Kahakka.
Eräänä iltana huhtikuussa 1347 oli muutamaan noista avaroista
paikoista, joissa uudenaikainen ja muinainen Rooma näyttävät yhtyvän
-- yhtä autio ja yhtä raunioissa -- kokoontunut kirjava ja vihastunut
väkijoukko. Tuona aamuna Martino di Porton soturit olivat tunkeutuneet
erään roomalaisen kultasepän taloon ja ryöstäneet sen väkivaltaisella
tavalla, jolle ylhäisten tavallinen röyhkeyskään ei vetänyt vertoja.
Sääli ja hämmästys koko kaupungissa oli suuri ja uhkaava.
"Tämän tyranniuden alle minä en koskaan alistu!"
"Enkä minä!"
"Enkä minä!"
"En P. Pietarin luut avita, minäkään!"
"No mikä, ystäväiseni, on tuo tyrannius, johon ette tahdo alistua?"
sanoi muuan nuori ylimys kääntyen tunkeilevien porvarien puoleen, jotka
tulistuneina, kiukuissaan, puolittain aseissa ja Italian intohimojen
kiihkeine eleineen vaelsivat alas pitkää ja kapeaa katua, joka johti
Orsinin hallussa olevaan synkkään kortteliin.
"Voi herrani!" huusi kaksi tai kolme porvaria yhteen ääneen,
"tahdottehan että meille ollaan kohtuullisia -- tahdottehan että meille
suodaan oikeutta -- tehän olette Colonneja."
"Ha, ha, ha!" nauroi ylönkatseellisesti muuan jättiläisen kokoinen
mies, heiluttaen ilmassa mahdottoman suurta vasaraa, joka ilmaisi hänen
ammattinsa. "Oikeus ja Colonna! jumal'avita! niitä nimiä ei usein
tavata yhdessä."
"Alas hän! alas hän! hän on orsinilainen -- alas hän!" huusi ainakin
kymmenkunta joukosta; mutta yksikään käsi ei kohonnut jättiläistä
vastaan.
"Hän puhuu totta", sanoi toinen ääni vakavasti.
"Niin hän puhuukin", sanoi kolmas, rypistäen kulmiansa ja vetäen puukon
tupestaan, "ja me sallimme sen. Orsinit ovat tyranneja ja Colonnat
ainakin yhtä pahoja."
"Valehtelet roisto!" huusi nuori ylimys, astuen tungokseen ja asettuen
Colonnan herjaajan eteen.
Ritarin säkenöitsevän silmäyksen ja uhkaavan liikkeen edestä
riitakumppani peräytyi muutamia askeleita, joten avonainen paikka jäi
rotevaruumiisen sepän ja pienen, hennon mutta notkeavartaloisen nuoren
ylimyksen väliin.
Syntymältään saakka opetettuina ylönkatsomaan plebeijien rohkeutta,
kuitenkaan välittämättä missä maineessa heidän omansa oli, Rooman
patriicit eivät olleet outoja tällaisille raa'oille kahakoille; ja
usein ylimyksen paljas läsnäolo oli riittävä hajottamaan kokonaisia
väkijoukkoja, jotka vähäistä ennen olivat uhkuneet kostoa hänelle ja
hänen heimolleen.
Viitaten vaan kädellään sepälle ja aivan välinpitämättömänä sekä hänen
huiskuvasta aseestaan että hänen kookkaasta vartalostaan, nuori Adrian
di Castello, Colonnan etäinen sukulainen, ylpeästi käski hänen antamaan
tietä.
"Kotiinne, ystävät! ja tietäkää", hän lisäsi arvokkaana, "että teette
meille suuresti väärin, luullessanne meidät osallisiksi Orsinin
väkivaltaisuuksiin, ja että me tyydytämme vain omia intohimojamme
heidän ja meidän sukumme välisessä taistelussa. Pyhä Äiti minut niin
tuomitkoon", jatkoi hän, hurskaasti luoden silmänsä ylöspäin, "kuin
minä nyt totisesti vakuutan että minä teidän kärsimänne vääryyden ja
Rooman kärsimän vääryyden tähden olen paljastanut tämän miekan Orsinia
vastaan."
