Kuolemattoman maineen saavutti Zbarazin ikimuistettavilla valleilla
moni halpa-arvoinen ritari, mutta ennen kaikkea kuuluu ylistyslaulu
sieltä Longinus Podbipientalle hänen suurten urotöittensä takia,
jotka olivat niin mainioita, että vain hänen vaatimattomuutensa voi
kilpailla niiden kanssa.
Yö oli pimeä, synkkä ja kostea. Sotamies nuokkui valvomisesta
väsyneenä kiväärinsä varassa. Kymmenen päivän yhä uudistuneen
ampumisen ja rynnäköitten jälkeen oli ensi kerran tullut hiljaisuus
ja lepo. Kasakoitten valleilta, jotka olivat tuskin kolmenkymmenen
askeleen päässä, ei nyt kuulunut huutoa, kirouksia eikä tavanmukaista
melua. Tuntui siltä kuin vihollinen, koettaessaan uuvuttaa
puolalaisia, olisi lopulta itsekin uupunut. Vain siellä täällä
tuikahti nurmen alle piiloutuneen tulen heikko valo. Eräästä
kohden kuului äännähtelevän tuntehikas, hiljainen kasakan harppu.
Kaukana tatarilaisleirissä hirnuivat hevoset ja valleilta kajahteli
tuontuostakin vartian ääni.
Ruhtinaan kyrassierilippukunnat olivat sinä yönä jalkapalveluksessa
leirillä. Siellä olivat muiden muassa herra Skrzetuski, Podbipienta,
pieni ritari ja herra Zagloba. Istuen vallilla kuiskuttelivat he
hiljaa toisilleen ja kuuntelivat, keskustelun katkettua, vallihautaan
putoavan sateen kohinaa. Skrzetuski virkkoi:
-- Tämä hiljaisuus tuntuu minusta oudolta. Korvani olivat jo niin
tottuneet meluun ja pauhinaan, että hiljaisuus niissä nyt suorastaan
soi. Kunhan ei tässä rauhassa vain piilisi petos.
-- Minä olen jo jonkun aikaa ollut vailla puolta järjestäni, kaikki
on minulle yhdentekevää, mutisi synkästi Zagloba. -- Minun rohkeuteni
edellyttää nimittäin kolme asiaa: minun pitää saada hyvin syödä,
hyvin juoda ja hyvin nukkua. Paraskin hihna halkee ja kuivaa,
kun ei se saa rasvaa, varsinkin jos se lisäksi joutuu likoamaan
niinkuin hamppu vedessä. Sade meitä tässä liottaa ja kasakat
häkilöivät -- mitenkäs meistä sitten ei irtaantuisi päistäreitä.
Koreiksi ovat tässä todella käyneet elämisen ehdot: vehnäpulla
maksaa floriinin ja tuoppi viinaa viisi. Tuota löyhkäävää vettä ei
koirakaan ota suuhunsa, sillä ovathan kaivotkin jo täynnä ruumiiden
katkua. Ja minua janottaa niin kamalasti, aivan samalla lailla Kuin
saappaitanikin, jotka jo ovat avanneet kuononsa ammolleen kuin kalat.
-- Mutta teidän saappaannehan siis juovat vettä, sanoi häikäilemättä
herra Wolodyjowski.
-- Olkaa te vaiti, herra Michal, te ette ole sikuria suurempi niin
että te voitte hyvin elää yhdestä hirssijyvästä ja janonne saatte
sammutetuksi yhdestä sormustimellisesta. Minä puolestani kiitän
Jumalaa, etten ole niin kurjan pikkuinen ja ettei minua ole kana
takajaloillaan roppinut esiin hiekasta, vaan -- että minut on nainen
synnyttänyt maailmaan. Mutta siksi täytyy minun saada juoda ja
syödä ihmisten tapaan eikä niinkuin turilas. Ja koska nyt en ole
puolipäivästä lähtein pitänyt suussani mitään muuta kuin sylkeä, niin
ei teidän pilantekonne, suoraan sanoen, maistu minulle.
Ja samalla alkoi herra Zagloba vihaisesti nuuhistella. Mutta herra
Michal pani kädet kupeilleen ja lausui:
-- Minulla on tässä kyljelläni viinalekkeri, jonka tänään riistin
kasakoilta, vaan koska minut kerran on kana raappinut esiin hiekasta,
niin luultavasti ei niin mitättömän henkilön viina kelpaa teille.
Jätän viinan teidän haltuunne, Jan, lisäsi hän, kääntyen Skrzetuskin
puoleen.
-- Antakaappa vain tänne, sillä minun on kylmä, sanoi Skrzetuski.
-- Juokaa ja antakaa herra Longinuksellekin.
-- Aika paholainenpa te olettekin, herra Michal, sanoi Zagloba,
-- mutta oiva mies silti ja vielä lisäksi mies, joka riistätte
itseltänne ja annatte toiselle. Tehkööt vain tepposiaan ne oivalliset
kanat, jotka ovat hiekasta raappineet esiin sellaisen sotilaan
kuin te. Mutta niitä nähtävästi ei ole maailmassa. Enkä minä teitä
tarkoittanutkaan.
-- No, jos niin on, niin ottakaa sitten lekkeri herra Podbipientalta,
sanoi herra Michal. -- En tahdo tehdä teille vääryyttä.
-- Mitäs te nyt, jättäkää nyt jotakin minullekin! huusi Zagloba
kauhistuneena, katsellessaan liettualaisen juomista. -- Mitäs
te noin sätkäyttelette päätänne taaksepäin? Kunpa se jäisikin
siihen asentoon. Teillä on liian pitkät suolet, niitä ei ikinä saa
kostutetuksi. Niinhän tuo mies imee itseensä kuin laho honka. Hitto
teidät vieköön.
-- Tuskinhan minä vielä olin ehtinyt huuleni laidalle asettaa, sanoi
herra Longinus, ojentaen pois viinalekkerin. Herra Zagloba kallisti
nyt vuorostaan lekkeriä, joi yhä enemmän ja enemmän ja kulautti
vihdoin viinan loppuun asti. Sitten hän hetken puhalteli ja sanoi:
-- Ainoa lohdutus tässä on, että jos nykyinen kurjuutemme joskus
loppuu ja Jumala suo meidän päästä pälkähästä ehein nahoin, niin
silloin kyllä saamme korvauksen. Eiköhän meille silloin keksitä
jotakin toimeentuloa. Kirkkoherra Zabkowski osaa hyvin syödä, mutta
hänet minä ajan hiiteen.
-- Mitä merkillisiä asioita te tänään olettekaan Muchowieckilta
kuullut kirkkoherra Zabkowskista? kysyi herra Michal.
-- Hiljaa, sanoi Skrzetuski, -- joku tulee esiin leirin pihamaalta.
He vaikenivat ja samassa likeni heitä joku tumma hahmo, kysyen
hiljaisella äänellä:
-- Oletteko valveilla?
-- Olemme, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski, ojentaen itsensä
suoraksi.
-- Nyt täytyy olla hyvin varuillaan. Tämä hiljaisuus ei tiedä hyvää.
Ruhtinas jatkoi kulkuaan nähdäkseen oliko uni voittanut uupuneet
sotilaat. Herra Longinus vei kätensä ristiin.
-- Mikä päällikkö, mikä sotilas!
-- Hän lepää vielä vähemmin kuin me, sanoi Skrzetuski. -- Noin
hän yksinään joka yö käy tarkastamassa kaikki vallit, aina tuolle
toiselle lammikolle asti.
-- Suokoon Jumala hänelle terveyttä.
-- Amen.
Syntyi hiljaisuus. Kaikki jäivät tuijottamaan pimeyteen, mutta mitään
outoa ei näkynyt. Kasakkain valleilla oli rauhallista, viimeinenkin
valo oli sammunut.
-- Nyt voisi heidät yllättää unessa niinkuin maarotat, mutisi
Wolodyjowski.
-- Kuka tietää, sanoi Skrzetuski.
-- Minua painaa uni niin, virkkoi Zagloba, -- että silmäni
vaipuvat aivan tuonne takaraivoon asti. Mutta ei ole hyvä nukkua.
Tahtoisinpa tietää, milloin saa nukkua. Seiso täällä aseissa ja
horju väsymyksestä niinkuin juutalainen sapattina. Sekä silloin
kun ammutaan että silloin kun ei ammuta. Tämä on koiran virkaa. En
oikein tiedä, mikä minua nyt niin repii, viina vaiko tämänaamuinen
suuttumus, jonka meidän molempien, minun ja, kirkkoherra Zabkowskin,
täytyi syyttä suotta kestää.
-- No, mitä sitten oikeastaan tapahtui? kysyi herra Longinus. -- Te
aloitte jo kertoa siitä, mutta ette päässyt loppuun.
-- No, minä kerron nyt, ehkä sitten paremmin pysymme valveilla.
Aamulla lähdimme, kirkkoherra Zabkowski ja minä linnalle katsomaan,
eikö sieltä löytyisi mitään haukattavaa. Kävelemme ja kävelemme,
nuuskimme kaikki nurkat: ei löydy mitään. Käännymme jo suuttuneina
takaisin. Mutta linnan pihalla nyt tapaammekin sen kalvinilaisen
papin; joka eilen oli ollut valmistamassa kapteeni Szemberkiä
kuolemaan -- sama joka eilen Firlejn lippukunnasta sai kuolettavan
haavan. Minä virkan nyt kalvinilaiselle: mitä sinä, hirtehinen,
oikein täällä vetelehdit ja teet harmia Jumalalle? Tuotat vielä
meille kirouksen. Silloin tämä, nähtävästi luottaen Belzin herran
suojelukseen, sanoo: meidän uskomme on yhtä hyvä kuin teidänkin,
jollei parempikin. Kuuntelimme tätä kauhusta kivettyneinä, mutta
minun päähäni pälkähti: täällähän on kirkkoherra Zabkowski --
väitelkööt keskenään. Ja minun kirkkoherrani olikin heti valmis:
heitteli todistuksia kalvinilaista vastaan kuin rakeita vain. Mutta
kalvinilainenpa ei sanonut yhtään mitään, antoi tulla vain ja
painautui painautumistaan seinää vastaan. Nyt saapuivat paikalle
ruhtinas ja kirkkoherra Muchowiecki. Ja eivätkös alakin soimata meitä
siitä, että panemme toimeen melua ja riitaa ja sanovat, ettei nyt
ole sovelias aika eikä paikka väittelyjä varten. Ja niin he meitä
peittoivat kuin olisimme olleet koulupoikia. Ja suokoon Jumala, että
he olivat oikeassa, sillä muuten joudun minä vääräksi todistajaksi.
