Veljekset.
Kuuluisa nimi, joka on tämän teoksen ensi lehdellä, on kyllin riittävä
ilmaisemaan lukijalle että kertomukseni liikkuu neljännentoista
vuosisadan keskivaiheilla.
Oli muuan kesäilta, kun kaksi nuorukaista nähtiin kävelevän Tiberin
äyräitten vieressä, lähellä sitä kohtaa sen luikertelevaa juoksua, joka
huuhtoo Aventinin kukkulan juurta. Polku, jonka he olivat valinneet,
oli syrjäinen ja rauhallinen. Vain etäällä nähtiin virtaa reunustavia,
hajallisia ja likaisia taloja, joiden joukosta jyrkkiä kattoja ja
monilukuisia, suunnattomia torneja uhkaavina kohosi, merkiten jonkun
roomalaisen ylimyksen linnoitettua asuinpaikkaa. Virran toisella
puolella, kalastajain hökkelien takana, kohosi ilmoille Janiculumin
kukkula, tummana taajoista lehvistä, joiden välistä, lyhyitten matkain
päässä, välkkyivät monien varustettujen palatsien harmaat muurit
sekä satojen kirkkojen tornit ja pylväät; toisella puolen autio
Aventini kohosi jyrkkänä ja teräviina, tiheän pensaston peitossa.
Monista kätkössä olevista luostareista kuului kellojen pyhä soitto,
sopusointuisena kiiriskellen yli rauhaisten maisemien ja väreilevien
vetten.
Tällä näkymöllä esiintyneistä nuorukaisista vanhempi, joka
lienee hiukan ehtinyt kahdennestakymmenennestä vuodestaan, oli
pitkävartaloinen ja käskevä näöltään. Hänen olemuksessaan oli jotakin
huomattavaa ja melkeinpä ylevää, huolimatta hänen yksinkertaisesta
vaatteuksestaan, johon kuului pitkä, väljä viitta ynnä sileä tunika,
molemmat tummanharmaata sarsia. Sellaista pukua pitivät siihen
aikaan alhaisemmat opiskelevaiset, jotka luostareista etsiskelivät
noita karkeita tietoja, mitkä silloin olivat uutteran työn niukkana
palkkana. Hänen kasvonsa olivat miellyttävät, ja ne olisivat kuvanneet
ennemmin hilpeyttä kuin tuumiskelua, paitsi tuota epämääräistä ja
poissa viipyvää silmän uneksumista, joka varsin tavallisesti ilmaisee
taipumusta haaveiluihin ja mietiskelemiseen sekä paljastaa että
menneisyys tai tulevaisuus enemmin viihtyy mielessä, kuin nykyhetken
nautinto ja toimi.
Nuorempi heistä oli vasta poika, eikä hänen olemuksessaan tai
kasvoissaan ollut mitään silmiinpistävää, ellei suuren lempeyden ja
sulon sävyä saateta siksi kutsua; ja hellässä kunnioituksessa, jota
hän osotti kuunnellessaan toveriansa, oli jotakin melkein naisellista.
Hänen pukunsa oli sellainen, jota alhainen luokka tavallisesti
käytti, ehkä hiukan siistimpi ja uudempi, ja äidin hellä turhamaisuus
saatettiin huomata huolellisuudesta, mikä hänen pitkät silkkikiharansa
oli silittänyt ja jakanut, niitten päästyä lakin alta valumaan pitkin
hartioita.
Tuossa oli suloa heidän noin vaeltaessaan pitkin virran kuiskaavan
kahiliston reunaa, kumpainenkin käsivarsi toverinsa vyötäisten
ympärillä, suloa eleissä, nuoruudessa ja huomattavassa veljesten
rakkaudessa -- sillä sellainen oli heidän suhteensa -- mikä kohotti
heidän silminnähtävän alhaisen asemansa.
