Skrzetuski oli nukkunut muutamia päiviä, mutta herättyäänkään ei
hän vielä ollut päässyt kuumeestaan ja kauan hän senkin jälkeen
houraili, puhuen Zbarazista, ruhtinaasta, Krasnostawin starostasta,
ja keskustellen herra Michalin ja Zagloban kanssa. -- Herra Longinus
Podbipientalle hän huusi: ei sitä tietä! Ruhtinatarta vain ei hän
kertaakaan maininnut. Nähtävästi se tavaton voima, jolla hän oli
kerta kaikkiaan sulkenut itseensä rakastettunsa muiston, ei pettänyt
häntä edes heikkouden ja sairauden aikana. Sensijaan oli hän
näkevinään edessään Rzendzianin pyöreät kasvot aivan samanlaisina
kuin hän näki ne silloin, kun ruhtinas Konstantinowin taistelun
jälkeen lähetti hänet lippukuntineen Zazlawiin tuhoamaan siellä
mellastavia joukkoja ja Rzendzian odottamatta ilmestyi hänen
yökortteeriinsa. Nuo kasvot aiheuttivat hänen ajatustensa kulussa
hämmennystä, sillä hänestä tuntui, että ajan juoksu oli pysähtynyt
ja ettei mikään ollut muuttunut siitä hetkestä asti. Nyt hän muka
jälleen on Chomorin varrella ja nukkuu mökissä ja herättyään
ratsastaa Tarnopoliin viemään lippukuntiansa... Krywonos on,
jouduttuaan Konstantinowissa tuhon omaksi, paennut Chmielnickin luo.
Rzendzian on tullut Huszczasta ja istuu hänen sänkynsä laidalla...
Skrzetuski tahtoisi puhua ja käskeä poikaa satuloimaan hevoset, mutta
hänellä ei ole siihen voimaa. Ja jälleen johtuu hänen mieleensä, että
eihän hän olekaan Chomorin varrella ja että samaan aikaan tapahtui
Barin valloitus. Tuskissaan lyö herra Skrzetuski omaa ruumistaan
ja pimeys ottaa jälleen haltuunsa hänen aivo-raukkansa. Hän ei
enää tiedä eikä näe mitään, mutta hetken perästä nousee yöstä ja
kaaoksesta hänen eteensä Zbaraz, piiritys... Eikö hän siis olekaan
Chomorin varrella? Ja kuitenkin istuu Rzendzian hänen vierellään,
painuen hänen puoleensa. Ikkunaluukkujen sydämen-muotoisista lävistä
lankeaa huoneeseen kirkas valokimppu ja tuo selvästi näkyviin
poikasen huolestuneet ja myötätuntoa uhkuvat kasvot.
-- Rzendzian! huutaa herra Skrzetuski äkkiä.
-- Hyvä herra, huudahtaa poika vastaan ja lankeaa herransa jalkojen
juureen, -- minä olen tässä jo luullut, ettei herra koskaan herääkään.
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana ainoastaan kuului pojan
nyyhkytys, hänen painautuessaan herransa jalkoja vastaan.
-- Missä minä olen? kysyi herra Skrzetuski.
-- Toporowissa. Te tulitte Zbarazista kuninkaan luo. Jumalan kiitos,
Jumalan kiitos.
-- Mutta missä kuningas on?
-- Hän lähti sotajoukkoineen auttamaan ruhtinasta. Jälleen seurasi
hiljaisuus. Ilon kyyneleet valuivat yhä alas Rzendzianin kasvoja ja
hetken perästä hän liikutuksen vallassa alkoi toistella:
-- Että minä vielä näen herrani elävänä.
Sitten hän nousi ja avasi akkunaluukut sekä itse akkunan.
Aamun raikkaus virtasi tupaan ja sen mukana myös päivän kirkas valo.
Valon tullessa heräsi Skrzetuski tajuntaan.
Rzendzian istuutui sängyn jalkapäähän.
-- Minäkö olen tullut Zbarazista? kysyi ritari.
-- Niin olette, hyvä herra. Siihen ei ole pystynyt kukaan muu kuin
te. Ja teidän tulonne johdosta juuri lähti kuningas Zbaraziin
auttamaan.
-- Herra Podbipienta yritti ennen minua, mutta hän sai surmansa.
-- Hyvä Jumala, onko herra Podbipienta kuollut -- sellainen
runsaskätinen, kunnon herra! Ihanhan minä tukehdun suruun... Kuinkas
he voittivat niin väkevän miehen?
-- Ampuivat hänet nuolilla...
-- Entä herrat Wolodyjowski ja Zagloba?
-- Terveinä olivat, kun minä lähdin.
-- Jumalan kiitos. Hehän ovat herran hyviä ystäviä... Mutta
kirkkoherra kielsi minua puhumasta.
Rzendzian vaikeni ja hetken aikana näytti jokin ajatus pyörivän hänen
päässään. Se kuvastui selvästi hänen pyöreillä kasvoillaan. Hän
virkkoi:
-- Armollinen herra...
-- Mitä sinä tahdot?
-- Kuinkas herra Podbipientan perintöjen laita mahtaakaan olla?
Nähtävästi häneltä jäi paljon taloja ja kaikenlaista tavaraa. Eikö
hän testamentannut mitään ystävilleen? Sillä eihän hänellä ollut
omaisia?
Skrzetuski ei vastannut ja Rzendzian tunsi, ettei herra pitänyt hänen
kysymyksestään. Hän sanoi nyt:
-- Mutta Jumalan kiitos, että herrat Zagloba ja Wolodyjowski ovat
terveinä. Pelkäsin jo, että he olivat joutuneet tatarien käsiin.
Paljonhan me yhdessä olemme kokeneet vaivoja ja vastoinkäymisiä.
Mutta kirkkoherra tosiaan kielsi minua puhumasta...Pelkäsin jo, etten
koskaan saisi heitä nähdä, sillä orda on meitä ahdistanut niin, että
jo näytti ihan toivottamalta.
-- Oletko sinä siis ollut herrojen Wolodyjowskin ja Zagloban
seurassa? He eivät maininneet siitä minulle mitään.