Mutta saa nähdä vain, että kyllä nuo herra Firlein papit vielä
tuottavat meille jonkun onnettomuuden.
-- Vaan eikös kapteeni Szemberk luopunut uskostaan?
-- Mitä vielä, kuoli samassa kunnottomassa uskossa missä elikin.
-- Niin, mieluummin nuo ihmiset luopuvat pelastuksestaan kuin
paatumuksesta! huoahti herra Longinus.
-- Jumala meitä varjelkoon sekä kasakkain aseitten ylivallasta että
noituudesta, lausui herra Zagloba. -- Ja kyllä he vielä kerran
Hänet suututtavat. Tiedättekö, että eilen ammuttiin tuolta vallilta
lankakeriä linnanpihalle. Sotamiehet kertoivat, että heti niillä
paikoilla, minne kerät olivat pudonneet, maa peittyi jonkinlaiseen
rupeen.
-- Onhan tunnettu asia, että Chmielnickin palveluksessa on noitia,
sanoi liettualainen, tehden ristinmerkin.
-- Noita-akkoja minä siellä itse olen nähnyt, sanoi Skrzetuski.
Puheen keskeytti herra Wolodyjowski painamalla kätensä herra
Skrzetuskin olkapäälle ja kuiskaten:
-- Olkaa hiljaa.
Sitten hän juoksi aivan vallin laidalle ja kuunteli siinä tarkkaan.
-- En kuule mitään, sanoi Zagloba.
-- Tsss! sade estää kuulemasta, vastasi Skrzetuski.
Herra Michal alkoi samassa viittoa käsillään merkiksi ettei häntä
häirittäisi, kuunteli vielä hetken ja lähestyi sitten tovereitaan.
-- Nyt ne tulevat, kuiskasi hän.
-- Antakaa te tieto ruhtinaalle, lähtekää Ostrorogin joukkojen luo!
kuiskasi Skrzetuski. -- Me taas lähdemme varoittamaan sotamiehiä.
Samassa he lähtivätkin liikkeelle, vähäväliä pysähtyen ja kuiskaten
vartiosotamiehille: vihollinen tulee, vihollinen tulee!
Sanat lensivät salaman nopeudella suusta suuhun. Neljännestunnin
kuluttua ratsasti ruhtinas paikalle antaakseen upseereille käskyjä.
Koska vihollinen nähtävästi oli aikonut rynnätä nukkuvaan leiriin
ja yllättää sen, niin antoi ruhtinas sen jäädä siihen luuloon,
että yllättäminen onnistuu. Sotamiesten oli tämän suunnitelman
onnistumiseksi pysyttävä aivan hiljaa ja päästettävä vihollinen
valleille asti ja vasta, kun tykistä oli annettu merkki, oli heidän
äkkiarvaamatta iskettävä.
Sotamiehet olivat jo valmiina, vain muskettien piippuja he vielä
äänettömästi taivuttivat eteenpäin. Kaikkialla vallitsi syvä
hiljaisuus. Skrzetuski, herra Longinus ja herra Wolodyjowski
seisoivat vieretysten henkeään pidätellen ja myöskin herra Zagloba
pysytteli heidän kanssansa, sillä hän tiesi kokemuksesta, että
useimmat kuulat satavat keskelle linnan pihaa ja että vallilla kolmen
sellaisen miehen läheisyydessä on turvallisinta. Hän asettui vain
hiukan taakse, jottei ensimäinen hyökkäys kohtaisi häntä. Vähän
syrjemmälle polvistui herra Podbipienta, kädessä kallonhalkaisija.
Wolodyjowski paneutui Skrzetuskin viereen, kuiskaten hänen
korvanjuuressaan:
-- Varmaan ne tulevat.
-- Askel askeleelta.
-- Ne ovat rahvasta eivätkä tatareja.
-- Zaporogilaisten jalkaväkeä.
-- Tai janitshareja, sillä he marssivat hyvin. Hevosen selästä heitä
paremmin voisi hakata.
-- Nyt on pimeä ratsastaa.
-- Kuuletteko nyt.
-- St! St!
Leiri näytti vajonneen sikeimpään uneen. Ei missään huomannut
liikettä eikä valoa, kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Erotti
vain hienon sateen vihmontaa, joka lankesi ikäänkuin sihvilän
läpi. Verkalleen syntyi tähän kohinaan toinen hiljainen, mutta
helpommin erotettava kohina, ääni, joka uudistui säännöllisesti
ja läheni lähenemistään, kaiken aikaa selveten. Vihdoin ilmestyi
noin kymmenen askeleen päähän vallihaudasta jokin pitkä kiinteä
massa, näkyen sikäli, mikäli se oli pimeyttä mustempi, ja pysähtyi
paikalleen. Sotamiehet pidättelivät henkeään, vain pieni ritari kävi
kiinni Skrzetuskin jalkaan, tahtoen tällä tavalla osoittaa hänelle
mielihyväänsä.
Hyökkääjät lähenivät lähenemistään vallihautaa ja alkoivat laskea
tikapuita sen yli. Sitten he astuivat niiden eteen ja nostivat
ne valleja kohden. Valli pysyi yhä aivan hiljaisena ikäänkuin
sen harjalla ja takana kaikki olisi ollut kuollutta. Vallitsi
kuolonhiljaisuus. Siellä täällä alkoivat, kaikesta hyökkääjien
varovaisuudesta huolimatta, tikapuiden portaat vikistä ja narista.
-- Nyt saatte herneitä, ajatteli Zagloba.
Wolodyjowski lakkasi jo nipistämästä Skrzetuskia ja herra Longinus
pusersi, eteensä tuijottaen, kädessään kallonhalkaisijansa kahvaa,
sillä hän oli lähinnä vallia ja toivoi saavansa iskeä ensimäisenä.
Samassa ilmestyi vallinsyrjälle kolme paria käsiä, jotka voimakkaasti
tarttuivat siihen kiinni. Senjälkeen oi verkalleen ja varovasti kolme
kypärän nuppia kohota ylemmä ja ylemmä.
Ne ovat turkkilaisia, mietti herra Longinus.
Samassa läksi muutamista tuhansista musketeista kauhea paukahdus.
Ilma kävi valoisaksi kuin päivällä. Mutta ennen kuin valo oli ehtinyt
sammua heilautti herra Longinus kättään ja sivalsi niin kauheasti,
että ilma vinkuen väistyi miekanterän tieltä.
Kolme ruumista putosi vallihautaan. Kolme kypärään puettua päätä
kieri polvistuvan ritarin edessä. Vaikka helvetti riehui maan päällä,
oli herra Longinuksen eteen nyt auennut taivas, hänen hartioilleen
kasvoi siivet, enkelikuorot lauloivat hänen rinnassaan ja hän oli
kuin taivaassa. Hän taisteli kuin unissaan ja hänen miekkansa
sivallukset olivat kuin ylistystä.
Ja kaikki aikoja sitten kuolleet Podbipientat, esi-isä Stowejkosta
alkaen, iloitsivat taivaassa siitä, että viimeinen elävä
kallonhalkaisija-Podbipientojen jälkeläinen oli sellainen urho.
Tämä hyökkäys, johon vihollisen puolelta pääasiallisesti ottivat
osaa turkkilaisten rumelialaiset ja silistrialaiset sekä khanin
janitsharikaarti, torjuttiin vielä verisemmin kuin edelliset
ja synnytti kauhean myrskyn Chmielnickiä vastaan. Hän oli näet
edeltäpäin taannut, että puolalaiset tulevat taistelemaan
turkkilaisten kanssa vähemmällä vimmalla ja että hän, jos vain saa
nuo apujoukot käytettävikseen, valloittaa leirin. Hänen täytyi nyt
lepyttää khania ja raivostuneita murzoja ja lahjoilla koettaa jälleen
päästä heidän suosioonsa. Khanille hän tarjosi kymmenen tuhatta
taalaria. Tuhaj-beille, Korsom-Adalle, Subagazylle, Nuraddinille
ja Gaidalle kaksi tuhatta miestä kohden. Sillävälin korjasivat
sotamiehet leirissä ruumiita pois juoksuhaudoista, jota tehdessä
ampuminen vihollisen valleilta heitä yhä häiritsi.
Puolalaiset sotamiehet lepäsivät nyt aamuun asti, sillä he saattoivat
jo olla varmat, ettei hyökkäys uudistuisi. Kaikki nukkuivat sikeintä
unta, paitsi vartiolippukunnat ja herra Longinus Podbipienta, joka
koko yön makasi poikkipäin miekkansa päällä, kiittäen Jumalaa
siitä, että Hän oli sallinut hänen täyttää lupauksensa ja hankkia
itselleen sellaisen maineen, että hänen nimensä kulki suusta suuhun
sekä leirissä että kaupungissa. Seuraavana päivänä kutsui hänet
sitten luoksensa ruhtinas-vojevoda ja kiitti häntä suuresti. Mutta
sotamiehiä saapui pitkin päivää joukottain häntä onnittelemaan ja
katsomaan niitä kolmea päätä, jotka hänen palvelijasotamiehensä
oli kantanut leiriin ja jotka jo ilmassa olivat mustenneet.
Siinä sitä sitten ihmeteltiin ja jonkun verran kadehdittiinkin
Podbipientaa. Useat soturit eivät tahtoneet silmiään uskoa, sillä
niin tasaisesti olivat päät lyödyt irti kaulasta, että koko kypärä
leukakiinnittimineen seurasi päätä aivan kuin leikkaaminen olisi
suoritettu saksilla.
-- Olettepa te kauhea räätäli, sanoivat aatelismiehet. -- Olimmehan
me kyllä nähneet, että te olette hyvä ritari, mutta tuollaista iskua
voisivat teiltä esi-isätkin kadehtia. Ei sitä olisi taitavinkaan
pyöveli tehnyt paremmin.
-- Ei tuulikaan vie lakkia päästä niin taitavasti kuin te veitte
ruumiista nuo päät, sanottiin.
Ja kaikki puristivat herra Longinuksen kättä, mutta hän seisoi silmät
maassa, säteilevänä, lempeänä ja ujona niinkuin neitonen vihkituoliin
mennessä ja lausui ikäänkuin puolustuksekseen:
-- Ne olivat asettuneet eteeni niin hyvin.