"Rakas veli", sanoi vanhempi, "en kykene sanomaan sinulle, kuinka
nautin näistä iltahetkistä. Sinun luonasi vain minä tunnen, ikäänkuin
en olisikaan pelkkä haaveksija enkä tyhjäntoimittaja, puhuessani
epävarmasta tulevaisuudesta ja rakentaessani ilmalinnojani. Vanhempamme
kuuntelevat minua, aivankuin latelisin kirjasta kauniita asioita, ja
rakas äitini, taivas häntä siunatkoon, pyyhkii silmiänsä ja sanoo:
'kuulkaa kuinka oppinut hän on!' Ja munkit sitten, milloin hyvänsä
uskallan katsahtaa Liviuksestani ja huudahtaa: 'sellaiseksi tulkoon
Rooma jälleen!' he tuijottavat suu auki, vihaisina, ikäänkuin olisin
lausunut jotakin harhaoppista. Mutta sinä, armas veljeni, vaikk'et
olekaan osallinen minun opinnoistani, olet niin ystävällisesti
mieltynyt niitten tuloksiin -- näyt hyväksyvän hurjat tuumani
ja rohkaisevan kunnianhimoisia toiveitani -- että usein unhotan
syntyperämme, tilamme, sekä ajattelen ja toimin ikäänkuin suonissamme
virtaisi teutoonilaisen keisarin verta."
"Minusta näyttää, rakas Cola", sanoi nuorempi veli, "kuin luonto olisi
tehnyt meille ruman kepposen -- sinulle se soi isämme puolelta johtuvan
kuninkaallisen hengen, minulle vaan äitini alhaisen sukuperän hiljaisen
ja nöyrän mielen."
"Ei", vastasi Cola vilkkaasti, "silloin sinä olisit saanut paremman
osan -- sillä minulla olisi vain barbaarinen syntyperä, sinulla
roomalainen. Oli aika, jolloin oli jalompaa olla tavallinen
roomalainen, kuin pohjolainen kuningas. Mutta vielä saanemme elämämme
varrella nähdä suuria tapauksia!"
"Minä olen elävä nähdäkseni sinun suurena miehenä, ja siinä on minulle
kylliksi", sanoi nuorempi hellästi hymyillen: "korkeasti oppineeksi
kaikki sinun jo tunnustavat: äitimme ennustelee menestystäsi joka kerta
kun hän saa kuulla sinun vieraissa käyneistäsi Colonnain luona."
"Colonnat!" sanoi Cola katkerasti hymyillen; "Colonnat -- noita
supistuneita! He luuletteleivat, nuot ahdasmieliset, tuntevansa
menneisyyttä, ovat olevinansa patrooneja ja väärin laskettelevat
latinaa maljoihinsa! He mielellään sanovat minut tervetulleeksi
pöytäänsä, koska Rooman tohtorit mainitsevat minut oppineeksi, ja
luonto on antanut minulle hurjan terävyyden, mikä huvittaa heitä
enemmän kuin palkatun narrin kuluneet sukkeluudet. Kyllä he auttaisivat
minun edistystäni -- mutta kuinka? Jollakin paikalla yleisissä
virastoissa, joka täyttäisi hävettävän raha-arkun puristamalla
työläästi ansaitut rovot nälkään nääntyviltä kansalaisiltamme! Jos
maailmassa on kurja olento, niin se on plebeiji, joka on patriicien
avulla kohonnut, ei oman säätynsä hyvittämiseksi, vaan ollakseen heidän
huonoimpien tarkoitustenpa parittaja. Joka on kansasta, hän vaan tekee
itsensä synnyntänsä petturiksi, jos hän noille kerskaaville tyranneille
valmistaa sen verukkeen, että he kättänsä kohottaen saavat huutaa:
'kas tällainen vapaus vallitsee Roomassa, näin me patriicit ylennämme
plebeijiä!' Ovatko he milloinkaan ylentäneet plebeijiä, joka on ollut
plebeijimielinen? Eivät, veli; jos minä kohoaisin säätyni yli, minä
tahtoisin tulla nostetuksi maanmiesteni käsivarsilla, enkä heidän
niskoilleen."
"Kaikki toivoni on, Cola, ett'et ponnistellessasi kansalaistesi
parhaaksi unohtaisi, kuinka kallis olet meille. Ei mikään suuruus voisi
sovittaa minulle ajatusta, että se on saattanut sinut vaaraan."
