Historiallinen silmäys -- jonka ohitse älköön käykö kukaan, paitsi joka
ei pidä väliä luettavansa ymmärtämisestä.
Vuosia oli kulunut, ja roomalaisen pojan kuoleman, paljoa jalompien
ja vähemmän anteeksiannettavien verilöylyjen rinnalla pian kaikki
unohtivat -- unohtivat melkein surmatun vanhemmat, vanhemman poikansa
maineen ja onnen kasvaessa -- mutta ei unohtanut eikä anteeksi antanut
milloinkaan tuo poika itse. Mutta tämän verisen alkutoiminnan ja
sitä seuraavan valtiollisen näytelmän välillä -- niin sanoaksemme
unen haihtuvien näkyjen ja vakavamman elämän todellisten, toimivien
ja yhtämittaisten kiihotusten välillä -- tämä lienee soveliain aika
esittää lukijalle lyhyt ja pikainen piirre tuon kaupungin tilasta
ja oloista, missä tämän kertomuksen päätoiminta liikkuu -- piirre,
välttämätön kenties monelle, henkilöiden vaikuttimien ja tapausten
vaiheiden täydeksi ymmärtämiseksi.
Vaikka moninaisia ja erinkaltaisia heimoja oli asettunut asumaan
Caesarien kaupunkiin, roomalainen väestö kuitenkin säilytti
rajattoman tiedon omasta etevämmyydestään muuhun maailmaan nähden; ja
vieraantuneina tasavallan rautaisista hyveistä, heissä oli valloillaan
kaikki tuo röyhkeä ja melskeinen hillittömyys, joka oli muinaisen
Forumin plebsille ominaista. Raa'an eikä enää urhoollisen väestön
joukossa ylimykset pitivät itseään pystyssä vähemmän tarkka-älyisten
tyrannien kuin tunnottomien bandittien tavoin. Paavit olivat turhaan
taistelleet näitä rajuja ja itsepintaisia ylimyksiä vastaan. Heidän
asemaansa pilkattiin, heidän käskyistään ei pidetty lukua, heidän
persoonansa julkisesti häväistiin, koko Europan pappisvaltijaita
pidettiin Vatikanissa vankina kuoleman kauhujen keskellä. Kun
kakdeksanneljättä vuotta ennen niitten tapausten alkua, joita tulemme
kertomaan, eräs ranskalainen, Clemens V:n nimellisenä nousi P. Pietarin
istuimelle, tuo uusi paavi, järkevämpänä kuin arvokkaana, vaihtoi
Rooman rauhalliseen turvapaikkaan, Avignoniin, ja vieraan maakunnan
huikentelevasta kaupungista tuli Rooman ylimmäisen papin hovikunta ja
kristityn kirkon hallituspaikka.
Näin päästyään paavin läsnäolon nimellisistäkin ohjista, ylimysten
vallalla tuskin oli mitään rajoja, paitsi heidän omia oikkujansa tahi
keskinäistä kateutta ja riitaa. Vaikka he tarumaisten sukuluettelojen
mukaan johtivat syntyänsä muinaisista roomalaista, he todella olivat
pohjolan reippaampien barbaarien poikia; he olivat enemmän omistaneet
itselleen italialaista kavaluutta kuin heidän kansallisia hyveitään, ja
säilyttäneet muukalaisten esi-isiensä, valloitetun maan ja veltostuneen
kansan halveksumisen. Kun muu Italia, erittäinkin Florens, Venetsia
ja Milano, nopeasti edistyi muita Europan valtioita kauas edelle
sivistyksessä, tieteissä ja taiteissa, roomalaiset näyttivät pikemmin
taantuvan kuin edistyvän -- lakien siunauksen, tieteitten ja taiteitten
puutteessa, sotaisen kansan ritarisuudelle ja rauhaa rakastavan
suloille ventovieraina. Mutta heissä vielä oli vapauden tunto ja halu,
ja hurjilla kuohahduksilla ja epätoivoisilla taisteluilla he koettivat
puoltaa arvonimeä, joka heidän kaupungillaan vielä oli, "Maailman
Pääkaupunki." Kahtena viimeisenä vuosisatana he olivat kokeneet
moninaisia vallankumouksia -- lyhytaikaisia, usein verisiä, mutta aina
onnistumattomia. Olipa heillä vielä kiiltävä kuori kansanvaltaista
hallitusmuotoakin. Kaupungin kolmestatoista korttelista itse kukin
valitsi päällikkönsä; ja näiden Caporioni-nimisten virkamiesten
kokouksella oli teorian mukaan päätösvalta, jota se kuitenkaan
ei kyennyt eikä rohjennut panna käytäntöön. Olipa olemassa uljas
senaattorinkin nimi; mutta tähän aikaan tuo virka oli supistettu yhteen
tai kahteen henkilöön, jotka valitsi milloin paavi, milloin ylimykset.