Toiset koettelivat vielä hänen miekkaansakin, mutta kun se oli
kaksiteräinen ristiritarien aikuinen miekka, niin ei kukaan jaksanut
sitä luontevasti heilutella, ei edes kirkkoherra Zabkowski, vaikka
hän taittoi hevosenkengän kuin ruo'on vain.
Teltan ympärillä kävi puhe yhä vilkkaammaksi ja herra Zagloba,
Skrzetuski ja Wolodyjowski ottivat kohteliaasti vastaan tulijoita,
kestittäen heitä jutuilla -- muuta tarjottavaakaan ei ollut, koska
viimeisetkin korput jo aikaa sitten olivat syödyt eikä muuta
lihaakaan ollut, paitsi jotakin savustettua hevosenlihaa. Hyvä tuuli
kuitenkin korvasi ruoan ja juomat. Lopuksi, kun jo kaikki muut
olivat lähdössä, saapui Krasnostawin starosta, herra Marek Sobieski
apulaisensa Stempowskin kanssa. Herra Longinus juoksi heitä vastaan,
ja Sobieski tervehti häntä onnitellen ja sanoi:
-- Tänään on teillä juhla.
-- Niin on, vastasi Zagloba, -- sillä meidän ystävämme on täyttänyt
lupauksensa.
-- Jumalan kiitos, lausui starosta. -- Pian kai saamme teitä,
veliseni, onnitella sulhasena. Joko teillä on joku katsottuna?
Herra Podbipienta kävi hyvin hämilleen ja punastui korvia myöten,
mutta starosta jatkoi puhettaan:
-- Hämmennyksestänne huomaan, että niin on. Onhan teidän pyhä
velvollisuutenne muistaa, ettei sellainen suku saa kuolla. Suokoon
Jumala, että teille tulisi samanlaisia jälkeläisiä.
Tämän sanottuaan hän puserteli herra Longinuksen, Skrzetuskin,
Zagloban ja pienen ritarin käsiä ja kaikki he sydämessään iloitsivat
kuunnellessaan kiitosta sellaisesta suusta, sillä Krasnostawin
starosta oli miehuuden, kunnian ja kaikkien ritarillisten avujen
peili, itse ruumistunut Mars. Runsaassa määrin oli hän saanut
osakseen Jumalan lahjoja, sillä tavattomassa kauneudessaan voitti hän
nuoremman veljensä Janinkin, josta sittemmin tuli kuningas. Rikkauden
ja syntyperän puolesta taas hän oli maan ensimäisten arvoinen ja
hänen sotilaskykyänsä ylisti itse suuri Jeremi. Harvinainen tähti
olisi hän ollut Puolan taivaalla, Jumalan määräyksestä sen loisto
kuitenkin joutui nuoremman veljen, Janin osalle, ja Marekin tähti
sammui ennen aikaansa, vastoinkäymisen päivänä.
Ritarimme iloitsivat kuin iloitsivatkin sankarin kiitoksesta, mutta
tämä jatkoi yhä kehumistaan:
-- Paljon olen kuullut teistä itse ruhtinaalta, joka rakastaa teitä
yli muiden. Sentähden en ihmettele, että palvelette häntä huolimatta
siitä, että kuninkaallisissa lippukunnissa helpommin voisitte
saavuttaa ylennyksiä.
Siihen vastasi Skrzetuski:
-- Kaikkihan me oikeastaan olemme kuninkaan palveluksessa, vaikka
olemmekin erityisesti merkityt husaarilippukuntaan, paitsi herra
Zaglobaa, joka on vapaaehtoinen. Syynä siihen, että palvelemme
ruhtinasvojevodan alaisina on ensinnäkin rakkaus hänen persoonaansa
ja toiseksi halu saada olla mukana sodassa niin paljon kuin suinkin.
-- Jos teillä on sellainen halu, niin olette oikealla paikalla,
virkkoi starosta. -- Varmaan ei herra Podbipientakaan olisi minkään
muun lipun alla niin helposti löytänyt päitään. Mutta mitä taas
sotaan tulee, niin olemme me tähän aikaan kaikki saaneet maistaa sitä
kylliksemme.
-- Enemmän kuin mitään muuta, tokaisi esiin Zagloba. -- Tänne luoksemme
on aamusta asti saapunut ylistyspuhujia, mutta jospa olisikin joku
meitä hiukan kestittänyt kutsumalla haukkaamaan palan ruokaa ja
ottamaan ryypyn viinaa.
Sen sanottuaan herra Zagloba katsoa tuijotti Krasnostawin starostaa
silmiin ja räpytteli levottomana luomiaan. Starosta hymähti ja sanoi:
-- Eilisestä puolipäivästä asti en ole minäkään ottanut suuhuni
mitään, mutta ehkäpä kulauksellinen viinaa vielä löytyy jostakin
matkalaukusta. Se on teidän käytettävänänne.
Skrzetuski, Longinus ja pieni ritari kiertelivät ja nuhtelivat herra
Zaglobaa, joka kaikenlaisilla verukkeilla parhaansa mukaan puolusteli
itseään.
-- Minä en ole tehnyt mitään viittauksia, sanoi hän, -- sillä
kunnianhimoni on hillitä omaa tahtoani, jotten kajoaisi toisen
omaan, mutta kun noin korkea-arvoinen henkilö tarjoaa, niin olisi
sopimatonta kieltäytyä.
-- Tulkaa siis, sanoi starosta, -- minustakin on hauska istua hyvässä
seurassa ja onhan meillä aikaa, kunnes ammunta taas alkaa uudelleen.
Aterialle en kutsu teitä, sillä hevosenlihaakin on jo vaikea saada
-- heti kun joku hevonen linnan pihalla saa surmansa, on sata kättä
kohollaan sitä tavoittelemassa. Mutta viinaa on vielä pari pulloa,
joita suinkaan en säästä itseäni varten.
Toiset kiertelivät vieläkin eivätkä tahtoneet mennä, mutta kun
starosta nimenomaan kehoitti, niin he lähtivät ja herra Stempowski
vilisti edelläpäin ja hankki kokoon muutaman korpun ja hiukan
hevosenlihaa haukattavaksi viinan ohella. Herra Zagloba tuli heti
hyvälle tuulelle ja lausui:
-- Suokoon Jumala, että hänen armonsa kuningas pian vapauttaa meidät
tästä piirityksestä. Kyllä me sitten yhtenä miehenä hyökkäämme
tulijoiden vaunuja kohden. Heillä on aina matkassa herkkuja, sillä
jokainen pitää aina enemmän huolta itsestään kuin valtakunnan
hyvinvoinnista. Tahdon mieluummin syödä kuin tapella heidän kanssaan.
Mutta ehkäpä he sentään käyttäytyvät hyvinkin, kuninkaan silmien
edessä kun ovat.
Starosta kävi vakavaksi.
-- Olemmehan, sanoi hän, -- vannoneet, että kaadumme viimeiseen
mieheen ennenkuin antaudumme. Ja niin tulee tapahtua. Meidän
täytyy olla valmiina kaikkeen, sillä yhä pahemmaksi käy tilamme.
Ruokavarat ovat jo melkein lopussa ja, mikä pahempi: ruutikin on
loppumaisillaan. Toisille en sitä sanoisi, mutta teille sen uskon.
Pian ei meillä ole jäljellä muuta kuin: mieliin päättäväisyys ja
käteen miekka. Ja valmiina kuolemaan -- siinä kaikki. Suokoon Jumala
kuninkaan mitä pikimmin saapua, se on viimeinen toivoni. Kuningas
on sotainen herra, varmaan emme säästäisi vaivoja, terveyttä emmekä
henkeämmekään pitääksemme puoliamme kunnes hän meidät vapauttaa.
Mutta hänen joukkonsa ovat vielä liian pienet ja hänen täytyy
odottaa. Tiedättehän, hyvät herrat, itse kuinka verkalleen yleinen
sotaväen nosto tapahtuu. Ja tokkohan kuningas sitäpaitsi oikein
tietää, millaisissa oloissa me itseämme puolustamme ja että me jo
syömme viimeisiä leipämuruja.
-- Me olemme jo uhranneet itsemme, sanoi Skrzetuski.
-- Mutta entä jos jollakin tavoin toimittaisi kuninkaalle tuon
tiedon, virkkoi Zagloba.
-- Jos löytyisi kunnon mies, sanoi starosta, -- joka ottaisi
pujahtaakseen täältä piirittäjien keskeltä. Hän hankkisi siinä
itselleen jo eläessään kuolemattoman maineen. Olisihan hän koko
sotajoukon pelastaja ja torjuisi tuhon isänmaan päältä. Vaikkapa
yleinen sotaväen nosto ei vielä kokonaisuudessaan olisikaan
tapahtunut, niin ehkäpä vain pelkkä kuninkaan läheisyys saattaisi
hajoittaa kapinan. Mutta kuka ottaa lähteäkseen, kun Chmielnicki niin
on saartanut kaikki tiet ja aukot, ettei hiirikään pääse pujahtamaan
leiristä. Sellainen yritys olisi ilmeinen ja varma kuolema.
-- Mutta onhan ovelia keinoja, sanoi Zagloba, -- ja yksi sellainen on
juuri pälkähtänyt päähäni.
-- Mikä keino, mikä? kysyi starosta.
-- Mehän joka päivä saamme jonkun vangin. Jos ostaisi jonkun heistä.
Hän olisi karkaavinaan meiltä ja lähtisi sitten kuninkaan luo.
-- Minunpa pitää puhua siitä ruhtinaan kanssa, virkkoi starosta.
Herra Longinus mietti niin ankarasti, että otsa peittyi ryppyihin.
Istuttuaan kaiken aikaa vaieten, hän yhtäkkiä kohotti päänsä ja
lausui tavallisella lempeydellään:
-- Minä otan hiipiäkseni kasakoitten leirin läpi.
Nämä sanat kuultuaan hypähtivät ritarit hämmästyneinä paikoiltaan.
Herra Zaglobalta meni suu auki, Wolodyjowski alkoi väännellä pieniä
viiksiään ja Skrzetuski kalpeni. Mutta Krasnostawin starosta löi
kämmenillään samettisiin housuihinsa ja huudahti:
-- Ottaisitteko sen tehdäksenne?
-- Oletteko miettinyt mitä sanotte? kysyi Skrzetuski.
-- Olen sitä jo kauan miettinyt, sanoi liettualainen. -- Sillä
upseerien kesken on jo aikoja sitten ollut puhe siitä, että täytyisi
saada kuninkaalle ilmoitus meidän tilastamme. Kuunnellessani heidän
puhettansa mietin itsekseni: jos kaikkivaltias Jumala sallisi minun
täyttää lupaukseni, niin lähtisin heti. Minähän olen mitätön mies,
mitä minä merkitsen ja mitä vahinkoa on, vaikka minut matkalla
surmattaisiinkin.
