IX

Voitte uskoa, kun väitän, että ukko oli huonolla tuulella. Hän päätti

heti lähteä paluumatkalle Katinhännästä, ja sanoi siihen kyllä aikoja

kuluvan, ennenkuin häntä voidaan houkutella puhujaksi sellaisille

takapajulla oleville paikkakunnille kuin Katinhäntään.

Erään paikkakuntalaisen rattailla pääsimme lähtemään takaisin sille

asemalle, jolta olimme tulleet, mutta noin 3 kilometrin päässä

asemalta olevassa tienhaarassa sanoi katinhäntäläinen, ettei hän voi

tulla asemalle asti, vaan täytyy meidän kävellä loppumatka. Isäukko

koetti ensin uhkauksilla, sitten houkutuksilla ja lopuksi rukouksilla

saada miestä viemään meidät asemalle, mutta mies sanoi, että hänellä

on kiireet paikat, kun hän on kätilöä noutamassa, ja arveli, ettei

meille kahdelle riskille miehelle ollut mikään konsti kävellä lyhyttä

loppumatkaa selvää tietä pitkin.

Eikä meidän muu auttanutkaan. Tie oli hirveän kurainen, mutta kun

harppasi ojan toiselle puolelle, niin pääsi jotenkuten kulkemaan.

Isäukko sylkäisi ja kirosi kiitokseksi katinhäntäläiselle

kyytimiehelle, ja sanoi, ettei sellaisella väellä kuin Katinhännässä

asuu pitäisi olla ensinkään oikeutta jatkaa sukuaan.

Minä, piintynyt pääkaupunkilainen, en ole koskaan käyttänyt

kalosseja enkä ole oikein ymmärtänyt sellaisia ihmisiä, jotka

luulevat niitä tarvitsevansa. Nyt minä ymmärrän. Mitä vanhemmaksi

ihminen, nim. normaali-ihminen tulee, sitä ymmärtäväisemmäksi ja

suvaitsevaisemmaksi hän muuttuu ympäristöään ja lähimmäisiään kohtaan.

Ja kalossinkäyttäjien ymmärtämiseen tarvitaan vain pistäytyminen

maaseudulle sateiseen aikaan. Vihdoin päästiin taloon, jonka seinässä

oli sinisillä kirjaimilla valkoisella pohjalla "Huoneita matkustajille".

-- Onko huonetta? kysyi ukko.

-- Onhan niitä. Tässä olisi kahden hengen huone, jos kelpaa.

-- Kyllä se kelpaa, ilmoitti isäukko ja riisui kenkänsä sekä käski

minun tehdä samoin, ja sanoi sitten palvelustytölle, että nämä kengät

on heti puhdistettava, koska meillä ei ole toisia jalkineita, niin että

täytyy odottaa sukkasillaan.

Naisihminen otti huostaansa jalkineemme ja vei ne, riiputtaen niitä

varovaisesti vasemmassa kädessään. Olen jostakin lukenut, että

Amerikassa naispalvelija pitäisi suurena loukkauksena, jos hänen

tehtäväkseen jätettäisiin kenkien kiilloittaminen. Ajattelin itsekseni,

että mitähän amerikkalainen palvelijatar sanoisikaan tuollaisista

kengistä!

Huone oli tavallisen siisti. Siinä ei ollut minkäännäköistä, mikä olisi

erottanut sen tuhansista muista kotimaisista matkailijahuoneista.

Mutta seinän takaa kuului merkillistä jähinää. Kuulosti siltä, kuin

olisi joku tuupattu ovesta sisään ja kompastunut tuoliin.

-- So so! huusi joku vähän sortunut miesääni. -- Nyt oli mennä pöytä

nurin!

-- Mitäs se Maikki meinaa, kun tuolla tavalla tyrkkii vieraitaan,

nikotteli joku toinen ääni.

Nyt sekautui puheeseen nainen, nähtävästi tai oikeastaan kuultavasti

mainittu Maikki.

