Historiallinen murhenäytelmä ei loppunut Zbarazin eikä Zborowin
luona eikä siellä liioin päättynyt edes ensimäinen näytös. Kaksi
vuotta myöhemmin nousi koko kasakkakansa jälleen taisteluun
valtakuntaa vastaan. Chmielnicki nousi voimakkaampana kuin koskaan
ennen ja hänen kanssaan marssi kaikkien ordojen khani ja samat
päälliköt, jotka olivat olleet johdossa jo Zbarazin luona: villi
Tuhaj-bej, Urum-murza, Artim-Girej, Nuradyn, Galga, Amurat ja
Sabagazy. Tulipalojen loimut ja ihmisten vaikerrus kävivät heidän
edellänsä. Tuhannet sotamiehet täyttivät kentät ja metsät, puolen
miljoonan suusta kaikui sotahuutoja ja ihmisistä tuntui, että Puolan
valtakunnan viimeinen päivä oli koittanut.
Mutta myöskin Puola oli vihdoinkin herännyt turtumuksestaan ja
luopunut vanhasta kanslerien ja neuvottelujen politiikasta.
Vihdoinkin oli täällä käynyt selväksi, että vain miekka voi taata
pitempiaikaisen rauhan. Kun siis kuningas marssi vihollistulvaa
vastaan, niin oli hänellä mukanaan satatuhatta sotilasta ja aateli,
lukuunottamatta kuormarenkejä ja palvelijoita.
Ketään edellisessä kerrotuista ritareista ei puuttunut puolalaisesta
sotajoukosta. Mukana oli ruhtinas Jeremi Wisniowiecki koko
divisionansa kanssa, ja palvelivat siinä entiseen tapaan Skrzetuski,
Wolodyjowski ja vapaaehtoinen Zagloba. Mukana olivat molemmat
hetmanit Potocki ja Kalinowski, jotka sitä ennen olivat lunastetut
vapaiksi tatarien vankeudesta. Niinikään olivat mukana Itfon
Czarniecki, joka myöhemmin voitti Ruotsin kuninkaan Kaarle Kustaan,
ja herra Przyjemski, joka johti koko tykistöä, kenraali Ubald, herra
Arciszewski ja Krasnostawin starosta sekä hänen veljensä Jaworowin
starosta, sittemmin kuningas Juhana III, ja Pommerin vojevoda
Ludwig Weycher, Marienburgin vojevoda Jakob, kruunun lipunkantaja
Koniecpolski, piispat, valtakunnan arvohenkilöt ja senaattorit,
sanalla sanoen koko Puola ylimmän päällikkönsä kuninkaan johdolla.
Bersesteczkon kentillä kohtasivat vihdoin nuo äärettömät joukot
toisensa ja siellä taisteltiin yksi maailmanhistorian suurimpia
taisteluja, taistelu, jonka maine kaikui yli silloisen Europan.
Sitä kesti kolme päivää: kahtena ensimäisenä päivänä vaappui kohtalon
vaaka sinne tänne, kolmantena alkoi yleinen taistelu, joka ratkaisi
voiton. Tämän taistelun alkoi ruhtinas Jeremi.
Hän oli koko vasemman siiven johdossa ja siellä hän ilman asetta
ja paljain päin, niinkuin myrskytuuli ajaa, pitkin kenttää ajoi
takaa niitä äärettömiä vihollisjoukkoja, joihin kuului Krimin,
Nogain ja Bialogradin tatareja, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia,
urumbaaleja, janitshareja, serbialaisia, valakialaisia, perijerejä ja
muita villejä sotamiehiä, koottuja Uralin vuorilta, Kaspian meren
rannoilta ja Asovan meren soista aina Tonavaa myöten.
Ja niinkuin joki katoaa sitä seuraavista silmistä meren vaahtoisiin
syvyyksiin, niin katosivat katsojan silmistä ruhtinaan joukot
vihollismereen. Tomupilvi vain nousi tasangolle kuin mikäkin
vimmainen pilvenpatsas, peittäen taistelijat.
Tämän yli-inhimillisen taistelun kulkua katselivat koko armeija ja
kuningas, ja alikansleri Lesczynski nosti käsillään pyhän ristinpuun
ja kohotti sen siunaten yli kiitävien joukkojen.