"Ja minä nauraisin kaikelle vaaralle, jos se veisi suuruuteen! Mutta
suuruus -- suuruus! Turha unelma! Jättäkäämme se yöuneksemme. Kylläksi
minusta; nyt, rakkahin veli sinunkin aikeistasi."
Tulinen ja hilpeä kimmoisuus, joka oli hänelle ominaista, sai nuoren
Colan hajottamaan kaikki hurjemmat ajatukset ja käänsi hänen mielensä
kuuntelemaan ja seuraamaan veljen vähäpätöisempiä esityksiä. Uusi
venhe, juhlapuku, mökki jossakin ylimysten sorrosta turvatummassa
korttelissa ja sellaisia etäisiä rakkauden kuvauksia, joita tumma silmä
ja rattoisa huuli loihtivat pojan epävakaiseen mieleen. Tällaisten
esineitten rajottamia mielihaluja ja himoja kuunteli nuori oppinut
hellästi hymyillen ja otsa kirkastuen, ja myöhempään elämässään tämä
keskustelu usein muistui hänen mieleensä, kun hän kauhistuen kysyi
omalta sydämeltään, kumpaisenko kunnianhimo oli järkevämpi.
"Ja sitten", jatkoi nuorempi veli, "minä vähitellen saanen säästetyksi
niin paljon, että pystyn ostamaan tuollaisen laivan, jonka tuolla
näemme, epäilemättä viljalla ja kauppatavaralla lastattuna, mikä on
tuottava paljon, -- voi sitä onnea -- että saan täyttää huoneesi
kirjoilla, eikä minun milloinkaan tarvitse kuulla sinun valittavan
ett'et ole tarpeeksi rikas voidaksesi ostaa munkeilta vanhaa, risaista
käsikirjoitusta. Voi, kuinka onnelliseksi se on minun tekevä!" Cola
hymyili painaessaan veljensä lähemmäksi rintaansa.
"Rakas poika", sanoi hän, "olkoon ennemmin minun asiani täyttää sinun
toiveesi! Näyttääpä minusta kuin ei tuon aluksen isäntäin omaisuus
olisi niin kadehdittava; katso kuinka arasti nuo miehet vilkuvat
ympärilleen, taaksensa ja eteensä; vaikka rauhan toimissa, he näyttävät
pelkäävän itse kaupungin piirissä (entisessä sivistyneen maailman
kaupankeskustassa) merirosvoja kintereillään; ja ennenkuin he ovat
matkansa perillä, he saattavat jonkun roomalaisen ylimyksen tuta tuoksi
rosvoksi. Voi, sellaisiksi olemme muuttuneet!"
Mainittu alus kiiti vinhasti virtaa alas, ja kolme tahi neljä
aseellista miestä sen kannella tähysteli todellakin tarkasti kummankin
puoleisia rauhallisia äyräitä, ikäänkuin vainuten vihollista. Pursi
kuitenkin pian liukui näkyvistä, ja veljekset vaipuivat jälleen
noihin puheenaineisiinsa, joiden nuorta viehättääkseen tarvitsee vain
tulevaisuutta kosketella.
Illan vihdoin pimetessä he muistivat että jo oli myöhäisempi, kuin
heidän tavallinen kotiintulo-aikansa, ja he kääntyivät palausmatkalle.
"Maltahan", sanoi Cola äkkiä, "kuinka puhelumme on huumannut minut!
Isä Uberto lupasi minulle harvinaisen käsikirjoituksen, jonka tuo
hyvänluontoinen munkki väittää panneen koko veljeskunnan päät pyörälle.
Minun piti käymäni noutamassa se tänä iltana hänen kammiostaan. Viivy
tässä hetkinen, se on vain puolitiessä Aventinille noustessa. Minä heti
palaan?"
"Enkö saa tulla mukaasi?"
"Et", vastasi Cola hellästi päättäväisenä, "sinä olet raatanut kaiken
päivää ja olet varmaan väsynyt: minun työni, ruumiillinen ainakin,
on ollut peräti helppo. Sinä olet hento sen lisäksi ja näytät jo
uupuneelta; lepo on virkistävä sinua. En kauvaa viivy."