Tuohon nimeen liittyneellä vallalla ei näyttänyt olleen määrättyjä
rajoja; se oli ankaralla diktaattorilla tai kelvottomalla vetelyksellä,
aina sen mukaan mitenkä nimen omistajalla oli tarmoa saada arvonsa
tunnustetuksi. Sitä ei milloinkaan myönnetty muille kuin ylimyksille,
ja ylimykset olivat kaikkiin väkivaltaisuuksiin syypäät. Yksityistä
vihamielisyyttä vaan tyydytettiin, milloin hyvänsä yleistä oikeutta
etsittiin, julkisen käskyn toimeenpano oli vain koston täytäntöä.
Palatsit ruhtinasten tavoin linnoitettuina, jokainen pyrkien
riippumattomuuteen kaikesta vallanalaisuudesta ja laista,
sekä pystyttäen varustuksia ja anastaen ruhtinaskuntia kirkon
perinnöllisistä tiluksista, Rooman ylimykset tekivät asemansa
vielä turvatummaksi ja vihatummaksi pitämällä palveluksessaan
ulkomaisia (etenkin saksalaisia) palkkasotureita, jotka kerrassaan
olivat luonnostaan urhoollisempia, sotapalvelukseen kykenevämpiä
ja aseitten käytäntöön tottuneempia, kuin vapain tämän ajan
italialainen. Näin he yhdistivät oikeudellisen ja sotaisen voiman,
eivät Rooman turvaksi, vaan sen perikadoksi. Näistä ylimyksistä
olivat mahtavimmat Orsinit ja Colonnat; heidän verileikkinsä olivat
perinnölliset ja keskeytymättömät, ja jokainen päivä oli heidän
laittoman sodankäyntinsä hedelmäin todistajana, verenvuodatuksen,
ryöstön ja murhapolton. Imarrus Petrarcan ystävyydestä, jota nykyajan
historioitsijat liian herkästi uskovat, on kaunistanut Colonnat,
erittäinkin näinä aikoina, hienoudella ja kelvollisuudella, joka ei
ole heidän omansa. Väkivaltaisuus, vilppi, salamurhat, alhainen ahneus
tuottavien virkojen anastamisessa, kansalaisten hävytön sortaminen,
kurja ryömiminen mahtavampain edessä (vain harvoine poikkeuksineen)
ovat Rooman ensimmäisen perheen tuntomerkit. Mutta toisia ylimyksiä
mahtavampina, he olivat samalla ylöllisempiä ja kentiesi älykkäämpiä;
ja heidän ylpeyttänsä kutkutti se, että he olivat niitten tieteitten
ja taiteitten suojelijoita, joitten harjoittajiksi he eivät olisi
milloinkaan kyenneet. Näistä monista sortajistaan Rooman kansalaiset
hellästi ja haikeasti kaivaten kääntyivät vähäpätöisiin ja hämäriin
tietoihinsa menneestä vapaudesta ja suuruudesta. He sekottivat
keisarikunnan ajat tasavaltaan; ja he usein pitivät teutoonilaista
kuningasta, joka sai arvonsa Alppien takana, mutta keisarin _nimensä_
roomalaisilta, laillisen toimensa ja oikean kotinsa luopiona, turhaan
luulotellen, että jos sekä keisari että ylimmäinen pappi kiintyisivät
Roomaan asumaan, vapaus ja laki jälleen etsisivät luonnollisen suojansa
Rooman kansan uudistetun majesteetin turvista.