Samaan aikaan hyökkäsi toiselta sivulta kuninkaan armeijaa vastaan
koko kasakkaleiri, luvultaan kaksisataatuhatta miestä, tykkeineen,
syösten tulta kuin lohikäärme. Ennenkuin kuitenkaan kaikki joukot
olivat päässeet esiin tomupilvestä, johon Wisniowieckin rykmentit
olivat kadonneet, kiiti esiin uutta ratsuväkeä, ensin kymmeniä,
sitten satoja, sitten tuhansia ja vihdoin kymmeniä tuhansia,
lentääkseen mäenrinteille, jossa khani valiojoukkonsa ympäröimänä
pysytteli.
Villit laumat pakenivat kauhun valtaamina ja epäjärjestyksessä,
puolalaisten rykmenttien ajaessa niitä takaa.
Tuhannet tatarit ja kasakat jäivät peittämään taistelukenttää ja
heidän joukossaan makasi sapelin kahtia lyömänä ljahien paatunut
vihollinen ja kasakkain uskollinen liittolainen, villi ja
miehuullinen Tuhaj-bei.
"Kauhea ruhtinas" vietti voittoa.
Mutta kuningas huomasi päällikönsilmällään ruhtinaan voiton
merkityksen ja päätti yksintein tuhota ordat, ennenkuin
kasakka-armeija ehtii paikalle.
Kaikki puolalaiset joukot lähtivät siis liikkeelle ja kaikki tykit
paukkuivat, levittäen kuolemaa ja hämminkiä. Nyt kaatui khanin veli,
uljas Amurat, rintaan ammutusta kuulasta. Orda päästi silloin tuskan
huudon. Jo taistelun alussa haavoittunut khani seurasi etäämpää
kauhistuneena taistelun kulkua. Tykkien ja tulen keskeltä tulivat
nyt esiin herra Przyjemski ja kuningas ratsastajineen. Ja sivustalla
tömisi maa taisteluun rientävän raskaan ratsujoukon askelten alla.
Silloin alkoi Islam-Girej vapista. Eikä hän kestänyt taistelua, vaan
karautti pois ja hänen jälkeensä pakenivat epäjärjestyksessä kaikki
ordat ja urumbaalit ja kaikki Zaporogin ratsukasakat, Silistrian
turkkilaiset ja turkkilaistuneet kansat, aivan niinkuin pilvet
hajoavat tuulessa.
Epätoivoon joutunut Chmielnicki ajoi nyt pakenevien luo ja rukoili
khania palaamaan taisteluun. Mutta khani vain ärjyi vihasta, kun
hänet näki ja käski tatariensa ottaa hänet kiinni ja sitoa hevosen
selkään. Ja niin hän vei hänet mukanaan.
Nyt jäi paikalle vain kasakkaleiri. Leirin päällikkö Dziedziala ei
tietänyt, miten Chmielnickin oli käynyt, mutta nähdessään tappion ja
kaikkien ordojen häpeällisen paon, pysäytti hän joukkonsa, vetäytyi
leireineen takaisin ja asettui Pleszowan soiseen joenmutkaan.
Silloin puhkesi taivaallakin myrsky ja ääretön sade alkoi vyöryä
alas. "Jumala huuhteli maata vanhurskaan taistelun jälkeen."
Sadetta kesti muutamia päiviä ja kuninkaan sotajoukot, jotka
edellisissä taisteluissa olivat väsyneet, lepäsivät nämä päivät.
Tällävälin oli kasakkaleirin ympäri tehty valli ja se niinmuodoin
muutettu jättiläiskokoiseksi liikkuvaksi linnoitukseksi.
Kauniin sään palattua alkoi piiritys, ihmeellisin mitä koskaan on
nähty.
Satatuhatta miestä käsittävä kuninkaan armeija piiritti Dziedzialan
kaksisatatuhantista armeijaa.
Kuninkaalta puuttui tykkejä, muonavaroja, ammuksia. Dziedzialalla
oli äärettömät ruutivarastot, kaikenlaisia elintarpeita ja lisäksi
seitsemänkymmentä raskaampaa ja kevyempää tykkiä.
Mutta kuninkaallisilla joukoilla oli etunenässään kuningas ja
kasakoilta puuttui Chmielnicki.
Kuninkaallisia sotilaita elähytti lisäksi äsken saatu voitto, kasakat
taas olivat epävarmoja.
Kului muutamia päiviä. Chmielnickin ja khanin palaamisesta ei enää
ollut toivoa.