Poika myöntyi, vaikka hän mieluummin halusi seurata veljeänsä, mutta
hän oli hiljainen ja taipuvainen luonteeltaan ja hän harvoin oli
vastahakoinen rakastamiensa pienimmillekin käskyille. Hän istui
pienelle töyräälle virran puolelle ja hänen veljensä vakava astunta
ja pystyinen vartalo peittyivät pian hänen katseiltaan tiheään,
surumieliseen vehmastoon.
Aluksi hän istui hiljaisena, ihaellen raitista ilmaa ja ajatellen
muinaisen Rooman tapauksia, joita hänen veljensä oli heidän
kävellessään kertonut. Vihdoin hän muisti että hänen pikku sisarensa
Irene oli pyytänyt häntä tuomaan vähän kukkasia; koottuansa niitä,
joita hänen vieressään löytyi (ja monellaisia kukkia rehotti villinä
tuossa yksinäisessä paikassa), hän jälleen istuutui ja alkoi
sommitella niitä kiehkuraksi, joihin etelän asujamissa vielä on
säilynyt heidän muinoinen rakkautensa ja osaksi niitten klassillinen
valmistamistaitokin.
Pojan ollessa tuossa toimessa alkoi etäältä kuulua hevosten kavioin
kapsetta ja kovia huutoja. Ne lähenivät lähenemistään.
"Jonkun ylimyksen seurue, paluumatkalla ehkä jostakin juhlasta",
arveli poika. "Kaunis nähtävä varmaan -- heidän valkeat töyhtönsä ja
heleänpunaiset viittansa! Halukkaasti katselen tuollaisia nähtäviä,
mutta menenpä sentään heidän tieltänsä."
Ja yhä punoen seppelettään, mutta silmät suunnattuina odotettua
seuruetta kohti, nuori roomalainen siirtyi vielä lähemmäksi virtaa.
Pian joukko tuli näkyviin -- uljas ryhmä tosiaankin; edessä
hevosmiehiä, ratsastaen kaksi vierekkäin, missä polku myönsi, oriit
uhkeasti verhottuina, höyhentöyhdöt iloisesti huiskuen, haarniskat
kimallellen läpi pimenevän hämärän varjoin. Laaja, sekalainen joukko
miehiä, jokainen aseissa, seurasi ratsureita, toiset varustettuina
keihäillä ja panssareilla, toiset vähemmän sotaisilla tahi
huonommanlaatuisilla aseilla; yli töyhtöjen ja keihäitten liehui
Orsinin veripunainen lippu, johon oli kullalla kirjoitettu tunnuslause
ja merkkikuvat (Guelfien kopeileva vaakuna, P. Pietarin avaimet).
Äkillinen pelko valtasi pojan mielen, sillä siihen aikaan ja siinä
kaupungissa plebeijit pelkäsivät aseellisten seuralaistensa kanssa
liikkeellä olevaa ylimystä enemmän kuin metsän petoa, mutta pako oli jo
myöhäinen -- joukko oli hänen vieressään.
"Hei, poika!" huusi ratsumiesten johtaja, Martino di Porto, Orsinien
mahtavan perheen jäsen, "oletko nähnyt veneen purjehtivan tästä virtaa
alas? Mutta et saattanut olla sitä näkemättä -- onko siitä pitkä aika?"
"Puolen tuntia sitten näin ison veneen", vastasi poika pelästyneenä
ratsumiehen karkeasta äänestä ja kopeasta ryhdistä.
"Purjehtivan suoraan eteenpäin, viheriä lippu keulassa?"
"Sen saman, jalo herra."
"Sitten eteenpäin! Sen kulun katkaisemme ennenkuin kuu on noussut",
sanoi ylimys. "Eteenpäin! -- ottakaa poika mukaamme, muuten hän
kavaltaa meidät ja hälyttää Colonnan liikkeelle."
"Orsini, Orsini!" karjui joukkio; "eteenpäin, eteenpäin!" ja huolimatta
pojan rukouksista ja selityksistä hän pantiin väkijoukon keskelle ja
kannettiin, tahi pikemmin laahattiin muitten mukaan -- pelästyneenä,
hengästyneenä, melkein itkussa silmin, pikku seppele vielä riippuen
käsivarrella ja silmukka pistettynä hänen vastahakoiseen käteensä. Hän
sentään tunsi, kaiken pelästyksensä ohessa, jonkinlaista lapsellista
uteliaisuutta näkemään takaa-ajon seurauksia.
