Huomenissa ennenkuin aurinko vielä ehti valaa kultaisia säteitään
taivaalle, oli puolalaisten leirissä jo valmiina uusi puolustusvalli.
Entiset vallit näet olivat olleet liian laajat, niiden takana oli
ollut vaikea puolustautua ja tukea toinen toistaan, siksipä olivat
ruhtinas ja herra Przyjemski päättäneet sulkea joukot ahtaampien
ampumahautojen sisään. Niitä tehtiin suurella kiireellä koko yön,
husaarit kaivoivat, samoin kaikki muutkin rykmentit ja upseerien
palvelijat. Vasta kello kolmen jälkeen yöllä saivat väsyneet ritarit
ummistaa silmiään ja he nukkuivatkin kaikki sikeään uneen. Vain
vartiat valvoivat, sillä vihollinen työskenteli hänkin öiseen aikaan,
olematta eilisen tappionsa jälkeen kuitenkaan kovin kauan liikkeellä.
Vieläpä arveltiin, ettei vihollinen lainkaan tänään ryhtyisi
hyökkäykseen.
Skrzetuski, herra Longinus ja herra Zagloba istuivat teltassa, söivät
olutkeittoa, joka oli sakeanaan juustonkappaleita, ja keskustelivat
kuluneen yön vaivoista, tyytyväisinä kuten sotilaiden tapa on
vereksen voiton jälkeen.
-- Minulla on ollut tapana panna maata iltalypsyn aikaan ja nousta
aamulypsyn aikaan, niinkuin ennen vanhaan tehtiin, virkkoi herra
Zagloba. -- Mutta se ei sodassa oikein tahdo käydä. Sodassa nukut,
kun saat nukkua, ja nouset kun herätetään. Se vain minua tuppaa
harmittamaan, että täytyy nähdä vaivaa tuollaisten lurjusten takia.
Raskaitahan ne ovat nämä tällaiset ajat. Mutta kyllä me niitä eilen
löylyytimme. Jos ne vielä pari kertaa saisivat sellaisen kestityksen,
niin ehkäpä niiltä menisi halu herättää meitä.
-- Tiedättekö montako meikäläisistä kaatui? kysyi Podbipienta.
-- Eipä montakaan, sillä ainahan seikka on sellainen, että
piirittäjiä kaatuu enemmän kuin piiritettyjä. Te ette sitä asiaa
ymmärrä niinkuin minä, joka olen ollut mukana niin monessa sodassa.
Meidän vanhojen kokeneiden ei tarvitse laskea ruumiitten lukumäärää,
me osaamme arvata asiat jo itse tappelunkulusta.
-- Minähän tässä vain istunkin ottamassa oppia teiltä, sanoi makeasti
herra Longinus.
-- Kyllä saattekin ottaa minusta oppia, jos järkenne siihen vain
riittää -- mistä muuten en ole aivan varma.
-- Jättäkää hänet rauhaan, virkkoi Skrzetuski, -- eihän tämä ole
ensimäinen sota mihin herra Podbienta ottaa osaa ja suokoon Jumala,
että parhaimmat upseerit kunnostautuisivat niinkuin hän eilen.
-- Tein minkä voin, vastasi liettualainen, -- mutta en niin paljon
kuin olisin tahtonut.
-- Aivan niin, ette käyttäytynyt ensinkään hullummin, sanoi Zagloba
suojelevasti. -- Mutta jos toiset sittenkin ovat päässeet teidän
edellenne (ja tätä sanoessaan alkoi hän ylpeästi kierrellä viiksiään
ylöspäin), niin sille ei mahda mitään.
Liettualainen kuunteli silmät maahan luotuina ja päästi haikean
huokauksen, sillä hän muisteli isoisäänsä Stowejkoa ja kolmea päätä.
Samassa heilahti teltan seinä ja herra Michal astui sisään, iloisena
kuin peipponen kesäaamuna.
-- No, nyt olemme sitten kaikki koolla, huudahti herra Zagloba. --
Antakaa hänelle olutta.
Pikku ritari puristi kolmen toverinsa kättä ja virkkoi:
-- Olisittepa nähneet, kuinka paljon kuulia on taistelukentällä. Sitä
ei mikään mielikuvitus voi käsittää. Siellä ei pääse askeltakaan
eteenpäin kompastumatta.
-- Näinhän sen minäkin, sanoi Zagloba, -- sillä noustuani kävelin
hiukan pitkin leiriä. Koko Lembergin piirissä eivät kanat kahteen
vuoteen tule munimaan niin monta munaa. Aijai, jos olisikin niin
paljon munia, niin silloin vasta saisimmekin munakokkelia. Vakuutan
teille, hyvät herrat, että lautasellisesta munakokkelia olisin valmis
antamaan mitä suurimman aarteen. Minussa on kuin onkin sotamiehen
sisua yhtä paljon kuin teissä. Syön mielelläni hyvää ruokaa ja
paljon. Siksi olen myöskin taistelussa nopeampi kuin nykyajan
keikarit, mammanpojat, jotka eivät jaksa syödä edes kaukalollista
puuroa, heti pitelemättä vatsaansa.
-- Niin, kyllä te eilen tepastelitte Burlajn kanssa, sanoi pikku
ritari. -- Kyllä te hakkasitte häntä -- oijoi! En olisi teistä sitä
luullut, sillä hänhän oli kuuluisa ritari kautta Ukrainan ja Turkin.
-- No niin, virkkoi Zagloba tyytyväisenä, -- en minä ensi kertaa
ole pappia kyydissä, herra Michal. Nähtävästi me kaikki olemmekin
panneet parastamme, mutta, meitä olikin neljä parasta miestä koko
Puolan valtakunnasta. Jos te ruhtinaan johdolla ryntäisitte eteenpäin
ja minä olisin viidentenä mukana, niin me valloittaisimme vaikka
itse Stambulin. Pankaa mieleenne, että herra Skrzetuski on surmannut
Bardabutin ja eilen Tuhaj-bein.