-- Tuollainen vieras! Tulkaa eteiseen katsomaan minkä siivon se on

sinne tehnyt! Lainehtii ihan! Sellainen porsas!

-- No, noh, vahinkohan se on ollut. Heikki on niin väsynyt. Nyt se jo

kuorsaa tuossa sohvalla.

-- Luuletteko te, että minun on pakko ruveta siivoomaan sellaisten

sikojen jälkiä! Jos nyt sattuisivat poliisit tulemaan tarkastukselle.

-- No, ei Maikki nyt hauku i-ihmisiä. Rahallahan siitä pääsee. Maikki

puhdistaa nyt vain, niin Maikki saa tästä 20 markkaa.

Maikki tuntui rauhoittuvan ja poistuvan huoneesta.

-- Kuule Heikki, älä rupea nukkumaan, muuten et jaksa nousta asemalle.

Juna lähtee tunnin päästä, ja me mennään Helsinkiin. Hei Heikki! Nouse

ylös -- juomaan!

-- Anna sen nukkua! Eihän sitä voi tuossa kunnossa junaan viedä.

Asemalla jo joutuu kiinni. Kaadappas minulle vähän.

Sieltä kuului nyt pullon pulputusta ja juomalasien kalahduksia.

Sitten remahti äkkiä virsi:

"Sun haltuus rakas isäni

Mä annan vanhan äitini..."

Palveleva henkemme toi kengät. Ne olivat puhdistetut ja kuivat.

-- Minä kuivailin niitä hellan päällä, niin viipyi näin kauan...

-- Tuolla tuntuu olevan iloisia veikkoja seinän takana, sanoi isäukko.

-- Mitä lienevät asioitsijoita. Mutta ne lähtevät iltajunalla.

Seinän takaa ei kuulunut muuta kuin örinää ja mörinää. Silloin tällöin

mies, jolla ei ollut musiikkikorvaa enempää kuin variksella, viritti

laulun vanhasta äidistään.

Isä kävi puhelimessa ja viipyi neljännestunnin. Hänen huoneeseen

palattuaan kuulimme, että seinän takana oltiin lähtöhommissa.

-- Nyt pohjaan ja asemalle! Ei ole enää kuin varttitunti junan lähtöön.

-- Heikki, nouse ylös!

-- Ei, kyllä se pitää saada ylös. Heikki, nouse ylös, juna lähtee!

-- Nosta se istualleen!

-- Heikki, juna jättää!

Kuului läiskähdys.

-- Älä lyö sitä päähän! Minä käännän sen mahalleen, niin läiskytä

takapuolille.

Läiskis, läiskis, läiskis...

-- Ei se herää, ja minun kämmentäni kihelmöi. Voipas juutas kuinka meni

rievuksi! Ei se paljon kestä, vaikka on miestä kehumaan.

-- Kyllä se täytyy jättää.

-- No sitten se suuttuu jumalattomasti -- Heikki! Ylös heti!

-- Ei se herää. Suuttukoon. Jos ei nyt lähdetä, niin jäämme mekin

junasta.

Vihdoin kuului ovien pauketta ja kaikki hiljeni seinän takana.

Kun palvelushenki illalla toi teetä huoneeseemme, kysyi isä:

-- Ei tainnut joutua Heikki junaan?

Palvelushenki kohautti olkapäitään ja vastasi:

-- Siellä se nukkuu sohvalla kuin raato... vaikka koko talonväki oli

repimässä sitä ylös.

Kun me aamulla olimme lähdössä asemalle, kuulimme Heikin riitelevän

seinän takana:

-- Mikä h--tin pesä tämä on, jossa ei ihmisiä herätetä junalle? Minun

olisi välttämättä ollut oltava eilen illalla Helsingissä... tärkeissä

asioissa...!

Isäukko remahti nauramaan ja sanoi minulle, että on sitä hänellekin

sattunut sellaista, ja että tämä on yleinen ajan kuva keskinkertaisesta

matkailijakodista keskinkertaisella maaseudulla.

X

Tämä meidän matkamme sattui niihin aikoihin, jolloin taistelu

kotimaisten tulitikkujen ja ruotsalaisen trustin välillä oli

leimahtanut ilmiliekkiin.

