Niin pian kuin hevoset olivat levänneet, läksivät he liikkeelle
ja ajoivat niin kiireesti, että he kuun noustessa aron yli olivat
likellä Studenkaa, Waladynkan takana. Edellimmäisenä ratsasti herra
Wolodyjowski, tarkoin tähystellen joka taholle. Hänen jäljessään
tuli Zagloba, ratsastaen Helenan vierellä ja viimeisenä kulkueessa
oli Rzendzian, johtaen kahta kuormitettua hevosta sekä kahta ratsua,
jotka hän kiireessä oli ottanut Horpynan tallista. Zagloban suu
kävi lakkaamatta ja tällä kertaa hänellä todella oli yhtä toista
kertomista ruhtinattarelle, joka villissä rotkossaan ei ollut saanut
maailmalta mitään tietoja. Zagloba kertoi siinä alusta asti, kuinka
he olivat hakeneet ruhtinatarta ja miten Skrzetuski oli lähtenyt
etsimään Bohunia aina Perejaslawiin asti, tietämättä, että tämä
oli saanut surmansa, sekä kuinka vihdoin Rzendzian oli atamanilta
onnistunut kuulemaan ruhtinattaren piilopaikasta ja tuonut tietonsa
Zbaraziin.
-- Laupias Jumala, sanoi Helena, kohottaen kauniit, kalpeat kasvonsa
kuuta kohti, -- onko siis herra Skrzetuski lähtenyt hakemaan minua
aina Dnieperin takaa asti?
-- Perejaslawista asti, niinkuin teille sanoin. Ja varmaan hän olisi
tullut meidän mukanamme, mutta meillä ei ollut aikaa lähettää hänelle
sanaa, koska tahdoimme heti kiirehtiä teitä auttamaan. Hän ei vielä
tiedä mitään teidän pelastuksestanne ja joka päivä hän rukoilee
teidän puolestanne. Mutta älkää enää surko häntä, kestäköön nyt vielä
jonkun aikaa, koska häntä odottaa sellainen palkinto.
-- Ja minä kun luulin, että kaikki ovat minut unohtaneet ja rukoilin
Jumalalta vain kuolemaa.
-- Kaukana siitä, että olisimme teidät unohtaneet. Koko ajan me
vain mietimme, kuinka voisimme päästä avuksenne. Kyllä minulla
siinä olikin päänvaivaa, samoin kuin Skrzetuskillakin, mutta täytyy
kuitenkin tunnustaa, ettei tuokaan ritari, joka ratsastaa tuossa
edellämme, liioin ole säästänyt työtään eikä vaivojaan.
-- Jumala sen hänelle palkitkoon.
-- Nähtävästi te molemmat olette sellaisia, että ihmiset yleensä
teihin kiintyvät, mutta Wolodyjowskille todellakin olette
kiitollisuuden velassa, sillä kahden me hänen kanssaan leikkelimme
Bohunin palasiksi kuin minkäkin hauen.
-- Herra Skrzetuski kertoi jo Rozlogissa minulle Wolodyjowskista ja
sanoi häntä parhaaksi ystäväkseen.
-- Oikein hän siinä tekikin. Siinä pienessä ruumiissa asuu suuri
sielu. Nyt hän on aivan kuin hölmistynyt, sillä nähtävästi teidän
kauneutenne on hänet huumannut. Mutta odottakaa vain, kunhan hän
tointuu ja pääsee entiselleen. Kuninkaanvaalin aikana me kyllä
yhdessä näytimme, mihin kelpaamme.
-- Onko meillä siis uusi kuningas?
-- Vai ei se raukka ole tuossa kirotussa luolassa saanut tietää
edes sitäkään. Onpa niinkin. Jan Kasimir, joka valittiin jo viime
syksynä ja joka siis on ollut hallitsijana kahdeksatta kuukautta. Nyt
alkaa suuri sota roistoväkeä vastaan, Jumala vain suokoon, että se
päättyisi onnellisesti, sillä ruhtinas Jeremi on sivuutettu ja hänen
sijalleen valittu toisia, jotka kykenevät tehtäväänsä yhtä vähän kuin
minä naimisiin.
-- Lähteekö herra Skrzetuskikin sotaan?
-- Hänhän on niin vakaa sotilas, etten ymmärrä mikä häntä pidättäisi
menemästä. Me olemme molemmat samanlaiset: kun halu ottaa meidät
valtoihinsa, niin ei mikään voima meitä pidätä. Kyllä me viime vuonna
näytimme niille roistoille. Yö ei riittäisi, jos rupeaisin kertomaan
teille kaikkea. Tietysti me lähdemme sotaan ja lisäksi kevein
sydämin, sillä nythän me olemme löytäneet teidät, poloisen tyttömme,
jota vailla elämämme oli kerrassaan kurjaa.
Ruhtinatar käänsi suloiset kasvonsa Zaglobaa kohden.
-- En tiedä miksi minusta pidätte, mutta varmaankaan ette pidä
minusta enemmän kuin minä teistä.
Zagloba alkoi tyytyväisenä läähättää.
-- Pidätte siis minusta?
-- Pidän varmasti.
-- Jumala teitä palkitkoon, sillä nyt käy vanhuuteni keveämmäksi
kantaa. Ovathan naiset minuun joskus vielä katsoneet, kuten nytkin
Varsovassa kuninkaanvaalin aikana -- Wolodyjowski sen saattaa
todistaa --, mutta vähät minä itse puolestani rakastumisista, vaikka
minulla onkin kuuma veri. Minulle riittää isällinen tunne.
Syntyi hetken vaitiolo. Vain hevoset päristelivät kuuluvasti, toinen
toisensa jälkeen. Kulkijat pitivät tätä suotuisana enteenä.
-- Onneksi, onneksi, vastasivat ratsastajat.
Yö oli kirkas. Kuu nousi yhä korkeammalle taivaalla, joka oli
täynnä välkkyviä tähtiä, ja kävi yhä pienemmäksi ja kalpeammaksi.
Väsyneet hevoset hiljensivät askeliaan ja uupumus alkoi vallata
ratsastajatkin. Wolodyjowski pidätti ensimäisenä hevosensa.
-- Nyt sopisi ehkä levähtää, sanoi hän. -- Pian alkaa hämärtää.
-- Kyllä onkin jo aika, sanoi Zagloba. -- Minä olenkin jo niin
uninen, että näen hevoseni pään kahtena.
Ennen levollemenoa piti kuitenkin Rzendzian huolen illallisesta.
Hän viritti tulen, otti ratsun selästä haarasäkin ja veti sieltä
esiin eväät, jotka hän oli hankkinut Burlajn luona Jampolissa.
Säkissä oli maissileipää, kylmää lihaa, makeisia ja moldaulaista
viiniä. Nähdessään kaksi nahkasäkkiä aivan pyöreinään viiniä, joka
miellyttävällä kulinalla ilmaisi olemassaolonsa, herra Zagloba
unohti unensa. Toiset tarttuivat ahneesti ruokaan ja alkoivat syödä.
Kaikille riitti runsaasti. Tarpeeksi syötyään pyyhki herra Zagloba
suunsa takin liepeeseen ja sanoi:
-- Kuolemaani asti tulen yhä toistamaan: ihmeelliset ovat Jumalan
tuomiot. Kas nyt tuo meidän armollinen neitimme on vapaa. Ja nyt me
lohdutetuin mielin istumme täällä paljaan taivaan alla ja juomme
Burlajn viiniä. En tahdo sanoa, ettei unkarilainen viini olisi
parempaa, sillä tuo nahkahan hajuaa, mutta matkalla kyllä tämäkin
kelpaa.
-- Yhtä asiaa vain en saata tarpeeksi ihmetellä, sanoi Helena, --
nimittäin sitä, että Horpyna niin helposti suostui jättämään minut
teille.
Herra Zagloba katsahti ensin Wolodyjowskiin, sitten Rzendzianiin ja
räpytteli silmiään.
-- Suostui, kun oli suostuminen. Ja mitäpä siitä salaa -- sillä eihän
se mikään häpeä ole --, että me teimme lopun heistä molemmista, sekä
Horpynasta että Czeremysistä.
-- Onko se mahdollista? kysyi ruhtinatar kauhistuneena.
-- Ettekö kuullut laukauksia?
-- Kuulin kyllä, mutta luulin Czeremysin ampuvan.
-- Ei ampuja ollut Czeremys, vaan tuo poika tuossa. Hän se päästi
kuulan noita-akan läpi.
-- Piru siinä pojassa asuu, se on varma. Tällä kertaa ei hän sentään
voinut menetellä toisin, sillä noita-akka tahtoi itsepäisesti
lähteä meidän matkaamme, joko aavistaen jotakin, tai muuten
uppiniskaisuuttaan. Siihen oli vaikea suostua, sillä pianhan hän
olisi huomannut, ettei meidän ollut tarkoituskaan lähteä Kiovaan. Ja
niin tuo poika ampui hänet ja minä tein selvän Czeremysistä. Se se
oli oikea ulkomaan hirviö eikä Jumala luullakseni lue sitä minulle
syyksi. Varmaan hän helvetissäkin herättää yleistä inhoa. Vähää ennen
kuin lähdimme rotkosta, ratsastin hiukan edellä ja työnsin heidät
syrjään, jotta ette ruumiita nähdessänne pelästyisi, tai pitäisi
näköä pahana enteenä.
