Uusia valleja täytyi kuitenkin taasen nopeasti ruveta tekemään,
niinikään täytyi supistaa leirin alaa, jotta kasakkain jo suorittamat
maatyöt kävisivät tarpeettomiksi ja harventuneet joukot helpommin
voisivat puolustautua. Kaivettiin siis koko rynnäkön jälkeinen yö.
Eivät kuitenkaan kasakatkaan olleet toimettomina. He saapuivat hiljaa
paikalle keskiviikon välisenä yönä ja loivat leirin ympärille toisen
paljoa korkeamman vallin. Aamun sarastaessa kuului sieltä vilkasta
keskustelua ja samassa alkoi ammunta, jota kesti neljä päivää ja
neljä yötä.
Tuontuostakin ryhtyivät kasakkain ja rahvaan joukot hyökkäykseen,
kuitenkaan pääsemättä valleille asti. Ammunta vain kiihtymistään
kiihtyi. Vihollinen, jolla oli mahtavat joukot, saattoi vaihtaa
taistelevia osastoja, antaen välillä toisten levätä, ruhtinaan
leirissä sen sijaan ei ollut miehiä vuorottain lepäämään, vuorottain
taistelemaan: samojen miesten täytyi ampua, olla valmiina minä
hetkenä hyvänsä ryhtymään puolustukseen alituisten hyökkäysten
uhatessa, haudata kaatuneita, kaivaa kaivoja ja korottaa valleja,
jotta ne tarjoaisivat paremman suojan. Heidän täytyi nukkua, tai
pikemmin torkkua, vallien juurella ja keskellä tulta ja kuulia, joita
viimemainittuja lensi niin tiheään, että niitä joka aamu saattoi
lakaisemalla lakaista pois leiripihalta. Neljään päivään ei kukaan
voinut riisua yltään vaatteita, joita vuoroin sade kasteli, vuoroin
auringonpaiste kuivasi ja jotka päivällä olivat liian lämpöiset
eivätkä yöllä suojanneet kylmää vastaan. Neljään päivään ei kukaan
saanut suuhunsa mitään lämmintä. Ravintona oli viina, jonka sekaan
pantiin ruutia, korput ja kuivanut, palvattu liha, jota saatiin
pureskella keskellä savua, laukauksia, sihiseviä kuulia ja tykin
pauketta.
Ei ollut, sanotaan senaikaisessa lähteessä, mitään, mitä olisi voinut
panna päähän tai sivulle. Sotamies sitoi likaisella rievulla verisen
päänsä ja taisteli edelleen. Ihmeellistä väkeä olivat totisesti nuo
sotamiehet. Risaisissa takeissaan, aseet ruostuneina, käsissä pahasti
kolhitut pyssyt, silmät unettomuudesta punaisina, pysyivät he alati
valppaina ja valmiina taisteluun, oli sitten päivä tai yö, sade tai
poutainen sää.
Mutta sotamies oli kiintynyt johtajaansa ja seurasi häntä vaaroihin
ja rynnäkköihin, haavoihin ja kuolemaan. Jokin sankarillinen
hurmaus oli vallannut sielut, sydämet ja mielet olivat terästyneet,
kauhun tila oli käynyt jonkinlaiseksi nautinnoksi. Eri lippukunnat
suorastaan kilpailivat keskenään alttiudessa, nälän ja unettomuuden
kestämisessä, miehuudessa ja rohkeuden raivossa. Sotamiehiä oli
vaikea pidättää valleilla, sillä he eivät tahtoneet rajoittua
puolustukseen, vaan halusivat hyökätä vihollisten päälle niinkuin
nälästä vimmastuneet sudet lammasnavettaan. Kaikissa rykmenteissä
vallitsi jonkinlainen villi ilo. Jos joku olisi yrittänytkin puhua
antautumisesta, niin hänet paikalla olisi revitty kappaleiksi.
"Täällä tahdomme kuolla", toistelivat miehissä kaikki.
Jokainen päällikön käsky täytettiin salaman nopeudella. Kerran
tapahtui, että ruhtinas, illalla ratsastaessaan tarkastamassa
valleja, sai kuulla Lesczynskien rajavartiolippukunnan nuotiotulen
olevan sammumassa. Ruhtinas ajoi sotamiesten luo ja sanoi:
-- Miksi ette ammu?