Silloin alettiin hieroa rauhaa. Kasakkapäälliköt tulivat kuninkaan
luo, osoittivat hänelle alamaista kunniaa, pyysivät armoa, kävivät
senaattorien teltoissa, kumartuivat heidän viittojensa liepeitä
kohti, luvaten hankkia heille Chmielnickin vaikka maan alta ja
luovuttaa hänet kuninkaalle.
Jan Kasimirin sydän ei ollut vieras säälille. Hän olisi mielellään
päästänyt kotiin rahvaan ja kasakkajoukon, kunhan hänelle vain olisi
luovutettu päälliköt, jotta hän saisi pidättää ne, kunnes itse
Chmielnickikin olisi luovutettu.
Mutta sellainen sopimus ei ollut kasakkapäällikköjen mieleen, koska
he kaikkien tekojensa tähden eivät uskaltaneet toivoa saavansa
anteeksiantoa.
Rauhaa hierottaessa jatkuivat siis taistelut, epätoivoiset
uloshyökkäykset ja joka päivä vuosi runsaasti puolalaista ja
kasakkain verta.
Kasakat taistelivat päivällä urhoollisesti ja epätoivon vimmalla,
mutta yöllä kääntyivät heidän synkät mielensä armoa rukoillen
kuninkaallista leiriä kohden.
Dziedziala oli taipuvainen sovintoon ja tarjosi kuninkaalle oman
päänsä pantiksi, saadakseen joukkonsa ja rahvaan pelastetuiksi.
Mutta kasakkaleirissä syttyi kapina. Toiset tahtoivat antautua,
toiset puolustautua kuolemaan saakka. Kaikkien ajatukset kiersivät
samaa asiaa: kuinka päästä pois leiristä.
Rohkeimmistakin se kuitenkin näytti mahdottomalta. Leiriä
ympäröi joen mutka ja äärettömät suot. Puolustautua saattoi
siinä vuosikausia, mutta poispääsyä varten oli vain yksi tie --
kuninkaallisten sotajoukkojen läpi.
Tätä tietä ei kasakkaleirissä kukaan ajatellut.
Taistelujen keskeyttämät neuvottelut edistyivät hitaasti.
Epäjärjestykset kasakkain keskuudessa kävivät yhä tavallisemmiksi.
Erään tällaisen metelin aikana syöstiin päällikkyydestä Dziedziala ja
valittiin uusi johtaja.
Hänen nimensä valoi uutta rohkeutta kasakkain masentuneihin mieliin.
Tämä nimi, jolla kuninkaallisessakin leirissä oli komea kaiku,
herätti varsinkin muutamien puolalaisten upseerien mielissä jo
haalistuneita muistoja entisistä kärsimyksistä ja onnettomuuksista.
Uuden päällikön nimi oli Bohun.
Jo ennestäänkin oli hänellä ollut huomattu asema kasakkain keskellä,
sekä neuvotteluissa että taisteluissa. Yleinen mielipide katsoi häntä
Chmielnickin seuraajaksi.
Bohun oli ensimäisenä kasakkapäälliköistä asettunut yhdessä tatarien
kanssa viisikymmentuhantisen joukon etunenään. Hän oli ottanut osaa
kolmipäiväiseen ratsuväen taisteluun ja vaikka Jeremi oli lyönyt
sekä hänet että khanin ja ordan, niin oli hän kuitenkin kyennyt
pelastamaan tuhosta suurimman osan voimiaan ja onnistunut saamaan
niille turvallisen aseman. Nyt antoi leppymättömien puolue hänelle
ylipäällikkyyden, luottaen siihen, että vain hän kykeni pelastamaan
kasakkajoukon.
Nuori päällikkö ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sovitteluista.
Hän halusi taistelua ja verenvuodatusta, vaikkapa hänen itsensä
täytyisikin hukkua siihen.
Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että noilla joukoilla ei
voinut ajatellakaan ase kädessä tunkeutua kuninkaallisen armeijan
ruumiiden yli ja siksi tarttui hän toiseen keinoon.
Historia on säilyttänyt muiston niistä kuulumattomista
ponnistuksista, jotka aikalaisten silmissä näyttivät jättiläistöiltä,
ponnistuksista, joiden tarkoituksena oli pelastaa sotajoukko ja
rahvas.
Bohun päätti kulkea Pleszowan pohjattomien soiden läpi, tai oikeammin
hän päätti rakentaa noiden rämeiden yli sillan, jota myöten kaikki
saarretut saattoivat käydä.