Ympärillään olevien kova-äänisestä ja kiihkeästä keskustelusta hän
tuli tietämään että näkemänsä alus sisälsi viljavaraston, aiotun
erääseen virran varrella olevaan linnoitukseen, joka oli Orsinin
silloisen verivihollisen, Colonnan, vallassa; ja aikomuksena oli
tuolla matkueella, johon kovaonninen poika oli joutunut, siepata nuo
muonavarat ja jakaa ne Martino di Porton miehistölle. Nämät tiedot
lisäsivät yhä hänen pelkoansa, sillä poika kuului perheeseen, joka oli
Colonnan suojeluksen alla.
Tuskallisena ja kyyneleet silmissä hän tavan takaa katsasteli
Aventinin jyrkkää nousua: mutta poissa viipyi vielä hänen holhoojansa,
suojelijansa.
He olivat jo kulkeneet vähäsen matkaa, kun tien mutka heille yhtäkkiä
paljasti heidän takaa-ajonsa esineen, joka varhaimpien tähtien
valaisemana nopeasti luovi pitkin virtaa.
"Nyt, siunaus pyhimysten!" lausui päällikkö, "se on omamme!"
"Kuulkaa!" sanoi Martinon vieressä ratsastava päällikkö (saksalainen)
puoleksi kuiskaten, "minä kuulen ääniä, joista en ensinkään pidä,
noitten puitten tyköä -- kuulkaa! hevosen hirnuntaa! -- uskoni kautta,
tuolla välähti haarniskakin."
"Päin pojat", huusi Martino, "ei haikara kotkan vertainen -- eteenpäin!"
Uudistettujen huutojen kaikuessa jalkamiehet hyökkäsivät eteenpäin,
kunnes heidän melkein saavuttuaan saksalaisen mainitseman pensaston
luokse, pieni, taaja ratsastajajoukko, kiireestä kantapäähän aseissa,
syöksähti esiin, peitset tanassa rynnäten kohti takaa-ajajien rivejä.
"Colonna! Colonna!" "Orsini! Orsini!" olivat ylpeät vuorottelevat
huudot. Martino di Porto, rotevaruumiinen, hurjannäköinen mies,
sekä hänen ratsumiehensä, jotka enimmäkseen olivat saksalaisia
palkkasotureita, ryhtyivät taisteluun empimättä.
"Varo karhun syleilyä", huusi Orsini, kun maahan sortui vastustaja,
ratsuri ohrinensa, hänen keihäänsä lävistämänä.
Kahakka oli lyhyt ja tulinen; hevosmiesten täydelliset haarniskat
suojelivat heitä joka taholta haavoittumasta -- yhtä vahingoittumatta
eivät päässeet Orsinin puolittain varustetut jalkalaiset, heidän
painuessaan, toinen toistensa survomina, Colonnaa vastaan. Lähetettyään
vaarun kiviä ja nuolia, jotka vaan rakeitten tavoin kilpistyivät
ratsumiesten paksuja panssareita vastaan, he sulloutuivat yhteen ja
monilukuisuudellaan haittasivat ratsujen liikkeitä, vastustajain
peitsien, miekkain ja tapparain säälimättömästi ruhjoen heidän
harjaantumattomia rivejään. Ja Martino, joka vähän välitti, paljonko
hänen roskaväestään tuli teurastetuksi, huomatessaan että vihollisensa
par'aikaa olivat hänen jalkajoukkonsa hurjasta hyökkäyksestä
epäjärjestyksessä sekä joutuneet piiriin suljetuksi (sillä
taistelupaikka, vaikka avarampi kuin äskeinen tie, oli kapea ja ahdas),
antoi muutamille hevosmiehilleen merkin ja oli ratsastamaisillaan
eteenpäin kohden venhettä, joka jo oli melkein näkyvistä, kun jonkun
matkan päästä kuului torven toitotus, johon hänen vihollisensa vastasi,
ja huuto "Colonna avuksemme!" kajahti ilmoille kauas. Hetkisen päästä
nähtiin lukuisa hevosjoukko karahuttavan täyttä laukkaa, Colonnan liput
uljaasti liehuen rintamassa.