"Niin kaikki tyrannit sanovat", virkkoi seppä rohkeasti, nojaten
vasaroineen vasten kivilohkaretta -- sirpaletta muinaista Roomaa --
"he eivät koskaan taistele keskenänsä muuten kuin meidän hyväksemme.
Colonna leikkaa kurkut Orsinin leipurilta -- meidän hyväksemme! toinen
Colonna anastaa Orsinin räätälin tyttären -- meidän hyväksemme!
_meidän_ hyväksemme -- niin, kansan hyväksi! leipurin ja räätälin
hyväksi, häh?"
"Veikko", sanoi nuori ylimys arvokkaasti, "jos Colonna niin tekee,
hän tekee väärin: mutta pyhimmällä asialla saattaa olla huonoja
puolustajia."
"Niin; itse pyhää kirkkoa tukevat keskinkertaiset kolonnat", vastasi
seppä karkeasti viitaten paavin ja Colonnain ystävyyteen.
"Hän herjaa! seppä herjaa!" huusivat tuon mahtavan huoneen
puoluelaiset. "Eläköön Colonna, eläköön Colonna!"
"Eläköön Orsini, eläköön Orsini!" kuului samassa vastakkainen huuto.
_"Eläköön kansa!"_ kiljasi seppä, huiskuttaen kauheata asettaan
korkealla väkijoukon päitten päällä.
Pian koko ryhmä, joka alkuaan oli yhtynyt saman miehen sortamista
vastaan, jakautui puoluevihan vuoksi. Orsini-huudon johdosta useita
uusia puoluelaisia riensi paikalle. Colonnan ystävät vetäytyivät
toiselle puolelle, Orsinin puoltajat toiselle, ja ne harvat, jotka
olivat sepän mieltä, että kumpainenkin puolue oli yhtä vihattava
ja että kansa on ainoa oikea huuto rahvaan kokouksissa, olisivat
poistuneet lähestyvästä kahakasta, ellei seppä itse, jota he pitivät
suuresti vaikuttavana auktoriteettina -- joko suutuksissaan nuoren
Colonnan ylpeästä käytöksestä tahi sellaisissa miehissä usein
tavattavasta tappelunhimosta, joilla on hänen kokonsa ja voimansa,
mitkä kaikissa persoonallisissa riitaisuuksissa vakuuttavat heille
etevämmyyden ylpeän nautinnon -- ellei, sanon, seppä itse, hetkisen
epäröityään, olisi astunut orsinilaisten joukkoon, ja esimerkillään
saanut ystäviänsä liittymään tämän puolueen suosijoihin.
Kansanmylläkässä on jokaisen kulkeminen pyörteen mukana, usein
puolittain vasten tahtoansa ja suostumustaan. Muutamat rauhan
sanat, joita Adrian di Castello alkoi lausua ystävilleen, hukkuivat
heidän huutoihinsa. Ylpeinä siitä, että heidän joukossaan löytyi
yksi rakastetuimmista ja jaloimmista tuon nimellisistä, Colonnan
puoluelaiset asettivat hänet johtajakseen ja rynnistivät kiivaasti
vihollisiansa vastaan. Mutta Adriania, joka elämästään oli saanut
ritarillisen katsantotavan, josta hänen varmaan ei tarvinnut kiittää
roomalaista syntyperäänsä, alussa iletti hyökätä noitten miesten
kimppuun, joiden joukossa hän ei nähnyt ketään vertaistansa arvossa
tahi aseiden käyttämisessä. Hän tyytyi vaan harvojen iskujen
torjumiseen, joita suunnattiin häneen taistelun tuoksinassa, --
harvojen, sillä niillä, jotka tunsivat hänen, vieläpä kiivaimmilla
Orsinin puoluelaisillakaan ei ollut halua joutua tuon miehen veren
vuodattamisesta nousevan vaaran ja vihan alaiseksi, miehen, jolla
korkean syntyperänsä ja heimolaistensa pelottavan vallan ohessa oli
itsekohtainen kansan suosio, josta hän oli enemmän velkaa sukulaistensa
julkisille paheille, kuin millekään tähän asti osottamallensa
huomattavalle hyveelle. Seppä, joka ei vielä ollut ottanut tehokasta
osaa kahakkaan, näytti valmistautuvan jyrkkään vastarintaan, kuu ritari
lähestyi muutaman askeleen päähän hänestä.
