TOINEN LUKU

Zbarazissa tapasivat herra Wolodyjowski ja Zagloba kaikki kruunun

sotajoukot odottamassa vihollista. Siellä majaili myöskin valtakunnan

juomanlaskija, joka oli marssittanut väkensä Konstantinowista,

Kamienecin kastellaani Lanckoronski, joka juuri oli tehnyt

hävitysretken Barin ympäristöön, sekä kolmas ylipäällikkö, Belzan

kastellaani herra Firlej Dombrowicasta, kruunun kirjuri herra

Andrzej Sierakowski, kruunun lipunkantaja herra Koniecpolski sekä

tykistökenraali ja erikoistuntija kaupunkien valloittamisessa ja

puolustuksen järjestämisessä herra Przyjemski. Heidän mukanansa

majaili kaupungissa kymmenen tuhatta sotilasta raja-armeijaa,

lukuunottamatta muutamia ruhtinas Jeremin lippukuntia, jotka jo

ennestään olivat majailleet Zbarazissa.

Herra Przyjemski oli kaupungin ja linnan eteläpuolisille

vallituksille, Gniesnajoen ja kahden lammikon välille sijoittanut

mahtavan leirin, jonka hän linnoitti ulkomaalaiseen tapaan. Sen

saattoi valloittaa vain edestäpäin, sillä takapuolella olivat

lammikot, linna ja joki. Tässä linnoitetussa leirissä aikoivat

ylipäälliköt tehdä Chmielnickille vastarintaa ja pidättää hänen

ryntäystään siksi, kunnes kuningas Puolaan jääneiden sotavoimien

ja koko aseihin kutsutun aatelin kanssa saapuisi avuksi. Oliko

kuitenkaan mahdollista toteuttaa aikomus Chmielnickin sotavoimaan

nähden? Monet sitä epäilivät ja oikeutettua epäilyksen aihetta

todella olikin, muunmuassa se seikka, että asiat itse leirissä

olivat huonosti. Ensinnäkin vallitsi johtajien välillä salainen

epäsopu. Ylipäälliköt olivat nimittäin vasten tahtoansa tulleet

Zbaraziin, myöntyen vain ruhtinas Jeremin vaatimukseen. Aluksi

olivat he halunneet puolustautua Konstantinowissa, mutta kun sitten

levisi huhu, että Jeremi omassa persoonassaan saapuu vain siinä

tapauksessa, että Zbaraz valitaan puolustuspaikaksi, niin ilmoittivat

sotamiehet heti kuninkaallisille päälliköille tahtovansa mennä

Zbaraziin eivätkä ryhtyvänsä taistelemaan muualla. Heihin eivät

pystyneet mitkään kehoitukset eikä mikään komennon arvovalta ja

pian huomasivat ylipäälliköt, että jos he vielä pysyvät kannallaan,

niin sotajoukot, alkaen parhaimmista husaarilippukunnista aina

viimeiseen ulkomaalaiseen sotamieheen asti, jättävät heidät ja

siirtyvät Wisniowieckin lippujen alle. Tässä nähtiin taasen esimerkki

surullisesta sotilaallisesta kurittomuudesta, jommoista tähän aikaan

sattui niin usein ja joka johtui osaksi päälliköitten kyvyttömyydestä

ja keskinäisestä epäsovusta, osaksi kuulumattomasta pelosta

Chmielnickin voimaan nähden ja suunnattomista tappioista, varsinkin

Pilawcen luona.

Niin täytyi siis ylipäällikköjen lähteä Zbaraziin, jossa ylin

valta, huolimatta kuninkaan määräyksistä, pakostakin oli siirtyvä

Wisniowieckin käsiin. Sillä vain häntä totteli sotajoukko, vain hänen

johdollaan se halusi taistella ja kuolla. Tämä todellinen päällikkö

ei kuitenkaan vielä ollut Zbarazissa ja siksi kasvoi kasvamistaan

levottomuus sotaväen keskuudessa, kuri höltyi kokonaan ja rohkeus

lamaantui. Tunnettua nimittäin jo oli, että Chmielnicki ja khani

lähenevät, tuoden mukanaan sellaisen sotavoiman, etteivät ihmissilmät

Tamerlanin ajoista asti ole sellaista nähneet. Yhä uudet viestit

lentelivät leiriin kuin mitkäkin pahaa ennustavat linnut, yhä uudet

ja yhä kauheammat huhut raukaisivat sotamiesten urheutta. Pelättiin

pakokauhun, samanlaisena kuin Pilawcen luona, äkkiä leviävän ja

hajoittavan, kuin tuhan tuuleen, tuon kourallisen väkeä, jonka tuli

sulkea Chmielnickiltä tie valtakunnan sydänmaihin. Päällikötkin

kadottivat mielenmalttinsa. Heidän ristiriitaiset määräyksensä joko

jätettiin kokonaan täyttämättä tai täytettiin vastahakoisesti.

Todellakin saattoi vain Jeremi torjua tuhon, joka jo uhkaavana

riippui leirin, sotajoukon ja maan yllä.

Zagloba ja Wolodyjowski joutuivat, saavuttuaan Kuszelin lippukuntain

mukana, heti sotilaselämän pyörteeseen, sillä tuskin olivat he

ehtineet leirin keskellä olevalle aukealle, kun eri aselajeihin

kuuluvat toverit jo ympäröivät heidät, kysellen kukin vuorostaan

kuulumisia. Kun uteliaat näkivät tatarilaiset vangit, palasi rohkeus

heidän sydämiinsä: "Ovatpa löylyttäneet tatareja! Tatarilaisia

vankeja! Jumala on kuin onkin antanut voiton!" toisteltiin.

"Tatarit ovat täällä ja Burlaj heidän mukanansa! Aseihin, hyvät

herrat, valleille!" Sanoma levisi kautta leirin ja sen kulkiessa

Kuszelin voitto kasvoi. Yhä enemmän väkeä kokoontui vankien

ympärille. "Tappakaa ne!" huudettiin, "mitäpä me niillä täällä

teemme!" Kysymyksiä satoi kuin lumihiutaleita pyryilmalla. Kuszel

ei kuitenkaan vastannut, lähti vain viemään kertomusta Belzan

kastellaanin päämajaan. Tuttavat vähävenäläisten lippukunnista,

Wolodyjowski ja Zagloba kävivät sillaikaa tervehtimässä, mutta

viimemainitut väittelivät mikäli mahdollista antamasta suoria

vastauksia, koskapa hekin halusivat ensinnä tavata Skrzetuskia.

He kohtasivat hänet linnassa ja hänen seurassaan vanhan

Zacwilichowskin, kaksi pappia, paikkakunnan bernhardinehin kuuluvaa,

sekä herra Longinus Podbipientan. Heidät nähdessään Skrzetuski hiukan

kalpeni ja hänen katseensa synkistyi, sillä he johdattivat hänen

mieleensä liian paljon muistoja, hänen oli suorastaan vaikea heitä

nähdä. Hän tervehti heitä kuitenkin tyynesti, vieläpä ilollakin,

kyseli missä he olivat olleet ja oli tyytyväinen jokaiseen heidän

vastaukseensa. Pitäen ruhtinatarta kuolleena, hänellä nimittäin

ei enää ollut mitään haluja eikä toivomuksia, ei hänen mieleensä

myöskään johtunut pieninkään epäluulo, että heidän pitkä viipymisensä

oli jossakin tekemisessä ruhtinattaren kanssa. He puolestaan eivät

sanallakaan maininneet retkensä tarkoitusta, vaikka herra Longinus

tutkien katsahti vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, huokaili ja

väänteli siinä paikallaan, koettaen löytää heidän kasvoistaan

edes toivon varjoa. Molempien huomio pysyi kuitenkin kiintyneenä

Skrzetuskiin, jota herra Michal vähän päästä puristi harteista,

hänen sydämensä kun oli menehtyä katsellessa tuota uskollista vanhaa

ystävää, joka oli kokenut ja menettänyt niin paljon, ettei eläminen

enää ollut hänelle juuri minkään arvoinen.

-- Mepäs kokoamme yhteen kaikki vanhat toverit, sanoi hän

Skrzetuskille, -- ja sinä tulet pitämään hauskaa heidän kanssansa.

Tästä nousee nyt sota, jollaista ei vielä ole ollut ja se tuo

jokaiselle soturille myöskin paljon iloa. Kunpa Jumala soisi sinulle

terveyttä, että vielä kerran saisit johtaa husaarejasi.

-- Jumala on minulle jo antanut terveyteni takaisin, vastasi

Skrzetuski, -- enkä halua mitään muuta kuin palvella sotilaana niin

kauan kuin minua tarvitaan.

Skrzetuski todella jo olikin terve, sillä hänen nuoruutensa ja luja

voimansa olivat voittaneet taudin. Tuska kalvoi hänen sieluansa,

mutta ei kyennyt vahingoittamaan hänen ruumistaan. Hän oli vain

suuresti laihtunut ja käynyt niin keltaiseksi, että hänen otsansa,

poskensa ja nenänsä olivat kuin kirkkovahasta muovaillut. Entinen

kivinen ankaruus oli jäänyt hänen kasvoilleen ja oli niille asettunut

sama jähmettynyt tyyneys, joka tavataan kuolleiden kasvoilla.

Entisten lisäksi oli mustaan partaan tullut yhä enemmän hopeisia

säikeitä. Yleensä ei hän juuri eronnut muista ihmisistä paitsi siinä

että hän vasten sotilaan tapoja vältti meluisaa puhetta, kokouksia

ja juominkeja ja seurusteli mieluummin munkkien kanssa, joiden

keskusteluja tulevasta- ja luostarielämästä hän mielellään kuunteli.

Virkatehtävänsä hän suoritti tarkalleen ja sotaa ja odotettua

piiritystä koskevat asiat kiinnittivät hänen mieltään yhtä paljon

kuin muidenkin.

Äkkiä kääntyikin keskustelu tähän aineeseen, sillä koko leirissä,

linnassa ja kaupungissa ei kukaan muuta ajatellut. Vanha

Zacwilichowski kyseli tatareista ja Burlajsta, jonka hän tunsi

ennestään.

-- Hän on suuri sotilas, huomautti hän, -- sääli vain, että hän

yhdessä muiden kanssa nousee isänmaataan vastaan. Olemme taistelleet

yhdessä Chocimin luona. Hän oli silloin vielä nuori mies, mutta

hänestä odotettiin erinomaista.

-- Hän on kotoisin Dnieperin takaa ja johtaakin sikäläisiä kasakoita,

virkkoi Skrzetuski. -- Mistä sitten, isä, johtuukaan, että hän nyt

ryntää etelästä päin, Kamieniecin taholta?

-- Nähtävästi, vastasi Zacwilichowski, -- Chmielnicki tahallaan

on määrännyt juuri hänet sinne talvimajoille, koska Tuhaj-bej jäi

Dnieperin taa ja tuo suurmurza jo kauan on hautonut vihaa Burlajta

vastaan. Kukaan ei olekaan löylyttänyt tatareja niin kuin aikoinaan

Burlaj.

-- Ja nyt hänestä tulee heidän taistelutoverinsa.

-- Niin tulee, sanoi Zacwilichowski. -- Sellaiset ovat ajat. Kyllä

Chmielnicki kuitenkin tulee valvomaan, etteivät he syö toisiaan.

-- Mutta milloin te, isä, odotatte tänne Chmielnickiä? kysyi

Wolodyjowski.

-- Minä päivänä tahansa. Kuka hänet kuitenkaan tietää.

Ylipäällikköjen pitäisi yhtämittaa lähettää tiedustelujoukkoja, mutta

he eivät tee sitä. Juuri äsken pyysin, että Kuszel lähetettäisiin

etelän suunnalle ja herrat Piglowski Czolhanski-Kamenille. Olisin

itsekin lähtenyt, mutta täällähän on alituisesti neuvotteluja.

Myöskin aiotaan lähettää kruunun kirjuri muutamien lippukuntien

kanssa. Kunpa he nyt pitäisivät kiirettä, ettei kävisi liian

myöhäiseksi. Sitokoon Jumala ruhtinaamme saapua tänne mitä pikimmin,

sillä muuten on edessämme sama häpeä kuin Pilawcen luona.

-- Minä katselin noita sotamiehiä, sanoi Zagloba, -- kun ratsastimme

leirin poikki ja minusta tuntuu, että heidän joukossaan on enemmän

lurjuksia kuin kunnon poikia. He sopisivat paremmin ruokatavaran

kaupustelijoiksi kuin meidän taistelutovereiksemme, meidän, jotka

pidämme kunniaa suurempiarvoisena kuin terveyttä.

-- Mitä te nyt puhuttekaan, murahti vanhus. -- En väheksy

urhoollisuuttanne, vaikka minulla ennen tosin olikin teistä toinen

käsitys. Mutta kaikki täällä olevat ritarit ovat parasta väkeä,

mitä valtakunnassa koskaan on ollut. Heiltä puuttuu vain johtaja.

Herra Kamienecki on hyvä taistelija, muttei mikään päällikkö. Herra

Firlej on vanha ja mitä tulee kruunun juomanlaskijaan, niin on hän

yhdessä ruhtinas Dominikin kanssa hankkinut itselleen huonon nimen

Pilawcen luona. Onko siis kumma, ettei heitä tahdota totella...

Sotamies vuodattaa mielellään vertaan, jos hän on varma, ettei häntä

tarpeettomasti syöstä kuolemaan. Mutta katsokaa mitä nyt tapahtuu:

sensijaan että ajateltaisiin piiritystä, riidellään siitä, missä

kunkin paikka on.

-- Onko ruokavaroja tarpeeksi? kysyi levottomana Zagloba.

-- Ei niitäkään, ole niin paljon kuin tarvittaisiin ja rehua on

vieläkin vähemmin. Jos piiritystä kestää kuukauden, niin täytyy

hevosille antaa lastuja tai kiviä.

-- Vielä olisi aikaa pitää tästä huolta, sanoi Wojodyjowski.

-- Menkääpä sanomaan se heille! Lähetä, hyvä Jumala, ruhtinas tänne!

sen sanon vieläkin.

-- Ette häntä yksin ikävöi, keskeytti herra Longinus.