-- Ei Tuhaj-bej saanut surmaansa, keskeytti Skrzetuski. -- Itse
tunsin, että minun miekanteräni oli aivan likellä häntä, mutta sitten
meidät erotettiin.
-- Sama se, virkkoi Zagloba, -- älkää keskeyttäkö meitä, herra Jan.
Herra Michal löi Varsovassa kuoliaaksi Bohunin, niinkuin teille
kerroimme...
-- Älkää nyt puhuko siitä, sanoi liettualainen.
-- Mikä on sanottu se on sanottu, intti Zagloba. -- Vaikka olisikin
hauskinta olla sitä muistelematta, niin kerron sentään edelleen.
Niin, herra Podbipienta Myszykiszkistä tuhosi Puljanin ja minä
Burlajn. En tahdo teiltä salata, että mielelläni olisin uhrannut
nuo kaikki yhden ainoan Burlajn takia, sillä hänestä minulla oli
raskas työ. Se oli koko piru eikä mikään kasakka -- eikös ollutkin.
Jos minulla olisi poikia -- laillisesti syntyneitä nimittäin --,
niin jättäisin heille perinnöksi kauniin nimen. Hauska vain olisi
tietää, mitä hänen majesteettinsa kuningas ja valtiopäivät sanovat
tähän kaikkeen ja kuinka ne meitä palkitsevat, meitä, jotka elätämme
itseämme tulikivellä ja salpietarilla enemmän kuin muulla ruoalla.
-- Hän oli suurempi ritari kuin kukaan meistä, sanoi herra Longinus,
-- eikä kukaan tiedä eikä muista edes hänen nimeänsä.
-- Olisinpa utelias tietämään kuka hän oli, elikö hän ehkä
kaukaisessa muinaisuudessa, sanoi Zagloba loukkaantuneena.
-- Ei suinkaan muinaisuudessa. Hän oli, veliseni sama, joka Dirszaun
luona kaatoi kumoon Kustaa Aadolfin hevosineen päivineen ja otti
hänet vangiksi, sanoi liettualainen.
-- Mutta minäpä olen kuullut tuon kaiken tapahtuneen Putzigin luona,
tokaisi herra Michal joukkoon.
-- Kuningas kuitenkin riuhtaisihe irti hänen käsistään ja juoksi
pakoon, sanoi Skrzetuski.
-- Aivan niin, tiedän minäkin siitä asiasta jotakin, sanoi Zagloba,
siristellen silmiään, -- sillä silloinhan minä juuri olin herra
Koniecpolskin, tämän nykyisen isän palveluksessa, niin että tiedän
minäkin siitä asiasta jotakin. Vaatimattomuudesta ei tuo ritari
sano nimeään ja siksi ei kukaan sitä tiedä. Vaikka, sen sanon
teille, ja sen saatte uskoa: Kustaa Aadolf oli suuri soturi, melkein
Koniecpolskin veroinen, mutta siellä missä minä kohtasin Burlajn
yksinäni, siellä sittenkin suoritettiin raskaampi työ.
-- Merkitseekö se ehkä, että te olette kaatanut kumoon Kustaa
Aadolfin? kysyi Wolodyjowski.
-- Olenkos minä väittänyt sellaista, herra Michal? Jääköön ritari
unohdukseensa, mutta tänään on minulla aihetta ylvästellä ja
muistella entisiä aikoja -- kauheastipa tuo olut kuriseekin vatsassa
ja jota enemmän siinä on juustoa, sitä pahemmin se kurisee -- pidän
enemmän viinikeitosta, vaikka kiittäkäämme Jumalaa siitäkin, mitä
meillä on, pian ehkei ole näinkään paljon! Kirkkoherra Zabkowski
sanoi minulle, että ruokavarojen tuonti yhä niukkenee ja hän on siitä
hyvin levoton, sillä hänellä on vatsa kuin puimatanner -- mainio
bernhardiinimunkki muuten tuo mies, kauheasti minä häneen mielistyin.
Hän onkin enemmän sotamies kuin munkki. Jos hän vain kämmenelläänkin
vetää jonkun kuonoon, niin on paras heti paikalla tilata ruumisarkku.
-- Mutta! sanoi pikku ritari, -- en ole vielä kertonut teille kuinka
uljaasti kirkkoherra Jaskolski käyttäytyi tänä yönä. Hän asettui
tuohon nurkkavarustukseen tuolla tornissa linnan oikealla sivulla
ja katseli taistelua -- tiedättehän kaikki, että hän ampuu hyvin
kiväärillä. No, nyt hän sanoo Zabkowskille: kasakoihin minä en ammu,
sillä ne ovat sentään kristityitä, vaikka tekevätkin Jumalan edessä
rienantöitä, tatareihin sentään en malta olla ampumatta. Ja kun
hän sitten alkoi pöllytellä, niin pari kolme tusinaa hän taistelun
kuluessa niitä kaatoi.
-- Jospa kaikki papit olisivatkin sellaisia, huoahti Zagloba. --
Mutta meidän Muchowieckimme hän vain kohottaa käsiään taivasta kohden
ja itkee, että niin paljon vuotaa kristittyjen verta.
-- Olkaa nyt jo hiljaa, sanoi Skrzetuski vakavana. -- Kirkkoherra
Muchowiecki on pyhä mies ja parhaana todistuksena siitä on,
että, vaikkei hän ole noita kahta vanhempi, niin he kunnioittaen
taivuttavat päänsä hänen edessään.