"Emmekö sanoneet sinulle", virkkoi jättiläinen synkästi, "että Colonnat
ovat samallapa kansan vihollisia kuin Orsinit? Katso seuralaisiisi ja
klientteinäsi; eivätkö he katko alhaisten miesten kurkkuja, kostaessaan
ylhäisten rikoksia? Mutta tällä tavoin patriicit aina rankaisevat
toistensa väkivaltaa. He antavat raippojen kohdata kansan selkää ja
huutavat: katsokaa, kuinka oikeatuntoisia me olemme!"
"En vastaa sinulle nyt", sanoi Adrian; "mutta jos kanssani olet
suruissasi tästä veren tuhlaamisesta, niin liity minuun koettamaan
estää sitä."
"Minäkö -- en minä! virratkoon orjien veri tänään: pian on aika tuleva,
jolloin se huuhdotaan puhtaaksi ylimysten verellä."
"Pois, konna", sanoi Adrian, koettamatta ryhtyä pitempiin
keskusteluihin ja pyyhkäisten seppää miekkansa lappeella. Samassa sepän
vasara heilahti ilmassa, ja ellei nuori ylimys olisi äkkiä hypähtänyt
syrjään, se auttamattomasti olisi musertanut hänet maahan. Ennenkuin
seppä ehti toistamiseen iskeä, Adrianin miekka lävisti kahdesti hänen
oikean käsivartensa, ja ase putosi raskaasti maahan.
"Tappakaa hän, tappakaa hän!" huusivat useat Colonnan klienteistä, nyt
tunkeutuen pelkurimaisesti aseettoman ja turvattoman sepän ympärille.
"Niin, tappakaa hän!" sanoi keskinkertaisella italiankielellä, mutta
barbaarimaisella äänenkorolla muuan puolittain panssaroittu mies, joka
vast'ikään oli liittynyt joukkoon ja joka oli niitä hurjia saksalaisia
rosvoja, joita Colonnat pitivät palveluksessaan: "hän kuuluu
pelottavaan roistojoukkioon, joka on liittäytynyt kaikkea järjestystä
ja rauhaa vastaan. Hän on Rienzin liittolaisia, ja, kolmen kuninkaan
kautta! hän yllyttää kansaa."
"Totta puhut, barbaari", sanoi roteva seppä lujalla äänellä ja repäsi
vasemmalla kädellään nuttunsa rinnaltaan auki; "tulkaa kaikki --
Colonnat ja Orsinit -- viillelkää terävällä säilällänne tätä sydäntä ja
päästyänne sen sisimpään sopukkaan, te sieltä löydätte yhteisen vihanne
esineen -- Rienzin ja Kansan!"
Hänen lausuessaan tuon sanoilla, jotka ehkä näyttivät hänen asemaansa
ylevämmiltä (ellei jonkinlainen hehku ja liioittelevat puheenparret
sekä tunteellisuus olisi tavallisia kaikissa kiivastuneissa
roomalaisissa), hänen äänensä lujuus voitti häntä ympäröivän metelin
ja hiljensi hetkeksi yleisen mylläkän; ja kun vihdoin sanat "Rienzi ja
kansa" pääsivät ilmoille, ne tunkeutuivat läpi kasvavan väkijoukon, ja
niihin kaikuna vastasivat sadat äänet -- "Rienzi ja kansa!"
Mutta minkälaisen vaikutuksen käsityöläisen sanat lienevätkin tehneet
muihin, se samoin oli nähtävänä nuoressa Colonnassa. Rienzin nimen
kuullessaan kiivastuksen hehku katosi hänen poskiltaan; hän säpsähti,
jupisi itsekseen ja näytti hetkeksi tuon meluavan väkijoukon keskellä
vaipuneen kummallisiin ja etäisiin haaveiluihin. Hän heräsi niistä
huutojen tau'ottua, ja sanottuaan sepälle hiljaisella äänellä:
"ystäväni, olen pahoillani haavastasi, mutta käy huomenna luokseni,
niin tulet huomaamaan että olet väärin tuominnut minut", hän päätänsä
nyökäten käski saksalaista seuraamaan itseään ja kulki halki
väkijoukon, joka kaikkialla väistyi hänen tieltään. Sillä katkerimpaan
ylimyskunnan vihaan sekaantui tänä aikana Roomassa heidän persoonainsa
orjamainen pelko ja heidän rajattoman valtansa salaperäinen kunnioitus.
