Toporowin linnan salissa istui eräänä iltana kolme ylimystä, pitäen
salaista keskustelua suljettujen ovien takana. Muutamia kynttilöitä
paloi lepattaen pöydällä, joka oli täynnä ympäristöä esittäviä
karttoja. Karttaläjän joukossa nähtiin korkea mustasulkainen
hattu, kaukoputki, miekka, jonka kahva oli helmillä koristettu,
sekä miekan päälle heitettynä pitsipäärmeinen nenäliina ja pari
hirvennahkaista hansikasta. Tuolissa, jonka käsinojat olivat
hyvin korkeat, istui pöydän takana noin neljäkymmenvuotias,
pienikokoinen ja hento, mutta lujarakenteinen mies. Hänen kasvonsa
olivat harmaat, kellertävät ja väsyneet, hänen silmänsä olivat
mustat ja päätä peitti musta ruotsalainen peruukki, jonka pitkät
kiharat ulottuivat hartioille. Harvat mustat viikset, joiden kärjet
olivat taivutetut ylöspäin, kaarsivat ylähuulta, alahuuli taas,
samoinkuin leuka, pistivät tuntuvasti eteenpäin, antaen hänen
kasvoilleen jotakin jalopeuran rohkeudesta ja uhmasta. Nuo kasvot
eivät olleet kauniit, mutta poikkesivat tykkänään tavallisuudesta ja
todellisuudesta. Jokin nautinnonhalun ja aistillisuuden piirre yhtyi
niissä omituisella tavalla uneliaaseen turtumukseen ja kylmyyteen.
Silmät olivat ikäänkuin sammuneet, mutta helposti saattoi huomata,
että ne viehättymyksen, ilon tai suuttumuksen hetkenä kykenivät
singauttelemaan salamoja, joita eivät kaikki katseet voineet kestää,
ja samalla kuvastui niissä hyväntahtoisuus ja lempeys.
Musta puku, johon kuului atlaskauhtana ja pitsiröyhelö sekä sen
alta esiin pistävät kultaiset vitjat, lisäsi osaltaan tämän
omituisen ulkonäön hienostusta. Huolimatta kasvoilla ja koko
olennossa ilmenevästä surumielisyydestä, vaikutti tämä ulkomuoto
majesteetillisesti. Siinä olikin itse kuningas Jan Kasimir Vaasa,
joka noin vuosi sitten oli tullut veljensä Wladyslawin seuraajaksi.
Vähän matkan päässä hänen takanansa istui puoleksi varjossa Lomzan
starosta Hieronym Radziejowski, lyhyt, karkeatekoinen, punakka mies,
jolla oli hovimiehen paksut ja hävyttömät kasvot. Vastapäätä pöydän
takana katseli kolmaskin herra kyynärpäittensä nojassa ympäristöä
esittäviä karttoja, tuontuostakin luoden katseen kuninkaaseen.
Hänen kasvoissansa ilmeni vähemmän majesteettisuutta, mutta miltei
vielä enemmän virallista arvokkuutta kuin kuninkaan kasvoilla. Ne
olivat valtiomiehen huolten ja mietiskelyn uurtamat, kylmät ja
järkevät kasvot, joissa ankaruus ei häirinnyt niiden tavatonta
kauneutta. Hänellä oli siniset, läpitunkevat silmät ja hänen
ihonsa oli iästä huolimatta vielä hieno. Komea puolalainen puku
ja ruotsalaiseen tapaan ajettu leukaparta, korkea hiustukkula
otsan yläpuolella lisäsivät hänen säännöllisten, ikäänkuin kiveen
veistettyjen kasvojensa arvokkuutta.
Tämä mies oli Jerzy Ossolinski, kruunun kansleri, roomalaisen
valtakunnan ruhtinas, kaunopuhuja ja kaikkien Europan hovien ihailema
diplomaatti, Jeremi Wisniowieckin kuuluisa vastustaja.
Hänen tavaton kykynsä oli jo aikaiseen kiinnittänyt puoleensa
edellisten hallitusten huomion ja oman voimansa nojalla oli hän jo
varhain kohonnut korkeimpiin virkoihin, joissa hän nyt johti koko
valtiolaivan peräsintä, saman laivan, joka tällä hetkellä oli aivan
likellä hajoamistaan.