Ruhtinatar virkkoi:
-- Liian monta läheistä henkilöä olen jo näinä kauheina aikoina
nähnyt kuolleina, en enää pelästy murhattujen näköä. Mutta tietysti
olisin mieluummin suonut, ettei olisi jäänyt verta jälkeeni, jotta ei
Jumala minua siitä rankaisisi.
-- Se ei ollutkaan mikään ritarillinen teko, sanoi Wolodyjowski
karusti, -- enkä minä olisi tahtonut ryhtyä siihen.
-- Mitä sitä nyt rupeaa arvostelemaan, hyvä herra, sanoi Rzendzian,
-- kun ei muuta voinut tehdä. Toinen asia olisi, jos olisimme
tuhonneet jonkin hyvän ihmisen, mutta Jumalan viholliset saa tappaa.
Minä olen itse nähnyt, kuinka tuo noita-akka oli liitossa pahojen
henkien kanssa. Sellaista ei minun käy sääli.
-- Mutta mitäs teidän sitten käy sääli? kysyi ruhtinatar.
-- Rahoja, jotka olivat rotkossa piiloon kaivettuina. Bohun mainitsi
minulle niistä. Mutta te, hyvät herrat, piditte sellaista kiirettä,
ettei ollut aikaa kaivaa niitä esiin, vaikka hyvin tiesin paikan
myllyn luona. Sydäntäni viilsi, kun täytyi jättää niin paljon
kaikenlaista aarretta siihenkin huoneeseen, missä neiti asui.
-- Katsokaappa nyt millaisen palvelijan saatte, sanoi Zagloba
ruhtinattarelle. -- Herraansa lukuun ottamatta olisi hän valmis
nylkemään kenen hyvänsä, vaikka itse pirun, tehdäkseen hänen
nahastaan kauluksen.
-- Suokoon Jumala, ettei herra Rzendzianille tulisi syytä moittia
minua kiittämättömyydestä, vastasi Helena.
-- Kiitän nöyrimmästi armollista neitiä, vastasi poika, suudellen
Helenan kättä.
Sillaikaa istui Wolodyjowski ääneti, juoden viiniä nahkasäkistä
ja ollen hyvin tuiman ja sotaisen näköinen. Vihdoin alkoi hänen
epätavallinen vaitiolonsa herättää Zagloban huomiota.
-- Herra Michal, sanoi hän, -- te tuskin enää päästätte sanaa
suustanne. (Vanhus kääntyi samassa ruhtinattareen päin.) Enkös minä
jo sanonut teille, että kauneutenne vie häneltä sekä järjen että
puhelahjan.
-- Olisi parempi, jos nukkuisitte ennen päivän tuloa, vastasi
hämillään ritari ja alkoi kiivaasti liikuttaa viiksiään, niinkuin
jänis koettaessaan rohkaista itseään.
Mutta vanha aatelismies oli oikeassa: ruhtinattaren tavaton kauneus
piti pientä ritaria ikäänkuin alituisessa juopumuksen tilassa.
Herra Michal katseli häntä katselemistaan ja kyseli itseltään, onko
mahdollista, että tuollainen olento kävelee maan päällä. Paljon hän
eläessään oli nähnyt kaunottaria -- kauniit olivat Anna ja Barbara
Zbarazka, komea oli myöskin Anusia Borzobohata, upea oli neiti
Zuk, jota Roztworowski niin liehitteli ja Wierszulin ihailemat
Skoropadzka ja Bohowytinianka, mutta kukaan heistä ei voinut
kilpailla tämän ihanan arokukan kanssa. Noiden toisten seurassa oli
herra Wolodyjowski hyvällä tuulella ja puhelias, mutta katsellessaan
näitä samettisia, suloisia ja uneksivia silmiä, niiden silkkisiä
verhoja, joiden varjo lankesi poskille asti, tuota olkapäille ja
niskaan valuvaa tukkaa, joka oli hajallaan kuin hyasintin terälehdet,
solakkaa vartaloa, korkeaa povea, jota hengitys hiljaa liikutteli
ja josta kohosi suloinen lämpö, kasvojen liljanvalkeutta, huulten
ruusuja ja vadelmia, kaikkea tuota katsellessaan herra Wolodyjowski
suorastaan unohti puhetaitonsa ja -- mikä oli vieläkin pahempi --
hän tunsi olevansa kömpelö, tyhmä ja varsinkin pieni, vieläpä niin
pieni, että oli suorastaan naurettavaa. "Hän se on ruhtinatar, mutta
minä olen koulupoika", ajatteli hän jonkinlaisella katkeruudella
itsekseen, ja hän olisi suonut, että olisi sattunut jokin merkillinen
tapaus, että esimerkiksi pimeydestä olisi ilmestynyt jokin
jättiläinen, sillä vasta silloin olisi herra Michal raukka voinut
osottaa, ettei hän ole niin pikkuinen kuin miltä hän näyttää. Häntä
harmitti myöskin, että herra Zagloba tyytyväisenä pani merkille tuon
muka tyttärensä hurmaavan kaikki ihmiset, että hän joka hetki röhki,
kiusotteli häntä ja kauheasti räpytteli silmiään.
Ruhtinatar, hän istui tulen ääressä rusoisen liekin ja kalpean kuun
valossa, suloisena, tyynenä, entistäänkin kauniimpana.
-- Tunnustakaappa vain, herra Michal, sanoi aamulla herra Zagloba,
hetkiseksi jouduttuaan kahdenkesken herra Michalin kanssa, -- ettei
toista tuollaista tyttöä ole koko valtakunnassa. Jos näytätte minulle
toisen yhtä hyvän, niin saatte sanoa minua lurjukseksi ja siaksi.
-- Sitä en kiellä, vastasi pieni ritari. -- Verraton hän on, aarre,
jollaista en ole tähän asti vielä nähnyt. Sillä eivät edes nuo
marmoriset jumalattarien kuvat, jotka näimme Kazanowskien palatsissa,
voi kilpailla hänen kanssansa. Onko siis kumma, että parhaat miehet
mittelevät miekkojaan hänen takiaan. Sen hän kyllä ansaitsee.
-- Eikö totta, sanoi Zagloba, -- Jumal' avita, on mahdoton tietää
milloin hän on kauniimpi, aamulla vaiko illalla. Hän elää alituisesti
ruusunkukkasen ihanuudessa. Olen teille kertonut, että minäkin ennen
olin tavattoman komea mies, mutta silloisessakaan tilassani en
vetänyt vertoja hänelle, vaikka kyllä toiset ihmiset sanovat meidän
olevan niin toistemme näköiset kuin kaksi marjaa.
-- Menkää hiiteen, huudahti pikku ritari.
-- Älkää te suuttuko, herra Michal, tehän olette aivan sotaisen
näköinen. Katselette ruhtinatarta kuin pukki kaaleja ja rypistelette
siinä kulmianne. Saattaisipa melkein vannoa, että rakkaus kalvaa
luitanne, mutta makkarapa ei olekaan koiraa varten.
-- Hyi, sanoi Wolodyjowski -- ettekö häpeä, vanhana miehenä puhua
tuollaisia tyhmyyksiä.
-- No, miksi sitten olette niin synkän näköinen?
-- Te luulette vaaran jo lentäneen ohitsemme niinkuin lintu lentää
ja että jo olemme kokonaan turvassa, mutta nytpä onkin tarkoin
mietittävä, ettemme joutuisi ojasta allikkoon. Meidän edessämme on
vaikea tie ja herra ties, mikä meitä voi kohdata, sillä seudut joita
kohden ratsastamme, ovat varmaan jo liekkien vallassa.
-- Kun minä Rozlogissa olin päässyt Bohunin käsistä, oli asema
vieläkin huonompi, sillä takaapäin meitä ahdistettiin ja edessä oli
kapina. Siitä huolimatta kuljin koko Ukrainan läpi kuin minkäkin
liekkimeren ja pääsin Bariin asti. Miksikä meidän päämme nyt
olisi vaarassa? Pahimmassa tapauksessa valitsemme lyhyimmän tien
Kamienieciin.
-- Niin, mutta myöskin turkkilaisilla ja tatareilla on sinne lyhyt tie.
-- Mitä te nyt puhutte?
-- Puhun vain niinkuin asiat ovat ja sanon, että täytyy punnita
kaikki juurta jaksain. Meidän on parempi välttää Kamienieciä
ja lähteä Baria kohden, sillä kasakat kuitenkin kunnioittavat
turvanuijaa ja roskaväestä kyllä suoriudumme. Mutta jos yksikin
tatari huomaa meidät, niin olemme hukassa. Minä ne kyllä tunnen ja
kun tatarilaisparvi on tulossa, osaan lähteä tieheni lintujen ja
susien mukana. Mutta jos taas joutuisimme suoraan tuollaisen parven
käsiin, niin silloin en suoriutuisi heistä millään.