-- Ja varmaan surmataankin! huudahti Zagloba. -- Kuulitteko mitä
herra starosta sanoi? Että sellainen yritys on varma kuolema.
-- No, viis siitä, sanoi herra Longinus. -- Jos Jumala tahtoo, niin
hän varjelee minua, jollei, niin hän palkitsee minut taivaassa.
-- Mutta saatuaan teidät käsiinsä, he kiduttavat teitä ja surmaavat
julmalla tavalla -- oletteko kadottanut järkenne, hyvä mies? puhui
Zagloba.
-- Kyllä minä kuitenkin lähden, veliseni, virkkoi liettualainen
lempeästi.
-- No, katsokaa häntä nyt! huudahti Zagloba epätoivoissaan. --
Voittehan samalla antaa heti paikalla katkaista kaulanne ja ampua
päänne tykillä leiriin, sillä ainoastaan silloin voisitte hiipiä
kasakkain läpi.
-- Malttakaa mielenne, hyvä herra, sanoi liettualainen, pannen
kätensä ristiin rinnalleen.
-- Mutta yksin ette lähde, minä lähden kanssanne, sanoi Skrzetuski.
-- Ja minä myöskin, lisäsi Wolodyjowski, miekkaansa kalistaen.
-- Menkää hiiteen! huudahti Zagloba, käyden kiinni päähänsä,
-- menkää hiiteen päätöksinenne. "Minä myöskin, minä myöskin"!
Heille ei tämä verenvuodatus vielä riitä, ei ole vielä tarpeeksi
tuhottu ihmiselämää eikä kylliksi ammuttu. Heille eivät vielä riitä
tapahtumat täällä, he tahtovat vielä varmemmin päästä hengestään.
Menkää hornan nieluun ja antakaa minun olla rauhassa. Kunpa
saisittekin surmanne.
Sen sanottuaan hän kuin hullu alkoi kierrellä telttaa.
-- Jumala rankaisee minua! huusi hän, -- siitä, että olen antautunut
hurjapäitten seuraan sensijaan että olisin jäänyt kunnon miesten
joukkoon. Sen olen siitä saanut.
Hetken hän vielä kiihtyneenä käveli teltassa, sitten hän vihdoin
pysähtyi Skrzetuskin eteen ja, katsellen häntä kädet selän takana
silmiin, uhkaavan näköisenä huohotti:
-- Mitä minä olen teille tehnyt, että te vainoatte minua!
-- Jumala varjelkoon, vastasi Skrzetuski, -- kuinka me teitä
vainoamme?
-- Että herra Podbipienta keksii tällaisia, sitä en ihmettele, hänen
järkensä on aina piillyt hänen nyrkissään, ja siitä asti kun hän
surmasi kolme suurinta hölmöä turkkilaisten joukossa, tuli hänestä
itsestään neljäs...
-- Inhoittavaa kuunnella tuollaista, sanoi liettualainen.
-- Enkä minä häntäkään kummastele, jatkoi herra Zagloba, osoittaen
Wolodyjowskia. -- Hän hyppää tasajalkaa kasakan saapasvarrelle tai
tarttuu hänen housuihinsa aivan kuin takkiainen koiran häntään ja
pääsee perille pikimmin meistä kaikista. Kumpaakaan heistä ei ole
pyhä henki valaissut. Mutta että te, sensijaan että pidättäisitte
heitä hullusta yrityksestä, vielä yllytätte heitä ja ehdotatte
itsekin menevänne sekä tahdotte syöstä meidät kaikki neljä varmaan
kidutukseen ja kuolemaan -- se on jo liikaa! Hyi hitto, en olisi sitä
odottanut upseerilta, jota itse ruhtinas pitää uljaana miehenä.
-- Mitä te tarkoitatte puhumalla neljästä? sanoi Skrzetuski
hämmästyneenä. -- Itsehän te tahdotte mukaan.
-- Kyllä! huusi Zagloba, koputtaen nyrkillä rintaansa, -- kyllä
lähden minäkin. Jos joku teistä, tai kaikki yhdessä lähdette,
niin olen minäkin tietysti muassa. Langetkoon minun vereni teidän
päittenne päälle. Saanhan sitten kerrankin oppia tietämään, kenen
seuraan voi liittyä.
-- Kunpa saisittekin, vastasi Skrzetuski.
Kaikki kolme tahtoivat nyt syleillä häntä, mutta hän vain yhä
huohotti vihassaan ja torjui pois heidän käsivartensa, sanoen:
-- Menkää hiiteen, en minä ole teidän Juudaan-suudelmienne
puutteessa.
Samassa kuului valleilta tykin- ja muskettien ammuntaa. Zagloban
hilliintyi ja sanoi:
-- Tuossa saatte nyt, menkää!
-- Sehän on tavallista jokapäiväistä ampumista, huomautti Skrzetuski.
-- Jokapäiväistä ampumista, sanoi Zagloba härnäten. -- No, olkaa
hyvät! Viishän he tuosta välittävät. Puoli sotajoukkoa on tuo
jokapäiväinen ampuminen jo sulattanut kokoon, mutta siitä eivät he
ole tietääkseen, vaan toivovat nähtävästi, että toisestakin puolesta
tulisi raatoja.
-- Ruvetkaa nyt pois taas hyvälle tuulelle, sanoi herra Podbipienta.
-- Pitäisit suusi kiinni, kaalinpää, ärjäisi Zagloba. -- Tehän tässä
olette syyllisin. Te olette koko tuon yrityksen keksijä ja jollei se
totisesti ole tyhmä, niin olen minä tyhmä.
-- Minä lähden joka tapauksessa, vastasi herra Longinus.
-- Lähdette, lähdette, kyllä minä tiedän minkätähden. Älkää
näytelkö sankaria, sillä kyllä teidät tunnetaan. Teillä riittää
tahrattomuutta myytäväksikin ja onhan tietysti tarpeellista kuljettaa
sitä muuallekin. Te olette ritarien joukossa huonoin ettekä paras.
Mokomakin tekopyhä, joka vain kauppaa hyvettään, hyi sellaistakin
jumalanpilkkaa! Suoraan sanoen, ei teidän tee mielenne kuninkaan
luo, vaan teidän halunne on hirnua pitkin kyliä niinkuin hevonen
laitumella. Siinä nyt saatte nähdä ritarin, jolla on kaupan
tahrattomuutta. Todellinen pahennus on tuo mies, jumaliste.
-- Inhoittavaa on tuollaista kuunnella, sanoi herra Longinus,
korviansa tukkien.
-- Jättäkää jo riitanne, sanoi Skrzetuski vakavana. -- Miettikäämme
sensijaan itse asiaa.
-- Totta tosiaan, sanoi Krasnostawin starosta, joka tähän asti
hämmästyneenä oli kuunnellut herra Zaglobaa. -- Suuri asia on
kysymyksessä, mutta emme voi päättää mitään ilman ruhtinasta. Siitä
ei siis kannata riidellä. Te olette palveluksessa, hyvät herrat,
ja teidän on totteleminen käskyä. Varmaan on ruhtinas nyt kotona.
Lähtekäämme hänen luoksensa kuulemaan mitä hän sanoo aikomuksestanne.
-- Sitä minäkin tarkoitin, sanoi Zagloba ja toivo valaisi yhtäkkiä
hänen kasvonsa. -- Lähtekäämme heti paikalla.
He lähtivät ja kävivät leiripihan poikki, jonne jo kasakkain
valleilta lenteli kuulia. Ruhtinaan sotaväki oli valleilla. Kaukaa
muistuttivat vallit markkinakojurykelmää, siellä kun riippui paljon
vanhoja kirjavia vaatteita ja turkkeja. Viereen oli asetettu
kuormavankkureja, teltanosia ja kaikenlaisia esineitä, jotka vain
kelpasivat estämään vihollista näkemästä sotamiehiä. Viikkokausia
yöt päivät kestänyttä ammuntaa jatkui nytkin. Noiden verhoiksi
ripustettujen rääsyjen yläpuolella leijaili pitkä sinertävä savuvyö
ja sen edessä näkyi rivi punaisia ja keltaisia sotamiehiä, jotka
uutterasti tekivät työtä ihan likellä vihollisvalleja vastapäätä.
Itse leiripiha muistutti suurta romuläjää. Tasaiset kohdat oli lapio
kaivanut kuopiksi, tai hevosen kavio tallannut niin, ettei sieltä
päässyt nousemaan ainoatakaan ruohon orasta. Siellä täällä törrötti
multaläjä, joka oli syntynyt juuri äsken kaivettaessa kaivoa tai
hautaa. Tuossa oli vaunujen, tykkien tai tynnyrien kappaleita, tuossa
taas läjä jyrsittyjä ja auringossa valjenneita luita. Hevosenraatoja
ei näkynyt missään, sillä jokainen kaatunut hevonen otettiin heti
sotamiesten ravinnoksi. Sensijaan virui kaikkialla rautaisia,
suurimmaksi osaksi jo ruostuneita tykinkuulia, joita säännöllisesti
päivittäin sateli tälle avonaiselle paikalle. Raskaan sodan ja
nälän jälki kohtasi silmää joka askeleella. Kulkiessaan kohtasivat
sotilaamme isompia ja pienempiä sotamiesryhmiä, milloin kantamassa
haavoitettuja ja kuolleita, milloin taas kiiruhtamassa valleille
auttamaan liian uupuneita tovereitaan. Kaikilla olivat kasvot
mustuneina, posket painuneina kuopille, kaikilla oli parta ajamatta,
mutta silmistä hehkui julma palo. Puku oli virttynyt ja repaleinen,
päätä verhosi usein, lakkien tai kypärien asemasta rääsyt, kiväärit
olivat kolhitun näköisiä ja väkisinkin tuli sotilaidemme mieleen
kysymys: miten käy tuon kourallisen tähänastisia voittajia, jahka
vielä kuluu viikko tai pari?
-- Näette nyt, hyvät herrat, sanoi starosta, -- on jo aika ilmoittaa
tilamme kuninkaalle.
-- Kurjuus hioo jo hampaitaan kuin koira, sanoi pieni ritari.
-- Ja miten käy sitten, kun hevoset ovat syödyt? kysyi Skrzetuski.