-- Meiltä on ruuti lopussa ja lähetimme juuri linnasta hakemaan uutta.
-- Tuollahan sitä on lähempänä, sanoi ruhtinas, viitaten vihollisen
valleja kohden.
Tuskin oli hän ehtinyt tämän sanoa, kun koko lippukunta oli hypännyt
alas valleilta, juoksi vihollisia kohden ja ryntäsi kuin myrskytuuli
heidän vallejansa kohden. Kasakat surmattiin puukoilla, keihäillä ja
pyssynperillä. Neljän tykin sytytysreikään pantiin väkäpäinen naula
ja puolentunnin kuluttua palasivat sotamiehet, tosin harventuneina,
mutta voittajina ja toivat punteissa ja metsästyssarvissa mukanaan
ruutia. Päivät kuluivat toisiansa seuraten. Kasakkain ampumahaudat
vetäytyivät yhä ahtaammaksi kehäksi leirin ympäri, tunkeutuen sen
sisään kuin kiilat puuhun. Ampuminen tapahtui jo niin likeltä,
että, lukuunottamatta hyökkäyksissä surmattuja, päivässä kaatui
kymmenen miestä joka lippukunnasta. Papit eivät päässeet heidän
luokseen tuomaan sakramentteja. Piiritetyt pysyttelivät vankkureiden,
telttojen, nahkojen ja riippumaan asetettujen vaatteiden suojassa.
Yöllä haudattiin kukin kaatunut paikalle, jossa hän sattui makaamaan,
ja huomenna entistä villitymmin taistelivat eloon jääneet äskeisten
toveriensa haudoilla. Chmielnicki vuodatti suorastaan tuhlaamalla
miestensä verta, mutta jokainen hyökkäys tuotti hänelle vain yhä
uusia ja entistä suurempia menetyksiä. Hän hämmästeli vastustajiensa
itsepäisyyttä, mutta luotti yhä siihen, että aika vähentää sekä
heidän rohkeutensa että voimansa. Ja aikaa kyllä kuluikin, mutta
puolalaiset vain osoittivat yhä suurempaa kuolemanhalveksumista.
Johtajat olivat sotamiehelle esimerkkinä. Ruhtinas Jeremi makasi
paljaalla maalla vallin juurella, raviten itseään viinalla ja
palvatulla hevosenlihalla sekä kärsien kaikki sodan vaivat ja sään
vaihtelut, korkeaan säätyynsä katsomatta. Kruunun lipunkantaja
Koniecpolski ja Krasnostawin starosta johtivat itse persoonallisesti
joukkojansa uloshyökkäyksissä. Rynnäkköjen aikana olivat he
aseettomina tiheimmässä kuulasateessa. Myöskin sellaiset päälliköt,
joilta, kuten Ostrorogilta, oikeastaan puuttui sotilaallista
kokemusta ja joihin sotamiehet olivat katsoneet epäluottamuksella,
näyttivät nyt Jeremin johdolla muuttuneen aivan toisiksi miehiksi.
Vanha Pirlej ja Lanckoronski makasivat hekin vallien juurella, mutta
herra Przyjemski asetteli päivällä tykkejä ja tonki yöllä maata
kuin myyrä, kaivaen kasakkojen miinain alle vastamiinoja ja tehden
ampumahautoja tai maanalaisia käytäviä, joita pitkin sotamiehet
pääsivät kuin mitkäkin kuoleman henget keskelle kasakkain laumoja.
Vihdoin päätti Chmielnicki yrittää ryhtyä keskusteluun, toivoen
sillävälin ehtivänsä saavuttaa viekkaudella jotakin. Illalla
heinäkuun neljättäkolmatta päivää vastaan huutelivat kasakat
valleilta sotamiehille, että he lakkaisivat ampumasta. Zaporogin
lähetti saapui niinikään ilmoittamaan, että hetmani haluaa nähdä
vanhaa Zacwilichowskia. Hetken neuvoteltuaan ylipäälliköt suostuivat
ehdotukseen ja vanhus ratsasti ulos leiristä. Kaukaa näkivät upseerit
kuinka häntä kasakkain puolella tervehdittiin paljastetuin päin.