-- Lähtekäämme siis Bariin päin tai Barin ohitse ja tappakoon
rutto mokomatkin Kamienienicin lipektatarit ja tsheremissit heidän
karavanimajapaikoissaan. Ettekö te tiedä, että Rzendzian Burlajlta
hankki itselleen turvanuijan? Voimme siis huoletta kaikkialla kulkea
kasakkain maan halki. Olemmekin jo ratsastaneet pahimpien erämaiden
läpi, tästä puoleen tulemme ihmisten ilmoille. Siellä täytyy sitten
pitää huoli siitäkin, että tulemme talonpoikaismajoille iltalypsyn
aikaan, sillä neidin takia se on kaikin puolin parempi. Minusta
tuntuu, herra Michal, siltä kuin te katsoisitte asioita liian
synkästi. Olisipa nyt kumma -- ja sen sanon kehumatta itseäni tai
teitä --, jollei kolme oivallista miestä suoriudu kaikesta mikä
arolla voi sattua. Jos yhdistämme oveluutemme teidän sapeliinne,
niin voimme huoletta lähteä matkaan. Rzendzianillahan on Burlajn
turvanuija ja se riittää, sillä Burlaj hallitsee tällä hetkellä
koko Podoliaa ja kun olemme päässeet Barin taakse, niin siellä
taas jo tapaamme Lanckoronskin rajavartioineen. Eteenpäin siis,
herra Michal, älkäämme tuhlatko aikaa. Eivätkä he tuhlanneetkaan
aikaa, vaan lähtivät kiitämään pitkin aroa pohjoista ja länttä
kohden, minkä hevoset pääsivät. Móhilevin kohdalla he jo saapuivat
asutummille seuduille, niin että kaikkialla iltaisin helposti löysi
jonkun talonpoikaisasumuksen tai kylän, jonne saattoi yöpyä. Aamun
sarastaessa he kuitenkin aina taas olivat ratsun selässä ja matkalla.
Onneksi oli kuiva kesä, päivät olivat helteiset, yöt kasteiset ja
aamuisin oli koko aro hopeisena ikäänkuin härmän peitossa. Tuuli oli
kuivattanut vedet, joet olivat laskeneet, oli helppo päästä niiden
poikki. Kuljettuaan jonkin aikaa Lozowan vartta ylöspäin, pysähtyivät
he hiukan pitemmältä lepäämään Szarogrodiin, jossa majaili Burlajn
komennonalainen kasakkarykmentti. Täällä kohtasivat he myöskin
Burlajn lähettiläät ja heidän joukossaan sadanpäämies Kunan, jonka he
olivat tavanneet Jampolissa Burlajn pidoissa. Tämä hiukan ihmetteli,
että he eivät kulje Braclawin, Rajgradin ja Skwiran tietä Kiovaan,
mutta hänessä ei myöskään herännyt epäluulo heidän hankkeisiinsa
nähden, varsinkin kun Zagloba selitti, että he ovat välttäneet sitä
tietä, koska pelkäävät tatareja, jotka kuuluvat lähestyvän Dnieperin
suunnalta. Kuna kertoi heille nyt heti Burlajn lähettäneen hänet
rykmentin luo ilmoittamaan, että sen oli lähdettävä sotaan, ja että
hän itse kaikkien jampolilaisten joukkojen ja budziakin tatarien
kanssa piakkoin lähtee Szarogrodiin, sieltä marssiakseen eteenpäin.
Burlajn luo oli saapunut Chmielnickin pikalähettejä ilmoittamaan
sodan alkaneen ja käskemään häntä marssittamaan kaikki rykmentit
Wolyniaan. Burlaj oli kuitenkin jo aikoja sitten päättänyt rynnätä
Baria kohden ja odotti vain tatarilaisia apujoukkoja, Barin tienoilla
kun oli puhjennut vaarallinen kapina. Ylipäällikkö herra Lanckoronski
oli nimittäin siellä perinpohjin lyönyt melkoiset sinne sijoitetut
joukot, valloittanut kaupungin ja asettanut linnaan varusväen. Oli
kaatunut muutama tuhat kasakkaa ja heidän kuolemansa tahtoi vanha
Burlaj kostaa, tai ainakin valloittaa linnan takaisin. Kunan tuomat
Chmielnickin viimeiset käskyt, joiden mukaan hänen oli mentävä
Wolyniaan, kuitenkin tulivat näiden aikomusten tielle. Heidän ei siis
tällä kertaa pitänyt käydä piirittämään Baria, jolleivät tatarit sitä
välttämättä vaatisi.
-- Näettekö nyt, herra Michal, sanoi toisena päivänä Zagloba, -- Bar
on kuin onkin meidän edessämme ja voisinpa minä vaikkapa uudelleen
piiloittaa sinne ruhtinattaren. Piru hänet siellä kuitenkin perisi.
Minä näet en enää usko Bariin enkä mihinkään oveluuteen, siitä alkaen
kuin roskaväellä on enemmän tykkejä kuin kruunun sotajoukoilla. En
kuitenkaan ole huolissani, vaikka ympärillemme kokoontuukin pilviä.
-- Nyt ei ainoastaan pilveile, vastasi ritari, -- vaan on myrsky jo
kintereillämme. Toisin sanoen: tatarit ja Burlaj, joka, jos saisi
meidät kiinni, olisi suuresti hämmästyksissään, kun emme pyrikään
Kiovaa kohden, vaan vastakkaiselle taholle.
-- Varmaan hän olisi valmis näyttämään meille toisen tien --
näyttäköön hänelle piru ensin, mikä tie vie suorimmin helvettiin.
Tehdäänpäs sellainen sopimus, herra Michal, että minä meidän kaikkien
puolesta suoritan roskaväen kanssa sattuvat asiat, ja että teidän
osallenne jää selvittää välimme tatarien kanssa.
-- Helppohan teidän on selviytyä roskaväestä, koska se pitää
meitä omina väkinään, vastasi Wolodyjowski. Mitä taas tatareihin
tulee, niin on nyt ainoa pelastus kiireen kautta paeta ja pujahtaa
pois verkon perästä niin kauan kuin vielä on aikaa. Meillä on
kyllä vastaiseksi hyvät hevoset, mutta ehkä matkan varrella käy
tarpeelliseksi ostaa uusia, jotta ne aina pysyisivät vereksinä.
-- Siihen herra Longinuksen kukkaro kyllä riittää ja jollei riitä,
niin otamme Rzendzianilta Burlajn antaman. Ja nyt eteenpäin.
He alkoivat ratsastaa vieläkin kiireemmin. Pian peitti vaahto
hevosten kyljet ja putoili siitä kuin lumihahtuvat viheriälle
arolle. Kuljettiin Derlan ja Ladawan yli. Barekissa osti herra
Wolodyjowski uudet hevoset, mutta ei jättänyt sinne entisiä,
sillä Burlajn lahjoittamat olivat jaloa rotua. Ne säilytettiin
valtoimina ja seurue kulki eteenpäin, pysähtyen yhä lyhyemmäksi
aikaa yösijalle. Kaikkien terveys pysyi erinomaisessa kunnossa ja
Helena, vaikka olikin matkasta väsynyt, tunsi joka päivä saavansa
enemmän voimia. Rotkossa oli hän viettänyt täydelleen yksinäistä
elämää, hän oli tuskin astunut jalallaan ulos kullatusta tuvastaan,
koska hän ei ollut tahtonut tavata julkeata Horpynaa ja kuunnella
hänen puheitaan ja muistutuksiaan. Nyt, aron raikkaassa ilmassa,
palasi hänen terveytensä. Ruusut alkoivat kukkia hänen poskillaan ja
aurinko rusketutti hänen kasvonsa, mutta siitä saivat silmät entistä
enemmän loistoa ja kun tuuli ajoi hiukset hänen otsalleen, teki mieli
sanoa: tuossapa ajaa aavaa aroa jokin mustalaisneito, mitä ihanin
povaajatyttö tai mustalaisprinsessa. Hänen edessään keinuivat kukat
ja hänen jäljessään tulivat ritarit.
Herra Wolodyjowski tottui vähitellen Helenan tavattomaan kauneuteen
ja kun matkustaminen näin yhdessä toi heitä likemmä toisiaan, niin
hän lopulta tyyntyi. Hän sai takaisin entisen puheliaisuutensa ja
iloisuutensa ja kannustaen hevosensa Helenan kohdalle, kertoi hän
hänelle Lubniesta ja ennen kaikkea ystävyydestään Skrzetuskiin. Hän
huomasi nimittäin ruhtinattaren mielellään kuuntelevan juuri siitä.
Välistä hän myöskin kiusotteli häntä, sanoen:
-- Minä olen Bohunin ystävä ja vien teidät hänen luoksensa.
Mutta Helena pani kätensä yhteen ikäänkuin hän olisi kauhistunut ja
alkoi hellällä äänellä rukoilla:
-- Älkää tehkö sitä, julma ritari. Tappakaa minut pikemmin heti
paikalla.