"Kirotut poppamiehet! kuka olisi luullut että he noin viekkaasti
saisivat meidät petetyiksi!" mutisi Martino; "tuota ylivoimaa emme
voi vastustaa", ja käsi, jonka piti antaman etenemiskäskyn, antoi
peräytymismerkin.
Rinnatusten täydellisessä järjestyksessä alkoivat Martinon ratsumiehet
paeta; jalkamiesroistot, jotka olivat lähteneet ryöstöretkelle, olivat
joutuneet verilöylyyn. He koettivat noudattaa johtajansa esimerkkiä,
mutta kuinka voivat he pelastua vihollisiensa korskuvien ratsujen ja
terävien keihäitten alta, vihollistensa, joiden veri oli taistelussa
kuumentunut ja jotka surkeilivat heidän henkeänsä yhtä paljon kuin
poika kimalaispesää, jota hän hävittää. Joukko hävisi kaikkiin
suuntiin -- joku sentään pääsi kukkuloille, jonne hevosten oli vaikea
tunkeutua; jokunen loiskahti virtaan ja ui vastaiselle partaalle
-- ne vähemmän kylmäveriset tai kokeneet, jotka pakenivat suoraan
eteenpäin, helpottivat johtajiensa pakoa tukkimalla vihollisen tien,
mutta kaatuivat itse, ruumis ruumiin päälle, teurastettuina tuossa
säälimättömässä ja vastustamattomassa takaa-ajossa.
"Ei armoa ryöväreille -- jokaisen orsinilaisen tappo on yhden rosvon
häviö -- lyökää Jumalan, keisarin ja Colonnan nimeen!" nuot huudot
olivat kauhistuneitten ja kaatuvien pakolaisten sielukellon-soittoa.
Suoraan eteenpäin pakenevien joukossa itse polulla, johon ratsuväki
parhaiten pääsi, oli Colan nuori veli, joka viattomasti oli joutunut
kahakkaan. Nopeasti hän pakeni kauhusta mielettömänä -- poika parka,
joka tuskin milloinkaan oli poistunut vanhempainsa tahi veljensä
vierestä! -- puut kiitivät hänen ohitsensa -- virran äyräät jäivät
taakse, -- eteenpäin hän riensi ja nopeasti hänen takanaan seurasi
kavionkapse -- huutoja -- kirouksia -- vihollisten raakaa naurua,
heidän loikatessaan polulla viruvien kuolleitten ja kuolevien ylitse.
Hän oli juuri siinä paikassa, johon hänen veljensä oli jättänyt hänet;
hän äkkiä vilkasi taaksensa ja huomasi ratsumiehen ojennetun peitsen ja
hirmuisen kypäritöyhdön kintereillään; hän epätoivoisena loi silmänsä
ylös, ja katso! hänen veljensä murtautuen tiheäin saniaisten joukosta,
jotka peittivät vuorta, syöksyi hänen avuksensa.
"Pelasta minut, pelasta minut, veljeni!" hän parkasi, ja parahdus
ennätti Colan korviin -- korskuva ratsu hengitti lämpimästi häneen --
ja silmänräpäys sen jälkeen hurjasti huutaen kimakalla äänellä "armoa",
"armoa", hän vaipui maahan ruumiina. Vainolaisen peitsi oli lävistänyt
hänet seljästä rintaan, naulaten hänet samaan mättääseen, jolla hän
hetki sitten oli istunut, täynnä nuorta elämää ja huoletonta toivoa.
Ratsastaja tempasi peitsensä irti ja jatkoi matkaansa uusia uhreja
etsiäkseen; hänen toverinsa seurasivat häntä. Cola oli palannut
vuorelta -- oli saapuvilla -- polvillaan murhatun veljensä vieressä.
Pian torvien räikyessä saapui paikalle joukko ylhäisempiä, kuin
useimmat siihenastisista, jotka tosiaankin olivat vain Colonnan
etujoukkoa. Heidän edessään ratsasti vanhus, jonka pitkä, valkea tukka
valui sulkatöyhtöisen lakin alta, sekaantuen hänen kunnian arvoiseen
partaansa. "Mitä tämä on?" sanoi päällikkö, pysäyttäen ratsunsa, "nuori
Rienzi!"