Ja niin alkoivat kokonaiset metsät kasakkain kirveiden iskuista
kaatua ja upposivat soihin. Sinne heitettiin vankkureita, telttoja,
turkkeja, viittoja, ja silta piteni kuin pitenikin joka päivä.
Näytti todella siltä, että tuolle päällikölle ei mikään ole
mahdotonta.
Kuningas lykkäsi rynnistyksen myöhemmäksi, koska tahtoi säästää
verta. Nähdessään jättiläistyöt, hän kuitenkin huomasi, että muuta
keinoa ei ole ja käski torventoitotuksella ilmoittaa armeijalle, että
sen illaksi on valmistauduttava toimintaan.
Kasakkaleirissä ei kenelläkään ollut tietoa tästä kuninkaan
aikomuksesta. Silta piteni pitenemistään. Vielä yön kuluessa ja
aamulla ratsasti Bohun päällikköjensä etunenässä tarkastamaan teitä.
Oli maanantai, heinäkuun 7 päivä, v. 1657. Aamu valkeni kalpeana,
ikäänkuin se olisi ollut pelästyksissään, rusko idässä loimusi
verisenä, aurinko nousi taivaalle punertavana ja ikäänkuin sairaana.
Verinen välke valaisi vesiä ja metsiä.
Puolalaisten leiristä ajettiin hevosia laitumelle. Kasakkaleiristä
kuului äsken heränneiden miesten puheensorina. Tulet sytytettiin ja
alettiin valmistaa aamuateriaa. Kaikki näkivät Bohunin saattueineen
lähtevän ratsastamaan. Hänen jäljessään kulki ratsuväki, jolla
hänen oli tarkoitus karkoittaa Braclawin vojevoda, koska tämä piti
hallussaan kasakkaleirin selkäpuolella olevaa asemaa ja tykeillään
häiritsi kasakkain töitä.
Rahvas katseli Bohunin ratsastusta levollisena, vieläpä rohkaistuin
mielin. Tuhannet silmät saattoivat nuorta päällikköä ja tuhansista
suista kuului häntä kohti huuto: Jumala sinua siunatkoon, sinä
haukka-kultamme!
Päällikkö, saattue ja ratsujoukko loittonivat verkalleen leiristä,
saapuivat metsän rantaan, vilahtivat vielä kerran näkyviin
aamuauringossa ja häipyivät sitten vähitellen tiheikön taakse.
Mutta heti senjälkeen huusi, tai pikemmin ulvahti jokin kauhea,
läpitunkeva ääni, kasakkaleirin portilla:
-- Miehet, pelastakaa itsenne!
-- Päälliköt pakenevat! kuului nyt kymmenkunta ääntä.
-- Päälliköt pakenevat! toistivat jo sadat ja tuhannet äänet. Ja humu
tarttui väkijoukkoon ja kävi sen läpi niinkuin tuulen puhaltaessa
humina leviää metsään. Ja taasen pääsi kahdestasadasta tuhannesta
kurkusta kauhea huuto:
-- Pelastakaa itsenne, pelastakaa!... Ljahit!... Päälliköt pakenevat!
Ihmismassat vyöryivät jo vimmaisena tulvana, tulet tallattiin,
kuormat, teltat kaadettiin, aitausten seipäät lentelivät irti
revittyinä, kaikki miehet tungeskelivat toisiaan vastaan mitä
kauheimmassa ahdingossa. Hirvittävä pakokauhu teki kaikki
mielettömiksi. Ruumisvuoret sulkivat, heti syntyessään, kaikki tiet.
Astuttiin sekä huudoin että kirkunalla ruumisläjien yli, joukot
vyöryivät esiin leiriaukealta, ryntäsivät telasilloille, sysäsivät
toinen toisiaan suohon, hukkuvat tarttuivat suonenvedontapaisesti
kiinni toisiinsa ja rukoilivat taivaalta armoa, upoten vihdoin
kylmään, pohjattomaan suohon. Telasillalla syntyi taistelu siitä,
kuka saisi sillä sijaa, Pleszowan vesi tuli täyteen ruumiita,
historian Nemesis kosti kauheasti Beresteczkolla Pilawcen tappion.
Kamala huuto oli tunkenut nuoren päällikön korviin ja hän käsitti
heti mitä oli tapahtunut. Turhaan hän kuitenkin samassa hetkessä
kääntyi takaisin leiriin päin, turhaan ratsasti hän joukkojaan
vastaan, kädet korotettuina taivasta kohden. Hänen äänensä hukkui
tuhansien kirkunaan, pakenevien kauhea tulva tempasi hänet
ratsuineen, saattueineen ja koko ratsujoukkoineen mukaansa, syösten
heidät tuhoon.