Isäukko oli kotona usein sanonut äidille, että hän toivoisi, että

isänmaalliselle miehelle aukenisi vielä joku ala, jolla hän voisi

tehdä mainehikkaita tekoja, mutta pelkäsi, että kaikki oli jo tehty,

mitä ylimalkaan tehdä voidaan. Ukko sanoi, että hän on syntynyt liian

myöhään, ja että häntä vainoaa kirotun huono onni. Toiset ehtivät aina

edelle. Lönnrot keräsi Kalevalan, Snellman teki oman rahan ja kohotti

suomenkielen, ja kun vapaustaistelu syttyi, sattui isäukko jäämään

punaiselle puolelle, jossa oli pakko olla hiljaa. Hyvin hiljaa ukko

muuten silloin olikin, ei liikkunut kaupungilla, muutti nimeänsä ja

asuntoansa kerran viikossa ja kasvatti pitkää partaa. Kun ei valkoista

armeijaa alkanut kuulua helmikuun alkupäivinä Helsinkiin, niinkuin ukko

oli ennustanut, tuli hän levottomaksi ja sanoi, että ellei Valkoinen

Suomi kiirehdi, niin tapahtuu onnettomuus ja demagoogit saavat hänet

käsiinsä. Isäukko sanoi, että jos hän olisi ollut valkoisen armeijan

päällikkö, niin olisi hän hyökännyt pääkaupunkiin kuin myrskytuuli,

oikeassa kädessään kaksiteräinen miekka ja vasemmassa kädessään

muurauskauha, ja tehnyt punaisista sylttyä 24 tunnissa.

Mutta onni ei ole koskaan hymyillyt isälle, eikä antanut hänelle

tilaisuutta näyttää, mihin hän oikeastaan pystyy.

Kun tulitikkusota alkoi, niin suhtautui isä siihen aluksi

välinpitämättömästi ja sanoi, että hän käyttää sellaisia tikkuja, joita

saa halvemmalla, valmistipa ja möi heitä sitten vaikka ukko mustilainen.

Kuitenkin tapahtui isäukossa muutaman päivän kuluttua perinpohjainen

mielenmuutos. Hän tuli eräänä päivänä omituisen ja salaperäisen

näköisenä kaupungilta, ja hänen älykkäissä silmissään oli merkillinen

kiilto, kun hän sanoi, että ajan kello on kumahtaen lyönyt ja että

hän luulee oikean hetken tulleen. Äiti meni lähemmäksi haistelemaan

ukon henkeä, mutta ei siinä mitään vikaa ollut, ja isä sanoi, että nyt

on tullut aika, jolloin tarvitaan oikeata miestä oikealla paikalla.

Suuri taistelu on alkanut, ja hän aikoo asettua sen etunenään,

ennenkuin joku muu ennättää siihen tuppautua. Kysymys on kotimaisen

tulitikkuteollisuuden elämästä ja kuolemasta, ja hän on päättänyt

pelastaa sen elämään, vaikka housunkannattimet katkeaisivat.

Sitten sanoi isä toimeenpanevansa ensimmäiseksi suursiivouksen

pääkaupungissa, ja ennusti, että missä hän kulkee, siellä jää

samanlaista jälkeä kuin Attilan hevosen kavioista, joiden jäljissä ei

koskaan ruoho eikä apila kasvanut.

Jonkun viikon kuluttua laimeni kuitenkin isän innostus jossain määrin

ja hän sanoi, että aika ei tunnu vielä oikein kypsältä ja että hänen

täytyy hoitaa yksityisiäkin asioitaan, joita ei varmaankaan kukaan muu

ota huolekseen, jos hän ne jättää hunningolle. Näön vuoksi käski hän

minun jatkaa hänen työtään, mutta minä huomasin sen epäkiitolliseksi,

ja minulla on myöskin yksityiset asiani, joista minun on huolta

pidettävä.