-- Minä en ainoastaan ole kieltämättä hänen pyhyyttänsä, vastasi
Zagloba, -- vaan luulenpa, että hän voisi kääntää itse khaninkin.
Jaa, hyvät herrat, hänen khanillinen majesteettinsa on varmaankin
nyt niin kiukuissaan, että hänen täinsä pelästyksissään tekevät
kuperkeikkoja. Jos hänen kanssaan aletaan neuvotella, niin lähden
minäkin valtuutettuna mukaan. Me olemme nimittäin vanhat tutut ja
hän oli aikoinaan minuun suuresti mieltynyt, ehkäpä hän sen vielä
muistaakin.
-- Neuvotteluihin valitaan varmaankin Janicki, sillä hän puhuu
tataria yhtä hyvin kuin puolaa, sanoi Skrzetuski.
-- Minähän puhun, minäkin, ja murzat ja minä tunnemme toisemme
niinkuin karvattomat hevoset. Krimin murzat olisivat halunneet antaa
minulle tyttärensä, saadakseen kauniita jälkeläisiä ja kun minä olin
nuori enkä ollut allekirjoittanut erityistä kontrahtia hurskaasta
elämästä niinkuin herra Poabipienta Myszikiszkistä, niin tein siellä
paljon tepposia.
-- Sellaista on inhoittavaa kuunnella, sanoi herra Longinus, luoden
katseensa maahan.
-- Mutta tepä toistelette niinkuin opetettu kottarainen aina samaa.
Nähtävästi kaalinpäät eivät vielä ole oppineet ihmisten kieltä
tarpeeksi hyvin.
Keskustelun katkaisi teltasta kuuluva melu ja upseerit läksivät
katsomaan mitä oli tekeillä. Joukko sotamiehiä seisoi vallilla
katsellen ympäristöön, joka yön kuluessa oli melkoisesti muuttunut
ja vieläkin muuttui silmin nähden. Kasakatkaan eivät olleet pysyneet
toimettomina viime rynnäkön jälkeen, vaan loivat valleja, laahasivat
niille tykkejä, jotka olivat niin isoja ja pitkiä, että sellaisia ei
ollut koko puolalaisessa leirissä, ja tekivät poikittain kulkevia
käärmemäisiä ampumahautoja. Kaukaa katsoen näyttivät nämä kaivannot
ja vallit tuhansilta jättiläiskokoisilta myyränpesiltä. Koko loiva
tasanko oli niiden peitossa, äsken kaivettu maa häämöitti; mustana
viheriän keskellä ja kaikkialla kuhisi työtä tekevää rahvasta.
Etumaisilla valleilla saattoi erottaa myöskin kasakkain punaisia
lakkeja.
Ruhtinas seisoi vallilla Krasnostawin starostan ja herra Przyjemskin
seurassa. Belzan kastellaani oli alempana, katsellen kaukoputkella
kasakkain töitä, ja sanoi kruunun juomalaskijalle:
-- Vihollinen näkyy alkaneen säännöllisen piirityksen. Nähtävästi
meidän täyttyy jättää puolustus valleilla ja vetäytyä linnaan.
Nämä sanat kuuli ruhtinas Jeremi ja lausui, kumartuen kastellaania
kohden:
-- Jumala meitä varjelkoon sitä tekemästä, sillä se olisi samaa kuin
mennä vapaaehtoisesti häkkiin. Täällä meidän tulee joko elää tai
kuolla.
-- Se on minunkin mielipiteeni, vaikka minun sitten täytyisi joka
päivä tappaa Burlaj, tokaisi puheen joukkoon herra Zagloba. -- Minä
panen koko sotajoukon nimessä vastalauseen herra kastellaani Belzan
mielipidettä vastaan.
-- Tämä ei kuulu teihin, sanoi ruhtinas.
-- Pitäkää suunne kiinni, kuiskasi Wolodyjowski, vetäen Zaglobaa
hihasta.
-- Noissa maakäytävissä me muserramme heidät niinkuin myyrät, sanoi
Zagloba, -- ja pyydän puolestani, että teidän ruhtinaallinen armonne
sallisi minun ensimäisenä tehdä partioretken heidän luoksensa. He
kyllä tuntevat minut ennestään ja oppivat tuntemaan vielä paremmin.
-- Mitä siihen retkeen tulee, sanoi ruhtinas kulmakarvojaan
rypistellen, -- niin täytyy hiukan odottaa. Iltayöt ovat pimeät...
Sitten hän kääntyi Krasnostawin starostan herra Przyjemskin ja
ylipäällikköjen puoleen.
-- Pyydän teitä neuvotteluun, hyvät herrat, sanoi hän.
Ruhtinas astui alas vallilta ja hänen mukanansa kaikki päälliköt.
-- Jumalan nimessä, mitä te teette? sanoi Wolodyjowski Zagloballe.
-- Kuinka ette te tunne palveluksen sääntöjä ja kuria? Eihän
päällikköjen keskusteluun saa sekaantua. Ruhtinas on ystävällinen
herra, mutta sodan aikana ei hänen kanssaan ole leikkimistä.
-- Mitäs niistä, herra Michal, vastasi Zagloba. -- Herra
Koniecpolski-isä oli julma leijona, mutta hän antoi minun neuvoilleni
suuren arvon ja syökööt sudet minut tänään, jos hän ei juuri minun
neuvojeni takia kahta kertaa voittanut Kustaa Aadolfia. Kyllä minä
osaan puhua herrojen kanssa ja osasinpa nytkin. Huomasitteko kuinka
ruhtinas tuli ymmälle, kun minä neuvoin hänelle uloshyökkäystä? Jos
Jumala antaa meille voiton, niin kenen ansio se on -- teidänkö ehkä.