Paavin ja paavillisen hovin poissaolo vaikutti suuresti asukkaiden
köyhtymiseen, ja he saivat vielä näkyvämmin kärsiä lukuisain ja
surkeilemattomien rosvolaumojen ahdistelemisista. Ne hävittivät
Romagnaa, tukkien kaikki yleiset tiet, ja saivat milloin salaista
milloin julkista kannatusta ylimyksiltä, jotka usein täyttivät
rosvolinnueittensa aukkoja rosvosotilailla.
Mutta paitsi vähäpätöisiä ja kurjia ryöväreitä, Italiassa oli
alkanut ilmaantua paljon kauheammanlaatuisia rauhanhäiritsijöitä.
Eräs saksalainen, joka komeasti kutsui itseään herttua Verneriksi,
oli muutamia vuosia ennen sitä aikaa, jota lähestymme, koonnut ja
järjestänyt melkoisen miesjoukon, nimeltä "Suuri Komppania", jolla
hän piiritti kaupunkeja ja hävitti valtioita, ilman muuta vähemmän
hävytöntä, kuin ryöstämisen syytä. Hänen esimerkkinsä pian tarttui;
lukuisat, samoin järjestetyt "komppaniat" havittelivat eripuraista,
palasteltua maata. Ne ilmaantuivat yhtäkkiä kuin noiduttuina kaupungin
muurien edustalle ja vaativat mahdottomia summia rauhan hinnaksi. Ei
tyranneilla eikä tasavalloilla ollut tarpeeksi voimia pidättää heitä;
ja jos toisia pohjolaisia palkkasotureita hankittiin vastustamaan
niitä, tuo oli vaan karkurien lisäämistä rauhanrikkojien lippujen
juurelle. Palkkasoturi ei taistellut palkkasoturia eikä saksalainen
saksalaista vastaan; ja suurempi palkka ynnä hillitsemättömämpi
ryöstö tekivät "komppanioitten" teltit paljoa viehättävämmiksi kuin
jonkun kaupungin määrätty maksu tahi päällikön ikävä linnoitus ja
tyhjennetty raha-arkku. Werner, joka oli leppymättömin ja julmin
näistä seikkailijoista ja joka siihen määrään julkeasti kerskaili
kauheista rikoksistaan, että hän rinnallaan kantoi hopeaista levyä,
johon oli piirretty sanat: "Jumalan, Säälin ja Armon Vihollinen",
oli hiljattain hävittänyt Romagnaa tulella ja miekalla. Mutta joko
lahjottuna tahi kykenemättömänä kurissa pitämään kiihottamiansa julmia
luonteita, hän senjälkeen vei joukkokuntansa takasin Saksaan. Pieniä
joukkioita kuitenkin jäi jälelle hajalleen pitkin maata, odottaen vaan
sopivaa johtajaa, joka heidät jälleen yhdistäisi. Niitten joukossa,
jotka näyttivät tähän tarkoitukseen soveliaimmilta, oli Walter de
Montreal, P. Johanneksen ritari, provencelainen aatelismies, jonka
nimen urhoollisuus ja sotainen kunto, vaikka hän vielä oli nuori,
olivat saattaneet pelottavaan maineesen, ja jonka kunnianhimo, kokemus
ja teräväjärkisyys, useitten ritarillisten ja jalojen ominaisuuksien
ohessa olisivat sopineet paljoa suurempiiri ja tärkeämpiin
yrityksiin, kuin kauhean Wernerin väkivaltaisiin ryöstöretkiin. Näistä
vitsauksista ei mikään valtio ollut kärsinyt surkeammin kuin Rooma.