Kansleri olikin kuin luotu tällaisen laivan perämieheksi. Hän oli
uuttera, kestävä, viisas, kaukonäköinen mies, joka teki laskunsa
monta vuotta eteenpäin. Kykyjensä nojalla olisi hän varmalla ja
vakavalla kädellään saattanut johtaa jokaisen muun valtakunnan,
paitsi Puolan, turvalliseen satamaan. Jokaiselle muulle valtakunnalle
hän olisi voinut turvata pitkäaikaisen voiman ja sisällisen mahdin.
Olisipa vain ollut kysymyksessä esimerkiksi sellaisen hallitsijan
kuin Ranskan tai Espanjan kuninkaan itsevaltiaan ministerin toimi!
Mutta kasvatettuna ulkomailla ja tottuneena vieraisiin esikuviin,
hän kaikesta myötäsyntyneestä joustavuudestaan huolimatta ei voinut
tottua Puolan voimattomaan hallitukseen eikä oppia ottamaan lukuun
sen tahtoa, vaikka kaikki hänen suunnitelmansa, aikomuksensa ja
ponnistuksensa aina särkyivät sirpaleiksi juuri tätä kalliota, Puolan
valtakuntaa vastaan ja vaikka hän siitä syystä jo hengessä näki sen
vastaisen perikadon ja itse myöhemmin oli kuoleva epätoivo sydämessä.
Hän oli nerokas teoreetikko, mutta ei osannut olla nerokas
käytännön mies ja joutui sentähden ulospääsyttömään umpikujaan.
Kerran eläydyttyään johonkin ajatukseen, joka hänen mielestään oli
tulevaisuudessa kantava hedelmiä, hän fanaatikon itsepintaisuudella
kulki sitä kohden, välittämättä siitä, että tuo ajatus, vaikka
teoriassa kuinkakin onnellinen, kuitenkin olevissa olosuhteissa ja
käytännössä saattoi tuottaa hirveätä tuhoa.
Tahtoessaan vahvistaa hallitusta ja valtiota, oli hän päästänyt irti
hirveän kasakka-aineksen, huomaamatta, että myrsky on kääntyvä ei
ainoastaan ylimystöä ja sen suurtiloja, väärinkäytöksiä ja aatelin
omavaltaisuutta vastaan, vaan myöskin valtion oleellisimpia etuja.
Aroilta oli Chmielnicki noussut ja kasvanut jättiläiseksi.
Puolan valtakunta oli saanut kokea Keltaisen Veden, Korsunin ja
Pilawcen tappiot. Ensi työkseen oli samainen Chmielnicki liittynyt
viholliseen Krimin valtakuntaan. Salama oli seurannut salamaa.
Oli ollut sotaa ja taas sotaa. Ennen kaikkea olisi tuo hirveä
kansanaines pitänyt kukistaa, jotta se vastaisuudessa olisi ollut
kelvollinen hyödylliseen työhön, mutta kansleri oli, eläytyneenä
omaan ajatukseensa, yhä hieronut rauhaa, viivytellyt ja uskonut
Chmielnickiinkin.
Tapausten kulku särki hänen teoriansa. Ja päivä päivältä kävi
selvemmäksi, että seuraukset kanslerin pyrkimyksistä olivat
odotuksiin nähden päinvastaisessa suhteessa. Vihdoin tuli sitten
Zbaraz ja todisti tämän kaiken epäämättömäksi tosiasiaksi.
Kansleria painoi vastoinkäymisten, yleisen katkeruuden ja vihan
taakka.
Hän toimi nyt, niinkuin ihmiset vastoinkäymisten ja tappioiden
aikana yleensä toimivat, varsinkin ihmiset, joiden usko itseensä on
voimakkaampi kaikkia onnettomuuksia: hän haki syntipukkeja.
Syypää oli koko Puolan valtakunta ja kaikki säädyt, Puolan menneisyys
ja koko valtiorakenne. Mutta se, joka, peläten vuoren syrjällä
riippuvan kallion romahtavan alas, tahtoo vierittää sitä ylöspäin,
kysymättä onko hänellä siihen voimia, se vain kiiruhtaa romahdusta.
Kansleri meni vielä pitemmälle, sillä hän kutsui avuksi kauhean,
rantoja hajoittavan kasakkatulvan, ajattelematta sitä, että tällainen
tulva ainoastaan kykenee syömään ja murtamaan maaperää, jolla kallio
lepää.