Samassa lähestyi Zacwilichowski.
-- Näettekö: tonkivat, tonkivat kuin siat, sanoi hän, osoittaen
kenttää.
-- Soisinpa todella, että he olisivat sikoja, sanoi Zagloba, --
silloin saisimme halvalla makkaroita, mutta noiden raato ei kelpaa
edes koirille. Tänään jo täytyi sotamiesten tehdä kaivoja herra
Firlejn kortteeripaikoissa, kun itäisestä lammikosta ei enää
nähnyt vettä ruumiiden alla. Aamulla halkesi ja hajosi noilta
koirankuonolaisilta sappi. Kun tästä päästään paastopäivään,
perjantaihin, niin ei enää voi syödä kalaa, koska se silloin on
lihalla ruokittua.
-- Se on totta, sanoi Zacwilichowski, -- olen vanha sotilas, mutta en
pitkiin aikoihin ole nähnyt niin paljon ruumiita. Hotinin luona niitä
myöskin oli, silloin kun janitsharit ryntäsivät meidän leiriämme
vastaan.
-- Saatte nähdä niitä vielä enemmänkin, sen teille vakuutan.
-- Luullakseni tänä iltana tai ehkä vielä ennen iltaakin vihollinen
uudistaa hyökkäyksensä.
-- Mutta minäpä sanon, että aamuksi he jo jättävät meidät rauhaan.
Tuskin oli herra Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun vihollisen
valleilta pöllähti pitkät valkeat savut ja kuulat suhisten lensivät
ampumahaudan yli.
-- Siinä se nyt oli, sanoi Zacwilichowski. -- No, sotataitoa he eivät
osaa.
Herra Zacwilichowski oli kuin olikin oikeassa. Chmielnicki oli
alkanut säännöllisen piirityksen. Hän tukki kaikki tiet ja
ulospääsyt, veti pois rehuvarastot, kaivoi juoksuhautoja ja loi
valleja, koettaen kaivautua kiertopolkuja pitkin leirin läheisyyteen.
Samalla ei hän kuitenkaan myöskään luopunut hyökkäyksistä. Hän oli
päättänyt, ettei anna piiritetyille lepoa, vaan väsyttää ja peloittaa
heidät, pitää heitä alituisessa unettomuudessa ja härnää heitä
kunnes ase lopulta putoaa puutuneista käsistä. Illalla hän uudestaan
teki päällekarkauksen Wisniowieckin asemia vastaan, vaikkei tulos
ollutkaan parempi kuin edellisenä päivänä, varsinkin kun kasakat
eivät enää mielellään lähteneet hyökkäykseen. Seuraavana päivänä
ei tuli hetkeksikään herjennyt, käärmemäisessä viivassa kulkevat
juoksuhaudat tulivat jo niin likelle, että kivääri kantoi valleille
asti. Maahan tehdyistä piilopaikoista pöllysi koko päivän kuluessa
savua kuin pienistä tulivuorista. Tämä ei enää ollut taistelua,
vaan herkeämätöntä ampumista. Tuontuostakin piiritetyt hyökkäsivät
valleilta ja silloin tapeltiin sekä sapeleilla että varstoilla,
viikatteilla ja keihäillä. Mutta heti, kun joukko kasakoita oli
saanut surmansa, täyttyivät juoksuhaudat uusilla tulokkailla.
Sotamies ei koko päivän kuluessa päässyt hetkeksikään lepoon ja kun
vihdoin tuli kaivattu auringonlasku, alkoi uusi yleinen ryntäys.
Uloshyökkäyksestä ei voinut olla puhettakaan.
Yöllä heinäkuun 16 päivää vastaan hyökkäsi kaksi uljasta
kasakkaeverstiä, Hladki ja Nebaka ruhtinaan asemia vastaan, mutta
kärsivät jälleen kauhean tappion: kolmetuhatta valittua kasakkaa
kaatui paikalle. Loput pakeni Krasnostawin starostan takaa-ajamana,
kauhun valtaamana leiriin, heittäen aseensa ja ruutisarvensa. Yhtä
onnettoman lopun sai Fedorenkokin, joka, käyttäen hyväkseen paksua
sumua, aamun koittaessa oli vähällä saada valtaansa kaupungin. Hänet
torjui saksalaisten johtaja herra Korf ja hänen joukkonsa tuhosivat
Krasnostawin starosta ja herra Koniecpolski melkein kokonaan. Tämä
kuitenkaan ei vielä ollut mitään verrattuna kauheaan rynnäkköön,
joka tapahtui heinäkuun 19 päivänä. Kasakat olivat edellisenä yönä
luoneet vastapäätä Wisniowieckin asemia korkean vallin, josta isot
tykit herkeämättä heittelivät tulta ja josta päivän laskettua ja
ensimäisten tähtien vilkkuessa taivaalla, ryntäsivät kymmenet
tuhannet hyökkäykseen. Samalla ilmestyi kaukaa muutamia kymmeniä
kauhean näköisiä koneita, jotka muistuttivat torneja ja liikkuivat
hiljaa vallia kohden. Niiden sivuista kohosi jättiläissiipinä sillat,
jotka oli tarkoitus heittää vallihautojen yli, ja koneitten katoilta
pöllähteli kevyitten tykkien ja kiväärien savua ja tulta. Tornit
liikkuivat tuhansien päiden keskellä kuin mitkäkin jättiläiskokoiset
päälliköt, milloin jyristen, milloin tulta tuiskuten, milloin taas
kadoten savuun ja pimeyteen. Sotamiehet osoittivat niitä kaukaa,
kuiskaten:
-- Nehän ovat käveleviä torneja, Chmielnicki aikoo noissa
tuulimyllyissä jauhaa meitä.
