Seuraavana aamuna seisoivat herra Wolodyjowsk ja Zagloba valleilla
sotamiesten joukossa, katsellen kasakkaleiriä kohti, josta läheni
joukottain rahvaan miehiä. Skrzetuski oli paraikaa ruhtinaan
luona neuvottelemassa, mutta Wolodyjowski ja Zagloba nauttivat
hetkisen lepoa, keskustellen eilispäivän tapahtumista ja tarkaten
liikehtimistä vihollisen leirissä.
-- Tuo ei tiedä hyvää, sanoi Zagloba, kädellään osottaen mustia
joukkoja, jotka jättiläispilvien tapaan lähenivät.
-- Varmaankin he aikovat uudelleen lähteä rynnäkköön, vaikkeivät
kädet enää tahdo jaksaa liikutella jäseniään.
-- Mitenkä he nyt tekisivät rynnäkön, tähän aikaan, keskellä
kirkasta päivää? sanoi pieni ritari. -- Sitä eivät he enää tee. He
vain ottavat haltuunsa eilisiä vallejamme ja kaivautuvat uusiin
ampumahautoihin, alkaakseen sitten taas ampua aamusta iltaan.
-- Pitäisi niitä sentään vähän peloittaa tykinlaukauksella.
Wolodyjowski hiljensi ääntään.
-- Ruutia on niukalta, sanoi hän. -- Jos sitä sillä tavalla
tuhlataan, niin ei se varmaan enää riitä kuudeksi päiväksi. Mutta sen
ajan kuluessa kuningaskin jo ehtii avuksi.
-- Tapahtukoon mitä tahansa, kunpa meidän Longinus parkamme vain
pääsisi onnellisesti perille. Koko yönä en ole saanut unta, olen
aina vain ajatellut häntä. Heti kun silmäni painuivat kiinni, olin
näkevinäni hänet hädässä ja minun tuli niin paha olla, että aivan
hiki tunki esiin ruumiista. Hän on paras mies koko valtakunnassa eikä
parempaa löytäisi vaikka kolme vuotta ja kuusi kuukautta hakisi lyhty
kädessä.
-- Mutta miksi te sitten aina teitte hänestä pilaa?
-- Kun suuni on pahempi kuin sydämeni. Mutta älkää nyt te, herra
Michal, tehkö hänen muistoaan minulle vielä verisemmäksi, kun minulla
muutenkin on omantunnontuskia. Jumala varjelkoon, ettei herra
Longinukselle vain tapahtuisi mitään. Sitten ei minulla ole levon
hetkeä.
-- Älkää siinä nyt soimatko itseänne. Ei hän koskaan kantanut
vihaa teitä vastaan. Kuulinhan itse hänen sanovan: paha suu, mutta
kultainen sydän.
-- Antakoon Jumala terveyttä tuolle kunnon ystävälle. Hän ei koskaan
osannut puhua ihmisten tapaan. Mutta tämän puutteen korvasivat
satakertaisesti hänen suuret hyveensä. Mitä arvelette, herra Michal,
onko hän päässyt onnellisesti perille?
-- Yö oli pimeä ja hyökkääjät olivat tappionsa jälkeen kauhean
väsyneet. Ei meilläkään silloin toimitettu vartiota kunnollisesti,
saatikka sitten heillä.
-- Jumalan kiitos. Pyysin myöskin herra Longinusta tarkoin
tiedustelemaan ruhtinatar-parkaamme, onko häntä nähty siellä
jossakin. Arvelen nimittäin, että Rzendzian on päässyt kuninkaan
joukkojen luo. Herra Longinus varmaan ei lepää, vaan tulee tänne
takaisin kuninkaan mukana. Siinä tapauksessa voimme jo pian saada
tietoja ruhtinattaresta.
-- Olen minäkin varma, että se poika sukkeluudellaan on pelastanut
ruhtinattaren. En enää ikinä voisi olla iloinen, jos hän olisi saanut
surmansa. En tosin tuntenut tyttöä paljon, mutta vakuutan, että jos
minulla olisi sisar, niin ei hän olisi minulle tuota tyttöä rakkaampi.
-- Sinulle hän on sisar ja minulle tytär. Nämä huolet tekevät partani
aivan valkoiseksi ja sydän pakahtuu murheesta. Sellaista se on:
kiinnyt johonkin ja ykskaks-kolme ei häntä enää olekaan! Saat istua
kököttää murheessasi ja miettiä pääsi puhki ja lisäksi on vatsasi
tyhjä ja lakkisi täynnä läpiä, joista vesi tirskuu otsallesi kuin
huonosta räystäästä ikään. Puolassa on koirilla nykyään parempi kuin
aatelisilla ja meillä neljällä on olo kaikista pahin. Eiköhän jo
olisi aika lähteä tästä parempaan maailmaan, herra Michal, vai mitä
sanotte.
-- Useamman kerran jo olen tullut ajatelleeksi, että ehkä olisi
paras suoraan kertoa asiat Skrzetuskille, mutta se minua sitten
on pidättänyt, ettei hän itse koskaan sanallakaan ole maininnut
ruhtinatarta. Ja välistä, kun joku on lausunut tytön nimen, niin hän
säpsähtää ikäänkuin häntä olisi pistetty sydämeen.
-- Niin kukapa käskee hänelle muistuttaa tuota asiaa ja repiä auki
haavoja, jotka jo ovat arpeutuneet tämän sodan tullessa, varsinkin
nyt, kun ehkä jo joku tatarilainen on hiuksista taluttanut tytön
Perekopin taakse. Pöyristyttää, kun hänen tilaansa ajattelen. On
totisesti jo aika kuolla, muuta mahdollisuutta kai ei ole, sillä
elämä tuntuu olevan pelkkää kidutusta alusta loppuun asti. Kunpa vain
herra Longinus olisi onnellisesti päässyt pujahtamaan vihollisleirin
läpi.
-- Taivaassa varmaan on hänelle varattuna enemmän armoa kuin minulle,
sillä hän on jumalaapelkääväinen mies. Mutta katsokaappas, hyvät
herrat, mitä ne lurjukset tuolla tekevät?
-- Tänään on niin häikäisevä auringonpaiste, ettei näe mitään.
-- Siellä hajoitetaan meidän eilistä valliamme.
-- Sanoinhan, että he ryhtyvät hyökkäykseen. Lähtekäämme pois täältä,
herra Michal, olemme tässä jo tarpeeksi seisoneet.
-- Eivät ne kaiva nopeaa ryntäämistä varten, vaan siksi, että heillä
täytyy olla tie avoinna myöskin paluuta varten. Sitäpaitsi he tuovat
sinne ampumatornejansa, nimittäin torneja, joissa heidän ampujansa
istuvat. Katsokaappas vain kuinka lapiot heiluvat. Nyt ne jo ovat
tasoittaneet neljänkymmenen askeleen matkan.
-- Jo näen, vaikka hirveästi tuo aurinko häikäisee.
Herra Zagloba varjosti kädellä silmiään ja katseli. Äkkiä
syöksyi vastahajoitetun vallin läpi tulvimalla esiin väkeä ja
silmänräpäyksessä oli ihmisaalto täyttänyt tyhjän alan vallien
välillä. Muutamat vihollisista ryhtyivät heti ampumaan, toiset
kaivoivat lapioillaan maata, tehdäkseen uusia valleja, joiden oli
määrä järjestyksessä ja muodostaakseen kolmannen renkaan saartaa
puolalaisten leiri.
-- Ohoh, huudahti Wolodyjowski, -- johan sieltä nyt tuodaan
ampumatornejakin.
-- Hyökkäys näkyy heti alkavan, lähdetään jo pois, sanoi Zagloba.
-- Ei, eivät nuo olekaan ampumatorneja, vaan joitakin toisia
laitoksia, vastasi pieni ritari.
Koneet, jotka nyt tuotiin esiin aukosta, olivat todella toisenlaisia
kuin liikkuvat ampumatornit. Näiden seininä oli koukuilla toisiinsa
kiinnitettyjä tikapuita, jotka olivat verhotut vaatteilla ja
nahoilla. Näiden verhojen takana istuivat ylimmillä välipuilla
parhaimmat ampujat.
-- Lähtekäämme tiehemme, koirat heidät repikööt kappaleiksi! sanoi
Zagloba.
-- Odottakaappa nyt vähän, vastasi Wolodyjowski. Ja hän alkoi laskea
koneita sitä mukaan kuin uusia ilmestyi aukosta.
-- Yksi, kaksi, kolme... nähtävästi niitä on heillä hyvä varasto...
neljä... viisi, kuusi -- näkyy tulevan yhä korkeampia... seitsemän,
kahdeksan... Noista koneistahan ne voivat tappaa vaikkapa joka
ainoan koiran meidän leirimme pihalla, sillä varmaan niissä
istuu erinomaisia ampujia. Yhdeksän, kymmenen...Nehän saattavat
nähdä kaikki meidän leirissämme kuin kämmenellään, auringon noin
paistaessa... yksitoista...