Näin keskustellen saapuivat he ruhtinaan teltoille, jotka olivat
sijoitetut vallin oikealle sivulle ja joiden edessä näkyi
toistakymmentä ratsastavaa sotilasta, valmiina kuljettamaan käskyjä
eri osiin leiriä. Heidän hevosensa, jotka olivat ruokitut pieneksi
hakatulla ja palvatulla hevosenlihalla, hyppelivät alituisen
ammunnan kiihoittamina hurjasti takajaloilleen, tahtomatta mitenkään
pysyä paikoillaan. Tällaisia olivat yleensä hevoset jokaisessa
ratsujoukkolajissa. Kun ne esimerkiksi juoksivat vihollista vastaan,
näyttivät ne aarniokotkain tai hevoskenttaurien laumalta, joka
pikemmin kiisi ilmassa kuin kulki maata pitkin.
-- Onko ruhtinas teltassa? kysyi starosta eräältä ratsumieheltä.
-- On, hän keskustelee paraikaa herra Przyjemskin kanssa, vastasi
vartiomies.
Starosta meni sisään ilmoittautumatta, mutta nuo neljä upseeria
pysähtyivät teltan eteen.
Hetken perästä heilahti kuitenkin teltan vaate ja herra Przyjemski
pisti esiin päänsä, sanoen:
-- Ruhtinas haluaa nähdä teidät heti paikalla. Herra Zagloba meni
telttaan tyytyväisellä mielellä, sillä hän toivoi, ettei ruhtinas
toki lähettäisi parhaita ritarejaan varmaan kuolemaan. Hän kuitenkin
erehtyi, sillä ennenkuin he olivat ehtineet tervehtiäkään, sanoi
heille ruhtinas:
-- Herra starosta on minulle kertonut, että te olette valmiit
lähtemään leiristä ja minä hyväksyn aikomuksenne. Ei mikään uhri
isänmaan hyväksi ole liikaa.
-- Me tulimme vain pyytämään lupaa, koska meidän henkemme on teidän
ruhtinaallisen armonne käytettävänä.
-- Tahdotteko siis lähteä kaikki neljä?
-- Herra ruhtinas, sanoi Zagloba, -- he tahtovat lähteä, mutta en
minä. Jumala on todistajani, etten ole tullut tänne ylvästelemään
enkä muistuttamaan ansioitani, ja jos minä otan asian puheeksi,
teen sen vain siksi, ettei minua epäiltäisi pelkuriksi. He ovat
suuria ritareita, nämä herrat Skrzetuski, Wolodyjowski ja herra
Podbipienta Myszykiszkistä, mutta myöskin Burlaj, joka sai surmansa
minun kädestäni -- muut tekoni jättääkseni mainitsematta -- oli hänkin
suuri sotilas, Pardabutin, Bohunin ja kolmen janitsharipään veroinen.
Arvelen siis, etten ritarina ole muita huonompi. Miehuus on kuitenkin
toista kuin hulluus. Siipiä meillä ei ole ja maata myöten emme pääse.
-- Ette siis lähde? kysyi ruhtinas.
-- Sanoin, etten tahdo lähteä, mutta en sanonut, etten lähde. Kun
Jumala kerta on minua rangaissut panemalla minut noiden seuraan, niin
täytyy minun siinä pysyä kuolemaan asti. Jos me joudumme tiukalle,
niin on Zagloban sapelissa vielä terää. Mutta en vain ymmärrä,
mitä varten meidän neljän pitäisi tahallamme syöksyä kuolemaan ja
toivon, että teidän ruhtinaallinen armonne kääntää tämän meistä pois,
kieltämällä tuon hullun yrityksen.
-- Te olette hyvä toveri, vastasi ruhtinas, -- ja kunnon mies, kun
ette tahdo jättää ystäviänne, mutta minun mielipiteestäni te olette
erehtynyt, sillä minä hyväksyn heidän tarjouksensa.
-- Kuole nyt kuin koira! mutisi Zagloba ja hänen kätensä putosivat
hervottomina.
Samassa hetkessä tuli telttaan Belzin kastellaani, herra Firlej.
-- Herra ruhtinas, sanoi hän, -- mieheni ovat ottaneet kiinni
kasakan, joka sanoo, että ensi yöksi valmistetaan uutta hyökkäystä.
-- Minullakin on jo siitä tieto, vastasi ruhtinas, -- kaikki on
valmiina, pidettäköön nyt vain kiirettä, kun luodaan uusia valleja.
-- Ne ovat jo melkein valmiit.
-- Hyvä on, sanoi ruhtinas. -- Odotamme siis iltaa. Sitten hän
kääntyi noiden neljän upseerin puoleen:
-- Rynnäkön jälkeen on paras aika pujahtaa leiristä, jos yö vain on
pimeä.
-- Kuinka? sanoi Belzin kastellaani. -- Valmistatteko uloskarkausta,
herra ruhtinas?
-- Uloskarkaus tulee aikoinaan, sanoi ruhtinas, -- ja minä johdan
sitä, mutta nyt on kysymys muusta. Nämä herrat aikovat pujahtaa
täältä vihollisen lävitse antaakseen kuninkaalle tiedon tilastamme.
Kastellaani hämmästyi, jäi seisomaan silmät selällään ja katseli
vuoronperään kaikkiin neljään.
Ruhtinas hymyili tyytyväisen näköisenä. Hän oli turhamainen siinä
kohden, että hän mielellään näki sotilaitaan ihailtavan.
-- Jumal' avita, sanoi kastellaani, -- onpa maailmassa vielä
uljaita miehiä. En tahdo kehoittaa teitä luopumaan uhkarohkeasta
yrityksestänne.
Herra Zagloba hehkui kiukusta punaisena. Hän ei sanonut enää mitään,
ainoastaan huohotti kuin karhu. Ruhtinas lausui, oltuaan hetken
ääneti ja mietteissään:
-- En kuitenkaan tahdo turhaan uhrata teidän vertanne enkä suostu
siihen, että te kaikki neljä lähdette yhtaikaa. Lähteköön yksi
edellä. Jos hänet surmataan, niin muistamme häntä kunnioituksella,
niinkuin aina olemme ylistäen muistaneet sen palvelijani kuolemaa,
joka Lembergin luona joutui vangiksi. Jos siis ensimäinen surmataan,
lähtee toinen ja sitten tarpeen tullen kolmas ja neljäs. Saattaahan
tapahtua, että ensimäinen onnellisesti pääsee karkaamaan, -- silloin
ei tarvitse lähettää toisia turhaan kuolemaan.
-- Herra ruhtinas, keskeytti Skrzetuski...
-- Se on tahtoni ja käskyni, sanoi pontevasti Jeremi. -- Mutta
tehdäkseni teille mieliksi, määrään, että se lähtee ensimäisenä, joka
ensimäisenä tarjoutui.
-- Minä tarjouduin ensimäisenä, sanoi herra Longinus säteilevin
kasvoin.
-- Tänä iltana rynnäkön jälkeen, jos yö on pimeä, lisäsi ruhtinas. --
En anna mitään kirjeitä kuninkaalle. Te kerrotte hänelle mitä itse
olette nähnyt, merkiksi otatte vain tämän sinettisormuksen.
Podbipienta otti sinettisormuksen ja kumartui ruhtinasta kohden,
mutta tämä tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä
sitten muutaman kerran otsalle, lausuen liikutettuna:
-- Niin olette lähellä sydäntäni kuin veli. Saattakoon ja
suojelkoon teitä, te Jumalan soturi, taistelujen Jumala ja meidän
enkelikuningattaremme, amen.
-- Amen, toistelivat Krasnostawin starosta, herra Przyjemski ja
Belzin kastellaani.
Ruhtinaalla oli kyyneleet silmissä, sillä hän oli sotilailleen kuin
isä, muut itkivät ja herra Podbipienta vapisi kiihkosta, pyhän
innostuksen liekin vallassa aina ytimiä myöten. Tuo puhdas, nöyrä
ja sankarillinen sielu riemuitsi ollessaan tässä menossa kantamaan
uhriaan.
-- Historia on kirjoittava teistä! huudahti Belzin kastellaani.
Ei meille, ei meille kuulu kiitos, vaan sinun nimesi olkoon ylistetty
Herra, Herra, sanoi ruhtinas.
Upseerit lähtivät teltasta. Hyi hitto, jotakin on tarttunut kurkkuuni
ja kuristaa siellä, suussa on karvas maku niinkuin olisin syönyt
koiruohoa, puheli Zagloba. - Ja nuo tuolla yhä ampuvat. Ampukoot
salamat heihin! jatkoi hän, osoittaen kasakkain savuavia valleja. --
Oi, raskasta on elää maailmassa. Herra Longinus, joko nyt todellakin
lähdette? Varjelkoot enkelit teitä. Jospa rutto tuhoaisi nuo moukat
tuolta.
-- Minun täytyy nyt jättää teidät hyvästi, hyvät herrat.
-- Miksi, minne sitten menette? kysyi Zagloba.
-- Kirkkoherra Muchowieckin luo synnintunnustukselle. Minun täytyy
puhdistaa syntinen sieluni.
Sen sanottuaan herra Longinus nopein askelin lähti linnaa kohden.
Toiset kääntyivät valleille päin. Herrat Skrzetuski ja Wolodyjowski
vaikenivat synkkinä, mutta herra Zagloba puhui:
-- Yhä minua vain niin oudosti kuristaa kurkusta. En olisi luullut,
että minun niin tulee häntä ikävä, mutta hän onkin kunnollisin mies
maailmassa. Ja jos joku siinä asiassa väittää minua vastaan, niin
annan hänelle vasten kuonoa. Hyvä Jumala, minä kun luulin, että
Belzin kastellaani pidättää ruhtinasta, mutta hän vain yllytti.
Mikä hitto sen kerettiläisen toikin sinne. Historia, sanoi hän, on
kirjoittava teistä. Kirjoittakoon hänestä itsestään, mutta ei sentään
herra Longinuksen nahalle. Miksei hän lähde itse? Onhan hänellä,
kalvinilaisella, kummassakin jalassa kuusi varvasta. Hänenhän olisi
helpompi kävelläkin. Minä sanon teille, että maailma huononemistaan
huononee ja se on totinen tosi, mitä kirkkoherra Zabkowski ennustaa,
nimittäin, että maailman loppu on lähellä! Istahtakaamme hiukan
vallin likelle ja lähtekäämme sitten linnaan ilahuttaaksemme
seurallamme ystäväämme ainakin iltaan asti.