-- Katsokaa kuinka ne liikkua jyristävät kuin ukkospilvet.
-- Niissä on tykkejä! huusivat toiset.
Ruhtinaan pyssymiehet lähettivät niitä kohden vuoroin kuulia, vuoroin
kranaatteja, mutta kun ne saattoi nähdä selvästi vain silloin kun
niiden omat laukaukset valaisivat pimeyden, niin eivät kuulat niihin
juuri sattuneet.
Sillävälin tulvi taaja kasakkalauma yhä lähemmäksi kuin musta aalto,
joka yöllä vyöryy esiin kaukaiselta meren ulapalta.
-- Uh, sanoi herra Zagloba, joka ratsumiehineen seisoi lähellä
Skrzetuskia, -- minun on kuumempi kuin koskaan eläessäni. Yö on niin
paahteinen, ettei ylläni ole yhtä ainoaa kuivaa lankaa. Pirut ne ovat
keksineet tuollaiset koneet. Salli, hyvä Jumala, maan aueta niiden
alta, sillä nuo lurjukset tarttuvat pian kurkkuuni kuin luut -- amen.
Ei tässä saa syödä eikä nukkua, koirat totisesti elävät paremmissa
oloissa kuin me. -- Uh, kuinka onkin kuuma.
Ilma oli todellakin raskas, paahteinen ja täynnänsä katkua ruumiista,
jotka jo muutamia päiviä olivat olleet mädäntymässä taistelukentällä.
Taivas oli peittynyt mustaan ja paksuun pilvivaippaan, myrsky
uhkasi Zbarazia. Aseissa olevien sotamiesten otsalta valui hiki ja
rinta läähätti ponnistuksesta. Äkkiä alkoi pimeydestä kuulua rummun
pärrytystä.
-- Tuossa tuokiossa he ryntäävät, sanoi Skrzetuski, -- kuuletteko:
rummuttavat!
-- Kuulen. Tehköön piru rumpuja heidän nahoistansa. Tämä on hirveätä.
-- Lyö, lyö! karjuivat ampuman autoja kohti heittäytyvät joukot.
Taistelu riehui pitkin vallien pituutta. Vihollinen rynnisti yhtaikaa
Wisniowieckia, Lanckoronskia, Firlejtä ja Ostrorogia vastaan, jottei
toinen heistä pääsisi toisen avuksi. Kasakat, joille oli juotettu
viinaa, hyökkäsivät vielä vimmatummin kuin edellisissä ryntäyksissä,
mutta kohtasivat myöskin entistä kovemman vastarinnan. Johtajan
sankarillinen henki elähytti sotamiehiä. Hurja masuurilaisista
talonpojista kokoonpantu nostoväki tappeli kasakoitten kanssa
niin että he käsikähmässä sekaantuivat ainoaksi mylläkäksi.
Siellä taisteltiin pyyssynperillä, nyrkeillä ja hampailla.
Itsepintaisten masuurilaisten lyönneistä kaatui muutama sata uljainta
kasakkajalkaväkeä, mutta heti ottivat uudet joukot haltuunsa tyhjät
tilkat. Taistelun riehu kävi koko rintamalla yhä raivoisammaksi.
Muskettien piiput polttivat sotamiesten käsiä, he hengittivät
läähättäen ja päälliköitten ääni oli komentamisesta aivan sortunut.
Krasnostawin starosta ja Skrzetuski hyökkäsivät ratsuväkineen jälleen
kasakkajoukon kylkeen, tallaten alleen kokonaisia rykmenttejä
ja kahlaten veressä. Tunti kului toisen jälkeen eikä rynnistys
herjennyt, sillä Chmielnicki täytti kauheat aukot uudella väellä.
Tatarit auttoivat huutaen ja lähettäen kokonaisia nuolipilviä
puolustautuvien sotamiesten niskaan. Osa heistä seisoi rahvaan
takana, ajaen sitä taisteluun härännahasta tehdyillä ruoskilla. Raivo
taisteli raivoa vastaan, rinta iski rintaa vastaan, mies painautui
miestä vastaan kuoleman syleilyssä... Ja niinkuin raivoisat meren
aallot taistelevat kallioista saarta vastaan, niin taistelivat
kasakat Wisniowieckin joukkoja vastaan.
Yhtäkkiä tärähti taistelevien jalkain alla maa ja koko taivas oli
sinisessä tulessa ikäänkuin ei Jumalakaan enää kauemmin olisi
tahtonut katsella ihmisten julmuutta. Kauhea jyrähdys kuului yli
ihmishuutojen ja tykkien paukkeen. Taivaan tykistö alkoi nyt
kauhean ammuntansa. Jyrähdykset kiirivät idästä länteen. Tuntui
siltä kuin taivas ja pilvet olisivat haljenneet ja vyöryisivät
taistelevien päitten päälle. Vuoroin näytti koko maailma yhdeltä
ainoalta lieskalta, vuoroin taas tuli pilkkosen pimeä ja salamoiden
punaiset kiemurat repivät jälleen auki mustan esiripun. Myrskytuuli
riuhtaisi yhä uudestaan irti tuhansia lakkeja ja lippuja ja viskasi
ne silmänräpäyksessä taistelukentälle. Ukkosen jyrinä vyöryi
lakkaamatta, sitten seurasi sekaisin jyrähdyksiä, salamoja, tulta ja
pimeyttä. Taivas raivosi samoin kuin ihmisetkin.
Kuulumaton myrsky riehui kaupungin, linnan, vallien ja leirien yli.
