuule! -- jos olisit niissä
tuumissa, niin harkitse tarkoin, yksi ainoa huuto minun suustani,
on muuttaja enimmistön sinua vastaan. Sinä olet nyt minun heimoni
korttelissa, olet ympäröitty Colonnan asumuksilla; tuo palatsi on
täynnä miehiä, jotka makaavat haarniska yllä, miehiä, joiden korviin
ääneni voi ulottua, mutta joista se ei voi pelastaa sinua, jos he
kerran saavat verta maistaa."
"Hän puhuu totta, jalo herra!" sanoi joku joukosta, "olemme poistuneet
liian kauaksi alueeltamme, olemme aivan heidän pesässään; vanhan
Tapani Colonnan palatsi on äänen kuuluvissa, ja sen mukaan kuin minä
tiedän", lisäsi hän kuiskaten, "kahdeksantoista reipasta asemiestä --
ja pohjolaista sen lisäksi -- marssi sen porteista sisään tänäpäivänä."
"Vaikka olisi kahdeksansataa miestä kyynärvarren päässä", vastasi
Martino raivoten, "en antaisi näin uhmata itseäni oman joukkoni,
keskellä! Tänne nainen! Rynnätkää päin! Rynnätkää päin!"
Näin sanoen hän teki hurjan hyökkäyksen kohden Adriania, joka pitäen
tarkasti silmällä vihollisensa liikkeitä, oli valmis vastaamaan iskuja.
Sivuuttaessaan säilää omallansa, hän huusi kovalla äänellä -- "Colonna!
avuksi Colonna!"
Adrianin älykäs ja itsensä hillitsevä mieli ei ollut ilman erityistä
syytä koettanut pitkittää puhetta tuohon saakka. Jo hänen alussa
puhuessaan Orsinille, hän oli kuutamossa huomannut kahden, kadun
kaukaisesta päästä lähenevän, miehen haarniskan välkkeen, ja heti
ympäristöstä päättänyt ne Colonnan palkkasotureiksi.
Hellästi hän antoi Irenen vartalon, joka jo alkoi käydä hänelle liian
painavaksi, sillä Irene oli kauhusta pyörtynyt, luistaa vasemmalta
käsivarreltaan, ja astuen yli hänen vartalonsa, selkäpuoli seinän
turvassa, jonka luo hän oli varoen päässyt, hän ryhtyi vain torjumaan
nopeita iskuja, yrittämättä vastata niihin. Harvat roomalaisista,
vaikka tottuneet tällaiseen alituiseen sodankäyntiin, olivat siihen
aikaan perinpohjin harjaantuneita aseita käyttämään; ja oppi, jonka
Adrian oli hankkinut sotaisen pohjolan kouluissa, auttoi häntä nyt
tällaista ylivoimaakin vastaan. Tosin ei Orsinin seuralaisia ollut
kiihottamassa heidän herransa kiukku; osaksi peloissaan seurauksista,
jos heidän kätensä vuodattaisi tuon korkeasukuisen signorin verta,
osaksi epäröiden aavistuksesta, että he yht'äkkiä saisivat nähdä
kimpussaan nuot surkeilemattomat, niin lähellä olevat palkkalaiset,
he jakelivat vain huonosti suunnattuja ja umpimähkäisiä iskuja,
katsellen alinomaa taaksensa ja sivullensa, pikemmin valmiina pakoon
kuin taisteluun. Colonna-huudon kajahtaessa Benedetta-parka pakeni
ensimäisen miekaniskun kilahduksesta. Hän juoksi pitkin kolkkoa
katua yhä kertoen tuota huutoa, ja riensi ohi Tapanin palatsin
porttikäytävänkin (jossa vielä kuhnaili muutamia pelottavia haahmoja)
pysäyttämättä askeleitansa, niin suuri oli hänen hämmästyksensä ja
kauhunsa.