-- Ei, se ei ole mahdollista, en minä sitä tee, vastasi julma ritari.
-- Lyökää minulta kaula poikki, virkkoi ruhtinatar, siristäen ihania
silmiään ja kurottaen kaulaansa häntä kohden.
Silloin tunsi pieni ritari taasen outoa nakertelua koko olennossaan.
"Tuo tyttö menee päähän niinkuin viini!" ajatteli hän itsekseen,
"mutta minäpä en juovu hänestä, koska hän on toisen oma!" ja
rehellinen herra Michal ravisti tunteen yltään ja kannusti hevostaan
eteenpäin. Ja kun hän oli ratsunsa selässä sukeltanut pitkään
ruohikkoon kuin mihinkäkin veteen, katosi hänestä huumauksen tunne ja
hän kiinnitti koko huomionsa tiehen. Hän katsoi, onko se turvallinen,
onko heidän ratsastettava eteenpäin, vai läheneekö jostakin päin
seikkailu. Hän ponnisti jalkansa astuimiin, nosti keltaiset viiksensä
ruohomerestä ja katseli, nuuski ja kuunteli kuin tatarilainen,
vaaniessaan saalista villeillä aroilla. Herra Zagloba oli hänkin mitä
parhaimmalla tuulella.
-- Helpompi meidän nyt on paeta, sanoi hän, -- kuin silloin
Kahamlikin varrella, kun meidän jalkaisin täytyi juosta kuin koirat,
kieli pitkällään. Kieleni oli silloin niin kuivana, että sillä olisin
voinut vaikkapa veistää puuta. Nyt, Jumalan kiitos, saa toki levätä
yöllä ja myöskin silloin tällöin kastella kurkkuansa.
-- Muistattekos kuinka te käsillänne kannoitte minut joen yli, sanoi
Helena.
-- Olipa myöskin, Herra nähköön, ketä kantaa! Skrzetuski voi sen
vakuuttaa.
-- Huhuh! nauroi Rzendzian.
-- Älkää nyt viitsikö! sanoi ruhtinatar, punehtuen ja luoden silmänsä
maahan.
Näin he arolla juttelivat, lyhentääkseen matkaa Vihdoin he Barekin
ja Joltuszkowin takana tulivat seudulle, jota sodan hampaat vasta
olivat raadelleet. Ensinnä olivat siellä hävittäneet asestetut
roskajoukot ja aivan hiljan oli myöskin herra Lanckoronski siellä
polttanut ja tuhonnut. Vasta toistakymmentä päivää sitten hän
nimittäin oli peräytynyt Zbaraziin. Matkustajat saivat paikkakunnan
asukkailta kuulla, että Chmielnicki ynnä khani kaikkine joukkoineen
olivat marssineet ljaheja tai pikemmin ylipäällikköjä vastaan, koska
heidän joukkonsa ovat kapinassa eivätkä tahdo suorittaa palvelustaan
muiden kuin Wisniowieckin johdolla. Yleensä ennustettiin, että nyt
tulee tuho joko ljaheille tai kasakoille, kun isä Chmielnicki ja
Jarema tapaavat toisensa. Koko maa oli kuin tulessa. Kaikki olivat
tarttuneet aseihin ja lähteneet pohjoiseen päin, liittyäkseen
Chmielnickiin. Alamaasta Dniesterin suistoilta taas vyöryi Burlaj
koko mahtinsa kanssa ja pitkin matkaa liittyi mukaan rykmenttejä
asemasijoiltaan ja hevostensa ruokintapaikoilta. Kaikkialle oli
nimittäin saapunut lähtökäsky. Liikkeellä olivat nyt kasakkain
sotamiehistöt, lippukunnat ja rykmentit ja näiden ohella vyöryi
aaltona eteenpäin järjestyksetön, varstoilla, talikoilla, puukoilla
ja keihäillä aseistettu rahvas. Hevos- ja puhvelipaimenet olivat
jättäneet leirinsä, talonpojat majansa, mehiläishoitajat kekonsa,
villit kalastajat Dnieperin kaislikot, metsästäjät kuusikkonsa.
Kylät, kauppalat ja kaupungit olivat tyhjentyneet. Kolmesta
vojevodakunnasta oli paikoilleen jäänyt vain vanhat naiset ja lapset,
sillä nuoret tytötkin olivat lähteneet kasakoitten mukana ljaheja
vastaan. Samalla läheni idästä koko päävoimineen Chmielnicki,
pahaaennustavana myrskynä, musertaen mahtavalla kädellään tieltään
linnat ja linnoitukset ja surmaten kaikki, jotka olivat säästyneet
edellisistä hävityksistä.
Päästyään ruhtinattarelle niin surullisesti muistorikkaan Barin ohi,
tulivat matkustajamme vanhalle maantielle, joka vie Latyczowiin,
Ploszkirowiin, Tarnopoliin ja yhä kauemma, aina Lembergiin asti.
Täällä alkoivat he yhä useammin tavata milloin järjestymättömiä
vankkurileirejä, milloin jalkaväen tai kasakkajoukkojen osastoja,
milloin talonpoikaisparvia, milloin äärettömiä, tomupilven peittämiä
härkälaumoja, joita kuljetettiin kasakka- ja tatarilaisjoukkojen
ravinnoksi. Tie kävi yhä vaarallisemmaksi, sillä vähän päästä heiltä
kyseltiin, missä asioissa he kulkevat, mistä tulevat ja minne
menevät. Kasakkain sotamiehistölle näytti Zagloba silloin Burlajn
turvanuijaa ja sanoi:
-- Me olemme Burlajn lähettiläitä ja tuomme Bohunille tuota tyttöä.
Nähdessään pelätyn päällikön turvanuijan, kasakat tavallisesti
hajaantuivat, varsinkin, kun jokainen ymmärsi, että jos Bohun on
hengissä, niin hän varmaankin temmeltää jossakin lähellä puolalaisten
ylipäällikköjen sotajoukkoja, Zbarazin tai Konstantinowin tienoilla.
Mutta paljon vaikeampaa oli tulla toimeen rahvaan kanssa.
Tietämättömillä juopoilla ja villeillä paimenjoukoilla ei ollut juuri
minkäänlaista käsitystä merkeistä, joita päälliköt antoivat turvattua
matkaa varten. Jollei Helena olisi ollut mukana, olisivat nuo
puolivillit ihmiset pitäneet Zaglobaa, Wolodyjowskia ja Rzendziania
omana väkenään ja päällikköinään, kuten välistä tapahtuikin, mutta
tavallisesti Helena kiinnitti heidän huomionsa sukupuolellaan ja
tavattomalla kauneudellaan. Siitä johtui vaikeuksia, jotka vain
suurimmalla vaivalla voitettiin.
Välistä näytti herra Zagloba turvanuijaa, välistä taas herra
Wolodyjowski hampaitansa. Silloin tällöin kaatui joku urkkija
ruumiina maahan. Toisinaan pelastivat vain Burlajn verrattomat
juoksijahevoset matkustajamme vaarallisesta seikkailusta, mutta
aluksi niin onnellinen matka kävi päivä päivältä vaikeammaksi.
Helena, vaikka hän olikin luonnostaan luja, alkoi alituisesta
levottomuudesta ja unettomuudesta heikontua ja näytti todella
vangilta, jota vasten hänen tahtoaan kuljetettiin vihollisen leiriin.
Herra Zagloba hikoili kauheasti keksiessään yhä uusia oveluuksia,
jotka pieni ritari heti paikalla toteutti. Molemmat lohduttivat
ruhtinatarta parhaansa mukaan.
-- Kun me nyt vain välttäisimme tuon muurahaispesän, joka vielä on
edessämme, sanoi pieni ritari, -- ja pääsisimme Zbaraziin ennenkuin
Chmielnicki ja tatarilaiset tulvivat sen ympäristöön.
Hän oli nimittäin matkalla saanut tietää, että ylipäälliköt
vetäytyvät Zbaraziin ja aikovat siellä puolustautua. Matkamiehemme
pyrkivät sinne siinä toivossa, että myöskin ruhtinas Jeremi
divisionansa kanssa saapuisi ylipäälliköiden luo, varsinkin kun osa,
ja lisäksi melkoinen, hänen väkeänsä vakinaisesti majaili Zbarazissa.
He olivat nyt ehtineet Ploskirowin tienoille. Hyörinä maantiellä
harveni todellakin, sillä jo kymmenen puolalaisen penikulman päässä
alkoi seutu olla kruunun lippukuntien hallussa eivätkä kasakkaparvet
uskaltaneet liikkua kauemmas, vaan katsoivat hyväksi odottaa
turvallisen matkan päässä toiselta puolen Burlajn, toiselta puolen
Chmielnickin tuloa.
-- Jäljellä on vain kymmenen penikulmaa, toisteli Zagloba käsiään
hieroen. -- Jos vain saavutamme ensimäisen lippukunnan, niin pääsemme
rauhassa Zbaraziin.