Mutta herra Podbipienta vietti, ripillä ja Herran ehtoollisella
käytyään, koko aikansa rukouksessa. Hän tuli esille vasta illalla,
juuri kun hyökkäys alkoi ja se oli kauheimpia kaikista hyökkäyksistä,
kasakat kun rynnistivät jo silloin, kun sotamiehiä, tykkejä ja
vankkureja tuskin oli ehditty siirtää äsken luoduille valleille.
Hetken ajan näytti siltä kuin vähäisten puolalaisten joukkojen
täytyisi sortua kahdensadan tuhannen vihollisen tulvaan. Puolalaiset
lippukunnat olivat todella niin sekaantuneet vihollisen keskelle,
etteivät voineet erottaa vihollisista omiaan ja kolme kertaa
uudistui tänä peli. Chmielnicki oli pannut likoon kaikki voimansa,
sillä sekä khani että hänen omat joukkonsa olivat päättäneet tämän
olevan viimeisen rynnäkön ja että tämän jälkeen tullaan taivuttamaan
piiritettyjä vain nälällä. Kolmen tunnin kuluttua olivat kuitenkin
kaikki hyökkäykset torjutut takaisin, jopa viholliselle niin
hirveillä tappioilla, että myöhemmin kerrottiin Chmielnickin tässä
taistelussa menettäneen neljäkymmentä tuhatta miestä. Varma ainakin
on, että taistelun jälkeen tuotiin kokonainen läjä vihollisen
lippuja ruhtinaan jalkojen juureen. Ja viimeinen suuri rynnäkkö tämä
todellakin oli, sillä senjälkeen seurasi vielä raskaammat ajat, ajat
jolloin vihollinen kaivautui puolalaisten vallien sisään, ryösteli
ajokaluja ja piti yllä alituista ampumista, uuvuttaen puolalaisia
kurjuudella ja nälällä.
Hellittämätön Jeremi johti heti rynnäkön jälkeen uupumuksesta
huojuvat miehensä uloskarkaukseen, jonka seurauksena oli uusi tappio
vihollisille. Vasta tämän jälkeen alkoi sekä kasakkain että ruhtinaan
leirissä lepo.
Yö oli lämmin ja pilvinen. Neljä mustaa hahmoa liikkui hiljaa ja
varovasti vallien itäistä reunaa kohti. Ne olivat herrat Longinus,
Zagloba, Skrzetuski ja Wolodyjowski.
-- Suojatkaa hyvin pistoolinne, kuiskasi Skrzetuski, -- ettei ruuti
pääsisi kostumaan. Kaksi lippukuntaa on koko yön valmiina: jos
annatte ampumalla merkin, kiiruhdamme heti teidän avuksenne.
-- Pimeä on niin ettei erota omaa kättään, kuiskasi Zagloba.
-- Se juuri on hyvä, sanoi herra Longinus.
-- Hiljaa, keskeytti Wolodyjowski, -- kuulen jotakin.
-- Varmaan joku kuoleva korisee. Ei siellä olekaan mitään...
-- Kun saisi käsiinsä seipään.
-- Hyvä Jumala, huoahti Zagloba, vavisten kuin kuumeessa.
-- Kolmen tunnin kuluttua alkaa aamu koittaa, nyt on aika lähteä,
sanoi Longinus.
-- Nyt on oikea aika lähteä, toisti Skrzetuski matalalla äänellä. --
Jääkää Jumalan haltuun.
-- Jumalan haltuun.
-- Jääkää hyvästi, veljet. Ja antakaa anteeksi, jos olen jollakin
lailla rikkonut teitä vastaan.
-- Tekö rikkonut, hyvä Jumala, huudahti Zagloba syöksyen syleilemään
häntä.
Skrzetuski ja Wolodyjowski sulkivat hekin hänet vuoronperään
syliinsä. Hetken aikana vavisutti pidätetty nyyhkytys ritarien
rintoja. Vain herra Longinus pysyi tyynenä, vaikka hän olikin
liikutettu.
-- Jääkää hyvästi, toisti hän vielä kerran.
Tultuaan vallin reunalle laskeutui hän vallihautaan, hetken perästä
häämöitti hänen hahmonsa vallihaudan toisella puolen, vielä kerran
antoi hän tovereilleen jäähyväismerkin, sitten hän katosi pimeyteen.
Zalosciin johtavan tien ja Wisniowiecin valtamaantien välillä oli
tammilehto, jota leikkelivät tien poikkisuunnassa kulkevat kapeat
niityt. Sen jatkona seurasi vanha, tiheä, suuri havumetsä, joka
ulottui aina Zalozcen taakse. Sinne oli Podbipienta päättänyt pyrkiä.
Tämä tie oli kyllä sangen vaarallinen, sillä päästäkseen tammimetsään
oli kuljettava pitkin koko kasakkaleirin syrjää. Herra Longinus
oli kuitenkin tahallaan valinnut sen, koska leirin läheisyydessä
pitkin yötä liikkui enimmän väkeä ja vartiat siellä vähimmän
kiinnittivät huomiota ohikulkeviin. Lisäksi oli kaikille muille
teille, syvänteihin, pensaikkoihin ja poluille asetettu vartioita,
joita esaulit, sadanpäälliköt, rykmentinjohtajat, vieläpä itse
Chmielnickikin alinomaa kävivät tarkastamassa. Niittyjen poikki ja
Gniezna-jokea pitkin kulkevaa tietä oli mahdoton ajatellakaan pääsyä,
sillä siellä valvoivat tatarilaiset hevosvartiat ratsujensa luona
iltahämärästä aamun koittoon asti.
Yö oli lämmin, pilvinen ja niin pimeä, että kymmenen askeleen päähän
ei erottanut ihmistä eikä puuta. Tämä oli herra Longinukselle
eduksi, vaikkakin hänen täytyi käydä hyvin verkalleen ja varovasti,
jotta hän ei putoisi syvänteihin tai johonkin ampumahautaan,
joita sekä puolalaiset että kasakat olivat kaivaneet pitkin koko
taistelutannerta.
Varovasti kulkien hän pääsi aina toisille puolalaisille valleille
asti, jotka edellisenä iltana olivat jätetyt tyhjiksi. Kavuttuaan
vallihaudan yli hän kyyryssä kulki kasakkain valleja ja ampumahautoja
kohti. Hän seisahtui ja kuunteli: vallit olivat kuin olivatkin
autioina. Uloskarkaus, jonka Jeremi oli tehnyt kasakkain ryntäyksen
jälkeen oli karkoittanut sieltä kasakat, joista osa oli kaatunut ja
osa paennut vankkurileirin turviin. Ruumiita virui läjittäin vallien
rinteillä ja harjalla. Herra Longinuksen jalka kosketti vähänpäästä
jotakin ruumista, hän astui silloin ruumiin yli ja jatkoi kulkuaan.
Vähänpäästä ilmaisi heikko valitus tai huokaus, että jotkut maassa
makaavista vielä olivat elossa.
Vallien takana leveni laaja alue, joka ulottui aina seuraavaan
ampumahautaan asti, jonka puolalaiset ylipäälliköt aikoinaan olivat
antaneet luoda. Se oli niinikään täynnä ruumiita. Kuoppia ja
kaivantoja tapasi täällä vieläkin enemmän, miltei joka kymmenkunnan
askeleen päässä kohosi multaläjä, pimeydessä muistuttaen heinärukoa.
Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus,
missään ei saattanut huomata edes nuotiotulta. Koko tällä laajalla
välimaalla ei ollut muita kuin kaatuneet.
Herra Longinus alkoikin lukea rukousta kaatuneiden sielujen
puolesta ja jatkoi kulkuaan. Äänet puolalaisten leiristä, jotka
olivat kuuluneet hänen korviinsa aina toiselle valliryhmälle asti,
hiljenivät hiljenemistään, haihtuivat kaukaisuuteen ja katosivat
lopulta kokonaan. Herra Longinus pysähtyi ja katsahti ympärilleen.
Hän ei nähnyt juuri mitään, sillä eihän leirissä ollut valoja. Vain
yhdestä akkunasta linnassa pilkoitti heikko valo, kuin mikäkin tähti,
joka milloin pilkoittaa pilvien lomasta, milloin taas peittyy niihin,
tai kuin kiiltomato, joka vuoroin tuikkii, vuoroin sammuu.
-- Veljet, näenköhän teitä enää elävinä? mietiskeli herra Longinus.
Ja kaiho painoi häntä tätä ajatellessa kuin ääretön kivi. Hän tuskin
jaksoi hengittää. Tuolla, missä tuo virvatulen näköinen valo väräjää,
tuolla ovat hänen omat väkensä, siellä ovat veljessydämet, ruhtinas
Jeremi, Skrzetuski, Wolodyjowski ja Zagloba, kirkkoherra Muchowiecki,
siellä häntä rakastetaan ja oltaisiin valmiita häntä puolustamaan.
Mutta täällä on yö, tyhjyys, pimeys, ruumiita jalkojen alla,
ympärillä henkien piiritanssi ja tuolla etäämpänä on kirottujen,
julmien vihollisten verenjanoinen leiri.
Kaihon kivi kävi niin raskaaksi, että se tämän jättiläisenkin
hartioille tuntui liian painavalta. Hänen mielensä alkoi horjua.
Silloin hyökkäsi pimeydessä hänen kimppuunsa kalpea levottomuus,
alkaen kuiskuttaa hänen korvaansa: et pääse lävitse; se on
mahdotonta, palaa takaisin, vielä on aikaa, ammu pistoolin laukaus
ja koko lippukunta ryntää sinua pelastamaan. Tuon leirin läpi, tuon
villijoukon lomitse ei kukaan pääse pujahtamaan.
Nälkiintynyt leiri, jonne joka päivä satoi kuulia, joka oli täynnä
kuolemaa ja ruumiin-katkua, tuntui tällä hetkellä herra Longinuksesta
hiljaiselta, turvalliselta satamalta.
Siellä eivät hänen ystävänsä panisi pahaksi, jos hän palaisi. Hän
sanoo heille, että yritys kävi yli inhimillisten voimien, ja silloin
eivät myöskään nuo muut lähde eivätkä lähetä ketään, vaan odottavat
Jumalan ja kuninkaan armahtavaisuutta.
Mutta entä jos Skrzetuski lähtee ja saa surmansa?
-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, nämä ovat saatanan kiusauksia,
mietti herra Longinus. -- Minähän olen valmis kuolemaan ja mitään
pahempaa taas ei voi minulle sattua. Saatana tässä peloittelee
heikkoa sieluani tyhjyydellä tässä ympärillä, ruumiilla ja
pimeydellä, sillä hänhän käyttää hyväksensä kaikkia keinoja.