Mutta samaan aikaan kuin hän osaltaan haki syyllisiä, kääntyivät
kaikkien muiden silmät häneen, katsoen häntä sodan, tappioiden ja
onnettomuuksien aiheuttajaksi.
Kuningas häneen kuitenkin vielä uskoi ja uskoi sitä enemmän, kun
yleinen mielipide, säästämättä kuninkaan majesteettia, syytti häntä
itseäänkin kanslerin rinnalla.
Nyt istuivat he Toporowissa surullisina ja murtuneina,
tietämättä mitä oikeastaan on tehtävä, sillä kuninkaalla oli vain
kaksikymmentäviisi tuhatta sotamiestä. Ilmoituskapulat olivat
liian myöhään pannut kiertämään ja vain osa yleisesti liikkeelle
pannusta väestä oli tähän mennessä ehtinyt kokoontua. Kuka oli
syypää viivytykseen ja eikö se mahdollisesti johtunut kanslerin
itsepintaisesta politiikasta, se oli vastaiseksi salaisuus, jonka
vain kuningas ja ministeri tiesivät. Joka tapauksessa tunsi kumpikin
voimattomuutensa Chmielnickin rinnalla.
Ja mikä oli vielä pahempaa: heillä ei hänestä ollut tarkkoja
tietoja. Kuninkaan leirissä ei vieläkään tiedetty, onko khani
koko sotajoukkoineen Chmielnickin apuna, vai onko siellä vain
Tuhaj-bej ynnä muutama tuhat ordalaista. Tämä kysymys oli tällä
hetkellä kuoleman ja elämän kysymys. Yksistään Chmielnickin kanssa
olisi kuningas pahimmassa tapauksessa voinut koettaa onneansa,
vaikkapa kapinoitsevalla hetmanilla olisikin ollut kymmentä kertaa
suuremmat voimat. Kuninkaan nimen viehätys oli nimittäin kasakoille
suuriarvoinen asia, se merkitsi ehkäpä enemmänkin kuin kaikki yleisen
liikkeellepanon kautta kootut, järjestymättömät ja harjaantumattomat
aatelisjoukot. Mutta jos khani oli Chmielnickin rinnalla, niin oli
mahdotonta mitellä voimia sellaisen ylivoiman kanssa.
Asiasta oli kyllä erilaisia tietoja, mutta kukaan ei tarkalleen
tuntenut sitä. Teräväkatseinen Chmielnicki oli joukkoineen vetäytynyt
kiinteästi yhteen eikä päästänyt luotaan ainoaakaan kasakkaosastoa
tai tatarilaista partiomiestä, jotta kuningas ei saisi käsiinsä
vankeja. Kapinallisella hetmanilla oli nimittäin päämääränä osalla
joukoistaan kokonaan sulkea heikontunut Zbaraz ja sitten itse
äkkiarvaamatta koko tatarilaisen ja kasakkaväkensä kanssa ilmestyä
kuninkaan eteen, saartaa hänet ja jättää hänet khanin käsiin.
Ei siis syyttä levännyt pilvi kuninkaan kasvoilla, sillä eihän
majesteetti toki saata tuntea suurempaa tuskaa kuin tietäessään oman
heikkoutensa. Jan Kasimir istui hervottomasti leväten nojatuolin
selkää vastaan. Nyt päästi hän kätensä vaipumaan pöydälle ja sanoi,
viitaten karttoihin:
-- Ei siitä mitään tule, ei mitään. Ette te saa käsiinne vankeja.
-- Minultakin on toivo mennyt.
-- Ovatko tiedustelijat palanneet?
-- Ovat, mutta tuomatta mitään tietoja.
-- Eikö ainoatakaan vankia?
-- Vain talonpoikia ympäristöstä, jotka eivät mitään tiedä?
-- Onko herra Pelka palannut? Hän on mainio partiopäällikkö.
-- Armollinen kuningas, virkkoi nojatuolistaan Lomzan starosta, --
herra Pelka ei ole palannut eikä palaa, sillä hän on kaatunut.
Syntyi hetken vaitiolo. Kuningas tuijotti synkästi lepattaviin
kynttilöihin ja alkoi rummuttaa käsillään pöytään.
