Ja äkkiä lailla tuulispään
kädet valkeat tarttuvat metsästäjään
hänen silmänsä sulkien,
ja hän vangilleen nauraa ja ilkamoi,
hän päästä ei voi,
ei pyrkien, pyristellen.
"Arvaa pois,
itserakas raukka, kuka
tääll' ois
muka?"
Ja hän raastaa ja lyö nipistäin,
pelottaaksensa armasta näin,
ja saadakseen vastauksen,
hänen selkäänsä kiusaa hän jalallaan,
mut kiusa on vaan
hyväelyä rakkauden.
Sokeasti taistellen
arvailee hän: "Nokkonen,
Riisto, Raasto, tunnen sinut,
Takiainen -- päästä minut!"
Yht'äkkiä nauruun hän purskahtaa,
ylös ponnahtaen tytön kiinni saa,
liki huuliaan
tytön vie hän ja suutelee huumiossaan,
ja hän painuu sulhon puolehen,
ja nyyhkii itkuun purskahtaen,
tämän katsetta etsii, ja välkähtäin
sisimmän hänen sielustansa saa näin.
Ja kuin Aarian ruusu umpunsa
luo auki kohti aurinkoa,
kevättuulta ja siemeniä elämän,
lepäs paljaana, kauniina hän
syli auki ja helma vavisten
rakastettua odottaen.