Zacwilichowski oli nimittäin komisaarina ollessaan voittanut villien
zaporogilaisten kunnioituksen. Itse Chmielnickikin piti häntä
arvossa. Ampuminen lakkasi heti. Kasakat lähenivät ampumahautojansa
pitkin ja tulivat aivan likelle vallia. Upseerit kokoontuivat siihen
lähelle. Molemmin puolin oltiin varovaisia, mutta näissä kohtauksissa
ei kuitenkaan sattunut mitään ikävää. Upseerit olivat aina pitäneet
kasakoita suuremmassa arvossa kuin tavallista rahvasta ja nyt,
antaakseen tunnustusta heidän urheudelleen ja kestävyydelleen,
he suorastaan keskustelivat heidän kanssaan kuin vertaistensa
kanssa ikään. Ihmetellen katselivat kasakat näin likeltä tuota
luoksepääsemätöntä jalopeuranpesää, joka oli pidättänyt koko heidän
ja khanin yhdistynyttä mahtia. He tulivat aivan lähelle, juttelivat
ja pahoittelivat, että niin paljon kristittyä verta on vuodatettu.
Lopuksi kestitsi kumpainenkin puoli toinen toistansa tupakalla ja
viinalla.
-- Oi herrat puolalaiset, sanoivat vanhat zaporogit, -- jos te
olisitte aina pitäneet näin puolianne, niin ei olisi ollut Keltaista
Vettä, Korsunia ja Pilawcea. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Emme
eläessämme ole nähneet mokomia.
-- Tulkaa te vain huomenna taikka ylihuomenna -- aina tapaatte meidät
samanlaisina.
-- No, tulemme kyllä. Mutta vastaiseksi kiitos levähdyksestä. Paljon
on vuotanut kristittyä verta, mutta kunhan ette nääntyisi täällä
nälkään.
-- Kyllä kuningas on täällä ennenkuin me ehdimme kuolla nälkään.
Vastikään tässä juuri pyyhimme suutamme, kun olimme syöneet maukkaan
aterian.
-- Jos meille tulee puute ruoasta, niin haemme sitä teidän
leiristänne, vastasi Zagloba, kädet kupeilla.
-- Suokoon Jumala, että isä Zacwilichowski saisi aikaan jotakin
hetmanin luona, sillä jollei hän onnistu, niin illalla jo ryntäämme.
-- No, sitä mekin jo tässä ikävöimme.
-- Khani on luvannut ottaa teistä jokaisesta hyvät lunnaat.
-- Mutta meidän ruhtinaspa on luvannut teidän khanille, että hän
sitoo hänet leukaparrasta hevosensa häntään.
-- Kyllä teidän ruhtinas on aikamoinen noita, mutta ei hän sentään voi
kestää kauan.
-- Parempi olisi, että yhdessä meidän ruhtinaan kanssa ahdistaisitte
pakanoita kuin että nousette esivaltaa vastaan.
-- Hm, teidän ruhtinaanne kanssa. Hm, hyvähän se olisi.
-- Miksi te sitten kapinoitsette? Kun kuningas saapuu, niin saatte
nähdä. Olihan ruhtinas Jeremikin teille kuin isä.
-- Hän on isänä miltei sellainen kuin kuolema on äitinä. Ruttokaan ei
ole tappanut niin monta kunnon kasakkaa kuin hän.
-- Vielä pahemmaksi hän käy. Ette vielä ole oppineet häntä oikein
tuntemaan.
-- Me emme tahdokaan häntä tuntea. Meidän päällikkömme sanovat, että
jos joku kasakka katsoo häntä silmiin, niin hänen kuolemantuomionsa
on jo kirjoitettu.
-- Niin käy Chmielnickinkin.
-- Jumala tietää miten käy. Se vain on varma, että nuo molemmat eivät
mahdu yhtaikaa elämään tässä maailmassa. Meidän isä Chmielnicki sanoo
hänkin, että jos te vain luovutatte hänelle Jareman, niin hän päästää
teidät kaikki hengissä menemään ja kumartaa vielä kuningasta yhdessä
meidän kanssamme.