Yhtäkkiä lakkasi herra Michal laskemasta.
-- Mitä kummaa tuo on? kysyi hän hämmästyneenä.
-- Missä?
-- Tuo tuolla. Tuolla korkeimmassa tornissa. Tuolla. Tuonne
korkeimpaan on ripustettu ihminen.
Zagloba terästi katsettaan: korkeimman koneen harjalla näkyi todella
auringon kirkkaassa valossa alaston miehen ruumis, heilahdellen
köyden päässä tornin liikkeiden mukaan kuin mikäkin jättiläisheiluri.
-- Aivan niin, sanoi Zagloba.
Samassa kävi Wolodyjowski valkoiseksi kuin palttina ja huudahti
kauhistuneella äänellä:
-- Kaikkivaltias Jumala, se on Podbipienta! Valleilla syntyi hälinä
kuin metsässä, kun tuuli värisyttää puunlehtiä. Zagloba taivutti
alas päänsä, peitti käsillään silmänsä ja kuiskasi voihkien, huulet
sinisinä:
-- Jeesus Maaria, Jeesus Maaria!
Hälinä muuttui vähitellen epämääräisten sanojen kohinaksi ja kasvoi
sitten myrskyaaltojen tapaiseksi pauhinaksi. Valleilla seisovat
sotamiehet tunsivat, että tuolla riippuu häpeänuoralla heidän
onnettomuustoverinsa, moitteeton ritari, he tunsivat kaikki, että
siinä on herra Longinus Podbipienta. Ja kauhea viha nosti hiukset
heidän päässään pystyyn. Zagloba veti käden silmiensä päältä:
hirvittävän näköisenä hän siinä seisoi, suu vaahdossa, kasvot
sinisinä ja silmät tuijottavina.
-- Verta, verta! kiljui hän äänellä, jonka kaameus pani likellä
seisovat värisemään.
Hän hyppäsi vallihautaan ja hänen perässään, joka vain kynnelle
kykeni. Ei mikään voima, ei edes ruhtinaan käsky olisi voinut nyt
pidättää hänen raivoaan. Vallihaudasta kiipesivät miehet eteenpäin,
milloin vajoten, milloin toveriensa hartioille kavuten, ja tarttuivat
käsin ja hampain seuraavan vallin syrjään. Ja se joka sinne hyppäsi,
ryntäsi umpimähkään eteenpäin, välittämättä siitä, seuraavatko häntä
toiset. Ampumatornit lähettelivät ilmaan savupilviä kuin tervasoihdut
ja tärähtelivät laukausten paukkeesta. Mutta se ei vaikuttanut
ryntääjiin. Zagloba riensi eteenpäin ensimäisenä, sapeli pystyssä,
kauhean näköisenä, äärimmäisen raivon vallassa kuin vimmastunut
härkä. Kasakatkin olivat kohta hyökkäämässä ryntääjiä vastaan,
kourassa varstat ja viikatteet. Oli aivan kuin kaksi seinää olisi
rytisten hyökännyt vastatusten. Mutta kylläiset verikoirat eivät
kuitenkaan kauan voi puolustautua nälkäisiä ja vimmaisia susia
vastaan. Kasakat torjuttiin. Osan heistä tuhosi miekka, toisiin
kävi ryntääjä hampain kiinni. Lyötyinä ja maahan sullottuina eivät
he kestäneet puolalaisten raivoa, vaan joutuivat epäjärjestykseen
ja olivat pakoitetut hakemaan ulospääsyä vallin aukosta. Herra
Zagloba toimi yhä hurjan raivonsa vallassa. Hän syöksyi isoimpaan
vihollisjoukkoon niinkuin naarasleijona, jolta oli riistetty penikat.
Korskahdellen ja läähättäen hän löi, murskasi ja tallasi alleen mitä
eteen sattui. Hänen ympärilleen muodostui tuontuostakin tyhjä tila.
Hänen vieressään kulki toisena hävittävänä liekkinä Wolodyjowski kuin
haavoittunut ilves.
Ampumatorneihin piiloutuneet ampujat tuhottiin ja loput hyökkäjistä
ajettiin takaisin vallin aukosta. Sitten nousivat sotamiehet ylös
torniin ja, irroitettuaan herra Longinuksen, laskivat hänet varovasti
maahan.
Zagloba luuhistui hänen ruumiinsa yli...
Wolodyjowskinkin sydäntä vihloi ja hän puhkesi kyyneliin, nähdessään
ystävänsä ruumiin. Helposti saattoi huomata, millä lailla herra
Longinus oli kuollut, sillä koko ruumis oli täynnä ammuttujen
nuolien lävistä syntyneitä täpliä. Vain kasvot olivat säilyneet
eheinä, lukuunottamatta pitkää naarmua ohimossa. Muutama veripisara
oli hyytynyt poskelle, silmät olivat kiinni ja kalpeilla kasvoilla
näkyi lempeä hymy. Jolleivät herra Longinuksen kasvot olisi olleet
niin sinisen kalpeat, niin olisi luullut hänen vain rauhallisesti
nukkuvan. Toverit ottivat hänen ruumiinsa ja kantoivat sen
olkapäillään vallille sekä sieltä linnan kappeliin.
Illalla oli laudoista kokoonkyhätty arkku valmiina ja yöllä
tapahtuivat hautajaiset Zbarazin kirkkomaalla. Sinne kokoontuivat
kaikki papit, paitsi kirkkoherra Zabkowski, joka viime ryntäyksessä
oli saanut haavan kylkeensä ja nyt kamppaili kuoleman kielissä.
Myöskin ruhtinas oli tullut paikalle, jätettyään siksi aikaa
päällikkyyden Krasnostawin starostalle. Läsnä olivat myöskin
hallituksen määräämät ylipäälliköt sekä kruunun että Nowogrodin
lipunkantaja ja herrat Przyjemski, Skrzetuski, Wolodyjowski ja
Zagloba, niinkuin myös sen lippukunnan upseerit, johon vainaja
kuului. Arkku pantiin vasta kaivettuun hautaan ja juhlamenot alkoivat.
Yö oli hiljainen ja tähtikirkas. Soihdut paloivat tasaisella tulella,
luoden valoaan kiireessä kokoonlyödyn arkun keltaisille laudoille,
hautausta toimittavan papin vartalolle ja ympärillä seisovien
ritarien synkille kasvoille.
Suitsutusastiasta nousi rauhallisesti vihkisavu, levittäen ilmaan
myrhan ja katajan tuoksua. Hiljaisuudessa ei kuulunut muuta kuin
herra Zagloban pidätetty nyyhkytys, voimakkaiden ritaririntojen
huokaukset ja laukausten etäinen pauke.
Mutta nyt nosti kirkkoherra Muchowiecki kätensä merkiksi, että hän
haluaa puhua, ja upseerit pidättivät henkeään. Muchowiecki vaikeni
vielä hetken, kohotti sitten silmänsä tähditettyjä korkeuksia kohden
ja lausui:
-- "Mitä koputusta kuulenkaan yöllä tuolla taivaan ovilla?" kysyy
Kristuksen harmaahapsinen ovenvartia, havahtuen sikeästä unestaan. --
"Avaa, pyhä Pietari, minä olen Podbipienta."
-- "Vai niin, vai niin. Mutta minkä tekojen, minkä ansioiden
nojalla uskallat, herra Podbipienta, häiritä näin kunnianarvoista
ovenvartiaa? Millä oikeudella tahdot päästä sinne, minne ei
syntyperä, vaikkapa olisikin niin korkea kuin sinun, ei senaattorin
arvo, ei kruunun korkeat virat eikä edes majesteetin purppura vielä
itsessään anna vapaasti pääsöä, sinne, mihin ei ajeta leveätä tietä
kuusivaljakolla ja komeiden palvelijoiden saattamana, vaan jonne
täytyy ponnistella ylös jyrkkää, orjantappuraista hyveen tietä?"
Oi avaa, pyhä Pietari, avaa pian, sillä juuri sellaista jyrkkää
polkua kulki meidän taistelukumppanimme ja kallis toverimme,
herra Podbipienta, kunnes vihdoin saapui luoksesi, kuten pitkästä
lennosta väsynyt kyyhkynen. Hän saapui alastomana kuin Latsarus,
saapui pakanallisten nuolten raatelemana kuin pyhä Sebastian, kuin
Job-parka, kuin impi, joka ei ole miestä tuntenut, puhtaana kuin
nöyrä lammas, kärsivällisenä ja hiljaisena, ilman synnin tahraa,
vuodatettuaan ilomielellä verensä uhriksi maallisen isänmaansa eteen.
Laske hänet sisään, pyhä Pietari, sillä jollet häntä päästä, niin
kenen sitten päästätkään tänä turmeluksen ja jumalattomuuden aikana.