Nuorukainen katsahti ylös kuultuaan tuon äänen, heittäytyi sitten
vanhan ylimyksen ratsun eteen ja hykertäen käsiään huusi tuskin
ymmärrettävällä äänellä: "Tuo on minun veljeni, jalo Tapani --
poika, vasta lapsi! -- parhain, lempein! Katsokaa, kuinka hänen
verensä kostuttaa nurmea -- takasin, takasin -- hevosenne kaviot ovat
hurmevirrassa! Oikeutta, herrani, oikeutta! -- tehän olette suuri mies."
"Kuka hänet tappoi? Orsini epäilemättä; sinä saat oikeutta."
"Kiitoksia, kiitoksia", jupisi Rienzi, horjuen jälleen veljensä
viereen, käänsi pojan kasvot ruohosta ja koetti hurjistuneena koetella
hänen sydämensä lyöntiä; hän vetäsi äkkiä kätensä takaisin, sillä
se oli verestä käynyt heleänpunaseksi, ja kohottaen tuota kättänsä
korkeuteen, hän jälleen kiljui, "oikeutta, oikeutta!"
Vanhaa Tapani Colonnaa ympäröivää joukkoa, vaikka se tällaisiin
kohtauksiin oli tottunut, liikutti tuo näky. Muuan kaunis poika, jonka
kyyneleet virtasivat nopeasti pitkin hänen poskiansa ja joka ohjasi
ratsuansa lähinnä Colonnan vieressä, paljasti miekkansa. "Herrani", hän
sanoi puoleksi nyyhkyttäen, "orsinilainen vain on saattanut teurastaa
tämänkaltaisen, viattoman pojan; älkäämme silmänräpäystäkään hukatko --
lähtekäämme liikkeelle ja ajamaan rosvoja takaa."'
"Ei, Adrian, ei!" huudahti Tapani, laskien kätensä pojan olalle;
"aikeesi on kiitettävä, mutta varokaamme salaväjyjiä. Miehemme ovat
poistuneet liian kauas, -- mitä tuo on! -- puhaltakaa peräytyminen".
Torvensoittajat palauttivat lyhyessä ajassa takaa-ajajat -- niiden
joukossa senkin ratsumiehen, jonka peistä oli niin kovaonnisesti
väärinkäytetty. Hän oli niitten johtaja, jotka olivat taistelleet
Martino di Porton kanssa, ja hänen kullalla silattu sotisopansa sekä
komea satulaloimensa ilmaisivat hänen arvonsa.
"Kiitoksia, poikani, kiitoksia", sanoi vanha Colonna päällikölle; "olet
hyvin toiminut ja reippaasti. Mutta sanoppa minulle, sinä, jolla on
kotkan silmä, kuka orsinilaisista tuon poika paran tappoi, -- hullusti
tehty; hänen perheensäkin on meidän klienttejämme!"
"Kuka? Tuon pojanko?" vastasi ratsastaja, nostaen kypärin päästänsä
ja pyyhkien kuumia ohimoltansa, "niinkö sanotte! kuinka hän sitten
joutui Martinon roistojen joukkoon? Minä pelkään, tuo erehdys on käynyt
hänelle kalliiksi. En saattanut pitää häntä muuna kuin orsinilaisena
konnana, ja siksi -- ja siksi --"
"_Tekö_ hänet tapoitte!" huusi Rienzi ukkosen äänellä, hypähtäen
maasta. "Oikeutta, herra Tapani, oikeutta sitten, te lupasitte minulle
oikeutta, ja minä tahdon sitä!"
"Nuorukais-parka", sanoi vanhus säälien, "olisit saanut oikeutta
Orsinia vastaan, mutta etkö näe että tämä on ollut erehdys? En
kummastele että olet liiaksi murheissasi, kuullaksesi järjen sanoja
nyt. Me olemme palkitseva sinua."