-- Koska he eivät tietäneet, olenko minä hengissä vaiko kuollut.
-- No, missä orda sitten niin ahdisti teitä?
-- No, Ploszkirowin tuolla puolen, Zbarazin tiellä. Mehän ratsastimme
kauas Jampolin taakse... Mutta kirkkoherra Cieciszowski tottakin
kielsi puhumasta...
Seurasi taasen hetken äänettömyys.
-- Palkitkoon teitä Jumala hyvästä tahdostanne ja vaivannäöstänne,
sillä minä jo tiedän mitä varten te sinne ratsastitte. Olin siellä
minäkin ennen teitä, mutta turhaan.
-- Voi hyvä herra, jollei tuo kirkkoherra olisi... mutta kun hän
nimenomaan sanoi: minun täytyy lähteä kuninkaan kanssa Zbaraziin,
mutta pidä sinä huolta herrasta, sanoi hän, äläkä vain puhu mitään,
sillä hän voi kuolla siihen paikkaan.
Skrzetuski oli jo niin menettänyt kaiken toivon, että Rzendzianin
sanat eivät herättäneet hänessä toivon kipinääkään. Hän makasi hetken
liikkumatta ja kysyisi taasen:
-- Miten sinä jouduit kirkkoherra Cieciszowskin ja sotajoukon luo?
-- Sandomirin kastellaanin puoliso, rouva Witoski minut lähetti
Zamoscista ilmoittamaan herra kastellaanille, että hän tulee
tapaamaan häntä, nimittäin herra kastellaania, Toporowiin. Se on
urhoollinen ihminen tuo rouva ja tahtoo välttämättä jäädä sotajoukon
luo, jotta ei hänen tarvitsisi erota herra kastellaanista. Minä tulin
Toporowiin päivää ennen rouva Witoskia, jonka siis jo pitäisi olla
täällä, mutta mitäs siitä on hyötyä, kun kastellaani taas jo ennätti
lähteä kuninkaan kanssa.
-- En ymmärrä kuinka sinä saatoit olla Zamoscissa, kun kerran
ratsastit herra Zagloban ja herra Wolodyjowskin kanssa Jampolin
tuolle puolelle. Mikset heidän kanssansa tullut Zbaraziin?
-- Sentähden, nähkääs, että kun orda meitä ahdisti, ei ollut enää
muuta neuvoa. Noiden molempien kintereillä kulki, kokonainen
partiojoukko ja minun täytyi siis lähteä matkaani enkä pysähtynyt
ennenkuin Zamoscissa.
-- Onni, etteivät jääneet sille tielleen, sanoi Skrzetuski, -- mutta
sinua minä luulin paremmaksikin palvelijapojaksi. Oliko oikein jättää
heidät sellaiseen hätään?
-- Voi hyvä herra, jos me olisimmekin olleet kolmisin, niin minä
tietystikään en olisi heitä jättänyt. Sydäntäni vihloi, kun minun
täytyi. Mutta meitä oli neljä. Silloin he ryntäsivät tatarilaisten
kimppuun ja käskivät minun pelastaa... pelastaa... Jos minä olisinkin
varma, ettei ilo tapa teitä... sillä Jampolin takana me löysimme...
mutta kun kirkkoherra...
Skrzetuski oli alkanut tuijottaa poikaan ja sitten räpytellä silmiään
kuin unesta heräävä. Yhtäkkiä tuntui jokin hänen sisässään ikäänkuin
särkyvän. Hän tuli kauhean kalpeaksi, nousi istumaan vuoteessaan ja
sanoi lujalla äänellä:
-- Kuka sinun kanssasi oli?
-- Voi hyvä herra, huusi poika pelästyneenä, nähdessään miten ritarin
kasvot olivat muuttuneet.
-- Kuka oli kanssasi? huusi Skrzetuski, tarttui Rzendziania
hartioihin, ravisti häntä ja teki sen kuumeen vallassa kuin rautaisin
käsin.
-- Kyllä minä sen nyt sanon, virkkoi Rzendzian, -- tehköön
kirkkoherra sitten mitä tahtoo. Neiti oli meidän kanssamme ja nyt hän
on rouva Witowskin luona.
Skrzetuski ikäänkuin jähmettyi ja sulki silmänsä. Hänen päänsä painui
raskaasti tyynylle.
-- Apua! kirkui Rzendzian, -- herra heittää henkensä! Apua! Mitä minä
olenkaan tehnyt! Miksen pitänytkin suutani kiinni. Oi Jumalan tähden.
Rakas herra, puhukaa. Jumalan tähden... Oikein kirkkoherra teki, kun
kielsi puhumasta. Voi, herra kulta...
-- Ei mitään, virkkoi vihdoin Skrzetuski. -- Missä hän on?
-- Jumalan kiitos, että herra virkoaa. Mutta kyllä on parempi, että
nyt vaikenen. Neiti on Sandomirin kastellaanin rouvan seurassa.
Pian saatte heidät nähdä. Jumalan kiitos. Älkää nyt kuolko, pian
saatte nähdä heidät täällä. Me pakenimme Zamosciin ja siellä
kirkkoherra jätti neidin rouva Witowskin haltuun. Säädyllisyyden
vuoksi, sillä sotajoukossa on pahantekijöitä. Bohun oli säästänyt
häntä, mutta olisihan hänen voinut käydä huonosti, jollei hän
olisi joutunut turvaan. Paljon minulla oli vaivaa, mutta kun minä
sanoin sotamiehille: hän on ruhtinas Jeremin sukulainen, niin he
kohtelivat häntä kunnioituksella. Ja paljon minulle tuli kaikellaisia
kustannuksia matkalla.
Skrzetuski makasi taasen liikkumattomana, mutta hänen silmänsä olivat
auki ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri vakavuus: nähtävästi hän
rukoili. Lopetettuaan hän yhtäkkiä nousi istualleen ja sanoi:
-- Anna tänne vaatteeni ja käske satuloida hevoset.
-- Mutta minne te sitten aiotte ratsastaa?