Sillävälin nuot kaksi miestä, jotka Adrian oli havainnut, kulkivat
huoleti pitkin katua. Toinen oli raa'an ja kömpelön näköinen,
hänen aseensa ja hänen naamansa väri ilmaisivat hänen ammattinsa
ja kansakuntansa, ja suuresta kunnioituksesta, jota hän osoitti
toverilleen, nähtiin selvästi ettei tämä ollut italialaisia. Sillä
pohjolan rosvot, palvellessaan etelämaalaisten paheita, tuskin
viitsivät peittää heidän pelkuruutensa halveksimistaan.
Palkkasoturin kumppani oli sotaisen ja huolettoman näköinen. Hänen
päätään ei peittänyt kypäri, vaan karmosiinin punanen samettilakki,
johon valkonen sulka oli kiinnitetty; hänen mantteliinsa eli
päällysnuttuunsa oli ommeltu leveä, valkonen risti sekä selkään että
rintaan; ja niin kirkas oli hänen rintahaarniskansa loiste, että, kun
viitta silloin tällöin heilahti sivulle ja paljasti sen kuun säteille,
se välkkyi kuin itse kuutamoinen.
"Ei, Rodolf", sanoi hän, "jos sinun on niin hyvä olla täällä tuon
harmaapäisen juonittelijan luona, taivas varjelkoon, että tahtoisin
sinua viekotella takasin iloiseen joukkoomme. Mutta sano minulle --
tämä Rienzi -- luuletko hänellä olevan pysyväistä ja pelättävää valtaa?"
"Joutavia, jalo päällikköni, ei rahtuakaan. Hän on roskaväen mieleinen;
mutta ylhäiset häntä nauravat, ja mitä sotilaihin tulee, niin hänellä
ei ole rahaa!"
"Hän miellyttää siis roskaväkeä?"
"Kyllä, kyllä hän miellyttää; ja kun hän puhuu sille, niin koko Rooman
jyty vaikenee."
"Hm! -- ylimysten ollessa vihattuja ja sotilasten ostettuja, saattaa
roskaväki minä hetkenä tahansa tulla herraksi. Turmeltumaton kansa
ja heikko roskaväki, -- turmeltunut kansa ja voimakas roskaväki",
sanoi toinen pikemmin itsekseen kuin toverilleen ja kenties tuskin
itsekään tuntien ajatelmansa ijankaikkista totuutta. "Hän ei ole pelkkä
räysääjä, tuo Rienzi, hänestä tarvitsee ottaa selko. Kuule! mikä melu
tuo on? Pyhän haudan nimessä, tuo on oman metallimme ääntä!"
"Ja huuto - Colonna!" virkkoi Rodolf. "Anteeksi, herrani -- minun
täytyy rientää apuun!"
"Oikein, palkkasi velvoittaa sinut, -- juokse; mutta odotappas, minä
seuraan sinua palkatta kerrankin ja puhtaasta riidanhalusta. Tuossa
käteni, ei mitkään säveleet voita miekkojen kalsketta!"
Adrian yhä vielä puolusti itseään urheasti ja haavoittumatta, vaikka
hänen käsivartensa jo alkoi väsyä, hänen henkeänsä ahdistaa ja hänen
silmiänsä häikäisi heiluvien tulisoihtujen loimotus. Orsini itse,
kiukustaan uupuneena, oli hetkeksi tauonnut ja seisoi vihollisensa
vastassa kohoavin rinnoin ja hurjistunein silmäyksin, kun hänen
seuralaisensa äkkiä huusivat: "paetkaa, paetkaa! rosvot lähestyvät,
olemme saarretut!" ja kaksi palvelijoista pitemmittä mutkitta juoksi
käpälämäkeen. Mutta viisi seisoi epäröiden ja vain odottaen herransa
käskyä, kun valkosulkainen äskenmainituista sekaantui kahakkaan.