-- Ei teillä siis ole mitään neuvoa antaa, sanoi hän vihdoin.
-- Ei muuta kuin: täytyy odottaa, vastasi kansleri vakavana.
Jan Kasimirin otsa vetäytyi ryppyihin.
-- Odottaa, toisti hän, -- nyt kun Zbarazin luona Wisniowiecki ja
muut päälliköt ovat menehtymäisillään.
-- Kyllä he vielä kestävät jonkun aikaa, sanoi Radziejowski
huolettomana.
-- Olisi parempi, että vaikenisitte, herra starosta, kun ei teillä
ole mitään hyvää sanottavana.
-- Kyllä minulla olisi neuvo, teidän majesteettinne.
-- Mikä?
-- Lähettäkää joku Zbarazin luo muka neuvottelemaan Chmielnickin
kanssa. Lähetti ottaa selon, onko khani siellä omassa persoonassaan
ja tuo tänne tiedon.
-- Se ei ole mahdollista, sanoi kuningas, -- nyt kun olemme
julistaneet Chmielnickin kapinalliseksi, määränneet hänen päästään
palkinnon ja antaneet zaporogilaisten ylipäällikkyyden Zabuskille. Ei
ole enää meidän arvomme mukaista ryhtyä sovitteluihin Chmielnickin
kanssa.
-- Silloin voi toimittaa lähetin khanin luo, vastasi starosta.
Kuningas katsoi kysyvästi kansleriin, joka nosti häntä kohden
siniset, ankarat silmäteränsä ja hetken mietittyään lausui:
-- Neuvo olisi hyvä, mutta Chmielnicki epäilemättä pidättää lähetin
ja sentähden ei yrityksestä voi koitua mitään hyötyä.
Jan Kasimir heilautti torjuen kättään.
-- Me näemme, lausui hän verkalleen, -- että te ette tiedä mitään
keinoa. Siksi sanon oman mielipiteeni: minä käsken torvensoitolla
ilmoittamaan, että on noustava ratsujen selkään ja lähden joukkoineni
Zbarazia kohden. Tapahtukoon Jumalan tahto. Siellä saamme tietää,
onko khani paikalla vai eikö!
Kansleri tunsi kuninkaan pidättämättömän rohkeuden eikä epäillyt,
että hän on valmis panemaan lupauksensa täytäntöön. Toiselta puolen
hän kokemuksesta tiesi, että jos kuningas aikoo jotakin ja on ehtinyt
itsepintaisesti eläytyä aikomukseensa, niin eivät mitkään kehoitukset
tai neuvot auta. Siksi ei hän heti vastustellut, vaan vieläpä
kehuikin tätä tuumaa ja lausui vain, ettei kovin kiirehdittäisi. Hän
selitti kuninkaalle, että voidaanhan lähteä huomenna ja ylihuomenna
ja sillä aikaa ehtii saapua suotuisiakin tietoja. Jokainen päivä
höllyttää rahvaan joukkoja, joihin tappiot Zbarazin luona ja tieto
kuninkaan lähenemisestä ovat vaikuttaneet lamauttavasti. Kapina voi
vielä sulaa kuin lumi, kun majesteetin säteet siihen lankeavat.
Tarvitaan vain aikaa. Mutta kuninkaasta taas riippuu koko valtakunnan
pelastus ja, vastuunalaisena Jumalan ja jälkipolvien edessä, ei hän
saa panna itseään alttiiksi vaaralle, varsinkin kun onnettomuuden
sattuessa Zbarazin joukot tulisivat auttamattomasti tuhotuiksi.
-- Tehkää mitä tahdotte. Minun pitää huomiseksi saada vanki, joka voi
antaa tietoja.
Ja taasen seurasi hiljaisuus. Akkunaan näkyi tavattoman suurena
kultainen kuu, mutta huone kävi yhä pimeämmäksi, koska kynttilöiden
sydämet hiipuivat karrelle.
-- Paljonko kello on? kysyi kuningas.
-- Kohta on puoliyö, vastasi Radziejowski.
-- Minä en tänä yönä saa unta. Ratsastan ympäri leiriä ja te
ratsastatte minun mukanani. Missä ovat Ubald ja Arciszewski?
-- Leirissä, vastasi starosta. -- Minä lähden sanomaan, että hevoset
tuodaan tänne.