Laske sisään, pyhä ovenvartia, tämä lammas, päästä hänet taivaan
niitylle haukkaamaan ruohoa, sillä nälkäisenä hän on saapunut
Zbarazista...
Tällä tavalla alkoi kirkkoherra Muchowiecki ja kuvasi senjälkeen
koko herra Longinuksen elämän niin kaunopuheisesti, että jokainen
tunsi olevansa huono tämän moitteettoman ritarin rinnalla, ritarin,
joka voitti vaatimattomuudessaan vähimmänkin soturin ja hyveessään
suurimmankin päällikön. Kaikki löivät silloin rintoihinsa ja
yhä suurempi suru valtasi soturit heidän siinä yhä selvemmin
käsittäessään, mitä kuoleman taistelua isänmaa kävi ja minkä
korvaamattoman vahingon Zbaraz oli kärsinyt. Puhuessaan kirkkoherra
innostumistaan innostui ja kun hän sitten alkoi kuvata herra
Longinuksen lähtöä ja marttyyrikuolemaa, niin hän jo kokonaan unohti
retoriikan ja lainalauseet. Ja kun hän vihdoin papiston, päällikköjen
ja sotajoukon nimessä hyvästeli kuollutta tomua, purskahti hän
itsekin itkuun ja sanoi, nyyhkyttäen kuten Zagloba: hyvästi veli,
hyvästi toveri. Et maalliselle, vaan taivaan kuninkaalle, varmimpaan
paikkaan olet ilmoittanut meidän tuskamme, nälkämme, kurjuutemme ja
hätämme. Sieltä sinä vieläkin varmemmin tuot meille pelastuksen,
mutta itse et enää palaja ja siksi me itkemme ja valamme kyynelillä
sinun arkkusi. Sillä me olemme sinua totisesti rakastaneet, sinä
armahin veli.
Kunnon papin mukana nyyhkyttivät kaikki, sekä ruhtinas että
kuninkaalliset ylipäälliköt ja sotajoukko, mutta ennen kaikkea
vainajan ystävät. Ja kun kirkkoherra viritti virren: _requiem
aeternamdonaei Domine_, niin purskahtivat kaikki hillittömään itkuun.
Vaikka he olivatkin karaistuja miehiä, jotka olivat tottuneet joka
päivä katsomaan kuolemaa silmiin, niin oli heidän surunsa nyt
ylivoimainen.
Sinä hetkenä, jolloin arkku asetettiin liinoille, oli herra Zagloban
niin vaikea siitä erota, ikäänkuin se olisi sisältänyt hänen veljensä
tai isänsä tomun. Vihdoin vetivät Skrzetuski ja Wolodyjowski hänet
pois. Ruhtinas lähestyi nyt ja otti kourallisen multaa. Kirkkoherra
alkoi lausua: _anima ejus_... Kahisten liukuivat liinat pois. Arkulle
alettiin jo luoda hiekkaa. Sitä luotiin sekä käsin että kypärin ja
pian oli herra Longinuksen maallisen ruumiin yli kasvanut korkea
kumpu, jota kuun valkoiset, alakuloiset säteet valaisivat.
* * * * *
Ystävykset palasivat kaikki kolme kaupungista leiripihalle, jonne
ammunta alituisesti kuului. He astelivat vaieten, sillä kukaan ei
saanut suustaan ensimäistä sanaa. Muut ryhmiin kokoontuneet upseerit
sensijaan puhelivat vainajasta, ylistäen hänen kuntoaan.
-- Hänen hautajaisensa olivat niin juhlalliset, sanoi eräs
upseeri, joka käveli Skrzetuskin rinnalla, -- ettei itse herra
Sierakowskillekaan pidetty parempia.
-- Mutta kyllä hän oli sen juhlallisuuden ansainnutkin, vastasi
toinen upseeri. -- Kukapa muu olisi ottanut tehtäväkseen lähteä
täältä kuninkaan luo.
-- Minä kyllä kuulin, jatkoi kolmas, -- että wisniowieckiläisten
joukossa oli muutamia halukkaita. Tämän hirveän esimerkin jälkeen
kuitenkin varmaan jokaiselta on mennyt halu siihen.
-- Yritys onkin mahdoton. Ei käärmekään pääse täältä puikahtamaan
pois.
-- Sellainen yritys on totta tosiaan sulaa hulluutta. Upseerit olivat
jo ehtineet ohitse. Ystävykset vaikenivat hetken. Yhtäkkiä lausui
Wolodyjowski:
-- Kuulitko, Jan?
-- Kuulin, vastasi Skrzetuski. -- Tänään on minun vuoroni.
-- Jan, sanoi Wolodyjowski vakavana, -- sinä olet kauan tuntenut
minut ja tiedät, etten helposti peräydy uhkarohkeaa yritystä. Mutta
uhkarohkea yritys on toista, toista suoranainen itsemurha.
-- Sanotko niin sinäkin, Michal?
-- Sanon, koska olen ystäväsi.
-- Minäkin olen sinun ystäväsi. Anna minulle ritarin sana, ettet, jos
minä kuolen, lähde kolmantena.
-- Oi, se on mahdotonta! huudahti Wolodyjowski.
-- No, näetkö, Michal. Kuinka voit siis vaatia minulta mitä et itse
tekisi. Tapahtukoon Jumalan tahto.
-- Salli minun sitten lähteä yhdessä kanssasi.
-- Ruhtinas kieltää enkä minä. Ja sinä olet sotamies ja sinun täytyy
totella.
Herra Michal vaikeni, sillä hän oli ennen kaikkea sotilas. Kiihkeästi
väännellen viiksiään siinä kuutamossa hän lopuksi lausui:
-- Yö on liian kirkas, älä lähde nyt.
-- Mielelläni kyllä näkisin, että yö olisi pimeämpi, vastasi
Skrzetuski, -- mutta vitkasteleminen käy mahdottomaksi. Nyt on,
kuten näet, tullut pitkäaikainen pouta ja meiltä ovat ruuti ja muona
lopussa. Sotamiehet kaivelevat jo linnanpihassa esiin juuria maasta
ja muutamilla on jo kelvottoman ruoan takia ikenet ajettuneina. Minä
lähden nyt heti, olenhan jo sanonut ruhtinaalle hyvästi.
-- Näen kyllä, että olet suunniltasi. Skrzetuski hymähti surullisesti.
-- Jumalan haltuun, Michal. Huonoahan täällä on, mutta se ei ole
syynä siihen, että haen vapaaehtoista kuolemaa. Se olisi synti se.
Eikä minun tarkoitukseni suinkaan ole syöstä surman suuhun, vaan
päinvastoin päästä elävänä kuninkaan luo ja pelastaa leirimme.
Wolodyjowskin valtasi yhtäkkiä suuri halu kertoa Skrzetuskille kaikki
mitä hän tiesi ruhtinattaresta. Hän oli jo avaamaisillaan suunsa,
mutta ajatteli samassa itsekseen: niistä uutisista menee hänen päänsä
sekaisin ja sitä helpommin hänet otetaan kiinni. Hän puraisi siis
kieleensä ja vaikeni. Mutta kysyi kuitenkin samassa:
-- Mitä tietä lähdet?
-- Sanoin ruhtinaalle, että menen lammikon ohi ja sitten jokea
pitkin, kunnes pääsen kauas kasakkaleirin taakse. Ruhtinaskin sanoi,
että se tie on paras.
-- Ei siis enää mikään auta, virkkoi Wolodyjowski. -- Jos nyt kerta
kaikkiaan ihmisen kohtaloksi on määrätty kuolema, niin parempi
kuolla kunnian kentällä kuin vuoteessa. Jumala sinua johtakoon, Jan.
Jollemme näe toisiamme tässä maailmassa, niin ainakin toisessa ja
minä säilytän sinut uskollisessa muistossa.
-- Niinkuin minäkin sinut. Jumala palkitkoon sinua kaikesta hyvästä.
Mutta kuule, Michal, jos sattuisin joutumaan surmatuksi, niin
ehkeivät kasakat minua näyttelisikään niinkuin herra Longinusta,
koska saivat siitä liian ankaran läksyn. Varmaan kuitenkin jollakin
tavalla kerskailevat kuolemastani. Pyytäisin sentähden, että vanha
Zacwilichowski lähtisi Chmielnickin luo hakemaan ruumistani, sillä en
tahtoisi, että koirat laahaisivat minua pitkin heidän leiriänsä.
-- Ole varma siitä, vastasi Wolodyjowski.
Herra Zagloba, joka aluksi hajamielisenä oli kuunnellut keskustelua,
ymmärsi vihdoin, mistä oli kysymys. Hänellä ei kuitenkaan ollut
voimaa pidättämään tai kieltämään Skrzetuskia. Siksi hän vain
synkästi lausui:
-- Eilen tuo... tänään tämä... hyvä Jumala, hyvä Jumala!
-- Olkaa te vain hyvässä turvassa.
-- Herra Jan... alkoi Zagloba.