-- Minä tiedän sen, vastasi vanhus. -- Katsokaappa tuonne

leiripihalle: kaikki istuvat vallien ääressä ja katselevat ikävöiden

vanhaa Zbarazia kohden. Toiset kiipeävät kaupungin torniin ja jos

joku sieltä huutaa: hän tulee! niin he ovat kuin hulluina ilosta. Ei

himoitse janoinen peura tuoretta vettä niinkuin me kaipaamme häntä.

Kunpahan hän vain saapuisi ennen Chmielnickiä, sillä muuten pelkään

tulevan esteitä.

-- Me rukoilemme mekin päiväkaudet hänen tuloansa, virkkoi eräs

bernhardilaismunkki.

Koko ritariston rukoukset ja toivomukset olivat pian toteutuvat,

vaikka tosin seuraava päivä toikin muassaan vielä enemmän pelkoa

ja pahoja enteitä. Torstaina, kahdeksantena päivänä heinäkuuta,

kävi yli kaupungin ja äsken rakennettujen leirivallien hirveä

myrsky. Sade valui tulvina, osa maavarustuksista sortui, Gniezna ja

molemmat lammikot paisuivat yli äyräittensä. Illalla iski salama

Belzan kastellaanin, Firlejn jalkaväkijoukkoon, tappoi muutamia

miehiä ja repi itse lipun kappaleiksi. Tätä katsottiin huonoksi

enteeksi, Jumalan vihan selväksi merkiksi, varsinkin kun Firlej oli

kalvinisti. Zagloba ehdotti, että hänen luoksensa toimitettaisiin

lähetystö pyytämään ja vaatimaan, että hän kääntyisi. "Koska

sotajoukolla, jonka päällikkö elää Jumalalle vastenmielisessä,

riettaassa hairahduksessa, ei voi olla taivaan siunausta." Monet

olivat samaa mieltä ja vain kastellaanin persoonan arvovalta ja

hänen korkea asemansa ehkäisivät lähetystön toimittamisen. Mielet

olivat kuitenkin sitä enemmän masennuksissa. Myrsky vain herkeämättä

raivosi. Vallit, vaikka olivatkin lujitetut kivillä, oksilla ja

paalutuksella, pehmenivät niin, että tykit alkoivat vajota. Täytyi

panna lautoja haubitsien, mörssärien ja vieläpä pienempienkin

tykkien, niinsanottujen oktaavien alle. Syvissä vallihaudoissa kohisi

vettä miehen korkeudelta. Yö ei tuonut lepoa. Myrskytuuli ajoi idästä

yhä uusia, jättiläiskokoisia pilvenlonkia, jotka, keräytyen yhteen

paikkaan ja kauhealla melulla puhjeten syöksivät Zbarazin yli koko

sade-, ukkos- ja salamavarastonsa... Ainoastaan sotamiehet jäivät

leirissä oleviin telttoihin, upseerit ja vieläpä ylipäällikötkin,

Kamieniecin kastellaania lukuunottamatta, hakivat suojaa kaupungista.

Jos Chmielnicki olisi saapunut myrskyn mukana, olisi hän ilman

vastustusta voinut vallata koko leirin.

Seuraavana aamuna oli ilma vähän parantunut, vaikka sadetta yhä vielä

jatkui. Vasta kello viiden aikaan, jälkeen puolen päivän, karkoitti

tuuli pilvet, taivaan sini levisi yli leirin ja vanhan Zbarazin

puolelle ilmestyi kirkas, komea, seitsenvärinen taivaankaari, jonka

toinen pää nojasi vanhaan Zbaraziin ja toinen tuntui imevän kosteutta

Czarny-Las nimisestä metsästä. Taivaankaari loisti ja välähteli

pakenevien pilvien pohjaa vastaan.

Silloin palasi rohkeus sotilaiden sydämiin. Upseerit siirtyivät

leiriin ja astuivat liukkaille valleille ihailemaan sateenkaarta.

Alettiin heti keskustella ja arvailla, mitä tämä enne tietää, kun

äkkiä herra Wolodyjowski, seisoen muiden joukossa, vallihaudan

partaalla, alkoi varjostaa kädellään ilveksensilmiään ja huudahti:

-- Sotajoukko astuu esiin taivaankaaren alta!

Syntyi sellainen hälinä, että olisi luullut myrskytuulen liikuttavan

ihmisjoukkoa ja nousi puheen humina. Sanat "sotajoukko tulee"!

lensivät kuin nuoli vallien toisesta päästä toiseen. Sotamiehet

tungeskelivat toistensa ohi ja kokoontuivat yhteen, hälinä läikkyi ja

lainehti, kaikkien kämmenet asettuivat varjostamaan silmiä, kaikki

silmät tähtäsivät jännitettyinä etäisyyteen, sydämet sykkivät, ja

niin katselivat kaikki henkeään pidättäen, vaappuen epäilyksen ja

toivon välillä.

Samassa nähtiin jonkin liikkuvan seitsenvärisen portin alitse,

liikkuvan yhä selvemmin ja vihdoin sukelsi etäisyydestä esiin

ihmismassa. Se läheni lähenemistään, se kävi yhä selvemmäksi, kunnes

vihdoin erottautuivat liput ja viirit sekä myöhemmin lipunkantajien

metsä. Ei ollut enää syytä epäillä, mitä omin silmin näki: sotajoukko

oli tulossa.

Silloin kohosi kaikista rinnoista jättiläishuuto, sanomattoman ilon

huuto: Jeremi, Jeremi, Jeremi!

Vanhemmat soturit joutuivat suorastaan mielettömän ilon valtaan.

Toiset heittäytyivät alas valleilta, kahlasivat vallihaudan yli

ja juoksivat veden tulviman kentän poikki, läheneviä rykmenttejä

vastaan. Toiset kiirehtivät hevostensa luo. Mikä nauroi, mikä itki.

He panivat kätensä ristiin, tai kohottivat ne taivasta kohden,

huutaen: meidän isämme, meidän pelastajamme, meidän johtajamme tulee!

Olisi saattanut luulla, että piiritys jo on loppunut, Chmielnicki

lyöty ja voitto saavutettu. -- Sillävälin lähenivät ruhtinaan

rykmentit lähenemistään. Saattoi jo eroittaa heidän merkkinsä.

Edellä marssivat kuten aina, ruhtinaan tatareista, hovikasakoista

ja valakialaisista kokoonpannut rykmentit. Niiden jäljessä näkyi

Machnickin ulkomaalainen jalkaväki, taempana tulivat Wurcelin tykit,

rakuunat ja raskaat husaarit. Auringon säteet taittuivat haarniskoja

ja keihäiden kärkiä vastaan. Kaikki marssivat epätavallisessa

valaistuksessa ikäänkuin heitä olisi ympäröinyt voiton sädekehä.

Skrzetuski, joka seisoi vallilla yhdessä herra Longinuksen kanssa,

tunsi kaukaa oman lippukuntansa, jonka hän oli jättänyt Zamosciin,

ja hänen kellastuneet poskensa punehtuivat hiukan. Hän veti muutamia

kertoja voimakkaasti henkeään, ikäänkuin olisi heittänyt rinnastansa

tavattoman painon ja hänen silmänsä kävivät iloisiksi. Sillä nyt

lähestyivät suurten vaivojen ja sankarillisten taistelujen päivät

ja ne ovat parhaimmat sydämen parantajat, ne painavat tuskallisen

muiston sielun syvimmälle pohjalle. Rykmentit tulivat yhä lähemmä, ne

olivat tuskin enää tuhannen askeleen päässä leiristä. Vanhemmatkin

upseerit saapuivat nyt katsomaan ruhtinaan tuloa, myöskin kaikki

kolme ylipäällikköä ja heidän mukanaan herra Przyjemski, herra

kruunun lipunkantaja, Krasnostawin herra starosta, herra Korf ja

kaikki muut, sekä puolalaisten että ulkomaalaisten värväysjoukkojen

upseerit. He ottivat osaa yleiseen iloon ja ylipäällikkö herra

Lanckoronski, ritarina suurempi kuin johtajana ja sotaisen mainen

ihailijana, ojensi komentonuijansa sille suunnalle, mistä Jeremi

marssi, sekä lausui niin lujaan, että kaikki sen kuulivat:

-- Kas tuossa meidän korkein päällikkömme, hänelle jätän minä

ensimäisenä vallan ja komennon.

Ruhtinaan rykmentit alkoivat saapua leiriin. Niissä oli kaikkiaan

kolme tuhatta miestä, mutta ne vastasivat sataa tuhatta sydäntä.

Olivathan ne Pohrebyszczen, Niemirowin, Machnowkan ja Konstantinowin

taistelujen voittajia. Tuttavat ja ystävät tervehtivät toisiansa.

Kevyitten rykmenttien jäljessä tulla jyryytti vihdoin Wurcelin

tykistö, kuljettaen neljää haarapyssyä, kahta pitkälle kantavaa

kanuunaa ja kuutta valloitettua monipiippuista tykkiä. Ruhtinas,

joka johti rykmenttien tuloa vanhasta Zbarazista, saapui itse

vasta illalla, auringonlaskun jälkeen. Silloin riensivät kaikki,

jotka kynnelle kykenivät, häntä vastaan. Sotamiehet sytyttivät

tulipannut, kynttilänpätkät, soihdut ja pärekimput ja kokoontuivat

niin taajaan piiriin ruhtinaan ratsun ympärille, että hänen oli

mahdoton kulkea eteenpäin. Toiset tarttuivat hevosen ohjaksiinkin,

saadakseen kauemmin katsella ihailtua sankaria. Toiset suutelivat

ruhtinaan viitan liepeitä ja olivat ottamaisillaan hänet hartioilleen

kantaakseen häntä. Ihastus meni niin pitkälle, etteivät ainoastaan

puolalaisten, vaan vieläpä ulkomaalaistenkin joukkojen sotilaat

ilmoittivat palvelevansa neljännes vuoden ilman palkkaa. Ruhtinaan

ympärille kokoontui yhä suurempi tungos, hän ei enää päässyt

askeltakaan eteenpäin, vaan viipyi paikoillaan valkean ratsunsa

selässä sotamiestensä ympäröimänä kuin paimen lampaittensa

keskellä eikä ilo- ja eläköönhuudoista tahtonut tulla loppua. Ilta

lankesi maille tyynenä ja lauhana. Tummalla taivaalla välkkyi

tuhansittain tähtiä ja pian näyttäytyi hyvä enne. Juuri kun herra

Lanckoronski lähestyi ruhtinasta, komentonuija kädessä, antaakseen

sen ruhtinaalle, putosi humisten taivaan laelta irtaantunut tähti,

piirtäen jälkeensä valojuovan Konstantinowin taholle, josta

Chmielnickiä odotettiin, sekä sammui sitten. "Se oli Chmielnickin

tähti", huusivat sotilaat. "Ihme, ihme, näkyvä merkki. Vivat Jeremi

victor!" "Eläköön voittaja Jeremi!" toistivat tuhannet äänet ja

samassa läheni Kamienecin kastellaani, viitaten kädellään merkiksi,

että hän haluaa puhua. Huudot hiljenivät ja hän virkkoi:

-- Kuningas on antanut minulle komentonuijan, mutta minä jätän sen

arvokkaampiin käsiin, sinun käsiisi, voittaja, ja olen ensimäisenä

totteleva sinun käskyjäsi.

-- Ja me hänen mukanaan! toistivat molemmat muut ylipäälliköt.

Kolme komentonuijaa kohottautui ruhtinasta kohden. Hän kuitenkin veti

kätensä takaisin ja vastasi:

-- Minä en ole teille, hyvät herrat, antanut komentonuijaa, enkä

niinmuodoin myöskään ota sitä vastaan.

-- Olkoon siis tämä sinulle ojennettu komentonuija neljäntenä kolmen

entisen lisäksi ja niiden yläpuolella! virkkoi Firlej.

-- Eläköön, Wisniowiecki, eläkööt ylipäälliköt! huusivat upseerit. --

Me tahdomme elää ja kuolla yhdessä teidän kanssanne.

Samassa nosti ruhtinaan ratsu päätään, ravisti purppuranväriseksi

värjättyä harjaansa ja päästi niin kuuluvan hirnunnan, että kaikki

leirin hevoset yhtaikaa vastasivat siihen.

Sitäkin pidettiin voiton enteenä. Sotamiesten silmät liekehtivät.

Sydämiin oli syttynyt taisteluhalu, innostuksen väreet kävivät

läpi jäsenten. Myöskin vanhemmat upseerit ottivat osaa yleiseen

innostukseen. Kruunun juomanlaskija itki ja rukoili, Kamienecin

kastellaani sekä Krasnostawin starosta alkoivat ensimäisinä

helistellä sapelejaan aivan niinkuin sotamiehetkin, jotka juoksivat

vallin syrjälle ja, ojentaen kättään pimeyteen, huusivat sille

suunnalle, jolta vihollista odotettiin:

-- Tulkaa, lurjukset, me olemme valmiit!

Sinä yönä ei kukaan leirissä nukkunut ja aamuun asti kuului huutoja

ja paloivat tulipannujen ja soihtujen läpättelevät valot.

Aamulla saapui herra kruunun kirjuri Sierakowski

Czolhanski-Kamienista, jossa hän oli käynyt tiedustelujoukkoineen ja

hän toi viestejä vihollisesta, joka oli viiden puolalaisen penikulman

päässä leiristä. Tiedustelujoukko oli ollut taistelussa, etupäässä

ordan voimien kanssa. Siinä olivat saaneet surmansa kaksi herra

Mankowskia, herra Oleksic ja muutama jalosukuinen upseeri. Mukana

tuodut vangit luulivat tietävänsä khanin ja Chmielnickin tulevan

tämän etujoukon jäljessä koko sotavoimansa etunenässä. Päivä kului

odotuksessa ja puolustuksen valmistamisessa. Ruhtinas, joka ilman

pitempää epäröimistä oli ottanut vastaan ylimmän päällikkyyden,

järjesteli joukkojaan, osoitti jokaiselle hänen paikkansa ja

neuvoi, miten oli puolustauduttava ja mentävä auttamaan muita.