-- Anna vaatteet heti paikalla.
-- Kyllä kai herra tietää, että kaikellaisia juhlavaatteita nyt on
yllin kyllin, kuningas kun käski antaa niitä jos kuinka paljon ja eri
ylimyksetkin antoivat. Ja kolme komeaa ratsua on tallissa. Olisipa
edes yksi niistä minun. Mutta parempi olisi teidän nyt kuitenkin
vielä maata ja levätä, sillä voimia ei teillä ole paljon.
-- Ei minua mikään vaivaa. Voin aivan hyvin istuutua hevosen selkään.
Pidä nyt kiirettä, Jumalan tähden.
-- Minä tiedän, että teillä on rautainen ruumis, tapahtukoon teidän
tahtonne. Mutta puolustakaa minua kirkkoherran Cieciszowskin edessä.
Kas tuossa ovat vaatteet... Parempia ei saa armeenialaisilta
silkkikauppiailtakaan... Pukekaa nyt yllenne, mutta minä menen
sanomaan, että tuotaisiin viinilientä, sillä käskin kirkkoherran
palvelijan keittää sitä teille.
Tämän sanottuaan alkoi Rzendzian häärätä aterian valmistustoimissa,
mutta Skrzetuski pukeutui kuninkaan ja ylimysten lahjaksi jättämiin
vaatteisiin. Hetken perästä hän tarttui poikaa olkapäihin ja pusersi
häntä rintaansa vastaan, joka oli iloa tulvillaan. Poika taas kertoi
hänelle juurta jaksain, kuinka hän oli Wlodawassa tavannut herra
Michalin pahasti kolhiman, mutta jo hiukan tointuvan Bohunin ja
kuinka hän tältä oli saanut udelluksi ruhtinattaren piilopaikan
ja houkutellut käsiinsä turvanuijan. Hän kertoi, miten he olivat
herra Michalin ja Zagloban kanssa menneet Waladynkan rotkoille ja,
tapettuaan noita-akan ja Czeremysin, vieneet pois ruhtinattaren ja
kuinka he vihdoin olivat joutuneet suuriin vaaroihin, paetessaan
Burlajn joukkoja.
-- Burlajnhan herra Zagloba löi kuoliaaksi, kiiruhti Skrzetuski
huomauttamaan.
-- Hän on aikamoinen mies, tuo herra Zagloba, vastasi Rzendzian, --
en ole mokomaa vielä nähnyt, sillä yksi voi olla urhoollinen, toinen
sukkela puheissaan ja kolmas aika veitikka, mutta herra Zaglobassa
ovat nämä kaikki ominaisuudet yhtaikaa. Pahin oli tilamme metsissä
Ploszkirowin tuolla puolen, kun orda meitä ahdisti. Herra Michal ja
Zagloba jättäytyivät jälelle houkutellaksensa tatarit kimppuunsa
ja pysäyttääkseen takaa-ajon, mutta minä taas kiidätin sivulle
päin, Konstantinowia kohden, kiertäen Zbarazin, sillä arvelin, että
tapettuaan pienen ritarin ja herra Zagloban, tatarit varmaan ajavat
meitä takaa Zbarazin taholla. En tiedä, miten Jumala armossaan
pelasti pienen ritarin ja herra Zagloban... Luulin heidän varmaan
joutuvan surman suuhun. Minä taas jouduin pakenemaan Konstantinowista
päin marssivan Chmielnickin ja tatarien välitse, jotka paraikaa
kulkivat Zbarazia kohden.
-- He eivät voineet tulla sinne suoraa päätä, sillä herra Kuszelhan
torjui heidät. Mutta puhu pikemmin.
-- Jospa minä vain olisin sen tietänyt, mutta sitä minä en voinut
tietää. Ja niin minä yhdessä neidin kanssa pujottelin tatarien ja
kasakoitten lomitse aivan kuin jotakin solaa myöten. Onneksi oli
seutu tyhjä, niin ettemme kohdanneet ainoaa ihmistä, emme kylissä
emmekä kaupungissa. Joka vain kynnelle kykeni oli näet lähtenyt
tatareja pakoon. Mutta henki kurkussa minä kuljin, sillä kauhulla
ajattelin, että he lopultakin voisivat saada minut saarretuksi -- ja
siihenhän minä sitten lopulta jouduinkin.
Skrzetuski keskeytti pukeutumisensa ja kysyi:
-- Kuinka niin?
-- Sillä tavalla, että minä jouduin Doniecin kasakkapartion tielle,
saman Doniecin, jonka sisaren, Horpynan, luona rotkossa neiti oli
ollut piilossa. Onneksi tunsin hänet hyvin, sillä hän oli usein
nähnyt minut Bohunin luona. Toin hänelle terveisiä sisarelta, näytin
Bohunin turvanuijaa ja kerroin kaikki, miten Bohun oli lähettänyt
minut hakemaan neitiä ja miten Bohun odottaa minua Wlodawan takana.
Ja Doniec, Bohunin ystävä kun oli ja tiesi sisarensa vartioivan
neitiä, uskoi minuun. Arvelin, että hän muitta mutkitta päästää
minut matkalle ja vielä varustaa eväälläkin, mutta hän sanookin:
siellä otetaan nyt kaikki sotajoukkoon, voit vielä joutua ljahien
käsiin, jää tänne minun luokseni, sanoo hän, niin menemme yhdessä
Chmielnickin luo. Leirissä on tytönkin turvallisempi olla, sillä
siellä tulee Chmielnicki itse Bohunin tähden suojelemaan häntä. Kun
hän tämän oli sanonut, jähmetyin kerrassaan, sillä enhän voinut panna
vastaankaan. Minä siis selittämään, että Bohun odottaa häntä ja että
olen pannut pääni pantiksi, että suoraa päätä saatan neidin hänen
luokseen. Mutta nytpäs sanoo Doniec: me ilmoitamme asian Bohunille,
älä sinä nyt lähde, siellä on ljaheja. Minä intin vastaan minkä ehdin
ja hän riiteli omasta puolestaan, kunnes hän lopuksi huudahtaa: sepä
kummaa, että niin pelkäät lähteä kasakkain luo -- ethän vain lienekin
petturi! Silloin huomasin, että nyt ei auta muu kuin yöllä lähteä
pakoon, koska minua epäillään. Kylmä hiki valui pitkin ruumistani,
olin jo valmistanut kaikki matkaa varten, kun herra Pelka kuninkaan
sotajoukosta yöllä hyökkäsi paikalle.