Hän ei saanut suustaan enempää, vaan painoi harmaan, uupuneen päänsä
ritarin rintaa vastaan ja nojasi siihen, turvaa hakien, kuin avuton
lapsi.
Myöhään yöllä laskeutui Skrzetuski veteen lammikossa.
Yö oli hyvin kirkas ja lammikon keskusta paistoi ainoana hopeisena
kilpenä. Nopeasti katosi Skrzetuski kuitenkin kokonaan näkyvistä,
sillä ranta oli tiheiden kaislojen ja kurjenmiekkojen peitossa.
Kauempana, missä kaislikko jo oli harvempaa, kasvoi runsaasti mitä
erilaisimpia vesikasveja. Kaikki nuo yhteen rypääseen kietoutuneet
leveämmät tai kapeammat lehdet ja liukkaat, käärmemäisesti
kiemurtelevat varret, jotka tarttuivat hänen jalkoihinsa,
vaikeuttivat mitä suurimmassa määrässä hänen kulkuaan, mutta kätkivät
hänet samalla vartian katseilta. Kahlaaminen kirkkaan, kuutamon
valaiseman lammin keskustan poikki oli mahdotonta, sillä jokainen
tumma esine olisi siitä heti huomattu. Siksi päätti Skrzetuski
kiertää rantaa pitkin toisella puolella olevalle suolle, joka siitä
juoksevan joen kautta oli yhteydessä lammikon kanssa. Todennäköisesti
sinne oli asetettu kasakka- tai tatarilaisvartioita, mutta sensijaan
siellä kasvoi kokonainen kaislikkometsä, reunat leikattuina, kaisloja
kun oli tarvittu majoiksi kasakoille. Kun kerran oli päässyt suolle
asti, saattoi kaislikon läpi kahlata päivälläkin, siellä missä ei
ollut liian syvältä vettä. Mutta tämäkin tie oli hirveä. Seisovan
veden alla, joka rannalla tuskin ulottui nilkkaa ylemmäksi, oli
ainakin kyynärän syvyinen lieju. Jokaiselta Skrzetuskin askeleelta
ilmestyi veden pinnalle kuplia, joiden kulinan hiljaisuuden
vallitessa selvästi saattoi kuulla. Sitäpaitsi hänen liikkeistään,
kaikesta varovaisuudesta huolimatta, muodostui aaltorenkaita, jotka
siirtyivät yhä kauemma, sille avonaiselle vedenpinnalle keskellä
lampea, jossa kuun valo kimmelteli niitä vastaan. Sateisen sään
vallitessa Skrzetuski olisi kulkenut suoraan lammikon poikki ja
korkeintain puolen tunnin kuluessa saavuttanut suon, mutta nyt
ei ollut taivaalla pilvenhattaraakaan. Kuun vihertävä valo vuosi
tulvanaan lammikolle, hopeoiden miekkakasvien lehdet ja kaislojen
töyhdöt ikäänkuin liikkumattomaksi metalliksi. Ei tuntunut tuulen
hengähdystä, onneksi esti laukausten pauke kuulemasta vesikuplien
kulinaa. Tämän huomatessaan rupesi Skrzetuski liikkumaan vain
silloin, kun valleilta ammuttiin vilkkaammin. Mutta hiljainen, lämmin
yö tuotti vielä yhden vaikeuden lisää: kaislikosta nousi parvittain
hyttysiä ja, kierrellen ritarin pään ympärillä istuutui niitä hänen
kasvoilleen ja silmilleen, ja ne purivat kipeästi, surisivat ja
ynisivät hänen korviinsa alakuloisia iltavirsiään. Valitessaan tämän
tien oli Skrzetuski kyllä tietänyt, että siinä oli vaikeuksia,
mutta kaikkea ei hän ollut kuitenkaan voinut aavistaa. Hän ei ollut
aavistanut kauhuja, jotka liittyivät tähän tiehen. Jokainen syvyys
vedessä, tutuimmassakin, tietää yön aikaan jotakin salaperäistä
ja peloittavaa ja panee väkisinkin kysymään: mitä onkaan tuolla
pohjalla? Zbarazin lammikko oli suorastaan kaamea. Sen vesi tuntui
paksummalta kuin tavallinen vesi ja siitä lähti ruumiin katku.
Siellähän paraikaa mätäni sadottain kasakoita ja tatareja. Molemmin
puolin rantaa oli tosin vedetty ylös ruumiita, mutta paljon niitä
silti oli jäänyt kätköön kaislikon ja vesikasvien sekaan. Skrzetuskia
ympäröi viileä vesi, mutta hiki valui silti hänen otsaltaan. Mitenkä
hän pääseekään eteenpäin, jos tässä vielä jotkin niljaiset käsivarret
yhtäkkiä tarttuvat häneen, tai sinertävät silmät alkavat tuijottaa
häntä vastaan miekkakasvien alta? Pitkät kiemurtelevat varret kävivät
kiinni hänen polviinsa ja hiukset hänen päässään nousivat pystyyn,
sillä hänestä tuntui jo siltä kuin joku hukkuneista olisi tarrautunut
häneen kiinni, estääkseen häntä menemästä eteenpäin. Jeesus Maaria,
Jeesus Maaria! kuiskasi hän lakkaamatta, liikkuessaan eteenpäin.
Silloin tällöin nosti hän ylös silmänsä ja, nähdessään kuun, tähdet
ja tyynen taivaan, hän tunsi saavansa hiukan lohtua. Jumala valvoo,
toisti hän itsekseen, puoliääneen, niin hiljaa, että vain hän yksin
sen saattoi kuulla. Silloin tällöin katsahti hän rannalle ja hänestä
tuntui siltä kuin hän olisi katsellut Jumalan maailmaa jostakin
kadotuksen ja tuomion, lian, mustien syvänteiden, kalpeiden kuun
säteiden, kummitusten, ruumiiden ja yön maailmasta. Ja hänet valtasi
sellainen kaiho, että hän olisi halunnut silmänräpäyksessä lähteä
pois täältä kaislikkojen pauloista.
Hän kulki koko ajan rantaa pitkin ja oli jo päässyt niin kauas
puolalaisesta leiristä, että hän täällä huomasi muutaman kymmenen
askeleen päässä rannasta tatarin ratsun selässä. Paikalla hän
pysähtyi ja jäi katselemaan tatariin. Päättäen nuokkuvista
liikkeistään hevosen kaulaa kohti, oli tatari nähtävästi
nukkumistilassa.
Kummalliselta se näytti: tatari yhä huojutteli, ikäänkuin hän vaieten
olisi kumarrellut Skrzetuskille. Tämä ei kuitenkaan hetkeksikään
hellittänyt silmiään hänestä. Tuntui kauhealta, Skrzetuski hengitti
sentään taasen helpommin, sillä tämän todellisen kauhun tieltä
haihtuivat nyt kaikki kuvitellut ja sata kertaa pahemmat kauhut.
Henkien maailma hävisi ja ritari kävi taasen kylmäveriseksi. Hänen
päässään alkoivat nyt liikkua sellaiset kysymykset kuin: nukkuuko hän
vai eikö hän nuku? Onko minun mentävä eteenpäin vai eikö?
Hän kulki kuin kulkikin eteenpäin, liikkuen vieläkin hiljaisemmin ja
varovaisemmin kuin matkan alussa. Vain puoli matkaa oli enää jäljellä
suolle ja joelle, kun alkoi käydä heikko tuulenhenki. Kaislat
heilahtivat yhtäkkiä, saaden aikaan voimakkaan kahinan. Skrzetuski
ilostui, sillä huolimatta kaikesta varovaisuudesta, jonka takia
hänen väliin oli täytynyt uhrata kokonaisia minuutteja asetellakseen
jalkojaan, hänen kuitenkin oli ollut pelättävä, että varomaton
liike, kompastus tai kulahdus saattoivat ilmaista hänet. Nyt kuki
hän rohkeammin, kaislikko kun pitkin pituuttaan äänekkäästi puheli.
Kaikki hänen ympärillään jutteli, yksin vesikin rannalla piti,
läikkyvien aaltojen vaikutuksesta, pientä pulinaa.
Tämä liike ei kuitenkaan herättänyt ainoastaan rantojen viidakkoja,
vaan Skrzetuskin eteen ilmestyi myöskin tumma esine, joka alkoi
liukua häntä kohden, ikäänkuin valmistautuen ryntäykseen. Skrzetuski
oli jo vähällä huudahtaa, mutta kauhu ja inho pysäyttivät samassa
äänen hänen rintaansa ja kauhea ahdistus kuristi häntä kurkusta.