Leirissä vallitsi oivallinen mieliala, kuri oli palannut ja entisen

hämmingin, ristiriitaisten määräysten ja epävarmuuden sijaan oli

tullut järjestys ja täsmällisyys. Puolenpäivän aikaan olivat jo

kaikki asemillaan. Leirin eteen asetetut vahdit kävivät joka hetki

ilmoittamassa mitä ympäristössä tapahtuu. Lähikyliin lähetetyt

sotilaat toivat elintarpeita ja rehua niin paljon kuin vielä oli

saatavissa. Valleilla seisova sotamies lauleli iloisena ja yö

vietettiin uinuen nuotioiden ääressä, käsi sapelin kahvassa, niin

valmiina, että rynnäkkö saattoi tapahtua milloin hyvänsä.

Aamun sarastaessa alkoikin jo Wisniowiecin puolelta häämöittää

jotakin. Kirkonkelloilla hälyytettiin nyt valveille kaupunki ja

leirissä herättivät pitkät, valittavat torven äänet unesta herkästi

nukkuvat sotilaat. Jalkarykmentit riensivät valleille. Vallien

välillä oli ratsuväki, valmiina hyökkäämään, kuullessaan ensimäisen

komennon, ja koko vallien pituudelta kohosi ylöspäin sytytettyjen

lunttujen savu.

Samassa hetkessä ilmestyi paikalle ruhtinas valkean hevosensa

selässä. Hän oli hopeoidussa panssarissa, ilman kypärää. Hänen

otsallaan ei näkynyt vähintäkään huolta, päinvastoin loisti ilo hänen

silmistään ja kasvoistaan.

-- Tänään saamme vieraita, hyvät herrat, saamme vieraita, toisti hän,

ajaen pitkin valleja.

Tuli hetken hiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin lippujen lepatus,

kevyen tuulenhengen niitä liikutellessa tai kietoessa tankojen

ympäri. Sillä välin oli vihollinen tullut niin lähelle, että sen

saattoi erottaa paljaalla silmällä.

Tulossa oli vasta ensimäinen aalto, siis eivät itse Chmielnicki ja

khani, vaan tiedustelujoukko, jonka muodosti kolmekymmentätuhatta

valittua ordalaista. Aseina oli heillä jouset, pyssyt ja sapelit.

Otettuaan mukaansa tuhat viisisataa poikaa, jotka olivat lähetetyt

hakemaan ruokavaroja, lähestyivät he tiheässä rintamassa Wisniowiecin

suunnalta ja alkoivat sitten, kaartuen pitkäksi puolikuuksi, lähestyä

vanhaa Zbarazia vastakkaiselta taholta. Heti kun ruhtinas oli tullut

vakuutetuksi siitä, että tulossa onkin vain tiedustelujoukko, antoi

hän ratsuväelle käskyn tulla esiin vallien väliltä. Komentosanat

kajahtivat, rykmentit alkoivat liikkua ja käydä esiin vallien takaa

kuin mehiläiset pesästään. Tasanko täyttyi miehiä ja hevosia. Kauas

saattoi nähdä ratsumestarien, nuija kädessä, kiiruhtavan lippukuntia

ja järjestävän niitä taisteluun. Hevoset hirnuivat raikkaasti

ja tuontuostakin tartutti hirnunta kokonaiset rivistöt. Sitten

erottautui joukosta kaksi tatareista ja ruhtinaan hovikasakoista

kokoonpantua lippukuntaa, ajaen hiljaista ravia eteenpäin.

Kaaripyssyt heiluivat miesten olkapäillä, pipolakit välkähtelivät.

He ajoivat vaieten ja heidän etunenässään ratsasti punatukkainen

Wierszul, jonka hevonen temmelteli aivan hulluna, nousten vähän

päästä takajaloilleen, ikäänkuin se olisi tahtonut murtaa suitsensa

ja kiireimmän kautta lähteä taistelun mellakkaan.

Taivaan sineä ei samentanut ainoakaan pilvenhattara, päivä oli kirkas

ja kuulakka, kaikki näkyi kuin kämmenellä.

Samassa hetkessä tuli vanhan Zbarazin puolelta näkyviin ruhtinaan

kuormasto, joka ei ollut sotajoukon mukana voinut päästä leirin

sisään, mutta nyt kiiruhti sinne minkä jaksoi, jotta eivät ordalaiset

ylläköllä valtaisi sitä. Eikä kuormasto ollut jäänytkään ordalaisilta

huomaamatta, sillä pitkä puolikuu kiiti sitä kohden täyttä vauhtia.

Allah-huudot kuuluivat valleilla seisovan jalkaväen korviin asti.

Wierszulin lippukunnat lensivät kuin myrskytuuli sitä pelastamaan.

Puolikuu oli kuitenkin ehtinyt kuormaston luo pikemmin ja kiersi sen,

aivan kuin vyöttäen mustalla nauhalla, hetkessä. Samalla kääntyi

muutama tuhat ordalaista, villisti ulvoen, Wierszulia kohden,

koettaen kiertää hänetkin. Nyt vasta saattoi huomata Wierszulin

kokemuksen ja hänen sotamiestensä täsmällisyyden. Nähdessään, että

heitä sekä oikealta että vasemmalta uhataan, jakaantuivat he kolmeen

osaan ja ratsastivat vihollisen sivustoja vastaan, jonka jälkeen

he jakautuivat neljään ja sitten taas kahteen osaan. Joka kerran

täytyi vihollisen nyt kääntyä koko rintamansa mitalta, koska sen

edessä ei ollut ketään ja sivustoja jo ahdistettiin. Vasta neljännen

kerran jälkeen hyökättiin rinta rintaa vastaan ja Wierszul tähtäsi

hyökkäyksensä koko voimalla vihollisen heikoimpaan kohtaan, repi sen

auki ja oli yhtäkkiä hänen selkäpuolellaan. Sitten jätti hän sen ja

meni kuin myrsky kuormaston luo, huolimatta siitä, että äskeiset

vihollisjoukot heti ryntäävät hänen kimppuunsa.

Vanhat sotaurhot löivät, valleilta tätä katsellessaan, panssaroidut

kouransa kupeilleen.

-- Hitto heidät vieköön! Vain ruhtinaan ratsumestarit osaavat noin

johtaa.

Sillävälin oli Wierszul, terävässä kulmassa iskettyään kuormastoa

ympäröivään kehään, puhkaissut sen niinkuin nuoli puhkaisee

sotamiehen ruumiin ja silmänräpäyksessä päässyt sen keskelle. Nyt

riehui kahden taistelun sijasta yksi, mutta sitä hurjempi taistelu.

Komeaa sitä oli katsella. Tasangon keskellä heitteli kuormasto kuin

mikäkin liikkuva linnoitus, tulta syöksyen, pitkiä savusiekaleita.

Ympärillä taas kuhisi ihmisten liikkuva muurahaispesä, raivoten

kuin jokin jättiläispyörre. Pyörteen jäljessä kiiteli hevosia

valtoimina ilman ratsumiehiä, keskellä meluttiin, huudettiin ja

paukutettiin pyssyjä. Tuossa tepastellaan keränä toinen toisen

niskassa, toinen ei päästä irti toista. Niinkuin kierroksissa oleva

metsäsika puolustautuu valkeilla torahampaillaan ja raivoissaan

iskee koirajoukkoon, niin puolustautui kuormastokin keskellä

tatarilaispilveä epätoivon vimmalla, odottaen, että leiristä tulisi

avuksi Wierszulin osastoa suurempi joukko. Pian välähtivätkin

tasangolla Kuszelin ja Wolodyjowskin rakuunain punaiset költerit,

tuulen ajamina kuin mitkäkin kukat. He ratsastivat tatarilaispilven

laidalle, hyökkäsivät siihen kuin mustaan metsään niin ettei heitä

hetken aikaan voinut eroittaa. Mellakka yhä kiihtyi. Sotamiehistäkin

alkoi jo tuntua oudolta, ettei ruhtinas heti lähettänyt riittävää

voimaa saarrettujen avuksi. Hän viivytteli kuitenkin tahallaan,

tahtoen sotamiehilleen osoittaa, minkälaiset apujoukot hän on heille

tuonut, lisätä heidän rohkeuttaan ja valmistaa heitä vielä suurempiin

vaaroihin.

Ammunta kuormastoleirissä heikkeni kuitenkin pian, nähtävästi

sotamiehillä ei ollut enää aikaa ladata pyssyjänsä, tai olivat

muskettien piiput jo liiaksi kuumentuneet. Tatarilaisten meluaminen

sensijaan kasvoi kasvamistaan. Silloin antoi ruhtinas merkin ja kolme

husaarilippukuntaa, yksi hänen omansa, jota Skrzetuski johti, toinen

Krasnostawin starostan ja kolmas kuninkaallinen, herra Piglawskin

johtama lippukunta, lähtivät leiristä taisteluun. Ne saapuivat

paikalle, iskivät vihollista kuin kirveen kannalla, repivät auki

tatarien kaaren, hajoittivat sen, tuhosivat heti tasangolla osan,

tunkivat muut metsiä kohden, löivät vielä kerran hajalle jäännökset

ja ajoivat niitä takaa noin neljännes penikulman matkaa leiristä.

Kuormasto pääsi kuin pääsikin, sotilaiden iloisesti huutaessa ja

tykkien paukkuessa, eheänä vallien välille.

Tatarit eivät kuitenkaan kokonaan hävinneet näkyvistä, sillä he

tiesivät Chmielnickin ja khanin olevan tulossa jäljessään. Siksipä

he pian jälleen palasivat ja kiersivät, Allahia huutaen, koko

leirin, vallaten samalla likikyliin johtavat maantiet ja polut. Pian

alkoi myöskin kylistä kohota mustia savupatsaita taivasta kohden.

Useat tatarit lähenivät jo valleja, mutta heitä vastaan lähti

heti ruhtinaan sotilaita, sekä yksinään että joukoissa, varsinkin

ryntäilivät vihollista vastaan tatarilaisen, valakialaisen ja

rakuunalippukunnan sotilaat.

Wierszul ei voinut ottaa osaa kahakoihin, sillä kuormastoa

puolustaessa oli häntä kuusi kertaa haavoitettu päähän ja hän makasi

näännyksissä teltassaan. Herra Wolodyjowski sensijaan, vaikka hän

oli aivan veren peitossa, ei vielä ollut saanut tarpeekseen ja

läksi ensimäisenä rynnäkköön. Kahakoita kesti iltaan asti ja niitä

katselivat ensimäisten lippukuntien upseerit jalkaväen leiristä kuin

mitäkin näytelmää. Siinä juoksi miehiä toistensa ohi, he kohtasivat

toisensa joukoissa tai yksittäin ja ottivat vankeja. Siepattuaan

jonkun kiinni ja vietyään sen vankina leiriin, herra Michal uudelleen

palasi taisteluun. Hänen punainen univormunsa välkkyi kaikkialla

pitkin taistelukenttää ja Skrzetuski osoitti häntä erityisenä

merkillisyytenä herra Lanckoronskille. Hän tarttui todella aina niin

äkkiä ja odottamatta kiinni tehtäviin, että oli aivan kuin ukkonen

olisi iskenyt uhriin. Zagloba rohkaisi häntä valleilta huudoillaan,

vaikka herra Michal ei voinutkaan häntä kuulla ja vähän päästä

kääntyi hän ympärillä seisovien sotamiesten puoleen, sanoen:

-- Katsokaappa, hyvät herrat, minä hänet olen opettanut sapelia

heiluttamaan. Hyvä! Oivallista. Jumal' avita, hän on pian minun

vertaiseni...

Mutta aurinko oli jo laskenut ja taistelijat alkoivat vähitellen

vetäytyä pois kentältä, jonne enää jäivät vain hevosten ja ihmisten

raadot. Kaupungissa soittivat kirkonkellot taasen angelusta.

Yö lankesi verkalleen, ei kuitenkaan tullut pimeä, sillä tulen loimut

valaisivat joka puolelta. Zaloscie, Barzynce, Lublanki, Stryjowka,

Kretowice, Zarudzie ja Wachlowka paloivat, koko seutu silmin

kantamiin asti muodosti ainoan tulipalon. Tässä yössä kävivät savut

punaisiksi ja tähdet välkkyivät taivaan ruusunkarvaiselta pohjalta.

Lintuparvia kohosi, kauheasti kirkuen, metsistä, tiheiköistä ja

lammikoista, ne kaartelivat tulipalon valaisemassa ilmassa kuin

mitkäkin lentävät liekit. Kauheaa näkyä pelästyen alkoivat kuormaston

härät surkeasti mylviä.

-- Mahdotonta on, puhuivat vallihaudoissa vanhat sotilaat, -- että

tuo tatarilaisjoukko olisi sytyttänyt kaikki nuo tulipalot. Varmaan

nyt lähenee itse Chmielnicki kasakkoineen ja hänen muassaan koko orda.

Eivätkä nämä olleetkaan pelkkiä arveluja, sillä edellisenä päivänä

oli herra Sierakowski tuonut tiedon, että zaporogien hetmani ja khani

todella seuraavat etujoukkoa. Heitä tiedettiin siis varmuudella

odottaa. Sotamiehet viipyivät viimeiseen asti valleilla, kaupungin

väestö katoilla ja torneissa. Kaikkien sydämet sykkivät levottomina.

Naiset itkeä nyyhkivät kirkoissa ja ojentelivat käsiään pyhiä

sakramentteja kohden. Mitä kammottavin odotus painoi sanomattomana

taakkana kaupunkia, linnaa ja leiriä.

Eikä tarvinnutkaan kauan odottaa. Yö ei vielä ollut ehtinyt pimetä,

kun näköpiiriin jo ilmestyi ensimäisiä kasakka- ja tatarilaisrivejä

ja heti niiden jälkeen toisia, kolmansia, kymmenensiä ja sadansia.

Näytti siltä kuin kaikki metsät ja viidakot olisivat irtaantuneet

juuristaan ja lähteneet astelemaan Zbarazia kohden. Turhaan haki

ihmissilmä noiden rivien loppua. Niin kauas kuin katse kantoi,

häämöitti ihmis- ja hevosjoukkoja, kadoten etäisyyden savuihin ja

tulen loimuihin. Ne tulivat kuin pilvet tai heinäsirkkaparvet,

jotka liikkuvana, kauheana massana peittävät koko tienoon. Niiden

edellä kävi ihmisäänien peloittava humu niinkuin metsässä, vanhojen

honkien latvoissa, käy humiseva myrskytuuli. Pysähdyttyään neljännes

penikulman päähän, asettautui vihollinen leiriin ja sytytti nuotiot.