Eihän toki ritari voi peittää nimeänsä häpeään, menettää kunniaansa,
jättää sotajoukkoansa hätään ja luopua taivaan kruunusta -- ei
milloinkaan!
Longinus asteli eteenpäin, pidellen käsiä eteensä ojennettuina.
Samassa alkoi uudelleen kuulua ääniä, mutta nyt ei enää puolalaisten
leiristä, vaan vastakkaiselta taholta. Ne olivat vielä epäselviä,
mutta syviä ja uhkaavia. Longinuksesta tuntui siltä kuin hän yhtäkkiä
olisi kuullut metsästä karhun mörinää. Levottomuus oli kuitenkin
jo poissa hänen mielestään. Kaiho ei enää painanut häntä, se oli
muuttunut läheisten ystävien suloiseksi muisteluksi. Vihdoin hän
ikäänkuin vastatakseen kasakkaleiristä kuuluvaan uhkaukseen vielä
kerran toisti itsekseen:
-- Lähden sittenkin.
Hetken perästä oli hän samalla surman kentällä, jolla ruhtinaan
ratsuväki ensimäisen rynnäkön aikana oli tuhonnut kasakat ja
janitsharit. Tie kävi jo tasaisemmaksi, kuoppia ja multaläjiä
oli vähemmän eikä ruumiita juuri ollenkaan, sillä edellisissä
taisteluissa kaatuneet olivat kasakat jo korjanneet. Täällä oli
myöskin jonkun verran valoisampaa, sillä kaikkinaiset esteet eivät
enää saartaneet näköaloja. Maa vietti hiljalleen etelää kohti,
mutta herra Longinus kääntyi heti sivulle päin, koettaen pujahtaa
läntisen lammikon ja kasakkaleirin välitse. Hän astui nyt kiiruhtaen
ja vapaasti ja hänestä näytti jo, että hän pääsee onnellisesti
kasakkaleirin ohi. Äkkiä hänen korviinsa taasen alkoi kuulua uusia
ääniä.
Hän pysähtyi heti ja neljännestunnin kuluttua hän kuuli hevosten
tömistäen ja huohottaen lähenevän.
-- Kasakkavartiosto, ajatteli hän.
Samassa tuli hänen korviinsa ihmisääniäkin. Hän kääntyi kiireesti
sivulle päin ja tunnusteli taasen jaloillaan maata, hän heittäytyi
siihen liikkumattomaksi, pitäen toisessa kädessä pistoolia, toisessa
miekkaa.
Ratsastajat tulivat sillävälin yhä lähemmäksi ja saapuivat vihdoin
aivan hänen kohdalleen. Oli niin pimeä, ettei hän saattanut laskea
heitä, mutta hän kuuli heidän puheestaan joka sanan.
-- Heidän on paha, mutta paha on meidänkin, sanoi jokin uninen ääni.
-- Ja kuinka moni kunnon kasakka täällä saakaan surmansa.
-- Hyvä Jumala, sanoi toinen ääni, -- kerrotaan, ettei kuningas enää
ole kaukana, miten meidän silloin käykään.
-- Khani on suuttunut meidän Chmieliimme ja tatarit uhkaavat hirttää
meidät, jollemme saa voittoa.
-- Hevoslaitumilla he tappelevat meikäläisten kanssa. Isä on
kieltänyt menemästä tatarien leirille, sillä joka sinne vain menee,
saa surmansa.
-- Kerrotaan, että kaupustelijoiden joukossa on valepukuisia ljaheja.
Kunpa tästä sodasta pääsisikin.
-- Nyt meidän on vielä pahempi kuin ennen.
-- Kuningas joukkoineen ei ole enää kaukana, se on pahinta se.
-- Äh, mieluumminpa sitä makailisi Siczissä kuin rähmisi täällä
pimeässä kuin mikäkin kerjäläinen.
-- Mutta kunhan ei täällä olisikin joitakin kerjäläisiä, koska
hevoset noin pärskähtelevät.
Äänet etenivät vähitellen, vihdoin kokonaan häipyen. Herra Longinus
nousi ja jatkoi matkaansa.
Sade, hieno kuin sumu, alkoi tihkua, ilma kävi entistä pimeämmäksi.
Yhtäkkiä välähti herra Longinuksen vasemmalla puolella, parin sadan
askeleen päässä, pieni valo, sitten toinen, kolmas ja kymmenes. Nyt
hän jo oli varma siitä, että hän oli kasakkaleirin kohdalla.
Valoja oli harvassa ja nekin olivat heikkoja. Nähtävästi olivat
miehet jo nukkuneet, siellä täällä ehkä vielä juotiin, tai
valmistettiin ruokaa huomista varten.
-- Jumalan kiitos, että lähdin liikkeelle hyökkäyksen ja
uloskarkauksen jälkeen. Varmaankin he ovat kuolettavan väsyneet.
Samassa hän taasen alkoi etäältä erottaa hevoskavioiden töminää.
Toinen vartiosto oli liikkeellä.
Maa sattui sillä kohdalla olemaan epätasaisempaa, niin että oli
helpompi piiloutua. Vartiosto ratsasti ohi niin likeltä, että oli
ajamaisillaan herra Longinuksen yli. Onneksi olivat hevoset tottuneet
pelästymättä kulkemaan kentällä makaavien ruumiiden ohi. Herra
Longinus kulki taas eteenpäin.
Noin tuhannen askeleen päässä kohtasi hän vielä kaksi patrullia. Koko
leirin ympärillä olevaa piiriä vartioitiin nimittäin kuin silmäterää.
Herra Longinus iloitsi hengessä siitä, ettei hän kohdannut
jalkamiesetuvartioita, joita tavallisesti asetettiin kasakkaleirin
eteen antamaan tietoja ratsasvartioille.
Hänen ilonsa ei kuitenkaan tullut pitkäaikaiseksi. Hän oli tuskin
ehtinyt parin sadan askeleen päähän, kun hänen edessään, noin
kymmenen askeleen päässä, taas häämöitti musta varjo. Vaikka herra
Longinus olikin peloton mies, tunsi hän pienen pelon väreiden
kulkevan alas selkäpiitään. Oli myöhäistä väistyä syrjään. Hahmo
liikkui. Se oli nähtävästi huomannut hänet.
Seurasi hetken epäröinti, lyhyt silmänräpäys. Yhtäkkiä kysyi
hiljainen ääni:
-- Vasil, sinäkö siellä olet?
-- Minä, sanoi herra Longinus hiljaa.
-- Onko sinulla viinaa?
-- On.
-- Anna tänne.
-- Kuinka sinä olet noin pitkä? kysyi sama ääni kauhistuneena.
Pimeydessä kuului rusahdus. Lyhyt, samassa hetkessä katkennut
huudahdus "Herra Jum..." pääsi vartiomiehen suusta. Sitten kuului
ikäänkuin murrettujen luitten rutina ja hiljainen korahteleminen.
Miehen hahmo romahti raskaasti maahan.
Herra Longinus jatkoi matkaansa.
Hän ei kuitenkaan käynyt entistä suuntaviivaa pitkin, sillä
siellä oli nähtävästi vartiolinja, vaan kääntyi vielä lähemmäksi
kasakkaleiriä, toivoen pääsevänsä ratsuvartiostojen ja vaunurivien
välitse. Jos ei enää ollut toista vartioketjua, niin saattoi herra
Longinus tiellään tavata vain leiristä vartiovaihteeseen meneviä
jalkamiehiä. Ratsuvartiostoilla ei täällä ollut enää mitään tekemistä.
Hetken perästä hän huomasikin, ettei toista vartioketjua ollut.
Sensijaan oli itse leiri vain kahden nuolenampuman päässä. Mutta
kummallisesti se näytti yhä lähenevän, vaikka herra Longinus koetti
käydä yhdensuuntaisesti vaunurivien kanssa.
Niinikään hän huomasi, etteivät leirissä kaikki nukkuneet. Siellä
täällä näkyi sammuvien tulien ääressä istuvia hahmoja. Eräässä
paikassa oli nuotiotuli muita isompi, vieläpä niin iso, että sen
loimu ulottui melkein herra Longinukseen asti. Ritarimme täytyi nyt
vetäytyä vartiopaikkoja kohden, jotta hänen ei tarvitsisi käydä
valovyöhykkeen läpi. Hän näki, miten ristinnäköisiin pylväisiin
likelle tulta oli ripustettu härkiä, joita teurastajat paraikaa
nylkivät. Joukko miehiä katseli tätä toimitusta. Muutamat soittelivat
hiljaa puupilliä teurastajien ajanvietteeksi. Tämä osa leiriä oli
hevospaimenien hallussa. Kaukaisemmat vankkuririvit olivat pimeyden
peitossa.
Sammuvien nuotioiden valaisema äärimmäinen syrjä leiriä tuntui nyt
taasen olevan lähempänä herra Longinusta. Aluksi oli se ollut vain
hänen oikealla puolellaan, nyt hän yhtäkkiä huomasi sen olevan
edessäänkin.
Hän pysähtyi ja mietti hetkisen, mitä tehdä. Hän oli kuin olikin
saarroksissa. Kasakkain asemat, tatarilaisten leiri ja mustat
vankkurijonot ympäröivät vanteena koko Zbarazia. Tämän vanteen
keskelle oli sijoitettu vartiopaikkoja ja vartiomiehet kävivät
edestakaisin katsomassa, ettei kukaan pääsisi läpitse.
Herra Longinuksen asema oli kauhea. Joko hänen täytyi pujahtaa
vankkurien välitse, tai kasakkain ja tatarilaisten leirin väliltä
hakea jokin toinen ulospääsy. Muuten täytyi hänen aamukoittoon
asti harhailla tuossa ympyrässä. Jollei hän mahdollisesti tahtonut
peräytyä Zbaraziin, mutta siinäkin tapauksessa hän saattoi joutua
vartioiden käsiin. Hän ymmärsi kuitenkin, että maan epätasaisuuden
vuoksi eivät kaikki vankkurit voi seisoa vierekkäin. Jossakin täytyi
niiden jonossa olla katkeama, vieläpä melkoisen isokin, jotta
ratsastajat voisivat ylläpitää yhteyttä toistensa kanssa. Herra
Longinus päätti etsiä tällaista välipaikkaa ja tuli sitä hakiessaan
yhä lähemmäksi vaunuja. Siellä täällä palavien nuotioiden valo tosin
nyt saattoi ilmaista hänet, mutta toisaalta oli se myöskin hänelle
hyödyksi, sillä ilman tulia ei hän olisi nähnyt vankkureita eikä
niiden välistä tietä.