Hänestä oli tuntunut siltä, että tuo vedessä uiskenteleva ruumis
tahtoisi sulkea häneltä tien, mutta samassa tämä ajatus hälveni ja
jäljelle jäi vain inhon tunne. Skrzetuski kulki edelleen. Kaislikko
yhä jatkoi puheluaan, jopa entistä lujemmalla äänellä. Kaislojen
heiluvien tupsupäitten lomitse huomasi Skrzetuski jo toisen ja
kolmannenkin tatarilaisvartion. Hän pääsi onnellisesti niiden ohi ja
sivuutti jo neljännenkin. "Nyt olen varmaan kiertänyt puolen lammikon
mittaa", ajatteli hän ja kohottautui hiukkasen, saadakseen selville,
millä kohdalla hän nyt on. Samassa tarttui jokin kiinni hänen
jalkaansa. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi polviensa kohdalla
ihmisen pään.
-- Jo toinen, ajatteli hän.
Mutta tällä kerralla hän ei pelästynyt, sillä tämä ruumis makasi suu
alaspäin ja oli kaikessa muodottomuudessaan täydellisesti liikkumaton
ja eloton. Skrzetuski vain kiirehti askeleitaan, estääkseen
pyörryttämistä. Kaislikko kävi nyt yhä tiheämmäksi ja tarjosi
hänelle siten turvallisen piilopaikan, mutta vaikeutti samalla
suuresti kulkua. Kului vielä puoli tuntia, kului tuntikin, mutta
Skrzetuski yhä kulki ja väsyi väsymistään. Pohjakin näytti käyvän yhä
liejuisemmaksi. Joskus ei vesi ulottunut nilkkaankaan, joskus taas
hän vajosi vyötäröihin asti. Erittäin uuvuttavaa oli vetää jalat ylös
liejusta. Hiki valui hänen otsaltaan ja kauhun pöyristykset kulkivat
pitkin ruumista kiireestä kantapäihin asti.
-- Mitä tämä on? ajatteli hän kauhistuneena. -- Olenko minä joutunut
mielenhäiriöön? Näyttää siltä kuin ei suota tulisikaan. Ehken ole
tuntenutkaan paikkaa kaislikon keskellä ja kulkenut ohi.
Hänet valtasi tuskallinen epävarmuus, sillä tällä tavallahan hän
saattaa koko yön kiertää lammikkoa ja aamulla joutua samaan paikkaan
mistä hän eilen läksi, tai jossakin toisessa paikassa joutua
kasakkain käsiin.
-- Olen varmaan valinnut väärän tien, mietti hän masentuneena. --
Lammikkojen kautta en pääse. Palaan siis huomenna ja lähden samaa
tietä kuin herra Longinus. Huomiseen asti voin levätä.
Hän kulki kuitenkin kaiken aikaa eteenpäin, sillä hän oli huomannut,
että antaessaan itselleen paluun ja lepäämisen lupauksen, hän oli
pettänyt itseään. Hänen päähänsä juolahti myöskin, ettei hän vielä
ollut voinutkaan ehtiä suolle asti, koska hän oli kulkenut hitaasti
ja lisäksi joka hetki pysähdellyt. Mutta lepäämisen halu kävi yhä
valtavammaksi. Välistä hänen teki mieli panna maata liejuun, vain
saadakseen levätä. Hän taisteli omien ajatustensa kanssa ja rukoili.
Pöyristykset uudistuivat yhä useammin ja yhä raskaammaksi kävi vetää
jalkaa ylös liejusta. Nähdessään tatarilaiset vartiot hän kyllä
havahtui, mutta tunsi myöskin samalla, että hänen päänsä jo on yhtä
uupunut kuin koko muu ruumis ja pelkäsi, että häneen tulee kuume.
Taas kului puoli tuntia, mutta suota vain ei näkynyt.
Sensijaan kohtasi hän yhä useampia uponneita ruumiita. Yö, kauhu,
ruumiit, kaislikon kahina, väsymys ja unettomuus tekivät hänen
ajatuksensa sekaviksi. Hän alkoi nähdä näkyjä. Helena on Kudakissa
ja hän soluu veneessä Rzendzianin kanssa alas Dnieperiä. Kaislat
humisevat ja hän kuulee rannalta laulua. Kirkkoherra Muchowiecki
odottaa, valmiina vihkimään heidät, ja herra Grodzicki edustaa
morsiamen isää... Tyttö katselee siellä joka päivä muureilta joelle
päin ja nyt hän jo huomaakin sulhonsa, koska hän käsiänsä taputtaen
huutaa: hän tulee! hän tulee!
-- Hyvä herra, sanoo Rzendzian, vetäen häntä hihasta, -- neiti on
tuolla.
Skrzetuski herää. Toisiinsa sekaantuneet kaislat olivat sulkeneet
häneltä tien, näky haihtui, valvetila palasi. Nyt ei hän enää tunne
väsymystä ja uupumusta, sillä kuume antaa hänelle voimia.
Oh, eikö suota vieläkään kuulu?
Mutta ympärillä on kaislikko niin samanlaisena, että hän varmaan ei
ole ensinkään kulkenut eteenpäin. Joen kohdalla varmaan on väljää
vettä, tämä siis ei vielä voi olla suota.
Ritari kulkee yhä eteenpäin, mutta ajatus palaa itsepintaisesti
armaaseen näkyyn. Turhaan taistelee Skrzetuski, turhaan alkaa
hän lukea: oi ylistetty Neitsyt... Turhaan koettaa hän säilyttää
mielenmalttinsa. Uudestaan ja uudestaan astuvat hänen eteensä
Dnieper-veneet, Kudak, Sicz. Tällä kertaa on näky vain hajanaisempi
ja siinä esiintyy paljon henkilöitä: paitsi Helenaa näkee hän
myöskin ruhtinaan ja Chmielnickin ja atamanin ja herra Longinuksen
ja Zagloban ja Bohunin ja Wolodyjowskin. Kaikki ovat pukeutuneet
juhlapukuihin hänen häitään varten, mutta missä vihkiäiset
tapahtuivatkaan? Jossakin tuntemattomassa paikassa. Ei Lubniessa,
eikä Rozlogissa, eikä Siczissa eikä Kudakissa... Omituinen vesi.
Siinä ui ruumiita... Skrzetuski herää toisen kerran, tai oikeammin
hänet herättää voimakas humu, joka tulee siltä puolen, minne hän on
menossa, ja sentähden hän pysähtyy ja kuuntelee. Humina lähenee,
kuuluu jotakin läiskettä. Sieltä tulee vene.
Se näkyy jo läpi kaislikon, siinä istuu kaksi kasakkaa, toinen
työntää airolla, toinen pitää kädessään pitkää riukua, joka kaukaa
välkkyy kuin hopea. Kasakka sohii sillä kaislikkoon.
Skrzetuski vetäytyi kaulaan asti veteen niin että vain pää jäi
pinnalle ja katseli.
-- Onkohan tuo tavallinen vartio, vai jokohan ne ovat minun
jäljilläni? mietti hän.
Pian saattoi hän kuitenkin kasakkain rauhallisista ja
välinpitämättömistä liikkeistä päättää, että miehet olivat tavallista
vartiostoa. Veneitä oli lammikon rannalla varmaan useampiakin kuin
tämä yksi ja jos he olivat häntä ajamassa takaa, niin olisi ollut
liikkeellä useampia veneitä ja paljon miehiä.
He soutivat ohi, mutta kaislikon kahina esti kuulemasta heidän
puhettaan. Vain seuraava katkonainen lause sattui Skrzetuskin korviin:
-- Piru heidät vieköön... ja käskettiin vartioida tätä haisevaa vettä.
Vene solui kaislikkojen taakse, vain kokassa seisova kasakka teki
tahdissa riu'ullaan kaislikkoon liikkeitä, ikäänkuin pelotellakseen
kaloja.
Skrzetuski jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua hän taasen näki
rannalla tatarilaisvartion. Kuun valo sattui suoraan nogailaisen
kasvoihin, jotka muistuttivat koiran kuonoa. Skrzetuski ei kuitenkaan
enää pelännyt näitä vartiostoja niin paljon kuin sitä mahdollisuutta,
että hän kadottaisi mielenmalttinsa. Siksi ponnisti hän koko tahtonsa
tehdäkseen itselleen täysin selväksi, missä hän on ja minne hän
menee. Mutta tämä taistelu osaltaan vain lisäsi hänen uupumustaan
ja yhtäkkiä hän huomasi näkevänsä esineet silmiensä edessä kahden- tai
kolmenkertaisina. Välistä näytti hänestä lammikko olevan linnan
piha ja kaislatiheiköt telttoja. Silloin teki hänen mielensä huutaa
luokseen Wolodyjowskia, mutta hänellä oli kuitenkin vielä niin paljon
mielenmalttia, että hän hillitsi itsensä.
-- Älä huuda, älä huuda! toisteli hän itselleen. -- Tuhoat itsesi!
Tämä taistelu itsensä kanssa kävi hänelle kuitenkin yhä vaikeammaksi.