Nyt alkoivat sotamiehet puhkua, rypistellä kulmakarvojaan ja
kiristellä hampaitaan.
-- Pitäkää te suunne kiinni, tai me tartumme sapeliin.
-- Kyllä ljahit nyt ovat suutuksissa, sanoivat kasakat, -- mutta
hyvät lunnaat saavat puolalaiset teistä vielä maksaa.
Näin he puhelivat keskenään, vuoroin käyttäen ystävällistä sävyä,
vuoroin uhaten, jolloin heidän keskustelunsa pakostakin kävi
kovaääniseksi kuin ukkosen jyrinä.
Iltapäivällä palasi herra Zacwilichowski takaisin leiriin. Sopimusta
ei ollut syntynyt eikä aselevosta tullut mitään. Chmielnicki
oli nimittäin asettanut ehdoksi, että hänelle luovutettaisiin
ruhtinas ja Koniecpolski. Lopuksi hän oli luetellut kaikenlaisia
zaporogilaisjoukoille tapahtuneita vääryyksiä ja kehoittanut herra
Zacwilichowskia jäämään kokonaan hänen palvelukseensa. Silloin oli
vanha ritari leimahtanut vihaan, noussut pystyyn ja ratsastanut pois.
Illalla torjuttiin hyökkäys verisesti. Koko leiri oli tulessa kahden
tunnin ajan. Kasakoita ei ainoastaan heitetty takaisin valleilta,
vaan jalkaväki valloitti vielä heidän ensimäiset vallituksensa,
hajoitti heidän ampumahautansa ja piilokäytävänsä sekä poltti jälleen
neljätoista ampumatornia. Chmielnicki vannoi sinä yönä khanille, että
hän ei luovu piirityksestä niin kauan kuin leirissä on yksikin mies
elävänä.
Huomenna, aamun koitteessa, alkoi uusi ammunta ja maahankaivautuminen.
Koko päivä tapeltiin, tapeltiin varstoilla, viikatteilla,
puuhangoilla, sapeleilla, kivillä ja savikokkareilla. Eilispäivän
ystävälliset tunteet ja valittelut kristittyjen veren vuodatuksesta
olivat vaihtuneet yhä kiihtyvään vimmaan. Aamusta lähtien oli
tuontuostakin sadellut. Sinä päivänä saivat sotamiehet ruokaa vain
puoli annosta. Zagloba osoitti senjohdosta harmiaan murinalla ja
suutahtelulla, mutta kaikissa muissa vaikutti tyhjä vatsa sen, että
vimma kävi entistä suuremmaksi. Kaikki vakuuttivat ennen kaatuvansa
läjiin toinen toistensa päälle kuin antautuvansa. Illalla alkoivat
turkkilaiseen pukuun puetut kasakat uudelleen ryntäillä, mutta
sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Yö oli melskeinen ja täynnä
huutoa. Ampuminen ei hetkeksikään herjennyt, toinen riitapuoli
vaati vaatimalla toista taisteluun. Tapeltiin sekä joukottain että
mies miestä vastaan. Herra Longinus lähti suorastaan vihollista
härnäämään, mutta kukaan ei kuitenkaan tahtonut käydä hänen kanssaan
otteluun. Häneen vain kaukaa ammuttiin. Sensijaan saavuttivat suurta
kunniaa herrat Stempowski ja Wolodyjowski, joista viimemainittu
mieskohtaisessa taistelussa surmasi kuuluisan tappelupukarin Dudarin.
Vihdoin astui esiin herra Zaglobakin, mutta vain ryhtyäkseen
sanasotaan. "Tapettuani Burlajn", sanoi hän, "ei minun sovi
seurustella minkä kääkän kanssa hyvänsä." Hän ei tässä sanasodassaan
löytänyt kasakkain joukosta ketään vertaistaan. Hän saattoi heidät
suorastaan vimmastumaan, kun hän mättään taakse piiloutuneena, aivan
kuin maan alta huusi ukkosenäänellään:
-- Istukaa te hölmöt vain täällä Zbarazin luona sillaikaa kuin
Liettuan sotajoukko marssii alaspäin pitkin Dnieperiä. Kyllä sen
sotilaat vievät terveisiä teidän omaisillenne ja tytöillenne...