Adrianin kulkiessa siinä osassa väkijoukkoa, jossa kahakka vielä ei
ollut alkanut, kuului mielenpurkauksia, sellaisia, jotka eivät olisi
tulleet monien hänen heimolaistensa osaksi.
"Colonna", sanoi joku.
"Joka vielä ei ole rosvo", sanoi toinen, hurjasti nauraen.
"Eikä murhamies", mutisi kolmas, painaen kättänsä rintaansa. "_Häntä_
vastaan ei isäni veri huuda kostoa."
"Siunattu hän", sanoi neljäs, "sillä vielä ei kukaan häntä kiroo!"
"Voi, Jumala meitä auttakoon!" sanoi pitkä, harmaapartainen vanhus
sauvansa varassa; "käärmeen sikiö vasta, mujuhampaat kyllä ilmaantuvat."
"Häpeä, isä! hän on uljas nuorukainen eikä lainkaan ylpeä. Kuinka
hän hymyilee!" virkkoi muuan kaunis vaimo, joka pysyttelihe mylläkän
reunalla.
"Mennyttä kalua sen miehen kunnia, jonka vaimolle ylimys hymyilee", oli
vastaus.
"Ei mar", sanoi Luigi, reipas, veitikkamainen teurastaja, "mitä
mies rehellisesti pystyy voittamaan neitosilta tahi vaimoilta,
pitäköön hyvänänsä, olkoon hän plebeiji tahi ylimys -- se on minun
siveys-oppini; mutta kun inhottava patriicivanhus, huomatessaan
etteivät lempeät sanat tahdo vaikuttaa lempeitä silmäyksiä, väkisin
vie neidon saksalaisen karjun seljässä, jolla on puukko vyöllä yljän
lohdutukseksi -- häntä minä sanon irstaaksi ja avionrikkojaksi."
Tällaisia olivat huomautukset ja mielenpurkaukset, jotka seurasivat
ylimystä, mutta perin erilaisia olivat katseet ja sanat, mitkä
kohtasivat saksalaista soturia.
Yhtä kiireesti, vieläpä kiireemminkin teki väkijoukko tietä hänen
aseissaan raskaasti astuessaan, mutta ei kunnioituksesta -- silmä
välkkyi hänen lähestyessään, poski vaaleni -- pää kumartui -- huuli
värähti; jokainen tunsi vihan ja pelon pudistuksen, ikäänkuin
kohdatessaan peljätyn verivihollisen. Selvään ja kiukuissaan huomasi
julma palkkasoturi yleisen inhon merkit. Hän astuskeli töykeästi ja
katseli milloin toiselle, milloin toiselle sivulleen -- puoleksi
ylenkatseellisesti hymyillen, puoleksi kostoa uhkaavana; ja hänen
pitkä, vaalea, suortuvainen tukkansa, kellertävä huulipartansa ja
jäntereinen runkonsa olivat italialaisten tummien silmien, sysimustien
kiharoitten ja hentojen vartaloitten jyrkkänä vastakohtana.
"Perkele korjatkoon nuot saksalaiset kurkunleikkojat!" jupisi
hampaitansa kiristellen joku porvareista.
"Amen!" vastasi sydämestään toinen.
"Hiljaa!" sanoi kolmas, arasti katsahtaen ympärilleen. "Jos joku heistä
sattuu kuulemaan, olet mennyt mies."
"Voi Rooma, Rooma! mihin olet vajonnut!" sanoi katkerasti muuan mustaan
puettu ja muita ylhäisemmän näköinen kaupunkilainen, "vapistessasi
palkatun barbaarin astuessa kaduillasi!"
"Kuulkaa häntä, hän on oppineitamme ja varakkaita kaupunkilaisiamme!"
sanoi teurastaja kunnioittaen.
"Hän on Rienzin ystävä", sanoi toinen joukosta, kohottaen lakkiaan.
Silmät maahan luotuina ja kasvoissa murhe, häpeä ja kiukku nähtävästi
kuvaantuneina, Pandulfo di Guido, jalosukuinen ja arvossa pidetty
kaupunkilainen, kulki hitaasti halki väkijoukon ja katosi.