Jo Zbarazista lähtiessä oli häntä vaivannut nääntymys ja kauhea
unettomuus, sama, johon jo monet sotamiehet olivat kuolleet. Öinen
vaellus, kylmä kylpy, kalman katku vedessä, rämpiminen liejussa
ja kahlaaminen kasvinjuurien verkossa oli sittemmin heikontanut
hänet äärimmilleen. Lisäksi tuli vielä kauhun alituinen ärsytys
ja hyönteisten puremasta aiheutunut tuska. Hänen kasvonsa olivat
niin täynnä sääskien pistoja, että ne olivat kauttaaltaan veressä.
Sentähden hän tunsikin, että jollei hän pian pääse suolle, niin hän
joko lähtee rannalle, kohtasi häntä siellä sitten mikä tahansa, tai
heittäytyy kaislikkoon ja upottautuu.
Tuo suo ja joen suu väikkyivät nyt hänen edessään pelastuksen
satamana, vaikka häntä siellä itse asiassa odotti vain uudet vaarat.
Taistellen kuumetta vastaan kävi hän eteenpäin, yhä vähemmin ottaen
huomioon varovaisuuden. Kuumeensa huminassa kuuli Skrzetuski nyt
ihmisääniä ja keskustelua. Hänestä tuntui, että lammikko puhuu
hänen kohtalostaan, keskustellen pääseekö hän suolle vai eikö pääse
ja pääseekö hän täältä yleensä pois vai eikö pääse. Sääsket hänen
päänsä päällä lauloivat yhä kimeämmin ja surullisemmin. Vesi kävi yhä
syvemmäksi, pian ulottui se vyötäreille ja vihdoin aina rintaan asti.
Hänen mieleensä johtui, että jos hänen nyt täytyy alkaa uida, niin
hän sotkeutuu tähän tiheään verkkoon ja uppoaa.
Ja taasen hänet valtasi hillitsemätön, kiihkeä halu huutaa luokseen
Wolodyjowskia. Hän pani jo käden torveksi suunsa ympäri huutaakseen:
Michal, Michal!
Onneksi jokin armelias kaisla löi häntä kasteisella märällä
töyhdöllään kasvoihin. Hän pääsi taasen tajuihinsa ja katsahti
eteensä. Hiukan matkaa oikealle päin sattui hänen silmiinsä jokin
kalpea valo.
Nyt hän lakkaamatta katseli tähän valoon ja käveli sitä kohden.
Yhtäkkiä huomasi hän edessänsä poikkipäin olevan avonaisen paikan
vedessä ja pysähtyi. Hän hengähti taasen: siinä oli nyt joki ja sen
molemmilla puolilla suo.
-- No nyt minä lopetan tämän kiertämisen rantaa pitkin ja menen
suoraan tuohon kulmaan, arveli hän.
Kulman molemmilla puolin näkyi kaksi kaistaletta kaislikkoa.
Skrzetuski kahlasi siihen, minne oli helpompi päästä. Hetken
perästä hän huomasikin olevansa oikealla tiellä. Hän katsahti nyt
ympärilleen: lammikko oli jo hänen takanansa ja hän kulki eteenpäin
pitkin kapeaa väylää, joka ei voinut olla muuta kuin joki.
Vesikin oli siinä kylmempää.
Hetken perästä hänet kuitenkin valtasi kauhea uupumus. Hänen jalkansa
vapisivat ja silmien eteen nousi kuin musta sumu. "En jaksa enää,
lähden rannalle ja panen maata", ajatteli hän. "En todella lähde
eteenpäin, paneudun levolle."
Sitten hän lysähti polvilleen ja alkoi käsillään hapuilla kuivaa
sammalta rannalla. Siinä olikin ikäänkuin pieni saari, keskellä
kaislikkoa.
Hän istuutui saarelle, pyyhkien käsillään verisiä kasvojaan, ja
hengitti raskaasti. Hetken perästä tuli hänen sieraimiinsa savun
käry. Kääntyen rantaa kohti hän huomasikin sadan askeleen päässä
tulen ja sen ympärillä miehiä.
Tuli loimotti aivan vastapäätä häntä ja kun tuuli taivutti kaisloja,
saattoi hän selvästi nähdä kaikki mitä ympärillä tapahtui. Heti
ensi silmäyksellä huomasi hän nyt, että miehet olivat tatarilaisia
hevospaimenia, jotka aterioivat tulen ääressä.
Äkkiä valtasi hänet kauhea nälän tunne. Edellisenä aamuna olihan
syönyt kappaleen hevosen lihaa, josta ei edes kaksikuukautinen
sudenpenikka olisi saanut tarpeekseen. Siitä asti ei hän ollut
ottanut mitään suuhunsa.
Hän alkoi nyt repiä ylös ympärillään kasvavia ruohoja ja imeskellä
niiden mehua. Siten hän sammutti sekä nälkänsä että janonsa, sillä
janokin vaivasi häntä.
Samalla katseli hän kaiken aikaa nuotiolle päin, joka sammumistaan
sammui. Miehet sen ääressä peittyivät ikäänkuin sumuun ja näyttivät
häviävän.
-- Oh, uni minun on, nukun tähän mättäälle, mietti Skrzetuski.
Mutta nuotion ääressäpä nyt alkoi havaita liikettä. Hevospaimenet
nousivat, pian kuului Skrzetuskin korviin huutoja; losh! losh! Niihin
vastasivat hevoset lyhyellä hirnunnalla. Nuotion ympäristö tyhjeni ja
tuli sammui. Hetken ajan vain kuuli Skrzetuski vielä vihellystä ja
kavioiden kumeaa töminää kostealla niityllä.
Hän ei voinut käsittää miksi hevospaimenet ratsastavat pois. Samassa
hän huomasi, että kaislain töyhdöt ja siemenlakit ikäänkuin olisivat
vaalenneet. Veden kiilto on toisenlainen kuin äsken, ikäänkuin nyt
olisi kuutamo ja ilman verhoaa kevyt sumu.
Hän katsahti ympärilleen: aamu jo sarasti. Koko yö oli häneltä mennyt
lammen rannan kiertämiseen ennenkuin hän pääsi joelle ja suolle.
Hän oli siis tuskin matkansa alussa. Nyt täytyi hänen päivän aikana
kahlata jokea pitkin ja päästä vihollisleirien läpi.
Aamuruskon valo ilmassa kävi yhä voimakkaammaksi. Itäinen
taivaanranta vetäytyi vaalean vihertäväksi.
Skrzetuski lähti nyt ruohosaareltaan uudelleen suolle ja saapui pian
rannalle. Hän nosti päänsä ylös kaislikosta ja näki noin viidensadan
askeleen päässä tatarilaisen vartiopaikan. Muuten oli niitty aivan
tyhjä, vain nuotio valaisi jonkun verran ympäristöään, hehkuen
sammuvalla liekillä. Skrzetuski päätti ryömiä sitä kohden korkeitten
ruohojen lomitse, joiden joukossa siellä täällä kasvoi kaislaa.
Saavuttuaan paikalle hän tarkasteli, eikö löytäisi ruoanjätteitä. Hän
tapasikin kalvetuita lampaanluita, joissa vielä oli suonien ja rasvan
jätteitä sekä paistettuja nauriita, jotka olivat unohtuneet lämpimään
tuhkaan. Ahneesti kuin villi peto kävi hän niiden kimppuun ja söi
kunnes huomasi, että vartiot hänen kulkemansa tien varrella alkavat
lähetä, palaten leirilleen tätä samaa niittyä pitkin.
Silloin hän kääntyi takaisin entistä tietään ja katosi muutaman
minuutin päästä kaislaseinämän taakse. Saavuttuaan ruohosaarellensa
hän äänettömästi paneutui sinne maata. Vartiat ennättivät sillaikaa
kulkea ohitse. Heti heidän mentyään alkoi Skrzetuski taasen kalvaa
luita, jotka hän oli ottanut mukaansa, ne vain rutisivat hänen
leukojensa välissä, jotka olivat voimakkaat kuin suden leuat.
Kalvamalla irti rasvan ja suonet, imemällä ytimen ja nakertelemalla
itse luuta hän sai ensimäisen nälkänsä sammutetuksi. Tällaista
aamuateriaa ei hän ollutkaan pitkään aikaan nauttinut Zbarazissa.
Nyt hän tunsi, että hänen voimansa olivat palanneet. Ravinto
ja nouseva huomen olivat vahvistaneet häntä. Päivä valkeni
valkenemistaan. Itäinen taivaanranta vetäytyi vihertävästä
ruusunkarvaiseksi ja kultaiseksi. Aamun viileys tosin vielä kiusasi
ritaria, mutta häntä lohdutti kuitenkin samalla tieto, että aurinko
pian tulee lämmittämään hänen vaivaantunutta ruumistaan. Hän otti
tarkan selon siitä missä hän on. Hänen saarensa oli tarpeeksi iso,
tosin hiukan lyhyt, mutta sensijaan niin leveä, että kaksi miestä
helposti olisi saattanut levätä siinä. Sen ympärillä seisoi muurina
kaislikko, peittäen sen täydelleen ihmisten katseilta.