Hän lähti jo ovea kohden. Mutta samassa kuului eteisestä jotakin
liikettä sekä hetken perästä vilkasta keskustelua ja kiireistä
astuntaa. Vihdoin avautui ovi selkoselälleen ja hengästyneenä astui
sisään kuninkaan uskottu hovimies Tyzenhauz.
-- Armollinen kuningas, huudahti hän, -- tänne on saapunut upseeri
Zbarazista.
Kuningas hypähti ylös nojatuolista, kansleri niinikään ja molemmilta
pääsi kuin yhdestä suusta:
-- Se on mahdotonta!
-- Se on totta. Hän odottaa eteisessä.
-- Päästäkää hänet sisään! huudahti kuningas, lyöden yhteen
kämmenensä. -- Sittenpä pääsemme epäilyksistämme. Tuokaa hänet tänne,
pyhän Neitsyen nimessä.
Tyzenhauz katosi ovesta ja hetken perästä astui sisään pitkä
tuntematon ihmishahmo.
-- Lähemmä, hyvä herra! huudahti kuningas. -- Lähemmä. Hauska nähdä
teidät täällä.
Upseeri tuli aivan pöydän luo ja hänet nähdessään hätkähtivät
sekä kuningas, kansleri että Lomzan starosta hämmästyksestä.
Heidän edessään seisoi hirveän näköinen mies, tai oikeammin haamu.
Repaleiset rääsyt verhosivat huonosti hänen laihaa ruumistaan, hänen
kasvonsa olivat sierettyneet ja lian ja veren tahrimat, silmissä
paloi kuumeen kiilto, pörröinen musta leukaparta valui rinnalle,
ruumiinkatku ympäröi häntä ja hänen jalkansa vapisivat niin, että
hänen täytyi pitää kiinni tuolista.
Kuningas ja molemmat ylimykset katselivat häntä silmät selällään.
Samassa avautui ovi ja sisään astui joukko korkeita sotilas- ja
siviilihenkilöitä: kenraalit Ubald, Arciszewski, Liettuan alikansleri
Sapieha, Rzeczycan starosta, Landomirin herra. Kaikki nämä asettuivat
kuninkaan taakse, katsella tuijottaen uutta tulokasta. Mutta kuningas
kysyi:
-- Kuka sinä olet?
Repaleinen mies aukaisi suunsa ja tahtoi sanoa jotakin, mutta
suonenveto alkoi nykiä häntä leuasta niin että hänen partansa värisi.
Vaivoin sai hän kuiskatuksi:
-- Zbarazista.
-- Antakaa hänelle viiniä, sanoi joku joukosta.
Hänelle ojennettiin heti täytetty malja. Hän tyhjensi sen
voimanponnistuksella. Kansleri irroitti nyt yltään viittansa ja
heitti sen miehen hartioille.
-- Voitko jo puhua? kysyi kuningas hetken perästä. -- Voin, vastasi
ritari selvemmin.
-- Kuka olet?
-- Jan Skrzetuski, husaariluutnantti.
-- Kenen palveluksessa?
-- Vojevoda Wisniowieckin. Humahdus kävi läpi salin.
-- Mitä sinne kuuluu? Mitä? kysyi kuningas kuumeisesti.
-- Kurjuutta... nälkää... kaikki on yhtenä ainoana hautana.
Kuningas peitti kasvonsa.
-- Jeesus Natsarealainen, Jeesus Natsarealainen, sanoi hän hiljaa.
Hetken perästä alkoi hän uudelleen:
-- Voitteko kauankin pitää puoltanne?
-- Ruudista on puute ja vihollinen on valleilla.
-- Onko sillä suuriakin joukkoja?
-- Chmielnicki... ja khani kaikkine joukkoineen.
-- Onko khanikin?
-- On.
Seurasi syvä hiljaisuus. Läsnäolevat katselivat toisiinsa, epävarmuus
kuvastui kaikkien kasvoilla.
-- Kuinka te sitten olette voineet pitää puolianne? kysyi kansleri,
epäilys äänessään.
Kysymyksen kuullessaan nosti Skrzetuski päänsä ikäänkuin hän olisi
saanut uuden voiman, ylpeyden salama välähti hänen kasvoilleen ja hän
vastasi odottamattoman lujalla äänellä:
-- Kaksikymmentä rynnäkköä olemme työntäneet takaisin, kuusitoista
kenttätaistelua on voitettu ja seitsemänkymmentä viisi kertaa olemme
tehneet uloshyökkäyksen...