Kun me nyt istuimme junassa, tuli isä siihen kolmannen luokan vaunuun,

missä minä olin, ja sanoi, että matkaohjelmassa on tapahtunut pieni,

mutta tärkeä muutos. Hän oli kuullut, että Kuopiossa, joka on

tulitikkutaistelun tärkeimpiä polttopisteitä, koska siellä on maailman

suurin trustivapaa tulitikkutehdas, pidetään joku maakauppiaitten

kokous, ja sanoi tarttuvansa tilaisuutta tukkaan. Kuopiosta on valo

kerran ennenkin välähtänyt Suomen kansalle, kun suuri leijona Juhana

Vilhelm hönkäsi sieltä peloittavan sotahuutonsa, ja Kuopiossa tahtoo

hänkin kohottaa taistelulipun kotimaisen tulitikkuteollisuuden

suojaksi. Ukko sanoi, että tällainen kauppiaskokous on erittäin

sovelias tilaisuus tulitikkuaatteen propagandan levittämiseksi,

ja aikovansa järjestää Kuopiossa julkisia esitelmätilaisuuksia

tulitikkuaatteen valaisemiseksi. Ukko hymyili samalla vähän

kavalasti ja sanoi, että jos hän hoitaa hyvin korttinsa, niin ehkä

tulitikkuherrat uskovat hänelle tulitikkujen myynnin ja välityksen

pääasiamiehen toimen Suomea ja Pohjoismaita varten, ja kyllä hän

silloin paikkaa tällä hommalla taskunsa siinä kuin joku toinenkin.

Minusta oli mieluista jokainen välikohtaus, joka lykkäsi tuonnemmaksi

matkani todellisen tarkoituksen toteutumisen, nim. minun sijoittamiseni

kovaan ja katkeraan maatyöhön johonkin sukulaistaloon, missä

täytyy nousta kuudelta aamulla työhön ja missä ei eläviä kuvia ole

seitsemää penikulmaa lähempänä. Lausuin siis vakaumukseni, että

isän esiintymisellä Kuopiossa on oleva käänteentekevä merkitys koko

tulitikkutaistelulle, ja sisässäni ajattelin, että ukko kukaties joutuu

Kuopiossa semmoisiin mulkkauksiin, ettei häntä haluta matkaa sen

kauemmaksi jatkaakaan.

Isä palasi voimiinsa luottavan näköisenä takaisin vaunuunsa, ja

minä jäin kolmannen luokan yleisön keskuuteen seuraamaan erästä

kaupanhierontaa, joka herätti minussa mielenkiintoa.

Ensiksi kiintyi huomioni toiseen kaupanhierojista, joka näytti

minusta omituisen tutulta. Mietin kauan aikaa, kuka se mahtoi olla,

mutta sitten muistin äkkiä, että sehän olikin tunnettu kansalainen,

Surku-Vihtoori Helsingistä. Surku-Vihtoori, joka eli vanhalla

sukukellollaan.

Sallittakoon minun Kuopioon tuloamme odotellessa kertoa vähän

Surku-Vihtoorista.

Olin Helsingissä usein aamupäivisin rautatientorilla kulkiessani

katsellut erästä resuista ja kuumana heinäkuun päivänäkin viluisen

näköistä mieshenkilöä, joka kädet syvälle housuntaskuihin työnnettynä,

niska kyyryssä, kuin olisi hän alituiseen peläten odottanut lyöntiä

takaapäin, nenä punaisena ja silmät vetisinä seisoskeli kauppaa

hierovien tai muuten vain joutilaana maleksivien miesryhmien vaiheilla.