-- Herra Pelkako? sanoi Skrzetuski, henkeään pidätellen.
-- Juuri sama mies, hän oli mainio suorittamaan vakoilutehtäviä. Tuo
sama herra Pelka, joka äsken sai surmansa -- Jumala olkoon hänen
sielullensa armollinen. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän
tehdä tiedusteluretkiä ja äkkiarvaamatta pujahtaa aivan keskelle
vihollista. Jollei mahdollisesti herra Wolodyjowski. No niin, herra
Pelka saapui siis, löi Doniecin joukkueen niin ettei siitä jäänyt
jälelle ainoaa sorkkaa ja otti vangiksi itse Doniecin. Pari viikkoa
sitten hänet härkien välissä revittiin kappaleiksi ja oikein se
hänelle olikin. Mutta kyllä minulla oli herra Pelkastakin aika vaiva,
sillä hän oli vallan kauhea naisten perään -- Jumala hänen sieluansa
armahtakoon! Jo minä pelkäsin, että neiti, vältettyään kasakkain
pahanteon, joutuu vielä onnettomamman kohtalon alaiseksi omiensa
puolelta. Minä sanoin lopulta herra Pelkalle, että neiti on ruhtinaan
sukulainen, ja kun mainitsin ruhtinaamme nimen, niin silloin herra
Pelka nosti lakkiansa ja sanoi olevansa valmis palvelemaan häntä. Hän
alkoi heti kohdella neitiä kunnioituksella ja saattoi meidät aina
Zamosciin asti kuninkaan luo. Siellä taas kirkkoherra Cieciszowski,
(sangen pyhä mies, tuo kirkkoherra!) otti meidät suojaansa ja jätti
neidin kastellaani Witowskin rouvan haltuun.
Skrzetuski hengähti syvään ja heittäytyi Rzendzianin kaulaan.
-- Sinä olet tästä puoleen ystäväni, veljeni etkä palvelijani. Mutta
lähtekäämme nyt. Koska piti kastellaanin rouvan saapua tänne?
-- Viikon kuluttua minun tuloni jälkeen ja nyt on jo kulunut kymmenen
päivää. Ja kahdeksan päivää olette te maannut tajuttomana.
-- Lähdetään, lähdetään, toisteli Skrzetuski, -- sillä minä menehdyn
ilosta.
Hän ei ollut ehtinyt lopettaa lausettaan, kun ulkoa kuului
kavionkapsetta ja katu ja piha samassa tulivat täyteen hevosia
ja ihmisiä. Akkunaruutujen läpi huomasi herra Skrzetuski ensinnä
vanhan kirkkoherra Cieciszowskin ja hänen rinnallaan herra Zagloban,
Wolodyjowskin, Kuszelin ja muiden tuttavien laihtuneet kasvot. Ja
heidän ympärillään karauttivat ruhtinaan punaiset rakuunat. Iloinen
huuto kajahti ja hetken perästä astui joukko upseereja ja heidän
etunenässään kirkkoherra tupaan.
-- Zborowissa on tehty rauha, piiritys on lakkautettu! huudahti
kirkkoherra.
Skrzetuski oli itsekin heti, nähdessään zbarazilaiset toverinsa,
arvannut sen ja nyt hän jo oli Zagloban ja Wolodyjowskin käsissä,
vastaanottaen vuoronperään molempien syleilyjä.
-- Kuulimme, että olette hengissä! huusi Zagloba, -- ja ilomme on
sitä suurempi, kun jo näin pian näemme teidät terveenä. Me olemme
vartavasten tulleet tänne luoksenne. Jan, ette tiedä, mikä kunnia
teitä peittää ja mikä palkinto odottaa.
-- Kuningas on osaltaan palkinnut, sanoi kirkkoherra, -- mutta
kuninkaiden Kuningas on teitä varten varannut vielä enemmän.
-- Tiedän jo, vastasi Skrzetuski. -- Jumala teitä palkitkoon.
Rzendzian on ilmaissut minulle kaikki.
-- Eikä ilo tappanut teitä -- sitä parempi! huusi Zagloba. -- Eläköön
Skrzetuski, eläköön ruhtinatar! No niin, Jan, me emme puhuneet
teille hänestä halaistua sanaa, sillä emme tietäneet, onko hän
hengissä. Mutta ovelasti on kuin onkin tuo poika paennut hänen
kanssaan. Oi mikä kavala kettu... Ruhtinas odottaa teitä molempia.
Aina Jahorlikille asti ratsastimme neitoa etsimään. Minä tapoin sen
helvetin hirviön, joka häntä vartioi. Ne kaksitoista poikanaskalia
ovat nyt olleet teitä paossa, mutta pian te saatte ne kiinni ja
ajatte sivukin. Minulla tulee siis olemaan pojan- ja tyttärenpoikia,
hyvät herrat. Rzendzian, sanoppas, olikos sinulla matkalla paljonkin
vaivaa? Ajatteleppa, että minä ja herra Michal kahden pidimme
puoliamme koko ordaa vastaan. Ensimäisenä ryntäsin minä kokonaisen
ratsujoukon kimppuun ja kaikki tatarit piiloutuivat kaatuneitten
puunrunkojen alle. Herra Michal piti hänkin hyvin puoliaan. Mutta
missä on minun tytär-kultani, tuokaa tänne tytär-kultani!
-- Jumala teitä siunatkoon, Jumala teitä siunatkoon, Jan, sanoi pieni
ritari, yhä uudelleen ja uudelleen syleillen Skrzetuskia.
-- Jumala teitä palkitkoon kaikesta, mitä olette minulle tehneet.
Minulla ei riitä sanoja. Hengelläni ja verelläni en voi teitä
palkita, vastasi Skrzetuski.