Tulevana keväänä tapaatte mökeissänne paljon pieniä lapsen-vesoja,
jos silloin vielä mökit ovat paikoillaan.
Totta siinä olikin. Liettuan sotajoukkohan kulki todella Radziwillin
johdolla Dnieperin jokivartta alaspäin, polttaen ja hävittäen ja
jättäen jälelle vain maan ja veden. Kasakat tiesivät tämän ja siksi
he raivosivat ja lähettivät herra Zagloballe vastaukseksi kokonaisen
sadepilven kuulia, ikäänkuin olisi pudotettu pääryniä puusta. Herra
Zagloba piteli kuitenkin vain päätään piilossa mättään takana ja
jatkoi huutamistaan.
-- Ettepä osanneetkaan, senkin koiranpenikat, mutta minäpä osasin
Burlajhin. Olen täällä ihan yksinäni, tulkaa vain kaksintaisteluun
kanssani, tunnettehan te minut. No, hölmöt, ampukaa nyt kunnes
osaatte, sillä syksyn varmaan saatte viettää etsimällä tatarilaisia
Krimistä, taikka laittamalla tokeita Dnieperiin. No, terve teille
nyt! Lupaanpa Chmielinne päästä kiiltävän kolikon. Antakoon nyt joku
teikäläinen hänelle vasten kuonoa minun puolestani. Minun, Zagloban
puolesta, kuuletteko! Eikö teitä, senkin sontakärpäset, vielä ole
tarpeeksi paljon raatoina tantereella, vai tahdotteko vielä lisää
koiranraatoja. Piru lähettää teille terveisiä. Käykää te käsiksi
hankoihin ja auroihin, senkin lurjukset, ja rakentakaa lotjia. Teidän
asianne on kuljettaa luumuja ja suolaa eikä tehdä täällä meille
kiusaa.
Myöskin kasakat riuhtautuivat irti herroistaan, "joita riitti kolme
yhtä korppua kohden" ja kysyivät, miksi eivät nuo herrat käske
alustalaisillensa maksaa takaisin vuokraa ja kymmenystä. Zagloba
pysyi kuitenkin aina väittelyssä voiton puolella. Ja niin jatkuivat
keskustelut kirousten ja villien naurunpurskahdusten keskeyttäminä
yökausia, ammunnan ja taistelujen, suurempien tai pienempien
jatkuvasti raivotessa. Sitten lähti vuorostaan herra Janicki tekemään
sopimusta khanin kanssa. Tämä uudisti hänelle jälleen lupauksensa
korvauksen suorittamisesta. Kärsimätön lähettiläs vastasi kuitenkin:
"Kauvan te jo olette sitä luvanneet meille ettekä ole mitään
antaneet tähän asti. Joka teistä tulee hakemaan meidän päitämme, hän
menettää myöskin omansa." Khani vaati, että ruhtinas Jeremi arolla
kohtaisi hänen visiirinsä, mutta tämä oli pelkkää petosta, joka
saatiinkin ilmi ja neuvottelut päättyivät siihen. Taistelu ei koko
tänä aikana tauonnut. Illoin rynnättiin ja yöllä ammuttiin tykeillä.
Valleilta tehtiin äkkiryntäyksiä. Kahakoitiin. Ratsuväki teki hurjia
hyökkäyksiä. Mieshukka ja verenvuodatus yhä vain suurenivat.
Sotamiehiä kannusti hurja taistelun, veren ja vaarojen himo.
He menivät taisteluun laulaen kuin häihin. Oli jo niin totuttu
meluun ja paukkeeseen, että levolle komennetut osastot keskellä
tykin jyskettä ja kuulien putoillessa nukkuivat sikeään uneen.