Kuninkaan sotajoukot hämmästyivät itsekin, nähdessään tämän
hämmingin, jota monet aluksi olivat pitäneet epätoivoisena
ryntäyksenä ulos leiristä, kunnes heidän vihdoin oli täytynyt
uskoa omia silmiään. Hetken perästä kuitenkin, kun hämmästys oli
ehtinyt hiukan laantua, ryntäsivät kaikki lippukunnat, edes käskyä
odottamatta, vihollista vastaan ja etunenässä kulki myrskytuulena
rakuunalippukunta, jota johti pieni ritari, paljastettu sapeli pään
päällä.
Päivästä tuli vihan, tappion ja tuomion päivä. Joka ei jäänyt
jalkoihin tai hukkunut veteen, se joutui miekan uhriksi. Veri tulvi
virtana niin että oli vaikeaa tuntea, verikö vai vesi jalkain
alla vuotaa. Hullaantuneet joukot alkoivat silloin entistäkin
suuremmassa epäjärjestyksessä tungeskella ja töniä toisiaan veteen.
Kaameat metsät olivat jo ainoana teurastuspaikkana ja tappaminen
ja surmaaminen kävi sitä kauheammaksi, kun nuo äärettömät joukot
yhtäkkiä olivat alkaneet vimmatusti puolustaa itseään. Taistelu
riehui sekä soissa että metsissä ja kentillä. Braclawin vojevoda oli
katkaissut pakenevilta paluutien. Turhaan käski kuningas hillitä
sotamiestensä intoa. Sääli oli vaiennut ja teurastusta jatkui yöhön
asti, teurastusta, jonka kaltaista eivät vanhimmatkaan sotilaat
muistaneet nähneensä ja jota muistellessa myöhemmin hiukset nousivat
päässä pystyyn.
Kun vihdoin pimeys peitti maan, olivat voittajatkin kauhistuksissaan
työstään. Ei laulettu _Te deumia_, ei ilon, vaan säälin ja murheen
kyyneleet valuivat kuninkaan silmistä.
Niin loppui ensimäinen näytös sitä murhenäytelmää, jonka tekijänä oli
Chmielnicki.
Mutta Bohun ei menettänyt henkeään tänä kauheana päivänä. Toiset
sanoivat hänen, huomatessaan tappion tulevan, ensimäisenä pelastaneen
henkensä pakenemalla, toiset väittivät, että eräs tunnettu ritari oli
hänet pelastanut. Totuuden perille ei kukaan päässyt.
Se vain oli varma, että seuraavista sodista hänen nimensä
useasti sukelsi esiin kuuluisimpien kasakkapäällikköjen nimien
joukossa. Jonkun kostavan käden laukaus osui häneen vasta muutama
vuosi myöhemmin, mutta ei silloinkaan vielä koittanut hänen
viimeinen hetkensä. Kun ruhtinas Wisniowiecki oli vaivoistaan ja
ponnistuksistaan kuollut ja kun Lubnien alue irtaantui Puolan
valtioruumiista, niin Bohun otti haltuunsa suurimman osan hänen
maastaan. Kerrotaan, ettei hän lopulta tahtonut tunnustaa
Chmielnickinkään valtaa. Silloin, kun Chmielnicki murtuneena ja
oman väkensä kiroamana haki vierailta suojaa, kielsi ylpeä Bohun
häneltä kaiken turvan ja oli valmis miekka kädessä puolustamaan
kasakkavapauttaan.
Kerrotaan myöskin, ettei hymy enää koskaan noussut tämän omituisen
miehen huulille. Hän ei asunut Lubniessa, vaan maalaistalossa, jonka
hän oli rakennuttanut uudelleen ja jonka nimeksi hän oli pannut
Rozlogi. Siellä kerrotaan hänen kuolleenkin.
Kansalaissotia jatkui vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen ja sitten
tulivat rutto ja ruotsalainen. Tatarit vierailivat nekin miltei
alinomaa Ukrainassa, ryöstäen rahvasta laumoittain orjuuteensa.
Valtakunta kävi autioksi, autiona oli Ukraina. Sudet ulvoivat
entisten kaupunkien raunioilla ja kerran kukoistavat maat olivat kuin
suuri hautausmaa. Viha oli juurtunut sydämiin ja myrkytti siellä
veljien verta.