-- Mitäs niistä! huusi Zagloba. -- Rauha on tehty, huono rauha, hyvät
herrat, mutta eihän muukaan auttanut. Hyvä on, että saimme jättää
tuon ruttoisan Zbarazin. Nyt tulee rauhallisemmat olot, hyvät herrat.
Se on meidän työtämme. Ja minun työtäni! Sillä jos Burlaj vielä
eläisi, niin eipä tulisi rauhan työstä ei niin mitään. Nyt lähdemme
häihin. Eteenpäin, Jan, ja pää pystyyn! Ette arvaa minkälaisen
häälahjan saatte ruhtinaalta. Toisen kerran sen vielä sanon... Mutta
missä hitossa tyttäreni on? Tuokaa tänne tyttäreni! Nyt ei Bohun enää
saa häntä käsiinsä... Hän on liian lujissa kahleissa. Mutta missä on
minun tytär-kultani?
-- Minä olin juuri astumaisillani ratsun selkään lähteäkseni
Sandomirin kastellaanin rouvaa vastaan, sanoi Skrzetuski. --
Lähtekäämme nyt yhdessä, sillä minun järkeni ei enää kestä.
-- Hei, hyvät herrat, lähdetään kaikki. Ei enää ole aikaa vitkastella.
-- Kastellaanin rouva varmaan ei enää ole kaukana, sanoi kirkkoherra.
-- Mennään, lisäsi herra Michal.
Skrzetuski oli jo ulkona ja hyppäsi hevosen selkään niin helposti
ettei olisi luullut hänen olleen sairaana. Rzendzian pysytteli
hänen rinnallansa, sillä hän ei mielellään tahtonut jäädä kahden
kirkkoherran kanssa. Heihin liittyivät herra Michal ja Zagloba ja
niin ajoivat he minkä hevoset pääsivät joukon etunenässä. Ja perässä
tuli koko aatelisjoukko ja punaiset rakuunat kiitivät nekin Toporowin
tietä kuin mitkäkin punaiset unikukat, joita tuuli huojuttaa.
-- Hei! huusi Zagloba, pusertaen kannukset hevosen kylkiin.
He eivät vielä olleet ehtineet ratsastaa kuin toista tuhatta
askelta, kun jo tienkäänteessä tuli näkyviin pitkä jono vankkureita
ja vaunuja, ympärillään muutama kymmen palvelijasotamiehiä. Jotkut
näistä kiidättivät heti, kun näkivät asestettuja miehiä, kysymään,
keitä he olivat.
-- Omaa väkeä kuninkaan sotajoukosta! huusi herra Zagloba. -- Mutta
keitä te olette?
-- Sandomirin kastellaanin rouvan seuruetta.
Skrzetuski joutui sellaisen liikutuksen valtaan, että hän,
tietämättään mitä teki, astui alas hevosen selästä ja asettui
tiensyrjälle. Siinä hän paljasti päänsä ja hänen ohimoillaan virtasi
hiki. Onnensa edessä vapisi ritari koko ruumiiltaan. Herra Michal
hyppäsi hänkin satulasta ja tarttui horjuvaa toveriaan olkapäihin.
Heidän esimerkkiään seuraten asettuivat kaikki paljastetuin päin tien
oheen ja vähitellen saapui paikalle vankkuri- ja vaunujono, alkaen
solua heidän ohitsensa. Rouva Witowskin seurassa kulki kymmenkunta
naista ja nämä katselivat kummissaan ritareja, käsittämättä mitä tämä
sotilasprosessiooni tiensyrjässä merkitsi.
Vihdoin tulivat saattueen keskeltä näkyviin kauneimmat vaunut,
upseerien silmät huomasivat heti avatuitten akkunoiden takaa vakavan
harmaahapsisen naisen ja tämän vierellä ruhtinatar Kurciewiczin
kauniin, suloisen pään.
-- Tytär-kulta! kirkaisi Zagloba, heittäytyen suinpäin vaunuja
kohden. -- Tytär-kulta. Skrzetuski on täällä joukossamme...
Tytär-kulta!
Seis, seis! huudettiin nyt saattueesta. Syntyi liikettä ja hälinää
ja Kuszel ynnä Wolodyjowski taluttivat, tai pikemmin laahasivat
Skrzetuskin vaunujen luo. Hän oli nimittäin käynyt niin heikoksi,
että hän suorastaan painoi heidän käsissään. Pää riipuksissa kulkien
hän tuskin pääsi käymään ja putosi polvilleen vaunujen astuimia
vastaan.
Hetken perästä lepäsi ritarin väsynyt pää kuitenkin ruhtinattaren
voimakkaiden, suloisten olkapäiden varassa.
Mutta Zagloba huudahti heti, huomatessaan Sandomirin rouvan
hämmästyksen:
-- Hän on Skrzetuski, Zbarazin sankari. Hän on tunkeutunut
vihollisten lävitse, hän on pelastanut ruhtinaan ja koko valtakunnan.
Jumala häntä siunatkoon. Eläkööt!
-- Eläkööt! Vivant! Vivant! huusi aateli.
-- Eläkööt! toistivat ruhtinaan rakuunat niin että huudot kaikuivat
pitkin Toporowin kenttiä.
-- Tarnopoliin ruhtinaan luo, häihin! huusi Zagloba.
-- Ja nyt tyttäreni, ovat koettelemuksesi loppuneet ja Bohunia
odottaa pyövelin miekka.
Kirkkoherra Cieciszowski oli kohottanut silmänsä taivasta kohden ja
hänen huulensa toistivat innoitetun saarnaajan ihmeellisiä sanoja:
-- He kylvivät kyynelin ja niittävät ilolla.
Skrzetuski istutettiin nyt vaunuihin ruhtinattaren viereen ja saattue
ajoi eteenpäin. Oli mitä ihanin poutainen päivä, tammilehdot ja
kentät suorastaan uivat auringon valossa. Alhaalla kesantopelloilla
ja siitä ylempänä sekä vielä siitäkin ylempänä, aina tuolla ylhäällä
sinertävässä ilmassa kylpi siellä täällä hopeisia hämähäkinverkkoja,
samoja jotka myöhempään syksyllä peittävät sikäläiset kentät
ikäänkuin lumella. Ympärillä vallitsi suuri rauha, vain hevoset
pärskähtelivät hiljaisuudessa.