-- Näettekö tulia? kuiskasivat sotamiehet, -- niitä riittää

pitemmältä kuin hevonen voi levähtämättä juosta.

-- Jeesus Maaria, sanoi Zagloba Skrzetuskille, -- sanonpa teille,

että kyllä minussa on leijonaa enkä minä yleensä tunne pelkoa, mutta

soisinpa kuitenkin mieluummin salaman iskevän nuo ennen huomista

päivää kuoliaaksi. Jumal' avita, heitä on liian paljon. Tuskin on

Josafatin laaksossakaan suurempaa tungosta. Ja sanokaappa, mitä

nuo ryövärit tahtovat? Eikö olisi parempi, että jokainen noista

lurjuksista istuisi kotona ja suorittaisi kartanoon rauhassa

päivätyötänsä. Onko se meidän syymme, että Jumala on luonut meidät

aatelismiehiksi ja nuo moukiksi sekä käskenyt heidän olla meille

alamaisia. Hyi olkoon, ihan vimmastun. Minä olen lempeäluontoinen,

minua voi vaikkapa tikulla pistää silmään, mutta ei minua pidä

suututtaa. Heillä on ollut liian paljon oikeuksia, liian paljon

leipää ja siksi ovat he lisääntyneet kuin hiiret puimatantereella.

Ja nyt he käyvät kissojen kimppuun. Odottakaa, odottakaa, täällä on

kissa, jonka nimi on ruhtinas Jeremi ja toinen nimeltään Zagloba.

Luuletteko, että ne ryhtyvät teidän kanssanne keskusteluihin? Jos

nuo nyt oikein nöyrtyisivät, niin voisiko niitä sittenkään jättää

eloon? Yksi asia minua vain huolestuttaa, se nimittäin, onko leirissä

tarpeeksi ruokavaroja. No, sun perhana, katsokaappa nyt, hyvät

herrat, tuonne on taas entisten taakse ilmestynyt tulia ja yhä

kauempana näkyy nuotioita. Kunpa mustakuolema tarttuisi heihin.

-- Mitä te puhutte neuvotteluista? sanoi Skrzetuski. -- Hehän

luulevat, että jo huomenna olemme heidän vallassaan.

-- Emmehän sentään joudu, vai kuinka? kysyi Zagloba.

-- Se on Jumalan kädessä. Ei heillä nyt sentään ole aivan helppoa

niin kauan kuin ruhtinas on meidän kanssamme.

-- Tepäs minua lohdutitte. Eihän tässä ole kysymys siitä, onko heidän

helppoa vaiko vaikeaa saada meidät käsiinsä, vaan siitä, etteivät

ensinkään saisi.

-- Se on sentään sotamiehelle suuri tyydytys, ettei hän turhaan uhraa

henkeänsä.

-- Varmaan, varmaan, mutta piru vieköön teidän tyydytyksenne.

Samassa hetkessä tulivat paikalle Podbipienta ja Wolodyjowski.

-- Kerrotaan, että ordan väkeä ja kasakoita on puoli miljoonaa,

virkkoi liettualainen.

-- Repäisköön hitto teiltä kielen! huudahti Zagloba. -- Korea uutinen.

-- Ryntäämällä on helpompi tuhota heidät kuin tanterella, vastasi

herra Longinus lepyttelevästi.

-- Kun nyt ruhtinas ja Chmielnicki vihdoin ovat tavanneet toisensa,

sanoi herra Michal, -- niin ei neuvotteluista enää ole puhettakaan.

Joko kaikki, tai ei mitään. Huomenna on tuomiopäivä, lisäsi hän

käsiään hieroen.

Pikku ritari oli oikeassa. Tässä sodassa, jota jo oli kestänyt

niin kauan, eivät nuo kaksi julmaa leijonaa olleet vielä koskaan

seisoneet silmä silmää vastaan. Toinen heistä oli lyönyt hetmaneja

ja ylipäällikköjä, toinen mahtavia kasakka-atamaneja, kummankin

jälkiä oli seurannut voitto, kumpikin oli ollut vihollistensa kauhu,

mutta vasta nyt, heidän välittömästi kohdatessaan toisensa, oli

ratkaistava, kummanko vaakakuppi painoi enempi. Wisniowiecki katseli

vallilta yli näkymättömien tatarilais- ja kasakkalaumojen ja turhaan

koetti hänen silmänsä niitä mitata. Chmielnicki taas tarkasteli

kentältä linnaa ja leiriä ja ajatteli itsekseen: tuolla on pahin

viholliseni, kun hänet tuhoan, niin kuka enää voi minua vastustaa.

Oli helppo arvata, että taistelu noiden kahden miehen välillä

kävisi sekä pitkäksi että vimmatuksi, mutta tuloksesta ei voinut

olla epäilystä. Lubnien ja Wisniowiecin ruhtinas johti viittätoista

tuhatta miestä, niihin luettuina myöskin leiripalvelijat, kun

sensijaan rahvaan päällikön komennon alla kulkivat kaikki Asovan

merestä ja Donista aina Tonavan suulle asti asuvat ihmisjoukot. Hänen

mukanansa oli khani, johtaen Krimin, Bialogrodin ja Dobrudzan ordia,

hänen mukanaan marssi Dniesterin ja Dnieperin kaikkien lisäjokien

varrella asuva rahvas, siinä kulkivat suistolaiset ja lukematon väki

aroilta, rotkoista, metsistä, kaupungeista, kylistä ja taloista sekä

vihdoin ne, jotka ennen olivat palvelleet ylimysten tai kruunun

lippukunnissa. Siellä oli sekaisin czerkasseja, valakialaisia

sotamiehiä, Silistrian ja Rumelian turkkilaisia, yksinpä irtonaisia

serbialais- ja bulgarialais-joukkueitakin. Näytti siltä kuin olisi

alkanut uusi kansainvaellus, kansain, jotka olivat jättäneet pimeät

asuinsijansa aroilla, samotakseen länttä kohden valtaamaan uusia

maita ja perustamaan uutta valtakuntaa.

Sellainen oli taistelevien voimien keskinäinen suhde... Kourallinen

kymmeniä tuhansia, saari merta vastaan. Ihmekö siis, että usean

sydämen valtasi levottomuus. Ei yksin kaupungissa ja tällä

maakulmalla, vaan koko valtakunnassa katsottiin tuota yksinäistä,

villin tulvan ympäröimää vallia suurten ritarien ja heidän suuren

johtajansa hautakummuksi.

Samaa mieltä oli varmaan Chmielnickikin, sillä juuri kun tulet

leireissä olivat kunnollisesti syttyneet, alkoi vallien edessä

kasakkalähetti heiluttaa valkoista lippua, toitottaa torveen ja

huutaa, ettei ammuttaisi.

Vartiat lähtivät heti ulos ja ottivat hänet kiinni.

-- Hetmanilta sana ruhtinas Jaremalle, sanoi lähetti heille.

Ruhtinas istui yhä valleilla hevosen selässä, kasvot leppeinä kuin

poutainen taivas. Tulen loimut heijastivat hänen silmiinsä ja

verhosivat ruusuisella välkkeellä hänen hienoja valkeita kasvojaan.

Seisoessaan herraskasvojen edessä hämääntyi kasakka, hänen säärensä

vapisivat ja kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa, vaikka hän oli

vanha urossusi ja saapunut tänne lähettinä.

-- Kuka olet? kysyi ruhtinas-vojevoda, tähdäten häneen tyynet

silmänsä.

-- Olen sadanpäämies Sokol, hetmanin lähetti.

-- Ja mitä sinulla on sanottavaa?

Kasakka teki niin syvän kumarruksen, että hänen otsansa tuli

ruhtinaan satulan astuimen kohdalle.

-- Suo anteeksi, ruhtinas -- sanon sen, mitä minun on käsketty sanoa,

minä en ole syypää...

-- Puhu suoraan.

-- Hetmani käski minun sanoa, että hän on tullut vieraisiin Zbaraziin

ja käy huomenna teidän luonanne linnassa.

-- Sano sinä hänelle, että minä toimeenpanen pidot linnassa tänään

enkä huomenna, vastasi ruhtinas.

Tunnin päästä paukkuivat todellakin tervetuliaisiksi mörssärit,

iloiset huudot kohosivat ilmaan ja kaikki linnan akkunat loistivat

tuhansia kirkkaita valoja.

Kuullessaan tervehdyslaukaukset, torvien ja rumpujen äänet lähti

khani omassa persoonassaan veljensä Nuradinin, suittani Galgan,

Tuhaj-bejn ja usean murzan seuraamana teltan edustalle ja lähetti

hakemaan Chmielnickiä.

Hetmani, vaikka olikin jo vähän päissään, saapui heti, tervehti

syvään kumartaen ja odotti, vieden sormensa otsalleen, leukaansa ja

rinnalleen, kysymystä.

Khani katseli hyvän aikaa linnaa, joka kaukaa loisti kuin

jättiläislyhty, nyökytteli päätään, silitteli harvaa partaansa, joka

kahtena pitkänä suortuvana lankesi hänen näädännahkaiselle turkilleen

ja sanoi, viitaten sormellaan välkkyviin akkunoihin:

-- Zaporogien hetmani, mitä tuo on?

-- Mahtava hallitsija, ruhtinas Jarema pitää juhlia.

Khani hämmästyi.

-- Juhlia...?

-- Huomiset ruumiit pitävät tänään juhlia, virkkoi Chmielnicki.

Samassa paukahtivat tykit linnassa uudelleen, torvet toitottivat ja

niihin sekaantuneet huudot kuuluivat aina khanin ylhäisiin korviin

asti.

-- Jumala on yksi, mutisi hän, -- jalopeura asuu tuon uskomattoman

sydämessä.

Hetken vaiettuaan hän lisäsi:

-- Tahtoisinpa mieluummin seisoa hänen rinnallaan kuin sinun.

Chmielnicki vavahti. Hän oli kalliisti maksanut tatarilaisten

välttämättömän ystävyyden eikä hän sittenkään ollut varma kauheasta

liittolaisestaan. Tarvittiin vain joku khanin päähänpisto ja kaikki

ordat saattoivat kääntyä kasakoita vastaan, jotka silloin olisivat

tuhon omat ja vailla kaikkea pelastuksen mahdollisuutta. Lisäksi

tiesi Chmielnicki vielä senkin, että khani auttoi häntä vain saaliin,

lahjojen ja onnettomien sotavankien toivossa. Pitihän khani itseänsä

laillisena hallitsijana ja siksi häntä itse asiassa hävetti taistella

kapinallisten puolella kuningasta vastaan, taistella mokoman Chmielin

puolella tuollaista Wisniowieckiä vastaan.

Kasakkahetmani oli juonut itsensä monta kertaa juovuksiin, eikä yksin

tottumuksesta, vaan myöskin epätoivosta...

-- Suuri hallitsija, sanoi hän, -- Jarema on vihollisesi. Hän on

ottanut tatareilta pois Dnieperin taustan, hän on peloitukseksi

hirtättänyt voitettuja murzoja kuin susia puihin, hän tahtoi tulla

Krimille hävittämään tulella ja miekalla.

-- Ettekö te sitten ole tehneet tatarilaiskylissä mitään pahaa? kysyi

khani.

-- Olen sinun orjasi.

Tuhaj-bejn siniset huulet alkoivat väristä ja hänen torahampaansa

välkkyivät. Hänellä oli kasakoitten joukossa verivihollinen, joka

kerran oli tyystin tuhonnut Tubaj-bejn joukon ja ollut saamaisillaan

vangiksi hänet itsensäkin. Tämän kasakan nimi pusertautui nyt hänen

huulillaan. Leppymättömällä voimalla kehoittivat muistot kostoon,

siksi ei hän voinutkaan pidättäytyä, vaan sihisi itsekseen:

-- Burlaj... Burlaj...

-- Tuhaj-bej, sanoi Chmielnicki heti, -- sinä olet khanin korkeasta

ja viisaasta käskystä viime vuonna valanut Burlajn kanssa vettä

miekoillenne.

Uusi yhteislaukaus linnasta katkaisi heidän keskustelunsa.

Khani ojensi kätensä ja piirsi sillä ympyrän Zbarazin kaupungin,

linnan ja vallien ympäri.

-- Onko tuo huomenna minun? kysyi hän, kääntyen Chmielnickin puoleen.

-- Huomenna he kaikki kuolevat, vastasi Chmielnicki, tuijottaen

linnaan päin.

Sitten hän jälleen, katsoen keskustelun päättyneeksi, kumarteli ja

kosketti kädellään otsaansa, leukaansa ja rintaansa. Khani kääriytyi

näädännahkaturkkiinsa, sillä yö oli kolea, vaikka olikin heinäkuu, ja

sanoi, kääntyen telttoja kohden:

-- On jo myöhäistä.

Nyt alkoivat kaikki kuin saman voiman vaikutuksesta nyökytellä

toisilleen päätään, mutta khani astui verkalleen ja vakavana

telttaansa ja toisteli hiljaa:

-- Jumala on yksi.

Chmielnicki poistui oman väkensä luo, mennessään mutisten:

-- Minä luovutan sinulle linnan ja kaupungin ja saaliin ja vangit,

mutta Jarema kuuluu minulle eikä sinulle, vaikka minun täytyisi

päälläni maksaa se.

Nuotiotulet alkoivat hiljalleen hiipua ja sammua. Muutamien

satojentuhansien äänten kumea hyminä hiljeni verkalleen. Siellä

täällä kajahti vielä pajupillin soitto, tai tatarilaisten

hevospaimenten huudanta, heidän ajaessaan hevosia yölaitumille.

Sitten vaikenivat nämäkin äänet ja uni valtasi lukemattomat

tatarilais- ja kasakkajoukot.

Mutta linnasta kuului yhä pauketta, melua ja eläköön-huutoja

ikäänkuin siellä olisi vietetty häitä.