Paavin perinnölliset alueet -- osaksi pienten tyrannien anastamina,
osaksi näitten ulkomaalaisten rosvojen hävittäminä -- tuottivat vain
niukan avun Clemens VI:n, tuon aikansa täydellisimmän hovimiehen ja
hienostuneimman mässääjän tarpeisin; mutta hyvä isä oli keksinyt
keinon, millä kerrassaan rikastuttaa roomalaiset ja heidän ylimmäinen
pappinsa.
Noin viisikymmentä vuotta ennen sitä aikaa, jota lähdemme
käsittelemään, oli Bonifacius VIII, saadakseen täyteen paavin
raha-arkut ja tyydyttääkseen nälkää näkevät roomalaiset, julistanut
riemujuhlan eli Pyhän vuoden, mikä oikeastaan oli pakanallisten
juhlamenojen uudistaminen. Täydellinen synninpäästö luvattiin
jokaiselle katoolilaiselle, joka sinä vuonna ja jokaisen seuraavan
vuosisadan ensimmäisenä vuotena kävisi P. Pietarin ja P. Paavalin
kirkoissa. Ääretön pyhiinvaeltajain tulva, jokaiselta kristikunnan
kulmalta, todisti tuon keksinnön viisautta; "ja kaksi pappia oli yöt
ja päivät lapiot kädessä, laskematta kokoomassa kulta- ja hopealäjiä,
joita virtasi P. Paavalin alttarille."
Ei ole kummaksumista että tämä perin tuottava juhla, ennenkuin seuraava
vuosisata oli puoleksi kulunut, tuli ymmärtäväisestä ylimmäisestä
papista näyttämään liian kauas lykätyltä. Ja sekä paavi että kaupunki
olivat yhtä mieltä siinä, että hyvin kannattaisi sen hiukan aikaisempi
uudistaminen. Seuraus oli, että Clemens VI julisti Mooseksen juhlan
nimellisenä toisen Pyhän vuoden vietettäväksi 1350, nim. kolme vuotta
jälkeen sen ajan, jolloin ensi luvussa kertomukseni alkaa. Tämä seikka
lisäsi suuresti kansan vihaa ylimyksiin ja valmisteli niitä tapauksia,
joita aijon kertoa, sillä, niinkuin ennen sanoin, rosvot, ylimysten
kätyrit ja liittolaiset tekivät tiet rauhattomiksi. Ja elleivät tiet
olleet auki, pyhiinvaeltajat eivät saapuisi. Paavin vikaarin Raimondin,
Orvieton piispan (joka oli huono valtiomies, mutta kelpo kanonisti)
päämääränä oli koittaa kaikin keinoin poistaa esteet; hurskauden uhrien
ja P. Pietarin aarre-aitan väliltä.
Sellainen lyhyesti oli Rooman tila sinä aikakautena, jota aikomuksemme
on tutkia. Sen muinaisen maineen verho vielä Italian ja Europan
silmistä peitti sen turmion. Nimeksi ainakin se vielä oli maan
kuningatar, jonka kädestä saatiin pohjolan keisarinkruunu ja kirkon
isän avaimet. Sen asema oli aivan sellainen, joka tarjoo loistavan
triumfin rohkealle kunnianhimolle, innostuttavan, jos kohta suruisen
alan päättäväiselle isänmaanrakkaudelle, ja soveliaan näyttämön
mahtavalle murhenäytelmälle, joka etsii tapahtumansa, valitsee
henkilönsä ja kehittää siveys-oppinsa kansojen vaiheiden ja rikosten
keskellä.