-- Herra Michal, sanoi Zagloba, tullen niin likelle, että hänen
satulansa jalus kosketti pienen ritarin jalusta, -- aivan samalla
tavalla minua kuristaa niinkuin silloin, kun herra Podbipienta --
levätköön hän rauhassa! Mutta kun minä ajattelenkin, että nuo kaksi
vihdoinkin ovat löytäneet toisensa, niin on minun niin hyvä olla
niinkuin olisin ottanut kaksi kulausta espanjalaista viiniä... jollet
nyt sinäkään joutuisi avioliiton satamaan, niin sitten vanhoilla
päivillämme hoidamme heidän lapsiaan. Yleensähän ihminen aina syntyy
jotakin toista varten, herra Michal, mutta me kaksi sovimme paremmin
sotaan kuin naimisiin.
Pieni ritari ei vastannut, vaan alkoi entistä kiihkeämmin väännellä
viiksiään.
He ratsastivat Toporowiin ja sieltä Tarnopoliin, jossa heidän oli
määrä yhtyä ruhtinas Jeremiin, sieltä hänen lippukuntiensa kanssa
lähteäkseen Lembergiin viettämään häitä. Matkalla kertoi Zagloba
Sandomirin rouvalle mitä viime aikoina oli tapahtunut. Rouva sai
tietää, että kuningas ratkaisemattomaksi jääneen verisen taistelun
jälkeen Zborowin luona oli tehnyt khanin kanssa sopimuksen, joka
tosin ei ollut erittäin edullinen, mutta takasi valtakunnalle
ainakin joksikin aikaa rauhan. Sopimuksen mukaan jäi Chmielnicki
yhä hetmaniksi ja oli hänellä oikeus äärettömistä rahvaan laumoista
valita itselleen neljäkymmentä tuhatta rekisterikasakkaa, josta
myönnytyksestä hän puolestaan vannoi uskollisuuden ja alamaisuuden
valan Puolan kuninkaalle ja säädyille.
-- Varma asia on, sanoi Zagloba, -- että Chmielnickin kanssa pian
jälleen syttyy sota, mutta ei hätää mitään, jos vain komentosauva ei
mene meidän ruhtinaan ohi.
-- Mutta kertokaappa toki Skrzetuskille kaikkein tärkein asia,
virkkoi, lähemmä ratsastaen, pieni ritari.
-- Aivan oikein, sanoi Zagloba, -- tarkoitukseni kyllä juuri
oli alkaa puhua siitä, mutta eihän tässä vielä ole ollut aikaa
hengähtääkään. Tiedättekö, Jan, mitä teidän lähdettyä tapahtui: Bohun
on ruhtinaan vankina.
Skrzetuski ja ruhtinatar hämmästyivät tämän odottamattoman uutisen
kuullessaan siihen määrään, että kävivät aivan sanattomiksi.
Ruhtinatar vain levitti kätensä. Hetken äänettömyyden jälkeen
Skrzetuski kysyi:
-- Kuinka? Miten?
-- Siinä johti asioita Jumalan sormi, vastasi Zagloba. -- Jumalan
sormi. Sopimus oli tehty ja me olimme juuri lähdössä tuosta
saastaisesta Zbarazista. Ruhtinas lähti vielä ratsastajineen
vasemmalle siivelle pitämään silmällä, ettei orda kavalasti hyökkäisi
sotajoukon kimppuun, koska he usein eivät pidä sopimuksiaan. Silloin
ryntääkin yhtäkkiä kolme sataa ratsumiestä ruhtinaan ratsujoukon
kimppuun.
-- Ainoastaan Bohun saattoi tehdä sellaista! huudahti Skrzetuski.
-- Hän se juuri sen tekikin. Mutta kasakkain ei ole hyvä käydä
käsiksi Zbarazin poikiin. Herra Michal saarsi heidät kädenkäänteessä
ja hakkasi maahan minkä ehti, mutta Bohun, joka hänkin oli saanut
häneltä kaksi lyöntiä, joutui vangiksi. Hänellä ei ole onnea herra
Michalin seurassa, hänen olisi pitänyt tulla siitä vakuutetuksi, kun
hän jo on koettanut sitä leikkiä kolme kertaa. Mutta, totta puhuen,
hän ei myöskään muuta tahtonutkaan kuin hakea kuolemaa.
-- Sittemmin kävi selville, lisäsi herra Wolodyjowski, -- että Bohun
oli yrittänyt välttämättömästi Waladynkan tienoilta Zbaraziin, mutta
ei ehtinyt, matka kun on pitkä, ja saatuaan kuulla, että rauha jo on
tehty, hän vimmoissaan menetti järkensä eikä välittänyt enää mistään.
-- Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, sillä onni on
huikentelevainen, sanoi Zagloba. -- Bohunhan on hurjapää kasakka ja
sitä hurjapäisempi, kun on epätoivoissaan. Hänen tähtensä nousi nyt
kauhea kahakka meidän ja roskaväen välillä. Me luulimme jo sodan
alkavan uudelleen, sillä ruhtinas oli ensimäisenä huutanut, että
sopimus on rikottu. Chmielnicki kyllä tahtoi pelastaa Bohunin, mutta
khani oli hänelle suutuksissaan ja sanoi: hän on häpäissyt minun
sanani ja valani. Vieläpä uhkasi khani sodalla Chmielnickiäkin ja
toimitti meidän ruhtinaan luo pikalähetin, joka ilmoitti Bohunin
olevan yksityisen ryövärin ja pyysi, että ruhtinas ei tekisi
kahakasta asiaa, vaan menettelisi Bohunin kanssa kuin rosvon ikään.
Nähtävästi khanille oli pääasia, että tatarilaiset rauhassa saisivat
riistää itselleen vankeja rahvaan joukosta, jota he tekivätkin siinä
määrin, että nyt voi Stambulissa ostaa orjan kahdella rautanaulalla.