Taistelu keskeytyi. Vihdoin aukenivat taivaan sulut ja sadevirrat
alkoivat tulvia maan päälle. Vesi verhosi koko maailman, ei saattanut
nähdä askeltakaan eteensä. Ruumiit vallihaudoissa alkoivat solua
virran mukana. Kasakkarykmentit jättivät hyökkäyksensä ja juoksivat
toinen toisensa perästä leiriä kohden, kulkien umpimähkään,
kohdaten toisensa ja luullen vihollisen ajavan heitä takaa sekä
hajaantuen pimeydessä. Pehmeäksi sulaneella maalla vetelehtivät,
paikoiltaan siirtyen, tykit ja ammuskuormat. Vesi rikkoi kasakkain
maavarustukset, tunki kohisten ampumahautoihin ja maanalaisiin
suojuspaikkoihin ja juoksi pitkin tasankoa, ikäänkuin paeten
takaa-ajavia kasakoita.
Sade paisui yhäkin valtavammaksi. Jalkaväki siirtyi pois valleilta,
hakien suojaa teltoistaan. Ainoastaan Krasnostawin starostan ja
Skrzetuskin jalkaväki ei saanut lähtökäskyä. He seisoivat vierekkäin
kuin järvessä, pudistellen vettä päältään. Vähitellen alkoi myrsky
kuitenkin laantua. Puoliyön aikaan sade vihdoinkin herkesi. Pilvien
lomitse vilkahteli siellä täällä tähti. Hetkisen perästä vesi
laskeutui. Silloin ilmestyi äkkiarvaamatta Skrzetuskin lippukunnan
luo itse ruhtinas.
-- Eihän vain ruutinne ole kastunut, hyvät herrat? kysyi hän.
-- Kyllä se on kuivana, herra ruhtinas, vastasi Skrzetuski.
-- Hyvä. Astukaa alas ratsailta, kahlatkaa noiden ampumatornien luo,
pankaa niihin ruutia ja sytyttäkää. Mutta kulkekaa hiljaa. Herra
Krasnostawin starosta lähtee kanssanne.
-- Kuten käskette, vastasi Skrzetuski.
Samassa huomasi ruhtinas herra Zagloban, joka oli aivan märkänä.
-- Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen, sanoi hän. -- Lähtekää
nyt.
-- Siinä sen nyt sait, mutisi herra Zagloba itsekseen. -- Se tässä
vielä puuttui.
Puoli tuntia myöhemmin lähti kaksi ratsuosastoa, kummassakin
kaksisataaviisikymmentä miestä, vedessä kahlaten aina vyötäisiin
saakka, sapelit käsissä kohti hirveitä, liikkuvia ampumatorneja,
jotka olivat noin seitsemänkymmenen askeleen päässä valleilta.
Toista osastoa johti "leijonien leijona" Krasnostawin starosta
Marek Sobieski, joka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan valleille
jäämisestä, toista taas Skrzetuski. Palvelijasotamiehet kantoivat
ratsumiesten jäljessä tervaan upotettuja risuja, soihtuja ja
ruutia. He kävelivät hiljaa kuin sudet, pimeänä yönä hiipiessään
lammasnavettaa kohden.
Pieni ritari riensi ilolla liittymään vapaaehtoisena herra
Skrzetuskin joukkoon, sillä herra Michalille olivat tällaiset
yritykset rakkaammat kuin mikään muu. Ja niin hän muiden joukossa nyt
kahlasi vedessä, ilo mielessään ja sapeli kädessään. Hänen rinnallaan
marssi herra Podbipienta, käsissään paljastettu Zervikapturmiekkansa,
joka näkyi kaikkien yli, sillä Podbipientahan oli kahta päätä
pitempi pisimpiäkin miehiä. Heidän keskellänsä ponnisteli läähättäen
eteenpäin herra Zagloba, harmistuneena mutisten itsekseen ja matkien
tai toistaen ruhtinaan sanoja:
-- "Te pyysitte saada tehdä uloshyökkäyksen -- lähtekää nyt."
Mainiota. Ei totisesti koirankaan tekisi mieli lähteä omiin häihinsä
tällaisen lätäkön läpi. Ja jos minun tarkoitukseni oli kehoittaa
uloshyökkäykseen tällaisten olosuhteiden vallitessa, niin silloin
totisesti en eläessäni juo muuta kuin vettä. En ole mikään sorsa eikä
vatsani ole vene. Olen aina vihannut vettä ja kuinka en inhoisi tätä
vettä, jossa likoaa moukan raato...
-- Olkaa hiljaa, sanoi herra Michal.
-- Olkaa itse hiljaa. Ette ole isompi makkaraa ja osaatte uida
-- mikä hätä teidän on. Minun täytyy sanoa, että ruhtinas on
kiittämätön, kun ei anna minulle lepoa senkään jälkeen, kun olen
tappanut Burlajn. Zagloba on jo tehnyt tarpeeksi, tehköön jokainen
vain senkin verran ja antakaa Zagloban olla rauhassa, sillä kyllä
tulette olemaan korean näköisiä, kun hän joskus on poissa. Jumaliste,
jos minä putoan johonkin kuoppaan, niin vetäkää minut korvista pitäen
ylös, sillä alan heti tulvia.
-- Olkaa hiljaa, sanoi Skrzetuski.
-- Kasakat vielä voivat istua noissa pimeissä kuopissa ja kuulla
sananne.
-- Missä? Mitä te sanotte?
-- Tuolla, tuolla, noilla kummuilla, ruohon peitossa.
-- Se nyt vielä puuttuu, hitto heidät vieköön. Enempää ei Zagloba
saanut sanotuksi, sillä herra Michal pani kätensä hänen suulleen,
pensaikko oli näet enää vain viidenkymmenen askeleen päässä.