Sama lievimmin sanottuna vaatimaton pukunsa hänellä oli aina yllään,

olipa sitten kuuma kesä tai pyryinen tammikuun pakkaspäivä. Sama

risainen lippalakki oli samalla tavoin painettuna vasemmalle korvalle

kallelleen ja lippa näytti aina olevan saman verran halki kuin

ensimmäisen kerran sen huomatessani. Saman verran löyhähti hänen

hengityksestään aina holipompelin tuoksua, ja kasvot näyttivät aina

yhtä pesemättömiltä. Varsinaista pesua ne nähtävästi eivät olleet

vuosikausiin saaneet, mutta huuhteli sadevesi kesällä ja ihon

kosketukseen tullut lumi talvella enimmät liat sentään pois. Tukkakin,

joka riippui erinäisinä takkuina edessä otsalla ja takana niskaan

ja takinkauluksen yli, näytti aina samanpituiselta, vaikka kai se

kasvoi niinkuin muittenkin ihmisten tukka. Ja Surku-Vihtooriksi häntä

sanottiin.

Ensimmäisen kerran olin muistaakseni tullut Surku-Vihtooria tarkemmin

katselleeksi eräänä talvipäivänä.

Se oli oikein kireä päivä. Tuuli puhalsi ihan leikaten ja pakkanen

lähenteli 30 astetta, mikä nykymaailman aikaan, kuten kaikki tiedämme,

on näillä tienoin jokseenkin harvinainen saavutus. Oli jo tulossa

iltapäivä ja viimeiset viluiset kaupustelijat puuhasivat kiireesti

kamsujaan kokoon, laputtaakseen tiehensä tuolta paikalta, joka

muistutti pikemmin Grönlannin jäätikköä kuin Suomen pääkaupungin toria.

Mutta torin toisessa kulmassa seisoskeli vielä tavallisella paikallaan

ja tavallisessa asennossaan, vielä viluisemman näköisenä vain kuin

muulloin, Surku-Vihtoori, risainen lippalakki tavanmukaisesti

kallellaan vasemmalle korvalle päin, hytisten kylmästä ja tehden

joitakin esityksiä, vanhahkolle, resuiseen turkkiin puetulle miehelle,

joka hajamielisenä kuunteli Vihtooria. Viimemainitun puhe, mitä se

sitten lieneekään sisältänyt, ei kuitenkaan näyttänyt tekevän toiseen

toivottua vaikutusta, sillä parin minuutin kuluttua lähti hän tiehensä,

jättäen Vihtoorin värjöttelemään yksikseen.

En voinut olla silloin panematta merkille, miten paljon sentään ihmisen

ruumis saattaa kestää, kun niikseen tulee. Lihava, parin senttimetrin

rasvakerroksella vuorattu porvari olisi puolessa tunnissa voinut saada,

itselleen kuolemantaudin, jos olisi sellaisessa pakkasessa haihatellut

ulkosalla yllään Vihtoorin puku. Mutta pysyipä vain henki Vihtoorissa,

vaikka se ehkä väliin taisikin olla hieman täpärällä.

Myöhemmin alkoi minua ikäänkuin vaivata ajatus millähän se

Surku-Vihtoori oikein elää?

Kerran selvisi minulle kuitenkin tämä arvoitus. Vihtoori eli myymällä

vanhaa sukukelloaan.

Satuin kulkemaan pitkin torinlaitaa, kun Surku-Vihtoori eräänä

pilvisenä kevätpäivänä oli innokkaassa keskustelussa parin

maalaisen kanssa. Hän tuntui olevan tavallista enemmän humalassa,

edelläkuvattu lippalakki reuhotti päässä vapaammin kuin tavallisesti ja

sinipunertavan nenän päässä kimalteli suuri pisara. Siinä oli tekeillä

kellokauppa.

Vihtoori, vastoin tapojaan, jotka yleensä olivat hillityt, mitä

ruumiinliikkeisiin tulee, taikka suoraan sanoen vetelät, heilahteli nyt

ja nytkähteli innostuksesta. Puoliääneen suhisi hän liiketuttavilleen:

-- Se on hyvä kello... p--le... osta pois! Saat

sadallakahdellakymmenellä markalla.

-- Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi toinen liiketuttavista.

-- P--le! Korotas nyt vähän sentään!

-- Kahdeksankymmentä markkaa!

-- Sano viimeinen hinta!

-- Kahdeksankymmentä markkaa... eikä penniäkään päälle.

-- Tämä on 200 markan kello... ja enemmänkin... no, maksa pois 120

markkaa!

-- Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi taipumattomasti ostelija, jolla oli

kieron näköiset silmät, ja lisäsi, vetäen suutaan ivalliseen nauruun:

-- Se on tarpeeksi maksettu varastetusta kellosta.

-- Varastetusta! Älä s--na! Tää on vanha sukukello... Viidenkymmenen

vuoden paikkeilla ollut meidän suvussa... Pahaa oikein tekee kun pitää

tämä myydä...

Ja Surku-Vihtoorin silmistä alkoi vuotaa vesi, joka paremmin kuin

pitkät ja kaunopuheiset esitykset todisti, miten raskasta hänen oli

luopua muistorikkaasta perhekalleudestaan.

-- Kahdeksankymmentä markkaa! sanoi kierosilmä.

-- Etkös kuullut, helkkarissa, että tää on vanha sukukello, kähisi

Vihtoori. Älä viitsi tinkiä köyhältä s--nalta.

-- Kahdeksankymmentä markkaa!

-- Anna edes satakymmenen!

-- Kahdeksankymmentä markkaa! jankutti kierosilmä, jota eivät mitkään

inhimilliset tunteet näyttäneet liikuttavan.

-- No, olkoon sitten menneeksi sadallaviidellä, helpotti Vihtoori.

-- Kahdeksankymmentä markkaa!

Surku-Vihtoori tuhersi taas itkua.

-- Oi voi p--na! Anna sata!

-- Kahdeksankymmentä markkaa.

-- Yhdeksänkymmentäviisi!

-- Kahdeksankymmentä markkaa.

Vihtoori kohotti vetisen katseensa ylöspäin, ikäänkuin pyytääkseen

korkeutta todistajaksi sille kiristykselle, johon hän oli joutunut

kierosilmän puolelta.

Mutta kun ei ylhäältä näkynyt mitään merkkiä, nuolaisi hän huuliaan,

huokasi ja jatkoi kaupan hieromista:

-- Oletko sinä aivan sydämetön? Lykkää nyt yhdeksänkymmentä markkaa

kouraan, niin saat tämän kellon -- tämmöisen hyvän kellon.

Kierosilmä sylkäisi sivulleen ruskean tupakkasyljen ja sanoi kuin

grammofooni, joka ei voi sanoa muuta kuin mitä levylle on piirretty:

-- Kahdeksankymmentä markkaa.

Vihdoin syntyi kauppa. Surku-Vihtoori möi arvokkaan sukukellonsa

kahdeksallakymmenellä markalla, eikä hän kaupan tultua päätetyksi

näyttänyt olevan erikoisen pahoillaan, pikemmin päinvastoin.

Parin päivän kuluttua huomasin Vihtoorin hommaavan jotain miesjoukossa.

Ohikulkiessani kuulin hänen taas itku kurkussa myyskentelevän "vanhaa

sukukelloa".

Ja nyt minä tapasin Surku-Vihtoorin aivan odottamatta täällä Savon

radalla ja ajattelin itsekseni, että mitähän se mahtanee nyt hommailla.

Olisiko ruvennut trokariksi?

Vihtoori ei tuntenut minua, vaikka hän kerran tai pari vilkaisikin

minuun. Hänen huomionsa oli kiintynyt savolaisukkoon, jolla oli

luisevat ja viekkaan näköiset kasvot ja jaloissaan pitkävartiset

valkoiset lapikkaat.

Vihtoori veti taskustaan kellon, piti sitä savolaisen silmien edessä ja

sanoi käheällä äänellä:

-- Eikös isäntä osta hyvää kelloa? Täytyy myydä rahapulassa, vaikka tää

onkin sukukello...

Puolen tunnin kuluttua oli Surku-Vihtoori myynyt sukukellonsa

puolestatoistasadasta, ei kuitenkaan sille isännälle, vaan eräälle

nuorelle sällille.

Ja kun vielä oli kulunut lähes tunti, saavuimme me Kuopioon, missä ukko

Kenosen suuri isänmaallinen sotaretki oli alkava.