-- Täältä eivät minua löydä, tuumi Skrzetuski, -- paitsi jos lähtevät
kalastamaan kaislikkoon. Mutta siellä ei ole kaloja, sillä ne ovat
kuolleet kalman katkuun. Täällä minä lepään ja mietin, mitä sitten on
tehtävä.
Ja hän alkoi miettiä, mennäkö eteenpäin jokea pitkin, vai eikö.
Vihdoin hän päätti lähteä liikkeelle siinä tapauksessa, että alkaa
tuulla ja kaislikko rupeaa häälymään. Päinvastaisessa tapauksessa
hänen liikuntansa ja sen synnyttämä häly voisivat hänet ilmaista,
varsinkin, kun hänen todennäköisesti täytyy kulkea hyvin likeltä
leiriä.
-- Jumalan kiitos, että tähän asti olen säilynyt elävänä, kuiskasi
hän hiljaa.
Hän nosti silmänsä taivasta kohden ja ajatukset liitivät puolalaisten
valleille. Linna näkyi tänne selvästi, varsinkin, kun nousevan
auringon ensimäiset säteet sitä valaisivat. Ehkäpä tornista joku
paraikaa katselee lammikolta ja kaislikkoa kohden. Ja varmaan
Wolodyjowski ja Zagloba kaiken päivää valleilta tarkastavat, ettei
hän vain jo riipu jonkun hyökkäystornin katossa.
Mutta eivätpä näekään, ajatteli Skrzetuski ja suloinen pelastumisen
ilo täytti hänen rintansa. Eivätpä saakaan nähdä, toisti hän
muutamaan kertaan. Vähän matkaa olen vasta kulkenut, mutta kuljettava
sekin oli. Jumala auttaa minua eteenpäinkin.
Mielikuvituksessaan oli hän jo vihollisleirin takana, metsissä,
joissa kuninkaalliset sotajoukot majailevat. Väkeä oli koolla koko
maasta, husaareja, jalkaväkeä, vierasmaalaisia rykmenttejä -- maa
aivan huojuu miesten, ratsujen ja tykkien painon alla, ja keskellä
tuota muurahaispesää on itse kuningas. Sitten näki Skrzetuski
äärettömän taistelun, tuhotun vihollisleirin, ruhtinaan kiitämässä
ruumiskasojen yli. Hänen ratsujoukkonsa ja heidän tervehdyksensä
ruhtinaalle...! Ritarin rasittuneet ja ajettuneet silmät sulkeutuivat
ylenmääräisen valon häikäiseminä ja pää taipui ajatusten painosta.
Hän joutui jonkin suloisen voimattomuuden valtaan, heittäytyi lopuksi
maahan pitkin pituuttaan ja nukahti.
Kaislikko humisi, aurinko kieriskeli ylös taivaan laelle, lämmittäen
ritaria palavalla katseellaan ja kuivaten hänen kastuneet vaatteensa.
Hän nukkui sikeästi, liikkumatta. Jos joku olisi nähnyt hänet siinä
makaamassa ruohosaarellaan, kasvot verissä, niin hän olisi luullut,
että siinä on veden nurmelle heittämä ruumis. Kului tunti tunnin
jälkeen. Skrzetuski yhä nukkui, aurinko ehti jo korkeimmalle kohdalle
taivaan lakea ja kääntyi toista taivaan rantaa kohden, mutta hän yhä
vain nukkui. Hänet herätti vasta hevosten kimeä hirnunta laitumelta
ja hevospaimenien äänekkäät huudot, kun he kepeillänsä kurittivat
lauman oriita.
Skrzetuski hieroi silmiänsä, katseli ympärilleen ja muisti jo missähän
on. Hän nosti katseensa. Iltaruskon punaamalla läntisellä taivaalla
vilkkuivat tähdet: hän oli nukkunut koko päivän.
Skrzetuski ei kuitenkaan tuntenut olevansa entistä levänneempi
tai voimakkaampi. Joka paikkaa hänessä särki, mutta hän ajatteli
kuitenkin, että uusi ponnistus ehkä palauttaa virkeyden hänen
ruumiiseensa, astuen veteen hän siis viivyttelemättä lähti jatkamaan
matkaansa.
Nyt kävi hän kaislikon syrjää läpi avonaisen veden, jotta ei
hälyllään kääntäisi puoleensa hevospaimenien huomiota rannalla.
Viimeiset auringonsäteet olivat sammuneet ja pimeys lepäsi syvänä
mailla eikä se vieläkään ollut tullut esiin metsien takaa.
Paikoittain oli vesi niin syvää, että Skrzetuski kadotti pohjan
jalkojen alta ja oli pakoitettu uiden kulkemaan eteenpäin. Se tuntui
raskaalta, sillä hänhän oli täysissä vaatteissa ja oli uitava
vastavirtaa. Vaikka joen juoksu olikin hidas, veti se kuitenkin häntä
takaisin lammikkoja kohden. Mutta sensijaan eivät tarkimmatkaan
tatarilaissilmät saattaneet huomata hänen päätään, sen soluessa
pitkin tummaa kaislikkoseinää. Hän liikkuikin siitä syystä jokseenkin
rohkeasti, milloin uiden, milloin -- ja enimmäkseen -- kahlaten,
jolloin vesi ulottui vyötärille, tai kainaloihin asti. Vihdoin pääsi
hän paikalle, josta hänen silmänsä näkivät molemmin puolin jokea
tuhansia valoja.
-- Siinä nyt on vihollisten leiri, arveli hän. -- Jumala minua
auttakoon.
Hän kuunteli.
Puheen humina sattui hänen korviinsa. Vihollisleirit olivat todella
siellä. Joen vasemmalla rannalla sijaitsi kasakkaleiri tuhansine
vankkureineen ja telttoineen, oikealla tatarilaisten. Molemmista
kuului melua, miesten puhetta, rumpujen ja pillien ääntä, karjan
ja kamelien mylvinää, hevosten hirnuntaa ja miesten huutoja. Joki
eroitti toisistaan leirit, samalla estäen riitojen ja tappelujen
syntymisen, tatarit kun eivät koskaan voineet levollisina seisoa
rinnan kasakkain kanssa. Joki oli tällä kohdalla leveämpi ja ehkäpä
sitä tahallisestikin oli kaivamalla levennetty. Nuotiovalkeista
päättäen ulottuivat vankkurijonot toisella puolella ja kaislamajat
toisella muutaman kymmenen askeleen päähän rannasta. Itse rannassa
taas varmaan oli vartiostoja.
Kaislikko harveni. Nähtävästi ranta vastapäätä vankkurileiriä oli
soramaata. Skrzetuski liikkui vielä muutaman kymmenen askeleen
eteenpäin ja pysähtyi sitten. Jokin uhkaava voima tuulahti tuosta
muurahaispesästä häntä vastaan.
Sinä hetkenä tuntui hänestä siltä kuin noiden tuhansien
ihmisolentojen koko valppaus ja vimma olisi ollut suunnattu häntä
kohden. Ja samalla totesi hän olevansa heidän edessään täydelleen
aseeton ja voimaton. Hän oli aivan yksin.
-- Tuosta ei pääse läpi kukaan, ajatteli hän.
Mutta hän kulki yhä eteenpäin, sillä jokin pidättämätön, miltei
sairaalloinen uteliaisuus veti häntä. Hänen teki mieli likempää
katsella tuota kauheaa voimaa. Nyt äkkiä hän pysähtyi. Kaislametsä
oli loppunut kuin veitsellä poikki leikattuna. Ehkäpä kaislat todella
olivatkin leikatut ja käytetyt majoiksi sotamiehille. Kauempana
näytti vesi veren väriseltä, siihen kun nuotioista lankesi valo.
Kaksi suurta, kirkasta liekkiä paloi aivan rannalla. Toisen ääressä
istui hevosensa selässä tatari, toisen ääressä taas seisoi kasakka,
kädessä pitkä keihäs. Molemmat katselivat toisiinsa ja veteen.
Kauempana näkyi muita vartioita.
Nuotiot loivat veden poikki ikäänkuin tulisia siltoja. Rannalla oli
riveissä pieniä veneitä, joita käytettiin lammikon vartioimiseen.
-- Aivan mahdotonta, mutisi Skrzetuski.
Ja samassa valtasi hänet epätoivo. Ei ollut mahdollista kulkea
eteenpäin. Eikä liioin palata. Aika vain kului hänen rämpiessään
täällä soissa ja liejussa. Hän sai hengittää mädännyttä ilmaa ja
kastua pintaa myöten eikä tästä kaikesta ollut muuta hyötyä kuin että
hän päästyään leirien luo, joiden läpi hän oli ottanut mennäkseen,
tuli siihen varmuuteen, että hänen yrityksensä on mahdottomuus.
Mutta mahdotonta oli palatakin.