Sillävälin Adrian, päästyään eräälle kadulle, joka vaikka se olikin
väkijoukon lähellä, oli tyhjä ja autio, kääntyi julman toverinsa
puoleen. "Rudolf", hän sanoi, "kuule! -- ei laisinkaan väkivaltaa
kaupunkilaisille. Palaja väkijoukkoon, kokoa ystävämme, vie pois ne
tuolta näyttämöitä; älä salli että Colonnaa moititaan tämän päivän
väkivaltaisuuksista; ja vakuuta minun nimessäni puoluelaisillemme,
keisarin kädestä saamani ritariarvon kautta vannovani, että Martino di
Porto on näistä häväistyksistä minun miekastani saapa rangaistuksensa.
Mielelläni tahtoisin itse, omassa persoonassani, hillitä melskeen,
mutta minun läsnäoloni vain näyttää enentävän sitä. Mene -- sinun
sanasi painavat heidän joukossaan."
"Iskujen painolla, herra!" vastasi kauhea soturi. "Mutta käsky on kova;
minä mielelläni antaisin heidän kurjan verensä virrata jonkun hetken
kauemmin. Sitäpaitsi, antakaa minulle anteeksi; tottelemalla käskyjänne
tottelenko herraani, heimolaistanne? Vanhalta Tapani Colonnalta --
joka harvoin surkeilee verta tai aarteita, Jumala häntä siunatkoon --
(paitsi omiansa!) -- minä palkan saan, ja hänelle minä olen vannonut
kuuliaisuutta."
"Diavolo!" mutisi ritari, ja kiukun tuli leimahti hänen poskilleen,
mutta Italian ylimysten tavallisella mielenmaltilla hän hillitsi
kuohuvan sappensa ja sanoi ääneensä tyynesti mutta arvokkaasti:
"Te'e niinkuin käsken; rauhoita mylläkkä, te'e _meistä_ peräytyvä
puoli. Toimita niin, että kaikki on hiljaista tunnin kuluttua ja tule
huomenna luokseni palkintoasi perimään; olkoon tämä kukkaro vastaisen
kiitollisuuteni käsiraha. Mitä sukulaiseeni tulee, jota käsken sinun
mainitsemaan kunnioittavammin, niin minä puhun hänen nimessään. Kuule!
melu kasvaa -- eripuraisuus yltyy -- mene -- älä silmänräpäystäkään
hukkaa!"
Säikähtyneenä patriicin levollisesta vakavuudesta, Rudolf nyökkäsi
päätään, pujahutti vastaamatta rahat poveensa ja lähti kulkemaan
tiheimpään tungokseen. Mutta juuri ennenkuin hän saapui perille, oli
äkkinäinen vastavaikutus päässyt voimaan.
Nuori ritari, jäätyään yksin tuohon paikkaan, seurasi silmillään
palkkasoturin poistuvaa vartaloa, laskevan auringon viistoon paistaessa
hänen välähtelevään kypäriinsä, ja sanoi katkerasti itsekseen:
"Kovaonninen kaupunki, kaikkein mahtavimpien muistojen lähde --
tuhansien kansakuntien kukistunut ruhtinatar -- kuinka ovat petolliset
ja uskottomat lapsesi alentaneet ja häväisseet sinun! Ylimyksesi
jaettuina, toinen toistansa vastassa kansasi kiroomina ylimyksesi --
pappisi, joiden pitäisi rauhaa kylvämän, eripuraisuuden istuttajina
-- kirkkosi isä hyljännyt uljaat muurisi, hänen kotinsa pakopaikka,
hänen hiippansa läänitys, hänen hovinsa gallialainen kylä -- ja
me! me, jotka olemme Rooman jalointa verta -- me Caesarein pojat,
puolijumalista syntyisin, suojelemme hillitöntä, ja inhottua tilaa
noiden palkkalaisten miekoilla, jotka saadessaan maksunsa pilkkaavat
pelkuruuttamme -- jotka pitävät porvareitamme orjina ja kopeilevat
herrojansa vastaan! Voi, jospa meillä, Rooman perinnöllisillä
päälliköillä, olisi ainoa laillinen turvajoukkomme kansalaistemme
kiitollisissa sydämissä!"