Herra Wolodyjowski päätti kuitenkin hankkia uudet hevoset
Ploskirowissa, sillä Barekissa ostetut olivat jo kelvottomat
ja Burlajn antamia täytyi säästää pahinta hetkeä varten. Tämä
varovaisuus oli käynyt välttämättömäksi senjälkeen kun oli levinnyt
tieto, että Chmielnicki jo on Konstantinowin luona ja khani kaikkine
ordoineen ryntää Pilawcesta.
-- Ruhtinatar ja minä jäämme kaupungin ulkopuolelle, sillä paras on,
ettei meitä nähdä torilla, sanoi pieni ritari Zagloballe, heidän
saapuessaan tyhjään taloon parin sadan askeleen päässä kaupungista.
-- Mutta teidän täytyy mennä ja kysyä kaupunkilaisilta, eikö heillä
ole hevosia myydä, tai vaihettaa vanhoihin. Nyt on jo ilta ja meidän
täytyy koko yö ratsastaa.
-- Palaan pian takaisin, sanoi herra Zagloba.
Hän ratsasti kaupunkiin ja Wolodyjowski käski Rzendzianin hiukan
päästää auki satulan hihnoja, jotta hevoset voisivat levätä. Itse vei
hän ruhtinattaren tupaan ja pyysi häntä vahvistukseksensa juomaan
viiniä ja nukkumaan.
-- Tahtoisin ennen aamun koittoa ratsastaa jälellä olevan matkan,
sanoi Wolodyjowski ruhtinattarelle. -- Myöhemmin saamme sitten levätä.
Tuskin oli hän ehtinyt tuoda sisään viinisäkit ja ruokaa, kun
porstuan edessä kuului kavioiden töminää.
-- Herra Zagloba näkyy jo palanneen, sanoi hän, -- nähtävästi hän ei
saanut hevosia.
Samassa hetkessä avautui tuvan ovi ja kynnyksellä seisoi Zagloba
kalpeana, tuhkan värisenä, hiestyneenä ja hengästyneenä.
-- Satulaan! huudahti hän.
Herra Michal oli liiaksi kokenut sotilas tuhlatakseen tällaisissa
tapauksissa aikaa kysymyksiin. Hän ei tuhlannut sitä edes viinisäkin
pelastamiseen (herra Zagloba tempaisi sen kuitenkin mukaansa), vaan
tarttui kiireimmiten ruhtinattareen, johti hänet pihalle ja asetti
hänet satulaan. Vielä katsahdettuaan, että hihnat olivat kiinni hän
toisti:
-- Satulaan!
Kaviot tömisivät ja pian katosivat sekä ratsastajat että hevoset
pimeyteen kuin mikäkin unennäköjen sarja. Kauan aikaa kiitivät
he levähtämättä. Ploszkirowin läheisyyteen tullessa kävi vihdoin
ennen kuun nousua pimeys niin synkäksi, että jokainen takaa-ajo oli
mahdoton. Silloin läheni herra Wolodyjowski Zaglobaa ja kysyi:
-- Mitä siellä tapahtui?
-- Odottakaa, herra Michal, odottakaa. Kauheasti hengästyin, jalat
olivat minut pettää, uh!
-- Mutta mitä siellä tapahtui?
-- Siellä oli piru omassa persoonassaan. Perkele, sanon teille, tai
lohikäärme, jolle kasvaa toinen pää heti kun olet leikannut toisen
poikki.
-- Puhukaa selvemmin!
-- Minä näin torilla Bohunin.
-- Ettehän te toki näe pikkuäijiä?
-- Minä näin hänet torilla aivan ilmi elävänä, ja hänen mukanaan
oli viisi tai kuusi miestä. En saattanut heitä laskea, sillä jalat
olivat vähällä mennä altani. Hänen edessään pidettiin soihtua. Luulen
totisesti, että joku paholainen on asettunut meidän tiellemme ja
olen aivan kadottanut toivoni, että tässä onnellisesti suoriudumme
yrityksessämme. Onko hän ehkä kuolematon, tuo helvetin asukas? Älkää
mainitko hänestä mitään Helenalle... Jumal' avita, tehän hakkasitte
hänet kuoliaaksi ja Rzendzian antoi hänet ilmi -- ei, hän on jo taas
hengissä, vapaana, ja kulkee jaloillaan! Uh, hyvä Jumala! Minäpä
sanon teille, herra Michal, että pikemmin tahtoisin nähdä haamun
hautausmaalla kuin hänet. Mutta mikä pirun sattuma minut aina viekin
ensiksi tapaamaan hänet? Se sattuma saisi mennä koiran kurkkuun. Eikö
nyt ole muita ihmisiä maailmassa kohtaamaan häntä -- ei, aina vain
minä ja minä!
-- Näkikö hän teidät?
-- Jos hän olisi minut nähnyt, niin silloin ette te, herra Michal,
enää tällä hetkellä näkisi minua. Se nyt vielä olisi puuttunut.
-- Tärkeää olisi tietää, sanoi Wolodyjowski, -- ajaako hän meitä
takaa, vai ratsastaako hän Waladynkalle Horpynan luo siinä toivossa,
että saa meidät kiinni matkalla sinne!
-- Minun ymmärtääkseni hän on matkalla Waladynkalle.
-- Varmaan onkin niin. Silloin ratsastamme me toiselle ja hän
toiselle suunnalle. Nyt ei välillämme enää ole penikulma, vaan kaksi
ja tunnin perästä tulee viisi. Ennenkuin hän tiellä saa meistä tiedon
ja palaa takaisin, niin me jo olemme Zolkiewissa.
-- Niinkö sanotte, herra Michal. Jumalan kiitos, että panitte
laastaria haavalleni. Mutta sanokaa minulle kuinka on mahdollista,
että hän on vapaana, vaikka Rzendzian saattoi hänet Wlodawan
komendantin käsiin?
-- Hän on yksinkertaisesti paennut.
-- Sellaiselta komendantilta pitäisi leikata kaula. Rzendzian, hoi,
Rzendzian tänne!
-- Mitä käskette, herra? kysyi poika, pidättäen hevostaan.
-- Kenelle sinä ilmiannoit Bohunin?
-- Herra Regowskille.
-- Kuka herra Regowski on?
-- Hän on suuri kavaljeeri, kyrassierijoukon päällikkö kuninkaan
lippukunnassa.
-- Mitä kummaa? sanoi kättään heilauttaen Wolodyjowski. -- Nyt
ymmärrän. Ettekö muista, että herra Longinus kertoi herra Skrzetuskin
riitaantuneen Regowskin kanssa. Hän on muuten herra Laszczin
sukulainen ja vihaa Skrzetuskia siksi, että tämä on loukannut hänen
sukulaistaan.
-- Ymmärrän, ymmärrän! huudahti herra Zagloba. -- Varmaan hän
ilkeyttään on päästänyt Bohunin vapaaksi. Mutta sellainen teko on
rikoslain asia ja tuottaa pään menetyksen. Minä rupean ensimäiseksi
päällekantajaksi.
-- Jos Jumala suo meidän kohdata hänet, mutisi herra Michal, -- niin
emme varmaan ikinä joudu oikeuden läheisyyteen.
Rzendzian ei ollut tähän asti tietänyt mitään siitä mitä oli
tapahtunut, sillä annettuaan vastauksensa Zagloballe, hän jälleen oli
ratsastanut ruhtinattaren luo.
He kulkivat nyt verkalleen eteenpäin. Kuu nousi, sumu, joka
illan tullen oli levinnyt maan pinnalle, laski ja yö kirkastui.
Wolodyjowski vaipui ajatuksiinsa. Zagloba märehti vielä jonkun aikaa
pelästyksensä jätteitä ja virkkoi vihdoin:
-- Kyllä Bohun nyt näyttäisi Rzendzianille, jos saisi hänet käsiinsä.
-- Kertokaappas hänelle uutisemme, niin hän kerrankin pelästyy
tarpeekseen. Minä lähden siksi aikaa ruhtinattaren luo, sanoi pieni
ritari.
-- Hyvä. Hei tänne, Rzendzian!
-- Mikä on? kysyi poika, jälleen pysäyttäen hevosensa.
Herra Zagloba tuli hänen kohdalleen ja vaikeni hetken ajan, odottaen,
että Wolodyjowski ja ruhtinatar jäisivät tarpeellisen matkan päähän.
Vihdoin hän virkkoi:
-- Tiedätkö mitä on tapahtunut?
-- En.
-- Herra Regowski on päästänyt Bohunin vapaaksi, minä näin hänet
Ploskirowissa.
-- Ploskirowissa? Nytkö? kysyi Rzendzian.
-- Nyt. Etkö jo lennä satulasta?
Kuun valo lankesi suoraan pojan pulleille kasvoille eikä herra
Zagloba nähnyt niissä mitään pelästystä. Suurimmaksi hämmästyksekseen
hän sensijaan huomasi saman julman, miltei eläimellisen raivon
ilmeen, joka Rzendzianilla oli ollut silloin, kun hän surmasi
Horpynan.