Leirissä odotettiin yleisesti, että ryntäys alkaisi seuraavana

päivänä. Aamulla lähtivätkin rahvaan, kasakoitten, tatarien ja noiden

muiden villien soturien laumat Chmielnickin johdolla liikkeelle,

läheten valleja kuin mustat pilvet, jotka painuvat vuoren huippua

kohden. Sotamies, joka jo edellisenä päivänä oli turhaan koettanut

laskea nuotiotulten lukumäärää, jähmettyi nyt, nähdessään tämän

ihmispäiden meren. Tulossa ei kuitenkaan ollut vielä varsinainen

ryntäys. Tämä oli pikemmin vain kentän, vallien, varustusten,

kaivosten ja koko puolalaisen leirin tarkastusta. Niinkuin paisuva

meren aalto, jota tuuli ajaa kaukaiselta ulapalta, soutaa eteenpäin,

tavoittaa toisen, hyrskyää, vyöryy, pauhaa ja vetäytyy yhä edemmäksi,

niin hyökyivät vihollisetkin sinne tänne, vetäytyivät taaksepäin ja

hyökyivät taas eteenpäin ikäänkuin koetellakseen vastarinnan voimaa,

vakuuttautuakseen, eivätkö he jo pelkällä näyttäytymisellään ja

lukumäärällään masenna vastustajaa, tarvitsematta murskata sitä koko

painollansa.

Vihollinen ampui myöskin tykeillä ja kuulia alkoi tiheästi putoilla

leiriin. Sieltä vastattiin niinikään sekä tykeillä että käsiaseilla.

Samassa ilmestyi valleille kulkue, kantaen pyhää sakramenttia,

jotta jähmettyneimmätkin sotamiehet saisivat rohkeutta. Kirkkoherra

Muchowiecki kantoi kultaista monstranssia, pitäen sitä molemmin käsin

korkealla päänsä yläpuolella ja tuontuostakin kohottaen sitä vieläkin

ylemmäksi. Hän käveli silmät suljettuina, kasvot ankaran hartaina ja

tyyninä, hänen yllään oli kullalla kirjailtu kaapu ja hänen päänsä

yllä kannettiin baldakiinia. Vierellä asteli kaksi pappia, taluttaen

häntä: Jaskolski, husaaripappi ja aikoinaan kuuluisa soturi, joka

oli sotataidossa yhtä kokenut kuin mikä päällikkö hyvänsä, sekä

Zabkowski, niinikään entinen soturi, jättiläiskokoinen bernhardiini,

jonka vertaista voimassa, paitsi herra Longinusta, tuskin tavattiin

koko leirissä. Teltan kannatusvarsia piteli neljä aatelismiestä,

joista yksi oli Zagloba. Teltan edessä kulki muutamia suloisia pieniä

tyttöjä, pudotellen tielle kukkia. Kulkue kävi koko vallien mitan ja

sen jäljessä seurasivat upseerit. Kun sotamiehet näkivät auringon

tavoin välkkyvän monstranssin ja valkeapukuiset tyttöset, saivat he

todella rohkeutta ja into palasi heidän sieluunsa. Kauas kantoi tuuli

pyhän savun tuoksua, kaikkien päät taipuivat nöyrinä. Muchowiecki

kohotti vähänpäästä monstranssia ja viritti, luoden silmänsä taivasta

kohden, virren: "Eessä suuren sakramentin".

Kaksi mahtavaa ääntä, Jaskolskin ja Zabkowskin yhtyi häneen, laulaen

edelleen: "kasvoillemme langetkaamme" ja koko sotajoukko jatkoi

veisuuta. Tykkien syvä basso säesti laulua, silloin tällöin lensi

tykin kuula rätisten teltan ja pappien ylitse. Välistä osui se alemma

valliin ja tuiskutti ympärille maata niin että herra Zagloban piti

kyyristyä ja lujemmin tarttua kantovarteen. Varsinkin kauhistutti

häntä silloin, kun kulkue pysähtyi paikalleen rukoilemaan. Silloin

kesti hiljaisuutta jonkun hetken ja saattoi selvästi kuulla kuulien

lentelevän parvittain kuin mitkäkin suuret linnut. Herra Zagloba kävi

yhä punaisemmaksi ja pappi Jaskolskin katse kääntyi vinoon kentälle,

voimatta enää rauhoittua. Hän mutisi itsekseen: kanakopissa noiden

pitäisi istua haudottamassa kanoja eikä ampua tykeillä. Kasakkain

tykkimiehet ampuivatkin todella hyvin huonosti ja mahdotonta hänen

vanhana soturina oli tyynesti katsella tuollaista kömpelyyttä ja

ruudin haaskausta. Prosessioni kulki edelleen, kunnes saapui vallien

toiseen päähän, jonne ei vihollisen ammunta tähdännyt. Koetettuaan

sieltä täältä, varsinkin läntisen lammikon taholta, saada aikaan

yllätystä, vetäytyivät kasakat ja tatarit vihdoin asemilleen

ja pysyivät niissä, lähettämättä liikkeelle edes yksityisiä

härnääjiä. Sillävälin oli prosessioni jo kokonaan saanut piiritetyt

rohkaistuiksi.

Oli jo käynyt selväksi, että Chmielnicki odottaa suuren leirinsä

tuloa, vaikka hän olikin varma, että ensimäinen todellinen rynnäkkö

riittää. Siksi hän oli käskenyt ottaa tykkitulen alaisiksi vain

muutamat linnoitetut kohdat eikä ryhtynyt toimiin maavarustuksia

vastaan, uhatakseen piiritettyjä siltä taholta. Suuren leirin oli

määrä saapua huomenissa ja se pysähtyikin, vankkuri vankkurin

kyljessä, asetettuna muutamiin kymmeniin riveihin, pituudeltaan

puolalaisen penikulman mittaisena Wernjakin ja Dembinan välille.

Leirin mukana tuli vielä uusia voimia ja, mikä oli tärkeintä,

oivallinen zaporogilainen jalkaväki, joka oli miltei turkkilaisten

janitsharien vertainen sekä rynnäkössä ja hyökkäystaistelussa rahvaan

joukkoja ja tatareja paljon etevämpi.

Ikimuistettava tiistai, heinäkuun 13 päivä, kului molemminpuolisissa

kuumeentapaisissa valmistuksissa. Ei ollut enää epäilystä ryntäyksen

alkamisesta, sillä kasakkaleirissä soittivat torvet, rummut,

päristyskattilat ja kaksoisrummut hälytystä ja tatarien joukossa

kumisi kuin suuri ukkonen heidän pyhä rumpunsa, niinsanottu "balt".

Ilta lankesi hiljaisena ja lauhana, vain molemmista lammikoista ja

Gnieznasta nousi keveä sumu ja vihdoin syttyi ensimäinen tähtikin

taivaalle.

Samassa alkoivat kasakkain kuusikymmentä tykkiä yhtaikaa paukkua.

Ylinäkymättömät joukot lähtivät, kauheasti huutaen, liikkeelle

valleja kohden ja ryntäys alkoi.

Valleilla seisoivat sotajoukot, ja miehistä tuntui siltä kuin maa

olisi tärissyt heidän jalkainsa alla. Eivät vanhimmatkaan soturit

muistaneet kokeneensa mitään tällaista.

-- Jeesus Maaria, mitä tämä onkaan? kysyi Zagloba, joka seisoi

husaariväkensä etunenässä odottavan Skrzetuskin vieressä vallien

lomassa. -- Eiväthän nuo enää ole ihmisiä, nuo, jotka hyökkäävät

meitä vastaan.

-- Eivätpä ne ihmisiä olekaan. Vihollinen ajaa härkiä edellään, jotta

meidän ensimäiset laukauksemme menisivät hukkaan.

Zagloban kasvot kävivät tummiksi kuin punajuuri. Hänen silmänsä

olivat pullollaan eikä sanaakaan päässyt hänen suustaan, jossa hän

piti suljettuna sekä kauhuansa että vimmaansa ja kaikkea, mitä hän

tällä hetkellä kykeni ajattelemaan.

-- Lurjukset...!

Härät, joita villit, puolialastomat paimenet kepeillä ja palavilla

soihduilla ajoivat edellään, juoksivat kuin hullut, kauhusta

hurjistuneina, kamalasti mylvien eteenpäin, milloin ahtautuen

läjiin, milloin toisiaan puskien, milloin juosten hajalleen, tai

kääntyen takaisin päin. Huudon eteenpäin ajamina, tulen uhkaamina ja

nahkaruoskan suomimina ne kuitenkin samassa taas karkasivat valleja

kohden. Vihdoin alkoi Wurcel syytää eteensä tulta ja rautaa niin että

savu peitti ilman ja taivas kävi punaiseksi. Silloin hajaantuivat

pelästyneet eläimet ikäänkuin salama olisi ajanut ne erilleen. Puolet

niistä kaatui, mutta vihollinen hyökkäsi niiden ruumiiden yli vain

eteenpäin.

Eturivissä ryntäsivät vangit takana tulevien keihäsmiesten uhkaamina

ja alati alttiina tykkitulelle, kantaen hiekkasäkkejä, joilla heidän

oli määrä täyttää vallihaudat. Nämä vangit olivat Zbarazin ympäristön

talonpoikia, jotka eivät olleet ehtineet vihollisen edeltä paeta

kaupunkiin. Heissä oli sekä nuoria miehiä että vanhuksia, vieläpä

naisiakin. He juoksivat huutaen, itkien, väännellen käsiänsä taivasta

kohden ja rukoillen armoa. Niin kauhea oli tuo ulvonta, että hiukset

nousivat pystyyn sitä kuunnellessa, mutta sääli oli tällä hetkellä

kuollut maan päällä. Toiselta puolen ojentuivat kasakkain peitset

heidän selkäänsä kohden, toiselta puolen ruhjoivat noita onnettomia

Wurcelin kuulat, kartessit repivät heitä kappaleiksi ja uursivat

vakoja heidän joukkoihinsa. He juoksivat, veressään kahlaten,

kaatuivat, nousivat ja juoksivat jälleen, sillä heitä työnsi

eteenpäin kasakkain aalto ja tätä taas turkkilaisten ja tatarilaisten

tulva.

Yhtäkkiä tuli vallihauta täyteen ruumiita, verta ja hiekkasäkkejä.

Se oli vihdoin niin täynnä, että siitä saattoi käydä ja vihollinen

ryntäsikin sen yli.

Rykmentit tunkeutuivat eteenpäin toinen toisensa jäljessä. Tykkitulen

valossa saattoi nähdä, miten kasakkapäälliköt nuijalla ajoivat

valleja kohden yhä uusia joukkoja. Paras väki hyökkäsi Jeremin

kortteereja ja joukkoja vastaan, Chmielnicki kun tiesi pahimman

vastarinnan kohtaavan siellä. Siellä hyökkäsivät Siczin huonekunnat,

niiden jäljissä Lobodan johdolla hirveät perejaslawilaiset, niiden

jäljessä taas tuli czerkassilainen, Woronczenkon komentama rykmentti.

Karwowin rykmenttiä johti Kulak, Braclawin Neczaj, Humanin Stepka,

Korsunin rykmenttiä Mrozowiecki. Mukana tulessa olivat niinikään

kalnikilaiset ja Bialocierkiewin mahtava osasto, johon kuului

viisitoistatuhatta miestä ja johti heitä itse Chmielnicki kuin

mikäkin punainen paholainen, pannen leveän rintansa alttiiksi

kuulalle. Hänellä oli leijonan kasvot ja kotkan-silmällään hän valvoi

ja järjesti kaikkea kesken kaaoksen, savun, sekasorron, teurastuksen,

mellakan ja liekkien.

Hänen kasakkojensa jäljessä tulivat villit Donin kasakat. Kauempana

seurasivat czerkassit, aseinaan puukot. Tuolla johti Tuhaj-bej

nogailaista valiojoukkoaan, sen takana oli Subagazi bialogrodilaisine

tatareineen. Tuolla tuli Kurdluk ja hänen mustanruskeat

astrakanilaisensa, aseinaan jättiläiskokoiset jouset ja nuolet,

joista jokainen oli melkein kuin peitsi. Nämä kaikki kulkivat niin

toistensa kintereillä, että takaa tulevien lämmin hengitys huohotti

edellä käyville niskaan.

Ken saattaakaan sanoa, kuinka moni heistä kaatui ennenkuin he

vihdoin pääsivät tuon vallihaudan luo, joka oli ahdettu täyteen

vankien ruumiita. Mutta he saapuivat kuin saapuivatkin paikalle,

kävivät haudan yli ja alkoivat pyrkiä valleille. Tuntui siltä kuin

tuo tähtinen yö olisi ollut viimeinen tuomion yö. Tykit, joilla ei

enää voinut ampua lähempinä olevia, syytivät karjuen ja lakkaamatta

tultaan loitompana olevia rivejä kohden. Kranaatit piirtelivät

taivaalle tulisia kaaria, lentäen helvetillisesti kihisten ja

muuttaen pimeyden kirkkaaksi päiväksi. Saksalainen ja puolalainen

ratsuväki sekä niiden rinnalla ratsuilta astuneet ruhtinaan rakuunat

valelivat tulta ja lyijyä melkein suoraan kasakkain kasvoihin ja

rintaan.

Näiden ensimäiset rivit olisivat halunneet peräytyä, mutta eivät

päässeet mihinkään, toiset kun takaa tunkivat päälle. Sentähden he

nyt paikalla joutuivat kuoleman omiksi. Veri lainehti lätäkköinä

ryntääjien jalkojen alla. Vallit kävivät vähitellen liukkaiksi,

sotamiesten jalat kompastelivat, he kaatuivat käsilleen ja

suulleen, kävivät kiinni valliin, nousivat, kaatuivat ja nousivat

jälleen, savun peittäminä, mustina noesta, ruumis täynnä iskuja,

mutta halveksuen haavoja ja kuolemaa. Paikoittain taisteltiin

jo terä-aseilla. Sotamiehet olivat raivoissaan, miltei kuin

järjettöminä, hampaat kiristyksissä, kasvot verisinä... Elävät

taistelivat surmattujen ja kuoleman kielissä kamppailevien värisevän

massan päällä. Komentoa ei enää saattanut kuulla, kaikki oli ainoaa

hirveää huutoa, jonka seasta tuskin erotti ammunnan pauketta,

haavoitettujen ähkinää ja kranaattien sihinää.