Skrzetuski tiesi, että hänellä ehkä vielä on voimia rämpiä eteenpäin,
mutta palata ei hän jaksa. Hänen epätoivonsa oli samalla äänetöntä
vimmaa. Ensi hetkessä hänet valtasi halu nousta vedestä, kuristaa
vartia ja sitten heittäytyä suuremman joukon kimppuun saadakseen
surmansa.
Tuuli alkoi uudelleen humista. Kummallisesti kuiskaillen kulki
se kaislikossa ja toi samalla hänen korviinsa kellojen äänen
Zbarazista. Skrzetuski alkoi palavasti rukoilla, löi rintaansa ja
huusi taivasta avukseen ja pelastajakseen. Hänellä oli hukkuvan
voima ja epätoivoisan usko. Hän rukoili rukoilemistaan ja molemmat
vihollisleirit humisivat hänen edessään uhkaavina, ikäänkuin
olisivat vastanneet hänen rukouksiinsa. Mustat ja tulen punaamat
varjot häälyivät kuin mitkäkin paholaislaumat helvetissä. Vartiostot
seisoivat liikkumattomina, vesi joessa vieri verenkarvaisena.
-- Tulet sammutetaan tietysti heti kun tulee nukkumisen aika, sanoi
Skrzetuski itsekseen ja odotti.
Kului tunti ja toinenkin. Hälinä väheni, nuotiotulet alkoivat todella
verkalleen sammua. Vain kaksi vartiovalkeaa jäi ja ne loimusivat
entistä kirkkaampina.
Vartioja vaihdettiin nyt ja nähtävästi oli tarkoitus, että nämä
jäisivät paikalleen aamuun asti.
Skrzetuskin mieleen johtui, että hän ehkä sittenkin päivällä
helpommin voi pujahtaa leirin läpi. Pian hän kuitenkin luopui tästä
tuumasta. Päivällä käydään ottamassa vettä, juotetaan karjaa ja
mennään uimaan. Joki on täynnä ihmisiä.
Yhtäkkiä sattui Skrzetuskin katse veneisiin. Molemmilla rannoilla oli
useita kymmeniä rivissä ja kaislikko ulottui tatarilaiselta puolelta
toiselle.
Skrzetuski painautui kaulaa myöten veteen ja alkoi verkalleen
liikkua veneitä kohden, kaiken aikaa pitäen silmänsä kiinnitettyinä
tatarilaiseen vartioon.
Puolen tunnin perästä oli hän aivan likellä ensimäistä venettä. Hän
oli laatinut itselleen yksinkertaisen suunnitelman. Veneiden tylpät
perät muodostivat, kohotessaan vedestä, ikäänkuin holvin, jonka läpi
ihmisen pää helposti saattoi tunkeutua. Kun kaikki veneet olivat
vierekkäin, niin ei tatarilainen vartia saattanut huomata päätä, joka
puikkelehti niiden alla. Vaarallisempi oli kasakkapuoli, mutta ei
täälläkään vartia voinut nähdä häntä, veneitten alla kun oli pimeä.
Sitäpaitsi: eihän ollut muuta tietä.
Skrzetuski ei kauemmin epäröinyt, vaan alkoi pujotteleida veneiden
alatse.
Hän liikkui nelinryömin, sillä vesi oli liejuista. Niin likellä hän
oli rannalla seisovaa tatarilaista, että hän saattoi kuulla hänen
hevosensa pärskähtelevän. Hetken perästä hän pysähtyi ja kuunteli.
Onneksi olivat veneet asetetut vierekkäin. Hänen silmänsä tähtäsivät
nyt kasakkavartiaan, jonka hän näki aivan kuin kämmenellään. Tämä
katseli levollisena tatarilaisleiriä kohden. Skrzetuski oli jo
ehtinyt viidentoista veneen alitse, kun hän yhtäkkiä kuuli rannalta,
aivan läheltä, miesten askelia ja ääniä. Nopeasti hän piilottautui
ja kuunteli. Krimin matkoilla oli hän oppinut tatarinkieltä ja
nyt kävivät kylmät väreet pitkin ruumista, kun hän kuuli käskyn:
veneeseen ja eteenpäin!
Samassa tuli hänen aivan kuuma, vaikka hän vedessä olikin. Jos nyt
rannalla olijat sattuvat istuutumaan siihen veneeseen, jonka alla hän
tällä hetkellä piilottelee, niin on hän auttamattomasti hukassa. Jos
he taas asettuvat johonkin edessäolevista veneistä, niin hän myöskin
on perikadon oma, sillä silloin jää eteen tyhjä, valaistu paikka.
Jokainen silmänräpäys tuntui hänestä tunnin pituiselta. Vihdoin
kuului askelten töminää lautoja vastaan: tatarilaiset asettuivat
neljänteen tai viidenteen veneeseen hänen takanaan, työnsivät sen
rannasta ja alkoivat liukua lammikkoa kohden. Mutta tämä liike
aikaansai sen, että kasakkavartian silmät kääntyivät veneitä kohden.
Puoleen tuntiin ei Skrzetuski nyt voinut hievahtaa. Vasta kun vartio
oli muutettu, alkoi hän taas liikkua eteenpäin.
Tällä tavalla pääsi hän venerivin loppuun asti. Viimeisen jälkeen
alkoivat uudelleen kaislat ja ruo'ot. Saavuttuaan niiden kohdalle
Skrzetuski hengästyneenä ja hiestyneenä vaipui polvilleen ja kiitti
kaikesta sydämestään Jumalaa.
Nyt liikkui hän hiukan rohkeammin, käyttäen hyväkseen jokaista
tuulenhenkäystä, joka pani kaislikon humisemaan. Vähänpäästä katseli
hän ympärilleen. Vartioiden nuotiot alkoivat jo loitota, hämärtyä ja
hiipua. Kaislikkojuova kävi yhä mustemmaksi ja tuuheammaksi, sillä
rannat olivat täällä soisemmat. Vartiostot eivät enää voineet olla
yhtä likellä toisiaan, leirin hälinä heikkeni. Jokin yliluonnollinen
voima vahvisti ritarin jäseniä. Kaislikkojen ja ruohikkojen läpi hän
rämpi, painui lätäkköihin, luisui ja nousi jälleen. Hän ei vielä
uskaltanut lähteä rannalle, mutta hän tunsi melkein jo olevansa
pelastettu. Kuinka kauan hän näin oli kulkenut ja kahlannut siitä ei
hän ollut oikein selvillä, mutta kun hän jälleen katseli ympärilleen,
niin näyttivät vartiotulet ikäänkuin kiiltäviltä pilkuilta vain
ja muutaman sadan askeleen jälkeen ne täydelleen hävisivät. Kuu
nousi. Yltympärillä vallitsi täydellinen hiljaisuus. Yhtäkkiä alkoi
kuulua huminaa, joka oli äänekkäämpää ja vakavampaa kuin kaislikon.
Skrzetuski oli ilosta huudahtamaisillaan: joen molemmin puolin kohosi
metsä.
Silloin kääntyi hän rantaa kohden ja astui ulos kaislikosta. Heti
kaislikon takana alkoi havumetsä. Hänen sieraimiinsa tuli selvä
pihkan haju. Jossakin välkkyivät pimeästä sananjalat kuin hopeana.
Skrzetuski vaipui uudestaan polvilleen, suuteli maata ja rukoili.
Hän oli pelastettu.
Sitten astui hän metsän pimeyteen, kysyen itseltään, minne hänen
nyt on suunnattava kulkunsa, minne metsät hänet johtavat, missä on
kuningas ja sotajoukko.
Matka ei mitenkään ollut lopussa, se ei vieläkään ollut helppo
eikä vaaraton, mutta kun hän ajatteli, että hän oli päässyt ulos
Zbarazista, hiipinyt vartioiden, soiden, vihollisleirien ja melkein
puoli miljoonaa suuren vihollisjoukon läpi, niin hänestä tuntui, että
kaikki vaarat sittenkin olivat ohitse ja että tämä metsä on selvä
valtatie, joka johtaa hänet suoraan kuninkaallisen majesteetin luo.
Ja tuo nälkiintynyt, viluinen, märkä, oman verensä, punaisen
rantamullan ja mustan loan tahraama raukka käveli eteenpäin ilo
sydämessä ja toivoen pian saavansa toisissa oloissa ja voimakkaampana
palata Zbaraziin.
-- Ette enää jää nälkään ja epätoivoon, mietti hän muistellessaan
tovereitaan Zbarazissa, -- sillä minä tuon kuninkaan teidän luoksenne.
Ja hänen ritarillinen sydämensä iloitsi siitä, että pelastuksen
hetki pian koittaisi ruhtinaalle, ylipäälliköille, sotajoukoille,
Wolodyjowskille, Zagloballe ja kaikille Zbarazin saarretuille
sankareille.
Metsän syvyydet avautuivat hänen eteensä, varjoillaan suojaten häntä.