-- Mitäs ruhtinas teki Bohunille? kysyi Skrzetuski levottomana.
-- Ruhtinas oli jo käskenyt veistää häntä varten paalun, mutta
sitten hän muutti päänsä ja sanoi: minä annan hänet Skrzetuskille,
menetelköön hänen kanssaan miten tahtoo. Ja nyt istuu tuo kasakka
Tarnopolissa, vankina kellarissa. Ja välskäri hoitaa hänen kolhittua
kalloansa. Hyvä Jumala, kuinka monta kertaa henki jo on ollut
lähtemäisillään siitä miehestä. Eivät koirat koskaan ole niin
höyhentäneet sutta kuin me häntä. Yksistään herra Michal on häntä jo
kolhinut kolme kertaa. Mutta hän on kerta kaikkiaan kova kappale,
vaikka myöskin, totta puhuen, onneton mies. Hitto hänet vieköön. En
minä sentään enää kanna kaunaa häntä vastaan, vaikka hän hirveästi
tunki päälleni ja aivan aiheettomasti, sillä minähän monta kertaa
olin juonut hänen kanssaan ja seurustellut hänen parissaan, kunnes
hän nosti kätensä minun tytär-kultaani vastaan. Silloin tietysti
minäkin osaltani häntä tönäisin, siellä Rozlogissa. Mutta se nyt
on kuin onkin vanha asia, että maailmassa ei ole kiitollisuutta ja
harvoin hyvä hyvällä palkitaan. Menköön hiiteen.
Herra Zagloba alkoi nyökytellä päätään.
-- Ja mitäs te, Jan, hänelle nyt teette? kysyi hän sitten. --
Sotamiehet sanovat, että teette hänestä eturatsastajan, koska hän
on niin komea poika. En kuitenkaan ota oikein uskoakseni, että niin
menettelisitte.
-- Enkä myöskään niin tee, vastasi Skrzetuski. -- Hän on sangen
urhoollinen sotilas ja lisäksi onneton mies, sentähden en myöskään
anna hänelle mitään alentavaa tointa.
-- Jumala antakoon hänelle kaikki anteeksi, virkkoi ruhtinatar.
-- Amen, lisäsi Zagloba. -- Hän rukoilee kuolemaa kuin äitiään ja
pyytää, että se ottaisi hänet pois. Ja varmaan hän olisi surmansa
saanutkin, jollei hän olisi tullut Zbaraziin liian myöhään.
Kaikki vaikenivat, ajatellessaan ihmeellisesti vaihtelevaa onnea.
Mutta kaukaa saattoi jo nähdä Grabowan, jonne retkikunnan oli määrä
pysähtyä syöttämään hevosia. Grabowassa tapasivat matkailijamme
suuren joukon sotamiehiä, jotka palasivat Zborowista. Sinne oli
myöskin saapunut Sandomirin kastellaani herra Witowski, joka
rykmenttinsä saattamana oli matkalla tapaamaan vaimoansa, ja
Krasnostawin starosta, herra Przyjemski, sekä paljon aseihin
kutsuttuja aatelisia, jotka nyt tätä tietä matkustivat kotiin.
Grabowan herraskartanon päärakennus oli palanut, samoinkuin kaikki
muutkin rakennukset, mutta kun päivä oli kaunis, tyyni ja lämmin,
niin sijoittuivat kaikki tammimetsään paljaan taivaan alle.
Paikalle oli tuotu myöskin melkoiset määrät ruoka- ja juomatavaraa
ja palvelijat ryhtyivät heti valmistamaan illallista. Sandomirin
kastellaani käski tammien alle pystyttää kymmenkunnan telttaa naisia
ja korkeimpia arvohenkilöitä varten. Paikalle syntyi siten oikea
leiri. Useat upseerit kokoontuivat nyt telttojen eteen, saadakseen
nähdä ruhtinattaren ja Skrzetuskin. Toiset keskustelivat päättyneestä
sodasta. Ne jotka olivat olleet vain Zborowissa eivätkä Zbarazissa,
kyselivät ruhtinaan sotamiehiltä yksityisseikkoja piirityksestä.
Kaikkialla kuului puhetta ja iloista hälinää, varsinkin kun Jumala
oli antanut niin kauniin päivän.
Aatelin joukossa piti suurinta ääntä herra Zagloba, kuvaten
tuhannetta kertaa, kuinka hän surmasi Burlajn. Ja Rzendzian
puolestaan kertoi seikkailujaan palvelijoille, jotka hääräsivät
aterian valmistuksessa. Sopivan tilaisuuden sattuessa tuli ovela
poika ja vei Skrzetuskin hiukan syrjään ja lausui, nöyrästi kumartuen
hänen jalkojensa juureen:
-- Armollinen herra, tahtoisin pyytää suosionosoitusta.
-- Vaikeahan minun olisi kieltää sinulta mitään, vastasi herra
Skrzetuski, -- koska minun sinua on kiittäminen siitä, että kaikki on
kääntynyt parhaiten päin.
-- Arvasinhan minä, sanoi poika, -- että te olette miettinyt minulle
palkinnon.
-- Sano vain, mitä haluat.
Rzendzianin ympyriäiset kasvot synkistyivät ja hänen silmissään
kiilsi viha ja vimma.
-- Yhtä armoa minä pyydän: antakaa Bohun minulle!
-- Bohunko? sanoi herra Skrzetuski hämmästyneenä.
-- Mitä sinä hänellä?
-- Minä aion, nähkääs, katsoa, ettei minun osani mene hukkaan ja
että minä koron kanssa maksan, minkä hän minulle Czechrynissä teki.
Arvaan, että te joka tapauksessa käskisitte tuhota hänet. Antakaa
siis minun ensinnä maksaa hänelle.
Skrzetuskin kulmakarvat vetäytyivät kokoon.
-- Sitä minä en salli, sanoi hän päättäväisesti.
-- Jumalan tähden, mieluummin kuolen! huusi Rzendzian surkeasti.