-- No, etkö sitten pelkää Bohunia? kysyi vanha aatelismies.
-- Hyvä herra, vastasi poika, -- jos herra Regowski on päästänyt
hänet vapaaksi, niin täytyy minun uudestaan hakea tilaisuutta
kostaakseni hänelle sen vääryyden ja häväistyksen, jonka olen saanut
häneltä kärsiä. Minä en anna sitä hänelle anteeksi, sillä minä olen
vannonut. Ja jos me nyt emme olisi kuljettamassa neitiä turvalliseen
paikkaan, niin lähtisin heti paikalla etsimään Bohunin jälkiä. Älköön
menkökään käsistäni, mikä minulle kuuluu.
Hyi, ajatteli itsekseen Zagloba. Paras on, etten ole tehnyt vääryyttä
tuolle pojalle.
Hän kannusti hevostaan ja hetken päästä oli hän ruhtinattaren ja
Wolodyjowskin kohdalla. Tunnin kuluttua kahlasivat he Medwedowkan
yli ja tulivat metsään, joka kahtena mustana seinänä leveni molemmin
puolin jokea.
-- Tämän seudun tunnen hyvin, sanoi Zagloba. -- -- Nyt on metsää
aika pitkältä, sitten tulee neljännespenikulma aukeaa, jonka läpi
käy Czarny-Ostrowista tuleva tie ja sitten on vielä suurempi metsä
aina Matczyniin asti. Suokoon Jumala, että Matczynista jo saavutamme
puolalaiset lippukunnat.
-- Jo onkin aika joutua osalliseksi pelastuksesta, mutisi
Wolodyjowski.
He ratsastivat hetkisen vaieten, kuun valaistessa tietä.
-- Kaksi sutta meni tien yli! huudahti äkkiä Helena.
-- Näin, vastasi Wolodyjowski, -- ja tuossa on kolmas.
Harmaa varjo välähti todellakin muutaman kymmenen askeleen päässä
hevosten etupuolella.
-- Kas tuossa neljäs! huudahti ruhtinatar.
-- Ei, se on kauris. Katsokaas, neiti: kaksi, kolme niitä on.
-- Mitä pirua! huudahti Zagloba, -- kauriit ajavat takaa susia.
Maailma on, huomaan minä, mennyt ylösalaisin.
-- Ratsastakaamme hiukan nopeammin, sanoi herra Wolodyjowski
levottomana. -- Rzendzian hoi, ratsasta neidin kanssa edellä.
He läksivät kiitämään eteenpäin, mutta Zagloba taipui Wolodyjowskia
kohden ja kysyi hiljaa:
-- Herra Michal, mitä siellä nyt mahtaa tapahtua?
-- Pahaa, vastasi pieni ritari -- Näittehän: metsän eläimet lähtevät
makuusijaltaan, havahtuvat unesta ja luikkivat pakoon keskellä yötä.
-- No, mitä se merkitsee?
-- Se merkitsee, että ne ovat pelästyneet.
-- Kuka niitä on peloittanut?
-- Sotaväki, kasakat tai tatarit. He tulevat meitä vastaan oikealta.
-- Ehkäpä siellä on meidän lippukuntia?
-- Se ei ole mahdollista, sillä nuo eläimet pakenevat idästä päin,
Pilawcen suunnalta. Tatarit tulevat siis varmaan sieltä leveänä
ketjuna.
-- Kiiruhtakaamme pakoon, herra Michal, Jumalan nimessä.
-- Eipä tässä muutakaan keinoa ole.
-- Jollei ruhtinatar olisi mukanamme, niin lähtisimme suoraan noita
joukkioita vastaan, ja ottaisimme huutaman heistä hengiltä. Mutta nyt
ruhtinattaren seurassa ei se käy...
-- Meille voi tulla raskas matka, jos he huomaavat meidät.
-- Pidetään nyt varamme, herra Michal. Käännymmekö metsään noiden
susien jäljessä, vai kuinka?
-- Ei se auta, sillä vaikkeivät ne heti saavuttaisikaan meitä, niin
täyttävät ne meidän edessämme olevan seudun ja minne me sitten
korjaamme luumme?
-- Piru heidät vieköön. Tämä nyt vielä puuttui. Ettehän te, herra
Michal, vain erehtyne. Eiväthän sudet yleensä pakene sotajoukon
edellä, vaan kulkevat sen jäljessä.
-- Ne jotka ovat sivullapäin, kulkevat sotaväen jäljessä ja
kokoontuvat yhteen eri puolilta, mutta edellä olevat pelästyvät.
Näittekö: tuolla oikealla, puiden välissä kumottaa tuli.
-- Jeesus Natsarealainen, juutalaisten kuningas!
-- Olkaa hiljaa!... Onko tätä metsää vielä pitkältäkin?
-- Se loppuu heti.
-- Tuleeko sitten aukeaa?
-- Tulee. Hyvä Jumala!
-- Olkaa hiljaa. Onko aukean takana taasen metsä?
-- Aina Matczyniin asti.
-- Hyvä. Kun vain eivät saavuttaisi meitä tuolla aukealla!
-- Jos vain pääsemme onnellisesti toiseen metsään, niin olemme kuin
kotonamme. Ratsastakaamme nyt yhdessä. Ensiksi ratsastavat ruhtinatar
ja Rzendzian Burlajn hevosilla.
He kannustivat hevosiaan ja pääsivät edellä ratsastavien kohdalle.
-- Mikä tulen kumotus tuolla oikealla on? kysyi ruhtinatar.
-- Armollinen neiti, vastasi pieni ritari, -- en voi sitä salata:
siellä saattaa olla tatareja.
-- Jeesus Maaria!
-- Älkää pelätkö, neiti. Panen kaulani pantiksi, että ehdimme heidän
edelleen ja Matczynissä ovat meidän lippukuntamme.
-- Kiitäkäämme eteenpäin Jumalan tähden, sanoi Rzendzian.
He vaikenivat ja kiitivät kuin haamut eteenpäin. Puut alkoivat
harveta, metsä loppui, mutta myöskin sammui tulen kumotus vähemmäksi.
Äkkiä kääntyi Helena pienen ritarin puoleen:
-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- vannokaa minulle, etten joudu elävänä
heidän käsiinsä.
-- Ette joudu, vastasi Wolodyjowski, -- niin kauan kuin minä elän.
Tuskin oli hän ehtinyt sen sanoa, kun he saapuivat aukealle, joka
oli noin neljännes penikulmaa leveä ja jonka vastakkaisella taholla
jälleen häämöitti metsä. Kaikilta tahoilta ui aukea aho nyt kokonaan
kuutamon hopeassa, ollen miltei yhtä valoisa kuin päivällä.
-- Tuo on pahin pala tietä, kuiskasi Wolodyjowski Zagloballe. --
Sillä jos he ovat Czarny-Ostrowissa, niin he varmaan tulevat metsien
läpi.
Zagloba ei vastannut, kannusti vain hevostansa.
He olivat jo saapuneet ahon puoliväliin. Vastapäätä oleva metsä
likeni likenemistään, käyden yhä selvemmäksi, kun nuori ritari
yhtäkkiä viittasi kädellään itää kohden.
-- Kas tuolla, sanoi hän Zagloballe, -- näettekö?
-- Pensaita ja viidakkoa... kauas.
-- Mutta viidakkopa liikkuu.
-- Eteenpäin nyt, eteenpäin! Sillä nyt he epäilemättä ovat meidät
huomanneet.
Tuuli vinkui eteenpäin kiitävien korvissa. Pelastava metsä tuli yhä
lähemmäksi. Yhtäkkiä kuului tuosta pimeästä massasta, joka läheni
ahon oikealta puolelta, ikäänkuin meren aaltojen pauhua muistuttava
kohina, sitten lävisti ilman kauhea huuto.
-- He ovat nähneet meidät! karjui Zagloba. -- Koirat... konnat...
pirut... sudet... lurjukset!
Metsä oli niin lähellä, että pakenevat jo melkein tunsivat
sen kostean ja viileän hengähdyksen. Kuitenkin tuli myöskin
tatarilaisparvi yhä selvemmin näkyviin ja sen tummasta ruumiista
alkoi pistäytyä esiin ikäänkuin pitkiä raajoja, jotka muistuttivat
jonkin jättiläiskokoisen hirviön tuntosarvia. Nämä liikkuivat
pakenevia kohden käsittämättömän nopeasti. Wolodyjowskin
harjaantuneet korvat eroittivat jo selvästi huudon: Allah, Allah.
-- Hevoseni kompastelee, sanoi Zagloba.
-- Väli siitä! vastasi Wolodyjowski.