"Ja tuossa maksuksi pojan sielumessuista; olen suuresti pahoillani
kovaonnisesta tapauksesta", sanoi nuorempi Colonna, heittäen maahan
kultakukkaron, "Niin, käy luonamme palatsissamme ensi viikolla, nuori
Cola -- ensi viikolla. On parasta, isä, että lähdemme venettä kohden,
sen turvajoukko saattanee vielä tarvita meitä."
"Oikein, Gianni; pari teistä jääköön poikaparan ruumista vartioimaan --
ikävä seikka! kuinka saattoi tämä tapahtua?"
Seurue palasi takasin samaa tietä, jota se oli tullutkin; kaksi
tavallista sotamiestä vaan jäi jälelle, paitsi poikaa, Adriania, joka
viipyi hetkisen aikaa, koettaen lohduttaa Rienziä, joka aivan kuin
järjiltänsä tuijotti liikkumatta etenevää, komeata joukkoa, itsekseen
jupisten, "oikeutta, oikeutta! Minä olen sitä vielä ottava."
Vanhemman Colonnan äänekkäästä huudosta lähti Adrian vastahakoisesti
ja itkien pois. "Anna minun tulla veljeksesi", sanoi tuo kunnon poika,
kiihkeästi painaen Rienzin kättä sydämelleen; "olen sinunkaltaisesi
veljen tarpeessa."
Rienzi ei vastannut mitään; hän ei kuullut eikä nähnyt häntä -- synkät
ja kolkot ajatukset täyttivät hänen sydämensä, ajatukset, joissa oli
mahtavan mullistuksen itu. Hän heräsi niistä säpsähtäen, kun sotamiehet
rupesivat sovittelemaan kilpiänsä, tehdäkseen niistä jonkinlaiset
ruumispaarit, ja sitten työntäen heidät väkivaltaisesti tieltään
hän puhkesi kyyneleihin sekä heittäytyi rinnoilleen hyytyneesen
verilätäkköön.
Lapsiraukan seppele ei ollut kirvonnut hänen kädestään hänen
kaatuessaan, ja takertuneena vaatteukseen se vielä oli hänen
ympärillään. Tuo oli näky, joka palautti Colan mieleen hänen
ainoan veljensä -- hänen ainoan ystävänsä kaiken lempeyden, hellän
sydämen ja valtaavan sulon. Tuo oli näky, joka tuntui tekevän
vielä epäinhimillisemmäksi tuon viattoman pojan ennenaikaisen
ja ansaitsemattoman kohtalon. "Veljeni, veljeni!" vaikeroitsi
eloonjäänyt; "kuinka kohtaan minä äitimme? -- kuinka kohtaan minä yön
ja yksinäisyyden? -- niin nuori, niin viaton! Tietäkää te, herrat,
hän olikin liian jalo. Eikä meille annettaisi oikeutta, kun hänen
murhaajansa on jalosukuinen ja Colonna. Ja tämä kulta -- veljen veren
hinta. Eivätkö he anna" -- ja nuoren miehen silmät välähtivät tulta
"eivätkö he anna meille oikeutta? Aika on näyttävä!" Niin sanoen hän
kumartui ruumiin puoleen; hänen huulensa vavahtivat ikäänkuin rukoillen
tai avuksi huutaen; ja sitten noustessaan hänen kasvonsa olivat kalpeat
kuin vainaja hänen vieressään -- mutta ne eivät olleet enää kalpeat
_murheesta_.
Tuosta hurmeisesta maasta ja hiljaisesta rukouksesta Cola di Rienzi
nousi uutena olentona. Hänen nuoressa veljessään hänen oma nuoruutensa
kuoli. Ilman tuota tapausta vastainen Rooman vapauttaja olisi saattanut
jäädä uneksijaksi vain, oppineeksi, runoilijaksi, rauhalliseksi
Petrarcan kilpailijaksi, ajatuksen eikä tekojen mieheksi. Mutta tuosta
ajasta kaikki hänen kykynsä, voimansa, halunsa, neronsa kohdistuivat
yhteen ainoaan pisteesen; ja isänmaanrakkaus, ennen vain utukuva,
puhkesi sellaisen intohimon eloon ja voimaan, jota lakkaamatta piti
vireillä, itsepintaisesti karkaisi ja kamalasti pyhitti -- kosto!