"Kuinka, herrat!" hän sanoi, "joko lopetitte? Ette suinkaan, älkäämme
pilatko urheilua; alkakaamme uudeltaan, minä pyydän teitä. Mikä on
riitapuolten erotus? Hei, kuusi yhtä vastaan! eipä kumma, että odotatte
tasaisempaa peliä. Me kumpikin menemme heikommalle puolelle. Nyt
alkakaamme uudestaan."
"Hävytön!" huusi Orsini. "Tiedätkö, kenelle röyhentelet! -- minä olen
Martino di Porto. Ken olet sinä miehiäsi?"
"Walter de Montreal, provencelainen aatelismies, P. Johanneksen
ritari!" vastasi toinen levollisesti.
Tuon nimen -- aikansa pelottavimman sotilaan ja hurjimman
rauhanrikkojan nimen -- kuullessaan Martinonkin poski vaaleni, ja hänen
seuralaisiltaan pääsi kauhistuksen huudahdus.
"Ja tämä minun toverini", jatkoi ritari, "täydentääkseni esittelyn,
on varmaan paremmin kuin minä tuttu teille, Rooman herrat, ja te
epäilemättä tunnette hänet Rodolf Saksilaiseksi; hän on urhoollinen
mies ja uskollinen, jos hän vaan saa kunnon maksun palveluksestaan."
"Signor", sanoi Adrian vihollisellensa joka hämmästyneenä ja mykkänä
yhä kankeasti tuijotti vastatulleita, "olette minun vallassani.
Katsokaa, omakin väkemme lähestyy."
Ja tosiaankin, Tapani Colonnan palatsista alkoi tulisoihtuja välähdellä
ja aseellisia miehiä näkyi rientäen lähestyvän paikkaa.
"Lähtekää kotiinne rauhassa, ja jos huomenna tahi jonakin muuna
teille sopivampana päivänä tahdotte kohdata minut yksin ja peitsi
peistä vastaan, niinkuin keisarikunnan ritareilla on tapana; tahi
joukko joukkoa, mies miestä vastaan, niinkuin Rooman tavat mieluummin
vaativat, minä en ole väistävä -- tuossa vakuutukseni."
"Jalosti puhuttu", sanoi Montreal: "ja jos valitsette jälkimäisen, minä
teidän luvallanne olen ottava osaa seuraan."
Martino ei vastannut; hän otti ylös hansikkaan, pisti sen poveensa ja
riensi kiireesti pois; mutta astuttuaan muutamia askeleita katua alas,
hän kääntyi ympäri, ja heristäen nyrkkiänsä Adrianille, hän huusi, ääni
väristen voimatonta raivoa -- "uskollinen kuolemaan!"
Nuot sanat olivat Orsinin tunnuslauseita, ja mikä niitten aikaisempi
merkitys lienee ollut, ne olivat kau'an sitten käyneet yleiseksi
sananparreksi, merkitsemään heidän vihaansa Colonnoihin.
Adrian, koettaen saada pystyyn ja virkoamaan Ireneä, joka vielä oli
tainnoksissa, jätti ylönkatsoen vastauksen Montrealin toimeksi.
"En epäile, signor", sanoi jälkimäinen kylmästi, "että olette
uskollinen kuolemaan, sillä kuolema, Jumala tietää, on ainoa sitoumus,
josta kekseliäätkään ihmiset eivät pääse luikertelemaan."
"Anteeksi, jalo ritari", sanoi Adrian, katsahtaen hoidettavastaan,
"etten vielä kokonaan antaudu kiitollisuuteni valtaan. Olen tarpeeksi
oppinut ritarillisuutta, tietääkseni että myönnätte ensimmäisen
velvollisuuteni olevan täällä --"
"Hei, nainenko olikin riidan aiheena! Ei tarvitse minun kysyäkään,
kumpi oli oikeassa, kun toinen panee kilpakosijaansa vastaan sellaisen
ylivoiman kuin tuo lurjus."