Mutta hänen päänsä läpi lensivät salamoina kysymykset: miten käy,
jolleivät hevoset kestä? Miten käy, jos joku niistä uupuu? Ne olivat
kyllä erinomaisia tatarilaishevosia, niillä oli kyllä rautainen
kestävyys, mutta ne olivat melkein lepäämättä saaneet kestää hurjaa
juoksua jo Ploskirowista asti aina ensimäiseen metsään. Tosin he
olisivat voineet istuutua valtoimien hevosten selkään, mutta nekin
olivat jo uuvuksissa. Miten tässä käy? mietti herra Wolodyjowski ja
hänen sydämensä löi levottomana ehkä ensi kertaa elämässä, ei hänen
itsensä, vaan Helenan takia, Helenan, josta hän tämän pitkän matkan
aikana oli oppinut pitämään kuin sisaresta ikään. Hän tiesi myöskin,
että tatarit, kerran aljettuaan ajaa jotakin takaa, eivät äkkiä
hellitä.
-- Ajakoot meitä takaa vaikka kuinka, Helenaa he eivät tule saamaan
kiinni! sanoi hän itsekseen, hammasta purren.
-- Hevoseni kompastelee! huusi toistamiseen Zagloba.
-- Vähät siitä! toisti Wolodyjowski.
He saapuivat jo metsään. Pimeys oli kyllä nyt heidän ympärillään,
mutta eivät myöskään yksityiset tatarilaisratsastajat olleet heistä
kauempana kuin muutaman sadan askeleen päässä.
Pieni ritari tiesi kuitenkin, miten hänen on meneteltävä.
-- Rzendzian, huusi hän, -- käänny neidin kanssa maantieltä
ensimäiselle polulle.
-- Hyvä on, herra, vastasi poika. Pieni ritari kääntyi Zagloban
puoleen.
-- Pistoolit kouraan!
Samassa laski hän kätensä Zagloban hevosen ohjaksiin ja alkoi
pidätellä sitä.
-- Mitä te teette? huusi Zagloba.
-- Älkää hätäilkö, pidättäkää hevosenne.
Etäisyys heidän ja Helenan kanssa pakenevan Rzendzian välillä kävi
yhä suuremmaksi. Vihdoin saapuivat he sille paikalle, missä maantie
teki jotenkin jyrkän käänteen Zbarazia kohden ja vähän matkaa siitä
erkani kapea metsäpolku, jonka puiden oksat puoleksi peittivät.
Rzendzian käänsi polulle. Hetken päästä olivat hän ja Helena
kadonneet tiheikköön ja pimeään. Wolodyjowski pysäytti Zagloban ja
oman hevosensa.
-- Jumalan nimessä, mitä te teette, karjui Zagloba.
-- Me pysäytämme takaa-ajon. Ruhtinattarelle ei ole muuta pelastusta.
-- Me joudumme surman suuhun.
-- Joudumme jos joudumme. Asettukaa tänne tien syrjään. Tänne, tänne
näin.
Molemmat piiloittautuivat pimeään, puitten varjoon.
Tatarilaishevosten kavioiden töminä läheni lähenemistään, jyristen
kuin myrsky. Koko metsä oli yhtenä töminänä.
-- Nyt se on tapahtunut! sanoi Zagloba ja nosti viinisäkin huulilleen.
Hän joi aika kulauksen ja hypähti sitten pystyyn. -- Nimeen Isän,
Pojan ja Pyhän Hengen, olen valmis kuolemaan.
-- Heti, heti, sanoi Wolodyjowski, -- kolme heistä ratsastaa nyt
edellä -- sitä minä olenkin tahtonut.
Kuun valaisemalla tiellä näkyikin kolme ratsastajaa, jotka istuivat
erinomaisten hevosten selässä. Heidän jäljessään, noin kahden tai
kolmen sadan askeleen päässä kiiti kymmenkunta muuta ratsastajaa ja
kauempana tuli vielä kokonainen tiheä parvi ordalaisia.
Kun kolme ensimäistä oli päässyt väijytyksen kohdalle, pamahti kaksi
laukausta, jonka jälkeen Wolodyjowski kuin ilves ryntäsi keskelle
tietä ja silmänräpäyksessä, ennenkuin herra Zagloba oli ennättänyt
edes katsahtaa sinnepäinkään tai miettiä mistä on kysymys, oli
kolmaskin tatarilainen kaatunut kuin salaman iskusta.
-- Hevosen selkään! huusi pieni ritari.
Herra Zagloballe ei tarvinnut toistaa tätä asiaa ja he riensivät
eteenpäin kuin kaksi sutta, joita vihainen koiraparvi ajaa takaa.
Kauempana ratsastavat tatarit saapuivat sillä välin ruumiiden luo ja
huomattuaan, että metsästä tulevat sudet saattavat ne raadella, he
hetkiseksi pysäyttivät hevosensa, odottaen muita tovereitaan.
-- Näettekö, sanoi Wolodyjowski, -- tiesinhän, että he pysähtyvät.
Mutta vaikka pakenijat olivatkin päässeet muutamaa sataa askelta
edelle, ei takaa-ajo pysähtynyt pitkäksikään aikaa. Tatarit
kiidättivät joukossa, erottautumatta yksityisiksi ratsastajiksi.
Pakenevien hevoset olivat kuitenkin pitkästä matkasta uuvuksissa,
niiden juoksu kävi yhä hitaammaksi, varsinkin kompasteli Zagloban
hevonen, jonka täytyi kantaa niin raskasta taakkaa, useamman kerran.
Vanhalla aatelismiehellä nousivat hiusten jäännökset pystyyn, kun hän
ajatteli, että hän mahdollisesti putoaa.
-- Herra Michal, rakas herra Michal, älkää jättäkö minua! huusi hän
epätoivoisasti.
-- Olkaa huoleti, vastasi pieni ritari.
-- Syökööt sudet tuon... hevosen...
Hän ei ehtinyt enempää sanoa, kun ensimäinen nuoli jo vingahti hänen
korvansa ohitse ja sen jäljessä alkoi suhisten, viheltäen ja laulaen
tulla toisiakin, kuin mitäkin ampiaisia tai mehiläisiä. Yksi nuoli
lensi niin likeltä, että sen kanta miltei pyyhkäisi Zagloban korvia.
Wolodyjowski kääntyi nyt ja ampui kaksi pistoolinlaukausta
takaa-ajajiin.
Silloin kompastui herra Zagloban hevonen niin pahasti, että sen
sieraimet miltei painuivat maahan.
-- Jumalan tähden, hevoseni kaatuu, huusi hän sydäntä viiltävällä
äänellä.
-- Alas satulasta ja metsään! ärjäisi Wolodyjowski.
Sen sanottuaan hän pysäytti hevosensa, hyppäsi alas ja hetken päästä
olivat sekä hän että Zagloba kadonneet pimeyteen.
Tämä temppu ei kuitenkaan jäänyt vinosilmäisiltä tatareilta
huomaamatta. Muutama kymmen heistä hyppäsi niinikään alas hevosen
selästä ja lähti ajamaan takaa pakenevia.
Oksat iskivät lakin Zagloban päästä ja löivät häntä kasvoihin, ne
repäisivät hänen viittansa, mutta hän vain otti jalat kainaloonsa
ja livisti eteenpäin ikäänkuin hän olisi ollut kolmenkymmenvuotias.
Tuontuostakin hän kompastui, mutta nousi jälleen pystyyn ja livisti
taasen entistä nopeammin, läähättäen kuin sepän palkeet. Vihdoin
kiepahti hän syvään kuoppaan myrskyn kaataman puun juurella ja tunsi,
ettei hän enää pääse kömpimään ylös, koska hänen voimansa olivat
kokonaan lopussa.
-- Missä te olette? kysyi hiljaa Wolodyjowski.
-- Täällä, kuopassa. Olen hukassa, pelastakaa minut, herra Michal.
Herra Michal meni empimättä kuopalle ja pani kätensä herra Zagloban
suulle.
-- Olkaa hiljaa, ehkä he menevät ohitsemme. Pidämme kyllä puolemme.
Sillä välin olivat tatarit saapuneet paikalle. Toiset heistä kävivät
todella kuopan ohi, arvellen pakenevien menneen kauemma, toiset
kulkivat verkalleen, tunnustellen puita ja tähystellen joka puolelle.
Pakenijat pidättivät henkeään.
-- Jos joku tulee tänne, ajatteli Zagloba epätoivoissaan, niin kyllä
minä näytän.
Samassa alkoi kipinöitä lennellä joka taholle, tatarit iskivät
tulta...
Tulen valossa saattoi nähdä villejä kasvoja pulleine poskineen ja
taulaan puhaltavine paksuine huulineen. Hetken kuljeskelivat miehet
tällä tavalla muutaman kymmenen askeleen päässä kuopasta, muistuttaen
pahaa ennustavia metsän haamuja ja tullen yhä lähemmäksi. Hetken
perästä alkoi kuitenkin maantieltä kuulua kummallista hälyä ja
sekavia huutoja, jotka herättivät nukkuvan korven.
Tatarit panivat pois tuluksensa ja seisoivat kuin maahan naulattuina.
Wolodyjowski painoi lujasti kätensä Zagloban olkapäälle. Huudot
kasvoivat kasvamistaan ja yhtäkkiä alkoi välähdellä punaisia valoja.