Sotamiehet kulkivat nyt hyvin hiljaa, mutta ei voinut estää vettä
kulisemasta heidän jalkojensa alla. Onneksi alkoi uudelleen sataa ja
tämä kohina teki heidän astuntansa kuulumattomaksi. --
Pensaikossa kummulla ei ollut vartioita -- kukapa olisikaan vartonut
uloshyökkäystä tällaisessa myrskyssä ja tulvasateen jälkeen, joka
taistelijoiden välille oli tehnyt kokonaisen järven.
Herra Michal ja herra Longinus astelivat edellä ja saapuivat kummulle
ensimäisinä. Pikku ritari päästi nyt sapelinsa riipuksiin, asetti
ylähuulelle kämmenensä ja alkoi huutaa:
-- Hei miehet!
-- No mikä nyt on? huusivat joukon keskeltä vähävenäjän kielellä
muutamat kasakat, jotka nähtävästi luulivat, että kummulta lähestyy
heikäläisiä, Chmielnickin kasakkoja.
-- Jumalan kiitos, vastasi samalla kielellä Wolodyjowski, -- ja nyt
on päästy perille.
-- Tiedättekö miten sen koneen sisälle mennään?
-- Kyllä minä jo tiedän, vastasi Wolodyjowski, ja käsillään
kopeloiden hän löysi aukon ja hyppäsi sisälle. Herra Longinus ja
muutamat seurasivat häntä.
Samassa hetkessä kuului piilopaikan sisällä läpitunkeva huuto ja
ratsumiehet, huutaen hekin, ryntäsivät toisia torneja kohden.
Pimeydessä saattoi nyt eroittaa vain valitusta ja raudan kalinaa.
Siellä täällä välähti jokin hämärä hahmo, tuontuostakin kaatui joku
maahan, tuontuostakin pamahti laukaus, mutta koko mellakkaa ei
kestänyt kauemmin kuin neljännestunnin. Kasakat, joista suurin osa
oli yllätetty sikeässä unessa, eivät tehneet edes vastarintaa ja he
joutuivat kaikki tuhon omaksi ennenkuin ehtivät tarttua aseihin.
-- Ampumatorneihin, ampumatorneihin! kajahti Krasnostawin starostan
ääni. Sotilaat ryntäsivät torneihin. -- Ne ovat sytytettävät sisältä,
sillä päältä ne ovat märät! komensi Skrzetuski.
Tätä käskyä ei kuitenkaan ollut helppo täyttää. Torneissa, jotka
olivat rakennetut honkahirsistä, ei ollut minkäänlaista ovea eikä
aukkoa. Ampujan täytyi kiivetä niihin tikapuita pitkin ja tykit,
jotka kaikki olivat pientä mallia, nostettiin sinne köysillä.
Sentähden täytyi sotamiesten jonkun aikaa juoksennella ympäri,
turhaan koputellen sapeleillaan seiniin, tai repien kulmia käsillään.
Onneksi oli palvelijasotamiehillä kirveet mukanaan. Niillä aljettiin
nyt hakata reikiä. Krasnostawin starosta käski panna reikiin
ruutilippaat, jotka vartavasten olivat valmistetut tätä tarkoitusta
varten. Sitten sytytettiin tervaluntut ja soihdut ja liekki alkoi
jo nuoleskella märkiä, mutta pihkaisia hirsiä. Ennenkuin kuitenkaan
hirret syttyivät palamaan ja ruuti räjähti, taivutti Longinus
selkänsä ja nosti maasta tavattoman kivimöhkäleen, jonka kasakat
olivat kaivaneet esiin.
Neljä väkevintä miestä varmaan ei olisi saanut tätä möhkälettä
liikkumaan, mutta hän liikutteli sitä mahtavissa käsissään ja
tervalunttujen valossa saattoi nähdä kuinka veri nousi hänen
kasvoilleen. Sotamiehet seisoivat mykkinä hämmästyksestä.
-- Siinä se on Herkules! huusivat he ja katselivat taasen, mykkinä
hämmästyksestä.
Herra Longinus oli lähestynyt vielä syttymätöntä ampumatornia. Hän
taivutti selkänsä hiukan taaksepäin ja viskasi kiven vasten seinää.
Läsnäolevat ällistyivät kuullessaan kiven kolauksen, mutta tornin
saumat irtaantuivat iskusta. Kuului rämähdys, torni avautui niinkuin
rikki lyödyt kaksoisovet ja luuhistui sitten rämisten.
Puuläjä sytytettiin nyt tervalla palamaan ja se loimahtikin heti
liekkiin.
Hetken perästä valaisi muutama kymmen jättiläisloimu koko tasankoa.
Sade valui lakkaamatta taivaasta, mutta tuli vei siitä voiton ja,
kuten sen aikaisessa kertomuksessa sanotaan, paloivat beluardit eli
ampumatornit molempien sotajoukkojen ympärillä ihmetellessä, vaikka
vallitsikin märkä sää.
Kasakkaleiristä riensivät heti avuksi Stepka, Kulak ja Mrozowicki,
kullakin muassaan muutama tuhat kasakkaa. Turhaan he yrittivät
sammuttaa tulta. Tuli- ja savupatsaat kohosivat yhä mahtavampina
taivasta kohden, kuvastuen järviin ja lätäkköihin, jotka rajuilma oli
koonnut taistelutantereelle.
Sillävälin olivat sotamiehet suljetuissa riveissä palanneet vallin
suojaan, josta heitä jo kaukaa tervehdittiin ilohuudoin.
Yhtäkkiä katsahti Skrzetuski ympärilleen, silmäili rivejä ja huusi
jyrisevällä äänellä:
-- Seis!
Palaavien joukosta puuttuivat herra Longinus ja Pieni ritari.
Nähtävästi he innoissaan olivat viipyneet liian kauan viimeisen
ampumatornin luona ja ehkäpä he olivat jostakin saaneet käsiinsä
vielä piilossa olevia kasakoitakin. Joka tapauksessa he nähtävästi
eivät olleet huomanneet toisten paluuta.