Säälitön jättiläistaistelu kesti tuntikausia. Vallin ympärille jo

kasvoi toinen, ruumiista muodostunut valli, ehkäisten rynnistäjiltä

luoksepääsyn. Suistolaiset hakattiin melkein kaikki maahan.

Perejaslawin rykmentti makasi vallin ympärillä tuhottuna. Karwowin,

Braclawin ja Humanin rykmentit olivat pahasti harventuneet,

toiset tunkeutuivat vielä eteenpäin, niitä kun takaa sysäsivät

hetmanin henkivartiat, Rumelian turkkilaiset ja Urumbein tatarit.

Kuitenkin oli ryntääjien riveissä jo alkanut hämmennys, puolalainen

jalkaväki, saksalaiset ja rakuunat sitävastoin eivät olleet tähän

asti vielä väistyneet tuumankaan vertaa. Läähättäen, kauttaaltaan

veren peittäminä, täynnänsä taisteluvimmaa nämä hikisinä ja

veren hajusta ikäänkuin mielettöminä ryntäsivät toinen toisensa

ohi vihollista kohden, niinkuin vimmaantuneet sudet rientävät

lammaslaumaa kohden. Samassa iski Chmielnicki vielä toisen kerran

ensimäisten rykmenttiensä jäännöksillä ja tähän asti koskemattomalla

bialocierkiewiläisten tatarien, turkkilaisten ja tsherkassien

joukolla.

Tykit valleilla herkesivät nyt jyrisemästä ja kranaatit

leimahtelemasta. Vain teräaseet kalskuivat pitkin koko läntisen

vallin pituutta. Melu oli alkanut uudelleen. Vihdoin vaikeni ammunta

ja pimeys peitti taistelevat.

Yksikään silmä ei enää voinut nähdä, mitä siellä tapahtui. Hämärässä

vain liikkui jotakin aivan kuin jonkin hirviön jättiläisruumis

olisi kuolon kouristuksissa hytkähdellyt. Huudoistakaan ei enää

voinut päättää, kaikuvatko ne ilmoille voitonriemusta vaiko

epätoivosta. Hetkittäin vaikenivat nekin ja silloin saattoi kuulla

yhden ainoan jättiläisvoihkinan, joka tuli kaikilta tahoilta, maan

alta, maan päältä, ilmasta, yhä korkeammalta ja korkeammalta,

ikäänkuin jotkut sielut valittaen olisivat liitäneet pois kauhealta

taistelutantereelta.

Näitä pysähdyksiä kesti kuitenkin vain lyhyeltä ja niiden jäljestä

tuntui melu ja ulvonta vieläkin kauheammalta, kiihtyen korinaksi ja

ääneksi ja ei enää muistuttanut mitään inhimillistä.

Äkkiä kajahti jälleen kiväärin ammunta: eversti Machnicki toi jälellä

olevan jalkaväen uupuneiden avuksi. Kasakkain takimmaisissa riveissä

alettiin nyt peräytymisen merkiksi toitottaa torvia. Taistelu

pysähtyi hetkeksi, kasakkajoukot etääntyivät muutaman sadan askeleen

päähän valleista ja asettuivat omien tykkiensä suojaan. Ei kuitenkaan

ollut kulunut puoltakaan tuntia, kun Chmielnicki jo taasen kolmannen

kerran ajoi joukkonsa hyökkäykseen.

Mutta nyt ilmaantui vallille itse ruhtinas Jeremi ratsunsa selässä.

Hänet oli helppo tuntea, sillä hetmanin lippu ja hevoshäntämerkki

liehuivat hänen päänsä päällä ja hänen edessään ja takanaan

kannettiin muutamia kymmeniä loimuavia soihtuja. Heti tähtäsivät

viholliset tykit häneen, mutta tottumattomat tykkimiehet ampuivat

liian kauas, aina Gnieznan taa ja ruhtinas Jeremi jäi tyynenä

katselemaan lähestyviä pilviä...

Kasakat hiljensivät kulkuaan ikäänkuin näky olisi hurmannut heidät.

-- Jarema, Jarema! kävi hiljainen hyminä läpi syvien rivien kuin

tuulen humina.

Seisoessaan siinä veristen valojen keskellä vaikutti tuo kauhea

ruhtinas joltakin kansantarun jättiläiseltä. Siksipä kävikin väristys

läpi uupuneiden jäsenten ja kädet tekivät ristinmerkkejä, mutta

ruhtinas seisoi yhä koskemattomana.

Nyt heilautti hän kullattua nuijaansa ja samassa humahti taivaalle

pahaa ennustava kranaattien lintuparvi, pudoten keskelle seuraavia

rivejä. Joukko kiemurteli kuin mikäkin kuolettavasti haavoitettu

lohikäärme ja kauhun huuto kulki hyökkäysaallon toisesta päästä

toiseen.

-- Juosten, juosten, kuului kasakkapäällikköjen ääni.

Musta hyökkäysjoukko kiiti valleja kohden, toivoen niistä suojaa

kranaatteja vastaan. Se ei kuitenkaan ollut, ehtinyt kulkea

puoltakaan matkaa, kun ruhtinas, jonka yhä saattoi nähdä kauas,

kääntyi hiukan länttä kohden ja jälleen heilautti kullattua nuijaansa.

Tämän merkin saatuansa alkoi ratsuväki pujotella esiin lammikon

ja vallin välitse ja silmänräpäyksessä se jo oli tasangon

reunalla. Kranaattien valossa saattoi hyvin nähdä Skrzetuskin

ja Zacwilichowskin husaarien jättiläiskokoiset hahmot, Kuszelin

ja Wolodyjowskin rakuunat ja Rostworowskin johtamat tatarit.

Niitä seurasi yhä uusia joukkoja, hovikasakoita ja Bychowiecin

valakialaiset. Ei yksin Chmielnicki, vaan viimeinen kuormarenkikin

hänen kasakkainsa joukosta huomasi tällä hetkellä, että uljas

ruhtinas oli päättänyt lähettää koko ratsuväkensä vihollisen sivustaa

vastaan. Kasakkain riveissä toitotettiin torvia peräytymisen merkiksi.

-- Rintaman muutos! huudettiin pelästyneesti.

Samassa koetti kuitenkin Chmielnickikin, suojellakseen itseään

ratsuväkeä vastaan, muuttaa joukkojensa rintamaa. Siihen ei

kuitenkaan enää ollut aikaa. Ennenkuin hän ehti saada rivit uuteen

järjestykseen, hyökkäsivät niitä kohden ruhtinaan lippukunnat

kuin siivillä liitäen, lentäen ja huutaen "lyö, surmaa", liput

lepattivat, husaarisulat suhisivat ja rautaiset varustukset

kalskuivat. Husaarit työnsivät keihäänsä vihollisseinään ja

ryntäsivät itse perässä kuin hirmumyrsky, kaataen ja murskaten

kaikki tieltään. Ei mikään inhimillinen voima, käsky tai johtaja

kyennyt enää pidättämään jalkajoukkoja, joita vastaan ensimäinen

rynnäkkö oli kohdistunut. Villi pakokauhu valtasi hetmanin

valiokaartin, bialocierkiewiläiset heittivät tykkinsä, pyssynsä,

peitsensä, viikatteensa, nuijansa, sapelinsa ja pakenivat, suojaten

päätään käsillään, mielettömässä kauhussa ja eläimellisesti ulvoen

takanapäin seisovia tatarilaisosastoja kohden. Tatarit ottivat heidät

kuitenkin vastaan nuolisateella ja niin kääntyivät he sivullepäin

ja juoksivat vankkurileirin syrjää pitkin, ollen jalkaväen ja

Wurcelin tykkien tulen alaisina. Tänä aikana peittyi maa sellaisilla

ruumisröykkiöillä, että toinen kaatui suorastaan toisen päälle.

Silloin rynnisti Tuhaj-bej Zubagazin ja Urun-murzan avustamana

vimmatusti husaarien hyökkäystä vastaan. Hän tosin ei uskonut

voivansa sitä murtaa, mutta hän toivoi voivansa edes hetkeksi

pysäyttää sen, jotta silistrialaiset ja rumelialaiset janitsharit

ehtisivät järjestyä neliöihin ja bialocierkiewiläiset toipua

ensimäisestä pelästyksestään. Hän kiidätti nyt umpimähkään eteenpäin

ensimäisessä rivissä, ei päällikkönä, vaan yksinkertaisena tatarina,

ja löi ja hakkasi yhdessä muiden kanssa. Nogailaisten käyrät sapelit

kalskahtelivat panssareita ja haarniskoja vastaan, mutta sotilaitten

ulvona kuului yli kaikkien muiden äänien. Kuitenkaan ei heidän

vastarintansa tuntunut auttavan. Rautaisten ratsastajien hirvittävien

iskujen työntäessä ja tunkiessa heitä janitshareja kohden, pitkien

miekkojen kolhiessa he, viskattuina satulasta ja tallattuina kuin

myrkylliset raadot, puolustivat itseään niin vimmatusti, että

husaarien hyökkäys todellakin pysähtyi. Tuhaj-bej rynnisti kuin

tuhoava tuli ja nogailaiset kiitivät hänen vierellään niinkuin sudet

käyvät naarassuden rinnalla.

Heidän oli kuitenkin väistyminen ja yhä tiheämpään heitä kaatui.

Kentältä kuuluvat Allah-huudot ilmaisivat janitsharien asettuvan

järjestykseen, kun raivoisan Tuhaj-bejn kimppuun äkkiä hyökkäsi

Skrzetuski, läjähyttäen häntä miekallaan. Nähtävästi ei ritari

kuitenkaan ollut taudin jälkeen vielä saanut kaikkia voimiaan

takaisin, tai ehkäpä Damaskoksessa taottu kypärinsilmikko

pidätti häntä, joka tapauksessa ponnahti miekan terä päästä ja,

iskien rautakypärään, katkesi pieniksi palasiksi. Tuhaj-bejn

silmät pimenivät kuitenkin samalla, hän pysäytti hevosensa ja

kaatui nogailaisten käsiin, jotka kaappasivat päällikön mukaansa

ja lähtivät, kauheasti huutaen, kiitämään pois kuin sumu,

jota tuuli hajoittaa. Kaikki ruhtinaan ratsujoukot olivat nyt

rumelialaisia, silistrialaisia ja janitshareja sekä turkulaistuneita

serbialaisjoukkoja vastassa. Yhdessä janitsharien kanssa muodostivat

nämä mahtavan neliön ja vetäytyivät verkalleen pitkine keihäineen,

peitsineen, pertuskoineen ja tikareineen vankkurileiriä kohden,

rintama musketteineen vihollisiin päin kääntyneenä.

Panssaroidut rakuuna- ja hovi-kasakkarykmentit hyökkäsivät

kuin vihuri niitä vastaan ja kaikkein ensimäisenä kulkivat

tömisten ja helistäen Skrzetuskin husaarit. Itse ryntäsi hän

umpimähkään ensimäisessä rivissä ja hänen rinnallaan herra

Longinus inflantilaisen hevosensa selässä, käsissään kauhea

kallonhalkaisijamiekkansa.

Punainen tulinauha lensi neliön toiselta ääreltä toiselle, kuulat

vinkuivat ratsastajien korvissa, siellä täällä voihkaisi joku mies

tai kaatui hevonen. Ratsuväen linja jo taittuu, mutta he vain

kiitävät eteenpäin. He pääsevät lähelle ja kuulevat janitshaarien

hevosten korskeen ja läähätyksen, neliö vetäytyy vieläkin

ahtaammalle, jäntereisten käsien kannattamien peitsien muuri nousee

raivokkaita ratsuja vastaan ja yhtä monta kuin siinä on peitsen

terää, yhtä monta on ritareja kuolemaa vastassa.

Äkkiä syöksee jo muuan jättiläiskokoinen husaari hillittömässä

vauhdissa neliön seinään, hetken perästä näkyvät ilmassa

jättiläiskokoisen hevosen kaviot ja heti senjälkeen ovat ritari ja

ratsu keskellä tiivistä miesjoukkoa, murskaten peitsiä, kaataen

miehiä, tallaten ja tuhoten mitä eteen sattuu.

Niinkuin kotka hyökkää valkoisten peltokanojen parveen ja nämä,

sulloutuneina pelokkaaksi keräksi joutuvat raatajan saaliiksi, joka

repii niitä sekä kynsillään että nokallaan, niin hyökkäsi herra

Longinus Podbipientakin keskelle vihollisparvea ja temmelsi siellä

miekkoineen. Ei pilvenpatsas saa nuoressa, tiheässä metsässä aikaan

sellaista hävitystä kuin hän janitsharien ahtaalle järjestäytyneessä

joukossa. Kauhea hän oli. Hänen vartalonsa kasvoi siinä luonnottoman

kokoiseksi, hänen hevosensa muuttui jonkinlaiseksi lohikäärmeeksi,

jonka sieraimista suitsusi tulta, ja miekka hänen kädessään kävi

ikäänkuin kolminkertaiseksi. Jättiläiskokoinen Aga-Kislarbeg hyökkäsi

hänen kimppuunsa, mutta lyötiin kahdeksi kappaleeksi. Turhaan

käyvät yhä voimakkaammat miehet ojentamaan kätensä häntä vastaan

ja työntämään peitsiään häntä kohden -- he kuolevat Paikalle kuin

ukkosen iskeminä. Mutta hän vain tallaa heitä, tunkeutuen pahimpaan

ahdinkoon ja niinkuin tähkät kaatuvat viikatteen edestä, niin jää

hänenkin käsialoilleen tyhjä jälki. Hänen ympärillään kuuluu kauhun

ääntä, voihkinaa, raudan helinää pääkalloja vastaan ja ratsun

hirvittävää läähätystä.

-- Katso, katso! kuuluu pelästyneitä ääniä.

Samassa tunkeutuivat Skrzetuskin rautaiset husaarit sisään

liettualaisen avaamasta portista. Neliön seinät halkesivat niinkuin

hajoavan talon seinät ikään ja janitsharijoukot heittäytyivät pakoon

joka taholta.