Seurasi uusi hiljaisuus.
Kuningas oikaisi itsensä pystyyn, pudisti peruukkiansa kuin leijona
harjaansa, hänen keltaisille kasvoilleen nousi puna ja silmät
paloivat.
-- Jumal' avita, huudahti hän, -- minä olen saanut tarpeekseni
neuvoista, vetelehtimisestä ja viivyttelystä! Minusta on
yhdentekevää, onko khani siellä vai eikö ole, onko yleisestä
liikkeellepanosta koitunut väkeä tarpeeksi vai eikö, sillä olen jo
kyllästynyt kaikkeen. Me lähdemme vielä tänään Zbarazia kohden.
-- Zbaraziin, Zbaraziin! toisti kymmenkunta voimakasta ääntä.
Äsken saapuneen kasvot kirkastuivat kuin taivas aamuruskon tullessa.
-- Armollinen kuningas ja herra, teidän majesteettinne seurassa
tahdon elää ja kuolla, sanoi hän.
Nämä jalot sanat saivat kuninkaan sydämen sulamaan vahan-pehmoiseksi
ja välittämättä upseerin vastenmielisestä ulkoasusta, otti kuningas
hänen päänsä käsiensä väliin ja sanoi:
-- Rakkaampi olet sinä minulle tällaisena kuin kaikki nuo muut
atlaspuvuissaan. Pyhän Äidin nimessä: vähemmästäkin annetaan
palkinnoksi starostakunta. Kuinka saattaisinkaan jättää
palkitsematta, mitä olet tehnyt. Älä pane vastaan, sillä olen sinulle
velkaa.
Toiset yltyivät heti kuninkaan lopetettua huutamaan:
-- Uljaampaa ritaria ei ole ollut.
-- Ei zbarazilaistenkaan joukossa!
-- Kuolemattoman kunnian on hän saavuttanut.
-- Miten te pääsitte kasakkain ja tatarien läpi itse?
-- Piilottelin liejussa ja kaislikoissa, kuljin metsäteitä... usein
eksyksissä... syömättä...
-- Antakaa hänelle syötävää! huusi kuningas.
-- Ruokaa! toistivat muut.
-- Antakaa hänelle vaatteet.
-- Huomenna annettakoon sinulle vaatteet ja hevonen. Mitään ei ole
sinulta puuttuva.
Kaikki kehuivat, kuninkaan esimerkkiä noudattaen, ritaria. Yhtäkkiä
alettiin hänelle taasen tehdä kysymyksiä, joihin hän hyvin
vaivalloisesti vastasi. Sillä hänen uupumuksensa kasvoi kasvamistaan
ja oikeastaan oli hän vain puoleksi valveella. Samassa tuotiin ruokaa
ja huoneeseen astui kuninkaan saarnaaja, kirkkoherra Cieciszowski.
Korkeat arvohenkilöt väistyivät syrjään, sillä tämä pappi oli sangen
oppinut ja kunnioitettu mies ja merkitsivät hänen sanansa kuninkaalle
enemmän kuin kanslerin sanat ja saattoi hän saarnatuolista usein
lausua asioita, joita toinen tuskin olisi uskaltanut valtiopäivillä
sanoa. Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen ja hänelle alettiin nyt
kertoa, että Zbarazista on saapunut upseeri, että siellä ruhtinas,
nälästä ja kurjuudesta huolimatta, yhä tuottaa tappioita khanille,
joka on läsnä omassa persoonassaan, ja Chmielnickille, joka ei koko
viime vuoden mittaan ole menettänyt niin paljon väkeä kuin nyt
Zbarazissa, sekä lopuksi, että kuningas aikoo marssia avuksi, vaikka
koko hänen joukkonsa tuhoutuisikin.
Kirkkoherra kuunteli kertomusta vaieten, ainoastaan huuliaan
liikutellen ja katseellaan seuraten loppuun asti uupunutta upseeria,
joka kaiken aikaa söi. Kuningas oli nimittäin käskenyt häntä syömään,
välittämättä kaikesta mitä ympärillä tapahtui, vieläpä hän itse
häntä tässä työssä vartioikin, aina vähänpäästä kohottaen pientä
hopeapikariansa Skrzetuskia kohden.