-- Eteenpäin! komensi Skrzetuski.
Krasnostawin starosta, joka oli joukon toisessa päässä, ei ymmärtänyt
mikä oli tarkoituksena ja lähti Skrzetuskilta kysymään. Mutta samassa
tulivatkin kaivatut ritarit näkyviin aivan kuin olisivat nousseet
maan alta, puolimatkassa ampumatornien ja joukon välillä.
Herra Longinus, välkkyvä Zerwikaptur käsissään, kulki
jättiläisaskelin ja hänen vierellään juoksi herra Michal. Molempien
päät olivat kääntyneet takaa-ajaviin kasakkoihin päin, jotka
seurasivat jäljessä kuin koiraparvi.
Tulipalon punaisessa loimussa saattoi selvästi nähdä koko takaa-ajon.
Oli kuin jättiläishirvi vasikkansa kanssa olisi paennut metsästäjien
joukkoa, joka hetki kuitenkin valmiina ryntäämään ahdistajiensa
päälle.
-- He joutuvat tuhon omaksi! Pian, Jumalan tähden! huusi
kimeästi herra Zagloba. -- He saavat surmansa joko nuolesta tai
pyssynkuulasta. Pian avuksi, Kristuksen haavain tähden!
Huolimatta siitä, että uusi taistelu minä hetkenä hyvänsä saattoi
alkaa, kiirehti hän sapeli kädessä Skrzetuskin ja muiden kanssa
tulevien avuksi, seisahtui tuontuostakin, kääntyi, oikaisi itseään,
läähätti, huusi, vapisi innoissaan ja lähti taasen liikkeelle, minkä
jalat ja hengitys sallivat.
Kasakat eivät kuitenkaan ampuneet, sillä heidän pyssynsä olivat
kastuneet ja jousien jänteet pehmentyneet. He tunkivat siis muuten
yhä lähemmä. Kymmenkunta heistä oli muodostunut etujoukoksi ja
nämä olivat juuri saamaisillaan kiinni perääntyvät, kun molemmat
ritarit kääntyivät heitä vastaan ja, päästäen hirveän karjunnan kuin
metsäsiat, nostivat pystyyn sapelinsa. Kasakat pysähtyivät paikalla.
Herra Longinus jättiläismiekkoineen tuntui heistä joltakin
yliluonnolliselta olennolta.
Ja niinkuin kaksi valtavaa sutta, joita metsästyskoirat liian läheltä
ahdistavat, kääntyvät ja näyttävät valkeita torahampaitaan, koirien
likennellessä toisiaan, niin hekin kääntyivät muutaman kerran ja,
hiukan peräydyttyään, seisahtuivat paikalleen. Kerran pääsi heitä
lähemmä eräs, nähtävästi rohkeampi kasakka, viikate kädessä, mutta
samassa hypähti herra Michal kuin villikoira häntä kohden ja puraisi
hänet kuoliaaksi. Muut kasakat odottivat toverejaan, jotka tiheänä
laumana juosten riensivät paikalle.
Kuitenkin läheni lähenemistään myöskin ratsumiesten rivi ja herra
Zagloba kiiti eteenpäin sapeli pystyssä, villisti huutaen: -- Lyö,
surmaa!
Samassa paukahti valleilla ja kranaatti, sihisten kuin huuhkaja,
piirsi taivaalle punaisen kaaren ja putosi tiheään ihmisjoukkoon.
Tätä seurasi toinen, kolmas, kymmenes. Taistelu näytti uudestaan
alkavan.
Kasakoille olivat tämäntapaiset ammukset Zbarazin piiritykseen asti
olleet tuntemattomia ja selvällä päällä ollen pelkäsivät he niitä
suuresti, pitäen niitä Jareman noitatemppuina. Niinpä pysyi nytkin
tiheä joukko vielä hetken aikaa koossa, mutta halkesi sitten kahtia.
Samalla halkesivat myöskin kranaatit, levittäen yltympäri kauhua,
kuolemaa ja tuhoa.
-- Hakekaa suojaa! huusivat pelästyneet äänet.
Koko joukko pakeni hajalleen ja sillaikaa pääsivät herra Longinus ja
pieni ritari husaarien turviin.
Zagloba heittäytyi vuoroin toisen, vuoroin toisen kaulaan, suudellen
poskia ja silmiä. Hän oli ilosta menehtymäisillään, mutta hän peitti
tunnettaan, tahtomatta ilmaista liikutustaan, ja huusi:
-- Haa, lurjukset, en väitä rakastavani teitä, mutta pelkäsin
teidän tähtenne. Ne olisivat hitosti antaneet teitä selkään...
Niinkö te tunnette sotapalveluksen, että jäätte rintaman taakse...
Hevosellako teitä pitää raahata taistelukentälle. Kyllä minä vielä
sanon ruhtinaalle, että hän antaa teille... Ja nyt mennään nukkumaan.
Jumalan kiitos, että pääsimme niinkin vähällä. Se oli kuin olikin
noiden konnien onni, että menivät kranaatteja pakoon, sillä muuten
olisin minä heitä silponut kuin kaalinpäitä. Mieluummin totisesti
tappelen kuin katselen tuttavieni tuhoa... Tänään meidän välttämättä
täytyy ryypätä. Jumalan kiitos, että kävi näinkin hyvin. Ja minä kun
luulin, että huomenna saamme laulaa requiemia. Harmittaa kuitenkin,
etten tässä joutunut heidän kanssaan käsikähmään, sillä kauheasti
kättäni syhyttää. Vaikka kyllähän minä siellä piilopaikassa annoin
heille hernettä sipulilla höystettynä.