Noin neljännestunnin haettuaan hän löysi tien, joka kuin musta rihma
kulki vankkurien välillä. Sillä kohdalla ei ollut nuotiotulia eikä
siellä myöskään voinut olla kasakoita, koska ratsuväen oli kuljettava
siitä läpi. Herra Longinus asettui suulleen maahan ja alkoi ryömiä
tuota mustaa juovaa kohden niinkuin käärme, joka menee luolaansa.
Kului neljännestunti, puoli tuntia ja yhä hän ryömi ja rukoili,
antautuen ruumiineen ja sieluineen taivaallisten mahtien suojaan.
Hän ajatteli, että ehkä koko Zbarazin kohtalo tänä hetkenä riippui
siitä, onnistuuko hänen päästä läpi tuosta mustasta kidasta ja siksi
hän ei rukoillut ainoastaan omasta puolestansa, vaan myöskin niiden
puolesta, jotka tällä hetkellä ampumahaudassa rukoilivat hänen
puolestaan.
Molemmin puolin vallitsi täysi hiljaisuus. Ei ainoakaan mies
liikahtanut, ei ainoakaan hevonen pärskähdellyt, ei ainoakaan
koira haukahtanut. Herra Longinus ryömi eteenpäin. Hänen edessään
häämöitti pensaita ja tiheikköjä, niiden takana on tammilehto ja
tammilehdon takana havumetsä, joka ulottuu aina Toporowiin asti.
Siellä havumetsän takana, siellä oli kuningas ja pelastus, maine ja
ansioituminen Jumalan ja ihmisten edessä. Mitä olikaan kolmen pään
poikkilyöminen verrattuna tähän työhön, johon tarvittiin paljon
muutakin kuin rautainen käsi!
Herra Longinus tunsi itsekin selvästi tämän erotuksen, mutta ylpeys
ei paisuttanut hänen puhdasta sydäntänsä. Se vain suli, niinkuin
lapsen sydän sulaa, kiitollisuuden kyyneliin.
Vihdoin hän nousi ja alkoi kävellen kulkea eteenpäin. Tuolla puolen
vankkureita ei ollut vartiostoja, tai jos olikin, niin vain harvassa,
joten niitä oli helpompi välttää. Sillävälin oli ruvennut satamaan
aika rankasti ja sateen rapina tukahutti hänen askeltensa äänen.
Herra Longinus pani nyt liikkeelle pitkät säärensä ja käveli kuin
jättiläinen, tallaten pensaita, mennen yhdellä askeleella eteenpäin
saman verran kuin jokin toinen viidellä. Vankkurileiri jäi yhä
kauemmaksi, tammilehto tuli lähemmäksi ja samalla myöskin pelastus.
Kas tuossa tammet jo ovatkin, yö niiden varjossa on pimeä kuin
manalassa. Mutta sitä parempi. Vieno tuuli alkoi puhaltaa, tammet
humisivat hiljaa, ikäänkuin hymisten rukousta: "Suuri Jumala,
hyvä Jumala, varjele tätä ritaria, sillä hän on sinun palvelijasi
ja sen maan uskollinen poika, jolla me olemme kasvaneet sinun
ylistykseksesi."
Herra Longinus oli jo päässyt puolentoista puolalaisen penikulman
päähän omasta leiristään ja hiki valui hänen otsaltaan, sillä ilma
oli paahteinen, ikäänkuin se olisi valmistellut myrskyä. Mutta
Longinus kävi myrskystä välittämättä, hänen rinnassaan kun lauloivat
enkelit. Tammikko harvenee, varmaan tulee tämän jälkeen niitty.
Tammet humisivat nyt hiljemmin, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:
jää vielä hetkiseksi tänne, meidän keskellämme on sinun ollut
turvallista olla. Mutta ritarilla ei ole aikaa, hän astuu avonaiselle
niitylle. Vain yksi ainoa tammi näkyy keskellä aukeaa ja se onkin
tavallista mahtavampi. Herra Longinus suuntaa askeleensa tammea
kohden.
Yhtäkkiä, kun hän jo on päässyt noin kymmenkunnan askeleen päähän
jättiläistammen laajoista oksista, ilmestyy hänen eteensä parikymmentä
mustaa hahmoa, jotka sudenhyppäyksin lähenevät ritaria.
-- Kuka sinä olet, kuka sinä olet?
Heidän kieltänsä on mahdoton ymmärtää, heillä on päässä jonkinlaiset
suippolakit, varmaan he ovat tatareja, hevospaimenia, jotka täällä
pitävät sateensuojaa.
Samassa hetkessä valaisi punainen salama niityn, tammen, tatarien ja
jättiläiskokoisen Longinuksen hahmot. Kauhea huuto tärisytti ilmaa ja
taistelu puhkesi raivoonsa.
Tatarit heittäytyivät herra Longinusta vastaan kuin sudet peuran
kimppuun ja tarttuivat häneen suonikkailla käsillään. Mutta hänen
tarvitsi vain pudistaa ryntääjät päältään, niin ne putoilivat kuin
kypsyneet omenat puusta. Samassa suhahti hirveä kallonhalkaisija
tupestaan ja kuului voivotusta, ulvontaa, avunhuutoja,
miekankalsketta, maahanlyötyjen korinaa, pelästyneitten hevosten
hirnuntaa ja rikkihakattujen tatarilaismiekkojen kalsketta. Hiljainen
niitty kaikui mitä erilaisimpia villejä ääniä, kaikkia, mitä vain
ihmiskurkusta saattoi lähteä.
Tatarit hyökkäsivät uudestaan ritarin päälle, mutta hän nojasi
olkapäänsä tammea vastaan. Etupuolelta häntä taas suojeli
miekanheilutus ja hän heiluttelikin sitä kauheasti. Ruumiita
häämöitti hänen jalkojensa juuressa. Toiset hyökkääjistä vetäytyivät
jo kauhunvallassa pakoon.
-- Hoi, hoi! kaikui ympärillä villi ulvonta.
Tämä ulvonta ei jäänyt vaille vastakaikua. Ei kulunut puoltakaan
tuntia, kun jo koko niitty oli täynnä jalka- ja ratsumiehiä. Sinne
tuli kasakkoja ja tatareja käsissä viikatteita, hankoja, jousia.
Toisilla oli palavia päreitäkin. Kuumeenkiireisiä kysymyksiä sateli
ja toinen tiedusteli toiselta, mitä täällä oikeastaan on tekeillä.
Katsokaa, vastasivat hevospaimenet. Katsokaa, toisteli joukko. Ljahi,
katsoppas sitä! Tappakaa se, ottakaa kiinni elävältä!
Herra Longinus ampui kaksi pistoolinlaukausta, mutta sitä eivät hänen
toverinsa enää kuulleet puolalaiseen leiriin.
Joukko likeni puoliympyrässä. Longinus itse pysyi varjossa
jättiläiskokoisena puuhun nojaten, ja odotti miekka kädessä.
Joukko läheni lähenemistään. Vihdoin kuului komento:
-- Käykää kiinni!
Jokainen joka kynnelle kykeni, hyökkäsi eteenpäin. Huudot vaikenivat.
Ne jotka eivät päässeet hyökkääjien joukkoon, näyttivät heille valoa.
Ihmispyörre kieppui ja käänteli puun alla, vain ainoa voihkina vailla
yksityisiä ääniä erottautui pyörteestä. Vihdoin kuului ryntääjien
kurkusta kauhun huuto ja samassa hajaantui joukko.
Puun alla seisoi yhä pystyssä herra Longinus, ja hänen jalkojensa
juuressa virui kokonainen läjä ruumiita, jotka kuolonkamppauksessa
vielä hytkähtelivät.
-- Tuokaa köysiä, huusi joku ääni.
Samassa karauttivat ratsumiehet hakemaan köysiä ja palasivat
silmänräpäyksessä. Kymmenkunta miestä tarttui nyt pitkän köyden
kumpaankin päähän, koettaen sen avulla kiristää herra Longinuksen
puuta vastaan.
Herra Longinus löi kuitenkin köyden poikki miekallaan ja miehet
molemmissa päissä kaatuivat maahan. Yhtä huonosti onnistui tatarien
yritys.
Huomatessaan, että liian suuri joukko on toistensa tiellä, lähti
kymmenkunta uskaliainta nogailaista paikalle ottamaan elävältä
kiinni jättiläistä. Hän ruhjoi heidät kuitenkin niinkuin metsäsika
repii vaivaiset koirat. Tammi, joka oli muodostunut kahdesta
yhteenkasvaneesta mahtavasta puusta, suojeli ritarin selkää. Se taas,
joka yritti edestäpäin, kuoli miekan ulottuville päästyään, ehtimättä
päästää edes huutoa. Herra Podbipientan yliluonnollinen voima näytti
kasvamistaan kasvavan.
Tämän huomatessaan ajoivat raivostuneet kasakat pois tatarit ja
ympärillä alkoi villinä huutona kuulua:
-- Uk! uk!
Nyt, nähdessään jouset ja jalkojensa juureen satelevat nuolet, herra
Podbipienta ymmärsi, että kuoleman hetki lähestyy. Hän alkoi siis
rukoilla pyhää neitsyttä.
Ympärillä hiljeni. Joukko seisoi henkeään pidätellen ja odottaen,
mitä oli tulossa.
Ensimäinen nuoli suhahti juuri herra Longinuksen lausuessa sanoja:
Vapahtajan Äiti! Nuoli kosketti hänen ohimoaan.
Toinen nuoli suhahti herra Longinuksen lausuessa: Ylistetty Neitsyt!
Nuoli osui hänen olkapäähänsä.
Rukouksen sanat sekaantuivat nyt nuolien sihinään ja kun herra
Longinus lausui: Aamun Tähti! oli hänellä nuolia olkapäissä, kyljissä
ja jaloissa... Veri valui alas hänen ohimoiltaan ja hän kyllä näki
tatarit edessään sumuisella niityllä, mutta ei kuullut enää nuolten
suhinaa. Hän tunsi voimiensa loppuvan, hänen jalkansa horjuivat, pää
painui rinnalle ja vihdoin hän putosi polvilleen.
Siinä herra Longinus, puoleksi nyyhkien, lausui: "Enkelien
kuningatar" -- ja ne olivatkin hänen viimeiset sanansa maan päällä.
Taivaan enkelit ottivat hänen sielunsa ja asettivat sen kirkkaana
helmenä enkelien kuningattaren jalkain juureen.