-- Mikä tämän upseerin nimi on? kysyi kirkkoherra vihdoin.
-- Skrzetuski.
-- Eihän vain Jan?
-- Juuri hän.
-- Vähä-Venäjän vojevodan luutnanttiko?
-- Aivan niin. Kirkkoherra kohotti ryppyisiä kasvojaan ja alkoi
uudelleen rukoilla sekä sanoi sitten:
-- Ylistäkäämme Herran nimeä, sillä tutkimattomat ovat ne Herran
tiet, joita myöten hän johtaa ihmisen onneen ja rauhaan. Minä tunnen
tämän upseerin.
Skrzetuski kuuli viimeiset sanat ja käänsi vaistomaisesti silmänsä
kirkkoherran kasvoja kohden. Mutta sekä kasvot ja vartalo että ääni
olivat hänelle aivan vieraat.
-- Siis te yksin koko sotajoukosta otitte lähteäksenne vihollisleirin
läpi? kysyi häneltä kirkkoherra.
-- Ennen minua lähti muuan oiva upseeri, mutta hän sai surmansa,
vastasi Skrzetuski.
-- Sitä suurempi on teidän ansionne, että uskalsitte lähteä
hänen jälkeensä. Huomaan teidän ulkonäöstänne, että matkanne on
ollut kamala. Jumala on katsonut teidän uhriinne, hyveeseenne ja
nuoruuteenne ja johtanut teitä.
Yhtäkkiä kääntyi kirkkoherra Jan Kasimirin puoleen:
-- Armollinen kuningas, sanoi hän, -- onko teidän majesteettinne
lopullisesti päättänyt lähteä pelastamaan ruhtinas-vojevodaa?
-- Teidän rukouksiinne, isä, vastasi kuningas, -- suljen isänmaan,
sotajoukon ja itseni, sillä tiedän, että yritys on erinomaisen
vaarallinen. En kuitenkaan enää voi sallia, että ruhtinas-vojevoda
onnettomassa linnassa tuhoutuisi yhdessä sellaisten upseerien kanssa
kuin tämä tässä edessämme.
-- Jumala antakoon meille voiton! huudahti toistakymmentä ääntä.
Kirkkoherra nosti kätensä taivasta kohden ja salissa vallitsi täysi
hiljaisuus kun hän lausui:
-- _Benedico vos, in nomine Patris, et Filii et Spiritus sancti.
Siunaan teidät Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen_.
-- Amen, sanoi kuningas.
-- Amen, toistivat yhtaikaa kaikkien äänet.
Rauha valautui Jan Kasimirin huolestuneille kasvoille ja vain hänen
silmistään välkkyi epätavallinen loisto. Kokoontuneiden joukossa
alkoi nyt käydä keskustelun hyminä läheisen sotaretken johdosta,
sillä monet epäilivät vielä, voisiko kuningas heti lähteä. Hän otti
kuitenkin samassa pöydältä miekkansa ja viittasi Tyzenhauzia luokseen
sitomaan asetta vyölleen.
-- Milloin teidän kuninkaallinen majesteettinne suvaitsee lähteä?
kysyi kansleri.
-- Jumala on antanut lauhkean yön, vastasi kuningas, -- hevoset eivät
lämpene. Herra leiripäällikkö, lisäsi hän kääntyen arvohenkilöiden
puoleen, -- käskekää soittaa torvea merkiksi, että on noustava ratsun
selkään.
Leiripäällikkö lähti heti huoneesta Kansleri Ossolinski huomautti
hiljaa, että kaikki eivät vielä ole valmiit ja että kuormat eivät
voi päästä lähtemään ennen päivän koittoa. Mutta kuningas vastasi
kiireisesti:
-- Kenelle kuormavaunut ovat isänmaata ja majesteettia rakkaammat,
hän jääköön.
Sali tyhjeni vähitellen. Jokainen kiirehti lippukuntansa luo
saadakseen sen lähtövalmiiksi. Huoneeseen jäivät vain kuningas,
kansleri, herra Skrzetuski ja Tyzenhauz.