Elintarpeet kävivät yhä niukemmiksi, sillä ylipäälliköt eivät olleet
tarpeeksi varustaneet leiriä ennen ruhtinaan tuloa. Kaikki kallistui
hirvittävästi. Ne, joilla oli rahaa ostaa viinaa tai leipää, jakoivat
kuitenkin mielellään ostoksensa toisten kanssa. Kukaan ei surrut
huomispäivää, sillä kaikki tiesivät, että jompikumpi kahdesta
välttämättömyydestä on heidän osansa: joko apu kuninkaan puolelta,
tai kuolema. Kumpaankin he olivat yhtä valmistuneet ja ennen kaikkea
he olivat valmiit taistelemaan. Historiassa ennen kuulumattomalla
tavalla pitivät kymmenkunnat puoliaan tuhansia vastaan niin
itsepäisesti ja sellaisella vimmalla, että jokainen rynnäkkö kävi
kasakoille uudeksi tappioksi. Sitäpaitsi hyökkäsivät he muutaman
kerran päivässä ulos leiristä ja karkasivat vihollisen kimppuun hänen
omilla valleillaan. Illoin, kun Chmielnicki luuli väsymyksen jo
vallanneen kestävimmätkin ja hän kaikessa hiljaisuudessa valmisteli
hyökkäystä, kuului yhtäkkiä iloinen laulu hänen korviinsa. Silloin
hän hämmästyksen vallassa läjähytti käsillä reisiinsä ja ajatteli,
että Jeremi todella on suurempi noita kuin yksikään niistä, jotka
olivat kasakkaleirissä. Tätä ajatellessa hän raivostui, käski ryhtyä
taisteluun ja vuodatti verta niin että tulvi. Sillä hän huomasi,
että hänen tähtensä kauhean ruhtinaan tähden rinnalla alkaa vaaleta.
Kasakkain leirissä laulettiin Jaremasta lauluja, tai kerrottiin
hänestä hiljaisella äänellä ihmeitä, jotka saivat hiukset nousemaan
pystyyn kasakkain päässä. Tiedettiin, että hän toisinaan ilmestyy
yöllä valleille ja kasvaa siellä niin suureksi, että hänen päänsä
ulottuu korkeammalle kuin Zbarazin tornit. Hänen silmänsä ovat
silloin kuin kaksi kuuta ja miekka hänen kädessään on kuin pahaa
ennustava tähti, jonka Jumala joskus lähettää taivaalle ihmisten
tuhoksi. Kerrottiin niinikään, että kun hän kohottaa äänensä, niin
taistelussa kaatuneet ritarit nousevat pystyyn kalskuvin asein ja
asettuvat elävien riveihin. Jeremi oli kaikkien huulilla: hänestä
lauloivat vanhat harpunsoittajat, hänestä puhuivat sekä vanhat
zaporogilaiset että oppimaton rahvas ja tatarilaiset. Kaikissa näissä
keskusteluissa, heidän vihassaan ja taikauskoisessa kauhussaan piili
samalla ikäänkuin jonkinlainen villi rakkaus, jota aron kansa tunsi
veristä tuhoojaansa kohtaan. Chmielnicki kalpeni hänen rinnallaan,
eikä ainoastaan khanin ja tatarien silmissä, vaan myöskin oman
rahvaan silmissä. Chmielnicki huomasi, että hänen täytyy kuin
täytyykin saada valtaansa Zbaraz, tai häipyy hänen tenhovoimansa kuin
pimeä aamuruskon tieltä, hänen täytyy kuin täytyykin tallata tuo
jalopeura jalkaansa alle -- muuten tuhotaan hänet itsensä.
Mutta leijona ei ainoastaan pitänyt puoliansa, vaan vieläpä hyökkäsi
joka päivä esiin kaislikosta yhä kauheampana. Mitkään oveluudet
tai petokset, ei edes selvä ylivoima auttaneet. Rahvas ja kasakat
alkoivat jo napista. Heistäkin rupesi jo tuntumaan raskaalta istua
savussa, tulessa, kuulasateessa ja ruumiiden löyhkässä likomärkinä
tai helteessä, aina kuolema kasvojen edessä. Uljaat kasakat eivät
kuitenkaan pelänneet vaivoja, valvomista, ryntäyksiä, tykkitulta,
verta ja kuolemaa. He pelkäsivät vain Jaremaa.