-- Sitä vartenko minä olen elänyt, että minun pitää kokea häpeää...
-- Pyydä mitä tahdot, en mitään kiellä, mutta tätä minä en salli.
Ajattele nyt itseäsi ja kysy vanhemmiltasikin, eikö ole suurempi
synti pysyä sellaisessa päätöksessä kuin luopua siitä. Älä sinä
pane omaa kättäsi Jumalan rankaisevan käden sijalle, ettet itsekin
saisi osaasi siitä. Häpeä, Rzendzian. Tuo mies rukoilee Jumalalta
kuolemaa ja on sitäpaitsi haavoitettu ja kahleissa. Tahtoisitko sinä
todella olla hänen pyövelinsä? Häpäisisitkö vangittua tai löisitkö
haavoitettua? Ethän sinä ole tatari tai murhaava kasakka. Niin kauan
kuin elän, en salli sellaista, äläkä sinä puhukaan siitä minulle
mitään.
Herra Janin äänessä oli niin paljon voimaa ja tahtoa, että poika heti
kadotti kaiken toivon ja puheli itkevällä äänellä:
-- Kun hän on terve, niin hän pitää puoliaan kahtakin sellaista
vastaan kuin minä, mutta kun hän taas on kipeä, niin minä en saa
kostaa hänelle. Milloin minä sitten maksan hänelle, mitä hän on
minulle tehnyt?
-- Jätä kosto Jumalalle, sanoi Skrzetuski.
Poika avasi suunsa, vielä sanoakseen ja kysyäkseen jotakin, mutta
herra Jan kääntyi pois ja lähti astelemaan telttoja kohden, joiden
eteen oli kokoontunut paljon upseereja. Heidän keskellään istui rouva
Witowski ja hänen vierellään ruhtinatar. Heidän edessään, jonkun
matkan päässä, seisoi herra Zagloba lakitta päin ja kuvaili Zbarazin
piiritystä niille, jotka olivat olleet mukana vain Zborowissa.
Kaikki kuuntelivat häntä henkeään pidätellen, kasvot liikutuksen
vallassa, ja ne, jotka eivät olleet saaneet olla mukana onnettomassa
linnassa, ajattelivat miltei kateudella kauhun päiviä siellä. Jan
herra istuutui ruhtinattaren viereen, otti hänen kätensä ja vei
sen huulilleen. Ja sitten he nojasivat toisiaan vastaan ja jäivät
hiljaa istumaan. Aurinko läheni laskuaan ja verkalleen vaihtui päivä
illaksi. Skrzetuski kuunteli hänkin kertomusta ikäänkuin olisi
kuunnellut uutta asiaa. Herra Zagloba pisti käden pörröönsä ja hänen
äänensä kajahteli yhä voimakkaampana. Upseerien veres muisto tai
mielikuvitus toi heidän silmiensä eteen nuo veriset tapaukset ilmi
elävinä. He näkivät silmiensä edessä ikäänkuin meren ympäröivät
vallit ja vimmaiset rynnäköt, kuulivat melun ja mylvinän, kuulivat
tykkien ja pyssyjen paukkeen, näkivät vallilla ruhtinaan hopeaisessa
panssarissaan keskellä kuulasadetta. Elävästi tajusivat he kurjuuden
ja nälän, nuo punaiset yöt, jolloin kuolema kierteli vallien yllä
kuin pahaenteinen suuri lintu, Podbipientan ja Skrzetuskin lähdön.
Ja he kuuntelivat kertomusta henkeä pidätellen ja välistä nostaen
silmänsä ylöspäin, tai tarttuen miekan kahvaan. Mutta herra Zagloba
lopetti näin:
-- Yksi ainoa hauta se oli, suuri jättiläiskumpu, ja ettei Puolan
valtakunnan kunnia, ritariston kukka, ruhtinas-vojevoda ja me kaikki,
joita itse kasakat kutsuivat Zbarazin leijoniksi, ettemme me nyt
lepää tuon kummun alla, se on _hänen_ ansionsa.
Tämän sanottuaan osoitti herra Zagloba Skrzetuskia.
-- Niin totta kuin elämme, niin on! huusivat Marek Sobieski ja herra
Przyjemski.
-- Kunnia hänelle, maine ja kiitos! huudettiin voimakkain
upseeriäänin. -- Vivat Skrzetuski, eläköön nuori pari, eläköön
sankari! huudettiin yhä lujemmin.
Innostus valtasi kaikki kokoontuneet. Toiset juoksivat hakemaan
pikareita, toiset heittivät ilmaan lakkejaan. Sotamiehet alkoivat
kalistella sapelejaan ja pian täytti ilman yksi ainoa yleinen huuto:
-- Kunnia, kunnia! Eläköön, eläköön!
Todellisena kristillisenä ritarina painoi Skrzetuski nöyränä alas
päänsä, mutta ruhtinatar nousi ja heilutti palmikoitaan, puna kohosi
hänen poskilleen ja silmistä säihkyi ylpeys, sillä olihan tuo ritari
tuleva hänen miehekseen ja miehen kunnia lankeaa aina yli naisen
niinkuin auringon valo yli maan.
* * * * *
Vasta myöhään yöllä hajaantuivat kokoontuneet eri tahoille.
Herrasväki Witowski, herra Przyjemski ja Krasnostawin starosta
lähtivät rykmentteineen Toporowin taholle ja Skrzetuski ynnä
ruhtinatar ja Wolodyjowskin lippukunta Tarnopoliin. Yö oli lempeä
kuin päivä, tähtien parvet kimmeltivät taivaalla, kuu nousi ja
verhosi hopeaan hämähäkinverkkojen peittämät kentät, sotamiehet
laulelivat. Sitten nousivat niityiltä valkeat huurut, tehden seudun
ikäänkuin ainoaksi jättiläisjärveksi, jota kuu valaisi.
Samanlaisena yönä oli Skrzetuski kerran lähtenyt Zbarazista ja juuri
samanlaisena yönä sai hän nyt tuntea ruhtinattaren sydämen lyövän
omaansa vastaan.