Heti niiden jälkeen kajahti muskettien yhteislaukaus... ensimäinen,
toinen, kolmas ja sitten huuto "Allah!" Kuului sapelien kalsketta,
hevosten ähkinää, kavioiden töminää ja sekasotkuisia huutoja.
Maantiellä kävi taistelu.
-- Meikäläisiä, meikäläisiä! huudahti Wolodyjowski.
-- Lyö, surmaa! Lyö, hakkaa! kirkui herra Zagloba. Vielä silmänräpäys
ja kuopan ohi juoksi suurimman kauhun vallassa muutamia kymmeniä
tatareja, jotka minkä pääsivät kiirehtivät oman väkensä luo. Herra
Wolodyjowski ei voinut hillitä itseään, vaan ryntäsi heidän jälkeensä
ja ratsasti heidän kintereillään, huolimatta tiheiköstä ja pimeydestä.
Zagloba jäi yksinään kuopan pohjalle.
Hetken päästä koetti hän kiivetä ylös, mutta ei jaksanut. Koko hänen
ruumistaan kolotti, hän tuskin pysyi jaloillaan.
-- Haa, lurjukset! sanoi hän, katsellen joka taholle. -- Lähdittepä
pakoon. Vahinko, ettei tänne jäänyt ketään. Silloinpa minulla nyt
olisi seuraa kuopassani ja minä näyttäisinkin, missä pippuri kasvaa.
Te pakanat, nyt teidät teurastetaan niinkuin karja. Herran tähden,
meluhan käy aina vain suuremmaksi. Soisinpa, että itse ruhtinas
Jeremi olisi siellä, sillä hän se vasta teille soittaisi. Huutakaa
te Allahianne, kyllä sudet myöhemmin soittavat teidän raatojenne
ääressä. Mutta sitä herra Michalia, kun jättikin minut tänne yksin!
Hm, eihän se sentään kummallistakaan ole: hän on tulinen, sillä hän
on nuori. Tämän viimeisen retken jälkeen olisin valmis menemään hänen
kanssaan vaikkapa helvettiin, sillä hän ei ole ystävä, joka hädän
hetkellä jättää. Ampiainen se poika on! Yhtäkkiä vain hän puraisi
kuoliaaksi kolme noista. Olisipa minulla täällä mukanani edes tuo
viinisäkki. Mutta sen ovat varmaan jo pirut ottaneet... tai hevoset
tallanneet rikki... Vielä minuun joku mato pistää tässä kuopassa.
Mikäs nyt on?
Huudot ja muskettilaukaukset alkoivat edetä aukean ja ensimäisen
metsän taholle.
-- Ahah, sanoi Zagloba, -- nyt he jo ovat niiden kimpussa. Ettepäs
kestäneet, senkin koirat. Kiitos Jumalan kaikkivaltiaan.
Huudot etenivät etenemistään.
-- Kelpo lailla he niitä ahdistavatkin, mutisi Zagloba edelleen.
-- Mutta minä huomaan, että minun täytyykin jäädä istumaan tähän
kuoppaan. Puuttuisi vain, että sudet minut söisivät. Ensin Bohun,
sitten tatarit ja lopuksi sudet. Suo, Jumala, Bohunin joutua paaluun,
ja anna susille raivoa, sillä tatareista meikäläiset kyllä pitävät
huolen. Herra Michal, herra Michal!
Hiljaisuus vastasi herra Zagloban puheluun. Vain metsä humisi ja
kaukaa kuuluvat huudot heikkenivät heikkenemistään.
-- Panenkohan minä tänne maata? Piru heidät vieköön. Voi, herra
Michal!
Mutta herra Zagloban kärsivällisyyden täytyi vielä kestää pitkä
koetus, sillä taivas alkoi jo hämärtää, kun vasta maantieltä kuului
kavionkopsetta ja metsän pimeydestä tuli näkyviin valoja.
-- Herra Michal, minä olen täällä! huusi herra Zagloba.
-- Kiivetkää ylös kuopasta!
-- Kun en jaksa.
Herra Michal seisoi kuopan reunalla, palava päre kädessään, ojensi
kätensä Zagloballe ja sanoi:
-- No, tatareja ei enää ole. Me ajoimme heitä takaa aina tuonne
metsälle asti.
-- Ja kuka tänne sitten yhtäkkiä oli saapunut?
-- Kuszel ja Rostworowski kahdentuhannen ratsumiehen kanssa. Minunkin
rakuunani ovat heidän matkassaan.
-- Paljonko pakanoita oli? -- Ainakin pari tuhatta.
-- Jumalan kiitos. Antakaappa minulle jotakin juomista, sillä olen
ihan pyörryksissä.
Kaksi tuntia myöhemmin istui herra Zagloba, kunnollisesti juotuaan ja
syötyään, mukavassa satulassa Wolodyjowskin rakuunoiden keskellä ja
hänen vierellään ratsasti pieni ritari, puhuen:
-- Vieläpä te olette hengissä, vaikka emme saavukaan Zbaraziin
ruhtinattaren seurassa. Hullummin olisi käynyt, jos neiti olisi
joutunut pakanoiden käsiin.
-- Ehkäpä Rzedndzian vielä tuo hänet Zbaraziin, arveli Zagloba.
-- Sitä hän ei voi tehdä, sillä maantie on vallattu: tuo lauma,
jonka nyt saimme torjutuksi, palaa pian takaisin ja seuraa sitten
kintereillämme. Sitäpaitsi saattaa Burlajkin saapua minä hetkenä
hyvänsä ja ennemmin olla Zbarazin luona kuin Rzendzian ehtii sinne
Toiselta taholta marssivat Konstantinowista Chmielnicki ja khani.
-- Jumalan tähden. Silloinhan Rzendzian ja ruhtinatar joutuvat aivan
kuin nuotan perään.
-- Rzendzian koettaa varmaan hyvissä ajoin pujahtaa pakoon Zbarazin
ja Konstantinowin välistä eikä anna Chmielnickin tai Khanin joukkojen
saartaa itseään. Ja näettekö, minä luotan lujasti siihen, että hän
onnistuu.
-- Suokoon Jumala!
-- Se poika on ovela kuin kettu. Teiltäkään ei puutu temppuja, mutta
hän on vielä ovelampi. Kuinka paljon me vaivasimmekaan päätämme
pelastaaksemme tytön emmekä lopultakaan keksineet mitään keinoja.
Mutta Rzendzianpa suoritti kaikki oivallisesti. Kyllä hän nytkin
pujahtaa pälkähästä niinkuin käärme, kun on kysymyksessä hänen oma
nahkansa. Olkaa varma, että Jumala nytkin holhoaa ruhtinatarta. Hän
on hänet jo niin monta kertaa pelastanut. Ja muistakaa, että itsekin
käskitte minua pysymään lujassa uskossa, Zbarazissa, silloin, kun
Zachar tuli.
Zagloba sai herra Michalin sanoista hiukan luottamusta, mutta vaipui
sitten syviin mietteisiin.
-- Herra Michal, sanoi hän hetken perästä, -- kysyittekö Kuszelilta,
mitä Skrzetuskille kuuluu.
-- Hän on jo Zbarazissa ja, Jumalan kiitos, terveenä. Ovat
Zacwilichowskin kanssa saapuneet ruhtinas Koreckin luota.
-- Mutta mitäs me hänelle sanomme?
-- Siinäpä se mutka onkin.
-- Hän kai yhä vielä luulee, että tyttö on Kiovassa murhattu.
-- Niin luulee.
-- Sanoitteko nyt Kuszelille tai jollekin muulle mistä me tulemme.
-- En sanonut, sillä ajattelin itsekseni: parempi on ensin neuvotella.
-- Minä tahtoisin pikemmin, että kokonaan pitäisimme tarkoituksemme
salassa, sanoi Zagloba. -- Jos tyttö nyt, josta Jumala varjelkoon,
uudestaan joutuisi kasakoitten tai tatarilaisten käsiin, niin
saisi Skrzetuski uuden tuskan, aivan niinkuin revittäisiin auki jo
arpeutuneet haavat.
-- Panen pääni pantiksi, että Rzendzian tuo hänet perille.
-- Panisinhan minäkin mielelläni pääni pantiksi, mutta onnettomuus
raivoaa tällä hetkellä maailmassa kuin rutto. Pitäkäämme mieluummin
suumme kiinni ja jättäkäämme kaikki Jumalan huomaan.
-- Tapahtukoon niin. Mutta eihän vain herra Podbipienta mahtane
ilmaista Skrzetuskille salaisuutta.
-- Ettekö tunne häntä. Hänhän on antanut ritarisanansa ja se on
tuolle liettualaiselle humalaseipäälle pyhä asia.
Samassa liittyi heihin Kuszel ja he läksivät yhdessä ratsastamaan
eteenpäin, nousevan auringon ensi valossa keskustellen valtiollisista
asioista, ylipäällikköjen tulosta Zbaraziin, minkä viimemainitun
seikan ruhtinas Jeremi oli aiheuttanut, ruhtinaan pikaisesta
saapumisesta ja kauheasta tuomiosta, jota Chmielnicki ja koko hänen
mahtinsa eivät enää voi välttää.