"Erehdytte hiukan, herra ritari -- minä vaan karitsan tempasin suden
suusta."
"Omalle pöydällenne! Olkoon menneeksi!" vastasi ritari iloisesti.
Adrian hymyili arvokkaasti ja pudisti kieltäen päätänsä. Hän tosin oli
hiukan hämillään asemastaan. Vaikka tavallisesti armastelijamiehiä, hän
ei ollut halukas panemaan äskeistä, omanvoitonpyytämätöntä menettelyään
alttiiksi väärinkäsityksille, eikä (sillä hänen tarkoituksensa
oli pysyä kansan suosiossa) tahraamaan urhollisuudestaan nousevaa
kaupunkilaisten ihastusta viemällä Irenen (jonka kauneuttakaan hän
tuskin vielä oli huomannut) omaan asuntoonsa; eikä hänellä hänen
nykyisessä tilassaan ollut muuta valittavaa. Neito ei näyttänyt elon
merkkiä. Hän ei tiennyt hänen kodistaan eikä suvustaan. Benedetta oli
kadonnut. Hän ei saattanut jättää häntä kadulle; hän ei saattanut
luovuttaa häntä kenenkään toisen hoitoon; ja hänen uinuessaan hänen
rinnallaan hän tunsi hänen jo kiintyvän häneen tuolla turvallisuuden
tunteella, joka on ihmissydämelle niin suloista. Hän sentähden lyhyesti
selitti ympärilleen kokoontuneille tilansa ja äskeisen kahakan syyn
sekä käski soihtujen kantajat saattamaan häntä kotiin.
"Te, herra ritari", hän lisäsi kääntyen Montrealin puoleen, "ellei
teillä jo ole hauskempaa asuntoa, suostutte, toivoakseni, tulemaan
vieraakseni?"
"Kiitoksia, signor", vastasi Montreal pisteliäästi, "mutta minullakin
ehkä on omat asiani toimitettavina. Hyvästi! Ensi tilassa käyn
luonanne. Hyvää yötä ja hauskoja unia!
"Robers Bertrams qui estoit tora
Mais à ceval estoit mult fors
Cil avoit o lui grans effors
Multi ot 'homes per lui mors."
[Kovaosainen mies mutta oiva ratsastaja oli Robert Bertram. Monet
suuret työt hän teki ja moni ihminen sai surmansa hänen kädestään.]
Ja hyräillen tuota vanhaa provencelaista laulua "Roman de Rou", hän
Rodolfin seurassa jatkoi matkaansa.
Rooman avara ala ja sen harva asutus vaikuttivat, että monet kaduista
olivat aivan autiot. Korkeimmat ylimykset saattoivat täten omistaa
laajoja rakennusryhmiä, jotka he linnoittivat, osaksi toinen toistansa,
osaksi kansaa vastaan: heidän lukuisat sukulaisensa ja klientinsä
asuivat heidän ympärillään, muodostaen täten erikseen pieniä,
varustettuja kaupunkeja.
Melkein vastapäätä Colonnain pääpalatsia (joka oli hänen mahtavan
sukulaisensa Tapanin oma) oli Adrianin asunto. Raskaasti aukenivat
jykeät portit hänen lähestyessään: hän astui leveään porraskäytävään
ja kantoi taakkansa erääseen huoneesen, jonka hänen kauneudenaistinsa
oli varustanut tavalla, mikä siihen aikaan ei ollut yleinen. Muinaisia
vartalo- ja rintakuvia oli ylt'ympäri; Lombardian kirjaillut
silkkiverhot kaunistivat seiniä ja peittivät järeitä istuimia.
"Hei, valoa ja viiniä tänne!" huusi hovimestari.
"Jätä meidät kahdenkesken", sanoi Adrian intohimoisesti katsellen
Irenen kalpeata poskea, nyt kirkkaassa valossa huomatessaan hänen koko
kauneutensa; ja suloinen, mutta polttava toivo nousi hänen sydämeensä.