Niin syvästi tunsi nuori Adrian näitten sanojensa katkeran totuuden,
että haikeat kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa hänen
puhuessaan. Hän ei tuntenut lainkaan häpeää pyyhkiessään niitä pois,
sillä heikkous, joka langennutta sukukuntaa itkee, ei ole naisen, vaan
enkelin heikkoutta.
Kun hän kääntyi verkalleen jättääkseen paikan, hänen askeleitansa
yht'äkkiä ehkäisi korkea huuto: "Rienzi! Rienzi!" halkaisi ilman.
Capitolin muureista välkkyvän Tiberin kalvoon tuo nimi kaikui kauas
ja laajalti; ja kun huuto oli haihtunut ilmoihin, sitä seurasi
hiljaisuus niin syvä, niin yleinen, niin hengetön, että saattoi luulla
itse kuoleman levinneen yli kaupungin. Ja väkijoukon äärimmäisessä
reunassa sekä muita korkeammalle kohonneena, mahdottoman suurten
kivilohkareitten päällä, joita oli Rooman raunioista murrettu joissakin
äskeisissä, riitelevien puolueitten välillä tavallisissa taisteluissa,
rintavarustukseksi kansalaisille kansalaisia vastaan -- näitten
äänettömien muistojen päällä Rooman menneestä suuruudesta, nykyisestä
kurjuudesta, seisoi tuo erinomainen mies, johon syvimmin kaikista hänen
aikalaisistaan, koski toisen ajan kunnia, toisen alennus.
Seisoen etäällä tuosta näyttämöstä, Adrian saattoi vain eroittaa
Rienzin vartalon tummat piirteet; hän saattoi vain kuulla heikon kai'un
hänen mahtavasta äänestään; hän saattoi vain huomata viihdytetystä,
vaan vielä aaltoilevasta ihmismerestä, joka levisi ylt'ympäri,
päät paljastettuina auringon viimeisille säteille, vaikutuksen
kaunopuheliaisuudesta, jota sen ajan ihmiset ovat vakuuttaneet ihmeen
kaltaiseksi -- mutta joka todellisuudessa oli sellainen vähemmän
miehen neron, kuin kuulijakunnan mielensuosion tähden -- vaikutuksen
jokaiseen, joka joi sydämeensä ja sieluunsa sen polttavain ajatusten
virrasta.
Vain lyhyen aikaa oli tuo vartalo näkyvissä Adrian di Castellon
tarkastelevalle silmälle, ja tuon äänen kaiku kuuluvissa hänen
heristetylle korvalleen; mutta tämä aika oli tarpeeksi pitkä saamaan
toimeen kaiken sen vaikutuksen, minkä Adrian oli toivonut.
Toinen huuto, kiihkeämpi, kestävämpi ensimmäistä -- huuto, jossa puhui
tulvailevien ajatusten ja hurjan innostuksen irroitus -- ilmaisi puheen
päättyneen; sitten hetken hiljaisuuden perästä nähtiin väentungoksen
hajaantuvan kaikille suunnille ja poistuvan pitkin katuja lukuisissa
ryhmissä ja joukkioissa, joista jokainen oli todistuksena siitä syvästä
ja pysyväisestä vaikutuksesta, minkä tuo puhe oli rahvaasen tehnyt.
Jokainen poski hehkui -- jokainen kieli puhui; puhujan mielentila
oli elävänä henkenä vallannut kuulijain sydämet. Hän oli pauhannut
patriicien laittomuuksia vastaan, mutta hän oli sanallaan riisunut
aseet plebeijien kiukulta -- hän oli saarnannut vapautta, mutta hän
oli vastustanut vallattomuutta. Hän oli rauhoittanut nykyisyyden
lupaamalla tulevaisuutta. Hän oli nuhdellut heidän riitojaan, mutta hän
oli puoltanut heidän asiaansa. Hän oli hillinnyt heidän tämänpäiväisen
kostonsa, juhlallisesti vakuuttaen heille huomispäiväistä oikeutta.
Niin suuri saattaa olla yhden miehen valta, niin mahtava hänen
kaunopuheliaisuutensa, niin pelottava hänen neronsa -- kun hän
aseettomana, arvoltaan alhaisena, miekatta ja kärpännahkaviitatta,
puhuu kansalle, jota sorretaan.