-- Teidän majesteettinne, sanoi kirkkoherra, -- sen mikä teidän piti
saada tietää tältä upseerilta, sen olette jo saanut tietää. Hän
kaipaa virkistystä, sillä hän tuskin pysyy pystyssä. Ehkä teidän
majesteettinne sallii minun ottaa hänet asuntooni viettämään siellä
yönsä.
-- Aivan oikein, isä, vastasi kuningas, -- teidän huomautuksenne on
oikea. Lähtekööt Tyzenhauz ja joku toinen häntä saattamaan, sillä
yksin hän varmaan ei jaksa mennä. Lähde nyt, mies kulta, sillä
paremmin kuin sinä ei kukaan ole ansainnut lepoa. Ja muista, että
minä jään sinulle velkaa. Itseni voin ennen unohtaa kuin sinut.
Tyzenhauz tarttui Skrzetuskin käsivarteen ja yhdessä lähtivät he
ulos. Eteisessä he kohtasivat Rzeczycan starostan, joka kävi toiselta
puolen tukemaan horjuvaa ritaria. Edellä astui kirkkoherra ja hänen
edessään taas lyhdyllä valoa näyttävä poikanen. Valon näyttäminen oli
kuitenkin itse asiassa tarpeeton, yö kun oli yhtä kirkas kuin se oli
hiljainen ja lämmin. Suuri kultainen kuu purjehti laivana Toporowin
yli. Linnan pihalta kuului miesten puhetta, kuormavaunujen vikinää
ja torventoitotuksia, joilla herätettiin nukkuvia. Kauempana, kirkon
edustalla, jota kuu valaisi, näkyi jo jalka- ja ratsumiesryhmiä.
Kylässä hirnuivat hevoset. Kuormavankkurien vitinään liittyi ketjujen
kalina ja tykkien kumea jytinä. Hälinä kasvoi kasvamistaan.
-- Nyt ne lähtevät liikkeelle, sanoi kirkkoherra.
-- Zbaraziin... pelastamaan..., kuiskasi Skrzetuski.
Joko ilosta tai pitkällisestä rasituksesta, tai ehkä lienee syy
johtunut näistä molemmista, kävi Skrzetuski äkkiä niin heikoksi, että
Tyzenhauzin ja starostan piti miltei laahata häntä eteenpäin.
Suunnatessaan kulkuaan pappilaa kohden kävivät he kirkon edessä
seisovien sotamiesten ohitse. Ne olivat Sapiehan lippukuntaa
ja Arciszewskin jalkaväen miehiä. He seisoskelivat vielä
järjestymättöminä, hajallaan tiellä.
-- Antakaa tietä, huusi kirkkoherra.
-- Kuka siellä tietä tarvitsee? -- Zbarazista saapunut upseeri.
-- Tervetuloa, tervetuloa! huusi nyt joukko ääniä. Sotamiehet
väistyivät nopeasti syrjään, mutta jotkut heistä tulivat kuitenkin
entistä lähemmä, saadakseen nähdä sankarin. Hämmästyneen näköisinä
katselivat he hänen kurjaa hahmoaan, jota kuutamo valaisi, ja
kuiskasivat kuin hölmistyneinä toisilleen:
-- Zbarazista, Zbarazista.
Suurimmalla vaivalla sai kirkkoherra vihdoin Skrzetuskin pappilaan.
Siellä hänet kylvetettiin ja puhdistettiin liasta ja verestä sekä
pantiin nukkumaan paikkakunnan kappalaisen vuoteeseen. Pappi itse oli
nimittäin jo lähtenyt marssiin valmistautuvien joukkojen luo.
Skrzetuski oli ainoastaan puoleksi tajuissaan ja kuumeeltaan ei
hän heti saanut unta. Hän ei enää tietänyt, missä hän on ja mitä
hänelle oli tapahtunut. Hän kuuli kyllä hälinän, kavioiden töminän,
vankkurien räminän, jalkaväen astunnan, sotamiesten huudot ja torvien
toitotuksen, mutta tuo kaikki suli hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi
äärettömäksi humuksi.
-- Armeija lähtee, mutisi hän itsekseen.
Mutta humu loittoni, hiljeni ja häipyi vähitellen, kunnes Toporowissa
vihdoin vallitsi täysi äänettömyys.
Silloin tuntui Skrzetuskista siltä kuin hän vuoteineen päivineen
olisi vaipunut johonkin pohjattomaan kuiluun.