Ja jo olikin aika, sillä Zubagazyn johtamat nogailaiset palasivat

kuin verenhimoiset sudet takaisin taisteluun ja toiselta puolen

tuli Chmielnicki, koottuaan bialocierkiewiläiset janitsharien

avuksi. Nyt meni kuitenkin kaikki sekaisin. Kasakat, tatarilaiset,

turkkilaisserbialaiset ja janitsharit pakenivat mitä suurimmassa

epäjärjestyksessä vankkurileiriään kohden, tekemättä vähintäkään

vastarintaa. Ratsuväki ajoi heitä kintereillä takaa, hakaten

eteensä umpimähkään. Joka ei tuhoutunut ensimäisen iskusta, kuoli

seuraavan miekasta. Takaa-ajo oli niin vimmattu, että lippukunnat

joutuivat keskelle pakenevien takarivejä. Sotamiesten kädet puutuivat

hakkaamisesta, joukot heittivät aseensa, lippunsa, lakkinsa,

vieläpä viittansakin. Janitsharien valkoiset päähineet peittivät

kentän kuin lumi. Koko Chmielnickin oivallinen väki, jalkamiehet,

ratsuväki, tykistö ja tatarilaisten sekä turkkilaisten apujoukot

muodostivat yhden ainoan järjestymättömän massan. Kaikki olivat

suunniltaan, mielettöminä ja kauhusta sokeina. Sadottain vihollisia

juoksi pakoon yhtä ainoaa upseeria. Lyötyään jalkaväen ja tatarit,

jatkoivat husaarit tuhotekoa ja senjälkeen lähtivät rakuunat ja

keveät lippukunnat kilpailemaan hävittämistyössä. Heidän johtajansa

Wolodyjowski ja Kuszel vahvistivat yhä joukoissaan varmuutta siitä,

että Puolan onnettomuudet nyt olivat loppuneet. Suurena lätäkkönä

peitti veri kauhean taistelukentän, kulisten kuin vesi hevosten

kavioiden voimakkaista lyönneistä ja pärskyen ritarien aseille ja

kasvoihin.

Pakenevat joukot pysähtyivät vasta leirissä vankkurien keskelle,

sitten kun ruhtinaan ratsuväki jo oli torventoitotuksilla kutsuttu

takaisin.

Ratsuväki palasi laulaen ja iloisesti huudellen sekä laskien

höyryävillä sapeleillaan tienvarteen kaatuneita vihollisten ruumiita.

Kukapa kuitenkaan olisi saattanut yhdellä silmäyksellä arvioida

tappion määrää, kuka laskea niitä kaikkia, kun pelkästään vallin

luona jo oli päälletysten pinottuja ruumiita miehen korkeudelta.

Sotilaat olivat verihöyryistä ja hiestä aivan kuin nokisina. Onneksi

nousi lammikkojen puolelta voimakas tuuli, joka puhalsi katkut

vihollisen telttoja kohden.

Näin loppui hirveän Jareman ja Chmielnickin ensimäinen kohtaus.

Mutta hyökkäys ei vielä ollut lainkaan lopussa, sillä samaan aikaan

kun Wisniowiecki torjui leirin oikeaa siipeä vastaan tähdättyjä

ryntökarkauksia, oli Burlaj vasemmalla siivellä jo saamaisillaan

haltuunsa vallitukset. Kierrettyään hiljaa Dnieperin takaisine

joukkoineen kaupungin ja linnan, ryntäsi hän itäiselle lammikolle

ja uhkasi Firlejn osastoa. Siellä sijaitseva unkarilainen jalkaväki

ei voinut kestää hyökkäystä, vallit lammikon luona kun eivät vielä

olleet valmiit, ja ensimäinen lipunkantaja lippukuntineen karautti

pakoon ja hänen perässään koko rykmentti. Burlaj kiiti nyt keskustaa

vastaan ja hänen kintereillään seurasi pidättymättömänä tulvana

dnieperintakaisia kasakoita. Voitonhuudot kuuluivat aina leirin

vastakkaiseen päähän asti. Pakenevia unkarilaisia ahdistavat kasakat

löivät nyt pienen ratsuosaston, valloittivat muutamia tykkejä ja

pääsivät jo aivan likelle Belzinkastellaanin osastoa, kun herra

Przyjemski muutamien saksalaisten komppaniojen kanssa ehti avuksi.

Työnnettyään lipunkantajan ratsailta, tempasi hän käteensä lipun

ja heittäytyi, lippua heiluttaen, vihollisen päälle. Saksalaiset

puolestaan iskivät lujasti kasakkaparveen. Syntyi kauhea käsikähmä,

jossa yhdeltä puolen Burlajn joukkojen vimma ja masentava ylivoima ja

toiselta puolen kolmenkymmenvuotissodan aikaisten vanhain jalopeurain

urheus kilpailivat keskenään. Turhaan Burlaj ryntäsi kuin mikäkin

haavoitettu metsäsika tiheimpään taistelijain joukkoon. Ei kasakkain

kuolemanhalveksinta enempää kuin heidän itsepäisyytensä voinut

pidättää rynnistäviä saksalaisia, jotka kävivät kuin muuri eteenpäin,

tunkien vihollisen paikaltaan valleille asti, harventaen sen rivejä,

ja vihdoin puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen heittivät sen

vallin taakse. Herra Przyjemski, kauttaaltaan veren peittämänä, oli

ensimäinen, joka pystytti lippunsa puolivalmiille vallille.

Kauhea oli nyt Burlajn asema, sillä hänen täytyi vetäytyä takaisin

samaa tietä, jota hän oli tullutkin, ja kun Jeremi juuri äsken

oli tuhonnut oikeaa siipeänsä vastaan hyökänneet viholliset, niin

saattoi hän nyt helposti katkaista koko Burlajn osaston. Tämän avuksi

tuli kyllä Mrozowiecki korsunilaisine kasakkoineen, mutta samassa

ilmestyi paikalle myöskin herra Koniecpolskin husaariväki, johon

yhtyi janitshareja vastaan tekemältään hyökkäysretkeltä palannut

Skrzetuski. Molemmat katkaisivat Burlajn tähän asti järjestyksessä

tapahtuneen peräytymisen.

Yhdellä ainoalla ryntäyksellä saattoivat he hänen joukkonsa

epäjärjestykseen ja silloin alkoi hirveä teurastus. Kasakoilla,

joilta tie heidän leiriinsä oli suljettu, oli nyt avoinna vain

kuoleman tie. Muutamat heistä puolustautuivat armoa pyytämättä,

pienissä ryhmissä vimmatusti tai yksitellen, toiset taas ojentelivat

turhaan käsiään ratsumiehiä kohti, jotka kiitivät eteenpäin

taistelutannerta kuin myrskytuuli. Alkoi takaa-ajo ja kilparatsastus,

mieskohtainen taistelu ja rotkoihin kätkeytyneiden vihollisten

etsiminen. Jotta saataisiin taistelukenttä valaistuksi alettiin

valleilta heitellä sytytettyjä tervalaatikkoja, jotka lentelivät

kuin tuliset meteorit. Niiden punaisessa valossa tuhottiin loput

dnieperintakaisista kasakoista.

Vihollisen avuksi riensi vielä Subagazi, joka sinä päivänä suoritti

urheuden ihmeitä. Krasnostawin starosta, kuuluisa Marek Sobieski

pysäytti hänet kuitenkin heti paikalla niinkuin leijona kaataa

villin puhvelin. Burlaj huomasi siis, ettei hänellä ole mistään

odotettavissa pelastusta, mutta hän rakasti kasakkakunniaansa

enemmän kuin elämäänsä, siksi ei hän hakenutkaan pelastusta. Toiset

pakenivat pimeään, piiloittautuivat rotkoihin tai värjöttivät

ratsujen kavioiden välissä -- hän yhä hakemalla haki vihollisia, hän

iski kuoliaaksi herra Dombekin, herra Rusieckin ja nuoren leijonan,

poikasen herra Aksakin, saman, joka Konstantinowin luona oli

saavuttanut kuolemattoman maineen. Sitten surmasi hän herra Sawickin,

senjälkeen, yhdellä kertaa lyöden maahan, kaksi siipiselkäistä

husaaria ja vihdoin, nähdessään suurikokoisen aatelismiehen, joka

aarniohärän tapaisella mylvinnällä riensi taistelutantereelle, hän

hyökkäsi tätä kohti kuin salaman välähdys.

Herra Zagloba -- hän se näet oli -- mylvähti kauhusta vieläkin

lujemmin ja käänsi heti hevosensa pakoon. Hiusten jäännökset hänen

päässään nousivat pystyyn, mutta kekseliäisyyttään hän ei kadottanut.

Ovelat juonet risteilivät salamoina hänen aivoissaan ja hän karjui

täyttä kurkkua:

-- Hyvät herrat, joka uskoo Jumalaan...

Myrskytuulena hän kiiti tiheimpään ratsastajaryhmään. Mutta Burlaj

karautti kuin ammuttu nuoli häntä kohden sivulta. Herra Zagloba sulki

silmänsä ja hänen päässänsä humisi:

-- Minä heitän henkeni, minä ja kirppuni!

Jo kuuli hän takanaan hevosen korskuvan ja huomasi, ettei kukaan tule

hänen avukseen. Pakeneminen on mahdotonta, ei mikään muu kuin hänen

oma kätensä voi pelastaa häntä Burlajn kynsistä.

Äärimmäisen hädän hetkellä, jo melkein kuolinkamppauksen alkaessa,

muuttuivat hänen epätoivonsa ja kauhunsa yhtäkkiä vimmaksi. Hän mylvi

niin kauheasti, ettei aarniohärkäkään olisi vetänyt vertoja hänelle,

ja pidätellen hevostansa hän kääntyi vastustajaansa kohti.

-- Sinä ajat takaa Zaglobaa! huusi hän, heiluttaen kohotettua

sapeliaan.

Samassa heitettiin taasen valleilta palavia soihtuja. Hetkiseksi

valkeni yö, Burlaj huomasi hänet ja hämääntyi.

Hän ei ollut hämääntynyt kuullessaan hänen nimensä, sillä sitä ei hän

ollut milloinkaan kuullut, vaan tuntiessaan hänet samaksi mieheksi,

jota hän Bohunin ystävänä äskettäin oli pitänyt vieraanaan Jampolissa.

Juuri tuo onneton hämäännyksen hetki tuhosi kuitenkin kasakkaan

miehuullisen johtajan, sillä ennenkuin hän taas oli päässyt

tointumaan, löi Zagloba häntä ohimoon ja kaatoi hänet ainoalla

iskulla hevosen selästä.

Tämä tapahtui koko sotajoukon nähden. Husaarien iloiseen

meluun vastasi kasakkain hämmästyksen huuto. Nähdessään vanhan

Mustanmeren-leijonan kuolevan kadottivat kasakat viimeisenkin

rohkeutensa ja luopuivat kaikesta vastarinnasta. Kaikki, joita ei

Subagazi ollut pelastanut pälkähästä, tuhoutuivat viime mieheen asti

sillä vankeja ei tänä kauheana yönä otettu ensinkään.

Krasnostawin starostan ja kevyen ratsuväen takaa-ajamana kiirehti

Subagazi leirille. Ryntäys oli torjuttu kautta koko vallilinjan. Vain

kasakkaleirin lähettyvillä taisteli vielä vihollista takaa-ajamaan

lähetetty ratsuväki.

Voitonriemun ja ilon huuto raikui kauttaaltaan kaikkialla

piiritettyjen leirissä. Veren, hien ja tomun peittämät sotamiehet

seisoivat, mustinaan ruudinsavusta, vielä vimmatun näköisinä,

otsa rypyssä, tuli silmissä aseihinsa nojaten, raskaasti vetäen

ilmaa keuhkoihinsa ja valmiina lähtemään uudestaan taisteluun,

jos niiksi tulisi. Vähitellen palasi myöskin ratsuväki veriseltä

niitoltaan, senjälkeen ratsasti itse ruhtinas taistelukentälle ja

hänen seurassaan ylipäälliköt, valtakunnan lipunkantaja ja herra

Marek Sobieski sekä herra Przyjemski. Koko tuo loistava seurue kulki

verkalleen pitkin vallien syrjää.

-- Eläköön Jeremi! huusi sotajoukko. -- Eläköön meidän isämme.

Ruhtinas otti kypärän päästään ja taivutti päätään ja

komentonuijaansa joka suunnalle.

-- Kiitän teitä, hyvät herrat, kiitän teitä, lausui hän sointuvalla,

voimakkaalla äänellä.

Sitten hän kääntyi herra Przyjemskin puoleen.

-- Tuo vallihauta on liian iso, sanoi hän.

Przyjemski nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.

Ja voittoisat johtajat ratsastivat läntiseltä lammelta itäiselle,

tarkastaen taistelukenttää, vammoja, mitä vihollinen oli saanut

aikaan valleissa ja itse valleja.

Heti ruhtinaan seurueen lähdettyä liikkeelle olivat sotamiehet

innostuksen vallassa, ja ilosta huutaen nostaneet herra Zagloban

käsilleen ja kantoivat häntä nyt leiriin päivän suurimpana

triumfaattorina. Kaksikymmentä tukevaa kättä piteli ilmassa

soturin mahtavaa ruhoa, mutta itse soturi heilutteli tasapainon

ylläpitämiseksi punaisena ja hikisenä käsiään ja huusi täyttä kurkkua.

-- Hei, kyllä sille pippuria annoinkin. Tahallani olin ensin

lähtevinäni pakoon, tahdoin näet houkutella hänet perässäni.

Mutta tästäpuoleen ei enää Burlaj, senkin lurjus, teekään meille

konstejaan. Mitäs, täytyihän minun näyttää esimerkkiä nuoremmille...

Varovasti, Jumal' avita, sillä muuten pudotatte tästä vielä ja

tallaatte minut jalkoihinne. Pitäkää vain hyvin kiinni, kyllä tässä

onkin pitelemistä... Oli... oli minulla hänestä aika työ, sen saatte

uskoa. Mokomatkin konnat... mikä lurjus hyvänsä asettuu nykyään

aatelismiestä vasaan! Mutta kyllä on palkkansa saanut. Varovasti,

laskekaa nyt jo, piru vie, maahan!

-- Eläköön, eläköön! huusi aatelisto.

-- Viekäämme hänet ruhtinaan luo, toistivat muut.

-- Eläköön! Eläköön!

Mutta zaporogien hetmani mylvi leiriin saavuttuaan kuin villi,

haavoittunut peto, repi viittaa rinnallaan ja raateli kasvojaan.

Tuhosta pelastuneet upseerit seisoivat mykkinä hänen ympärillään,

saamatta suustaan lohdutuksen sanaa. Hetmani riehui kuin

mielipuolena, hänen huulillaan kuohui vaahto, hän hakkasi jalkojaan

maahan ja repi molemmin käsin hiuksiaan.

-- Missä ovat rykmenttini, missä ovat kasakkani? toisteli hän

käheällä äänellä. -- Mitä sanoo khani, mitä sanoo Tuhaj-bej? Jättäkää

minut Jareman käsiin, antakaa hänen panna minut paaluun.

Päälliköt vaikenivat synkkänä.

-- Miksi ennustivat minulle noita-akat voittoa? huusi hetmani

mylvien. -- Leikatkaa noidilta kaulat poikki! Miksi he minulle

sanoivat, että otan Jareman vangiksi?

Tavallisesti vaikenivat päälliköt leijonan karjunan kaikuessa

leirissä, mutta nyt, kun leijona oli voitettu ja maahan syösty, kun

onni näytti hänet pettäneen, kävivät he julkean rohkeiksi.

-- Sinä et kestä Jaremaa vastaan, mutisi Stepka synkkänä.

-- Tuhoat sekä meidät että itsesi, virkkoi Mrozowicki.

Hetmani syöksähti tiikerinä heitä kohti.

-- Kuka vei teidät Keltaisten Vetten yli, kuka sai Korsunin, kuka

Pilawcen voiton?

-- Sinä! sanoi karskisti Woronczenko, -- mutta Wisniowiecki ei

ollutkaan siellä.

Chmielnicki tarttui tukkaansa.

-- Minä olin khanille luvannut täksi yöksi majan linnassa! ulvoi hän

epätoivoissaan.

Siihen vastasi Kulak:

-- Se voi sinulle maksaa pääsi, kun menet tekemään sellaista

lupausta. Varo nyt päätäsi, ettei se putoa. Mutta meitä älä aja

rynnistykseen, meitä älä tuhoa, meitä, Jumalan orjia. Piiritä ljahit,

käske luoda vallitukset tykkien alle, muuten paha sinut perii.

-- Paha sinut perii! toistivat synkät äänet.

-- Teidät paha perii... vastasi Chmielnicki.

Ja niin he keskustelivat, uhkaillen toisiaan kuin ukkosilma...

Vihdoin heittäytyi Chmielnicki lammasnahkapinkan päälle, joka

muodosti divaanin teltan nurkassa.

Päälliköt seisoivat hänen ympärillään, päät riipuksissa, pitkän aikaa

vaieten. Vihdoin nosti hetmani päänsä ja huudahti käheästi:

-- Viinaa!

-- Et saa juoda! ärjähti Wychowski, -- khani voi lähettää noutamaan

sinua.

Khani istui sillaikaa puolalaisen penikulman päässä taistelukentältä,

lainkaan tietämättä mitä oli tapahtunut. Kun yö oli tyyni ja lämmin,

istui hän telttansa edessä mullojen ja agojen keskellä, odottaen

tietoja ja kuluttaen aikaansa syömällä taateleja hopealautaselta

vierellään. Tuontuostakin katsahti hän kiiluvalle taivaalle ja lausui:

-- Mahomet Rozullah!

Yhtäkkiä kiidätti vaahdon peittämän hevosen selässä paikalle

Zubagazi, hengästyneenä ja kauttaaltaan veren tahrimana. Hän astui

alas satulasta, läheni nopeasti khania, kumarsi syvään ja odotti

kysymystä.

-- Puhu, sanoi khani, suu täynnä taateleja. Sanat polttivat liekkeinä

Zubagazin huulia, mutta hän ei uskaltanut puhua ilman tavallisia

arvonimiä ja niin hän alkoi, kaiken aikaa kumarrellen, seuraavaan

tapaan:

-- Kaikkein hordain mahtavin khani, Mahometin jälkeläinen, itsenäinen

hallitsija, viisas herra, onnellinen herra, idästä länteen asti

siunatun puun herra, kukkivan puun herra...

Khani teki kädenliikkeen ja keskeytti hänet. Nähdessään Zubagazin

kasvot verissä ja hänen silmissään tuskan ja epätoivon, hän

sylkäisi taatelit puoleksi pureskeltuina suustaan käteensä ja

ojensi ne yhdelle mulloista, joka otti ne vastaan erityisenä

suosionosoituksena, ja alkoi niitä heti syödä. Khani virkkoi nyt:

-- Puhu nopeasti, Subagazi, ja viisaasti. Onko uskottomien leiri jo

valloitettu?

-- Jumala ei sitä sallinut.

-- Puolalaisetko?

-- He ovat voittaneet.

-- Entä Chmielnicki?

-- Lyöty.

-- Entä Tuhaj-bej?

-- Haavoittunut.

-- Jumala on yksi, sanoi khani. -- Montako uskovaista on mennyt

paratiisiin?

Zubagazi nosti silmänsä taivasta kohden ja teki verisellä kädellään

viittauksen tähtiä kohti.

-- Niin monta kuin on noita valoja tuolla Allahin jalkain juuressa,

sanoi hän juhlallisesti.

Khanin leveät kasvot mustenivat: viha valtasi hänet.

-- Missä on tuo koira? kysyi hän, -- joka lupasi minulle, että tänä

yönä saamme nukkua linnassa? Missä on se myrkyllinen käärme, jota

Jumala tallaa minun jalallani? Tulkoon eteeni ja tehköön tilin

hävyttömistä lupauksistaan.

Muutamat murzat kiiruhtivat heti hakemaan Chmielnickiä. Khani tyyntyi

kuitenkin vähitellen ja lausui lopuksi:

-- Jumala on yksi.

Sitten kääntyi hän Zubagaziin päin:

-- Zubagazi, sanoi hän, -- kasvosi ovat veressä. -- Se on uskottomien

verta, vastasi soturi.

-- Kerro miten olet sen vuodattanut ja ilahuta korviamme uskovaisten

urheudella.

Zubagazi kertoi laajalti koko taistelusta, ylistäin Tuhaj-bein,

Galgan ja Nuradinin urheutta. Hän ei myöskään jättänyt mainitsematta

Chmielnickiä, kehuen häntä samoin kuin muitakin ja esittäen

tappion syyksi vain Jumalan tahdon ja uskottomien hurjuuden. Eräs

yksityiskohta hänen kertomuksestaan erityisesti hämmästytti khania,

se nimittäin, että tatareihin ei ollut taistelun alussa ensinkään

ammuttu ja että ruhtinaan ratsuväki hyökkäsi heidän päällensä vasta

silloin, kun he sulkivat siltä tien.

-- Allah, he eivät tahtoneet käydä sotaa minua vastaan, sanoi khani,

-- mutta nyt on liian myöhäistä.

Niin asia todella olikin. Ruhtinas Jeremi oli taistelun alussa

kieltänyt ampumasta tatareihin, koska hän tahtoi istuttaa sotamiehiin

uskon, että khanin kanssa jo oli alettu keskustella ja että hordat

ovat vain näön vuoksi rahvaan puolella. Vasta myöhemmin Jeremin

joukot asianhaarain pakosta ryhtyivät otteluun tatarien kanssa.

Khani nyökäytteli päätään, miettien tällä hetkellä, eikö vielä olisi

parasta kääntää aseet Chmielnickiä vastaan. Samassa kuitenkin itse

hetmani saapui hänen eteensä. Chmielnicki esiintyi jo rauhoittuneena

ja lähestyi pää pystyssä, katsoen rohkeasti khania silmiin. Hänen

kasvoillaan kuvastui oveluus ja rohkeus.

-- Astu lähemmä, petturi, sanoi khani.

-- Luoksesi tulee kasakkahetmani eikä petturi, uskollinen

liittolainen, jota olet luvannut auttaa onnettomuudessakin eikä vain

onnessa.

-- Mene, vietä yösi linnassa, mene ja vedä hiuksista esiin vallien

takaa ljahit, jotka olet minulle luvannut.

-- Kaikkein hordain suuri khani, vastasi Chmielnicki lujalla äänellä,

-- sinä olet mahtava ja sulttaanin rinnalla mahtavin maanpäällä. Sinä

olet viisas ja väkevä, mutta voitko joutsestasi ampua nuolen aina

likelle tähtiä asti tai voitko mitata meren syvyyden?

Khani katsahti häneen hämmästyneenä.

-- Et voi, sanoi yhä ääntään korottaen Chmielnicki. -- Samoin en

minäkään voinut mitata Jareman kaikkea ylpeyttä ja röyhkeyttä.

Saatoinko ajatella, ettei hän pelkää sinua, khania, että hän ei

nöyrry sinut nähdessään eikä kumarra sinua, vaan kohottaa röyhkeästi

kätensä sinua vastaan, vuodattaa soturiesi verta ja herjaa sinua,

mahtava hallitsija, sinua, aivan kuin mitäkin viimeistä murzaisi

joukossa. Jos minä olisin uskaltanut niin ajatella, niin olisin

loukannut sinua, jota kunnioitan ja rakastan.

-- Allah, sanoi khani yhä enemmän hämmästyneenä.

-- Mutta sen minä sinulle sanon, lausui Chmielnicki edelleen, yhä

varmempana korostaen ääntään ja kohottaen niskaansa yhä ylpeämpään

asentoon, -- sinä olet suuri ja mahtava. Idästä länteen asti

kumartavat kansat ja hallitsijat sinua ja kutsuvat sinua leijonaksi,

vain Jarema ei lankea kasvoilleen sinun eteesi. Jos siis et tuhoa

häntä, jollet taivuta hänen niskaansa ja istu satulaan hänen

selkäänsä, niin sinun mahtavuutesi on turha ja maineesi mitätön,

sillä maailma tulee sanomaan, että ainoastaan ljahilainen ruhtinas

on herjannut Krimin hallitsijaa, saamatta siitä rangaistusta, tulee

sanomaan, että hän on suurempi ja mahtavampi kuin sinä...

Syntyi syvä hiljaisuus. Murzat, agat ja mullat katselivat khanin

kasvoihin kuin aurinkoon, henkeään pidättäen. Khani vain istui silmät

kiinni ja mietti.

Chmielnicki nojasi nuijaansa ja odotti rohkeana.

-- Sinä olet puhunut, lausui khani vihdoin. -- Minä taitan vielä

Jareman kaulan ja istun satulaan hänen selkäänsä niin että ei idästä

länteen voitaisi sanoa uskomattoman koiran herjanneen minua.

-- Jumala on suuri! huusivat murzat yhteen ääneen.

Mutta Chmielnickin silmistä loisti ilo. Yhtäkkiä oli hän kääntänyt

pois päänsä yllä riippuvan turman ja muuttanut epäiltävän

liittolaisen uskollisimmaksi ystäväksi. Tuo leijona saattoi millä

hetkellä hyvänsä tekeytyä käärmeeksi.

Molemmissa leireissä vallitsi myöhään yöhön asti surina niinkuin

mehiläisten kesken, jotka keväinen aurinko on lämmittänyt. Mutta

taistelukentällä nukkuivat iäistä untaan keihäiden, miekan, nuolien

ja luotien lävistämät ritarit. Kuu nousi, alkaakseen vaelluksensa

yli kuoleman kentän: se kuvasteli jähmettyneissä hurmelätäköissä,

se toi pimeydestä näkyviin yhä uusia läjiä kaatuneita, siirtyi

hiljalleen toisten ruumiiden luota toisten luo, katseli avonaisiin,

kuolleihin silmäteriin, valaisi sinertäviä kasvoja, pois heitettyjä

aseita ja hevosten raatoja. Sen säteet kalpenivat kalpenemistaan,

ikäänkuin se olisi pelästynyt näkemäänsä. Kentällä juoksenteli jo

siellä täällä, yksinään tai joukoissa pahaa ennustavia hahmoja:

päällikköjen palvelijat ja kuormarengit olivat tulleet ryöväämään

kaatuneita, niinkuin shakaalit hiipivät kuolleiden leijonain

kimppuun... Taikauskoinen pelko ajoi heidät kuitenkin lopuksi pois

kentältä. Jotakin peloittavaa ja salaperäistä oli tuossa ruumiiden

peittämässä kentässä, tuossa vielä äsken elävien ihmisten levossa

ja liikkumattomuudessa, tuossa hiljaisessa sovussa, missä makasivat

kylki kyljessä puolalaiset, turkkilaiset ja kasakat. Joskus

kahisi tuulenhenki pensaissa taistelukentällä ja ampumahaudoissa

vartioivista sotilaista tuntui siltä kuin ihmissielut olisivat

kierrelleet ruumiiden ympärillä. Kerrottiin, että Zbarazissa

kellojen lyödessä puoliyön hetkeä koko kentällä, ampumahaudoista

aina leiriin asti, jokin pyrähti humahtaen lentoon ikäänkuin

tavattoman suuri lintuparvi olisi lähtenyt liikkeelle. Ilmasta

kuului itkun ääniä, raskaita huokauksia, sellaisia, että elävillä

hiukset nousivat pystyyn niitä kuullessa, ja valituksia. Ne joiden

edessä vielä saattoi olla kaatumisen kohtalo ja joiden korvat olivat

herkemmät kuulemaan yliluonnollisia ääniä, erottivat selvästi,

kuinka puolalaiset sielut, lentäessään korkeutta kohti huusivat:

"Sinun silmiesi eteen Herra, laskemme kaikki vikamme", ja kuinka

taas kasakkain sielut voihkivat: "Kristus, Kristus, armahda..."

Sillä veljessodassa kaatuneinahan eivät ne voineet suoraan lentää

ikuiseen valoon, vaan tuli niiden ensin kiitää jonnekin pimeään

etäisyyteen, kierrellä myrskytuulen mukana yli kyynelten laakson ja

itkeä ja öisin voihkia, kunnes vihdoin Kristuksen jalkain juuressa

saattoivat kerjätä yhteisten syntien anteeksiantamuksen, unohduksen

ja sovinnon...

Mutta silloin paatuivat ihmisten sydämet entistä kovemmiksi eikä

yksikään sovinnon enkeli lennellyt taistelukentän yllä.