Parin tunnin kuluttua tulimme sille asemalle, jolle meidän pilettimme
olivat ostetut.
Asemalla kysyi isä, missä se auto oli, jonka Katinhännän valistusseura
oli lähettänyt häntä vastaan. Olemattomia viiksiään nyppivä asemamies
katseli taivaalle, vaikka siellä ei näkynyt mitään erikoista, ei edes
sateenkaarta, ja vastasi sitten, ettei täällä ole mitään autoja, mutta
eräs kyytipoika on kyllä tullut Katinhännästä ja kuuluu odottelevan
jotain juhlapuhujaa. Isäukko pullisti rintaansa ja sanoi "juhlapuhuja
olen minä" samalla tavoin kuin eräs kuningas kuuluu sanoneen, että
valtio on hän itse. Kyytipoika löydettiinkin, hän seisoi nimittäin
aseman takarapuilla sen näköisenä kuin olisi hänet komennettu siihen
vahtipalvelusta suorittamaan, ja tunnettiin majatalon kyytipojaksi
sellaisesta harmaasta sarkatakista, jossa on 10 senttiä liian pitkät
hihat, ja joka näyttää olevan laissa määrätty kestikievaripoikien
univormuksi.
Lähdimme matkustamaan kohti Katinhännän yhteiskuntaa kyydillä, joka ei
ollut ensiluokkaisimpia, ja pitkin tietä, joka ei ollut maailman eikä
edes tämän maan parhaita, ja isä sanoi aavistavansa, että Katinhännän
olot ovat jossain määrin takapajulla, ja että yhteiskunnallista
valistusta kaivataan siellä tällä hetkellä kipeämmin kuin hammasliitua
ja kynsiharjoja.
Muutamassa mutkassa menivät valjaat vähän rikki, ja isä hyppäsi heti
alas rattailta huutaen, että juuri tätä oli hän koko ajan aavistanut.
Hän oli heti matkalle lähdettäessä havainnut, ettei noin viheliäisiä
ajoneuvoja ole ollut toisia koko Euroopassa ja mahdollisesti ei
Aasiassakaan muilla kuin ehkä Tibetin köyhimmällä juhdan omistajalla,
ja vaati kyytipojalta selvitystä siitä, aikooko hän ja millä tavoin
täyttää lakimääräisen kyyditsemisvelvollisuutensa. Isä sylkäisi ojan
toiselle puolen ja sanoi, ettei hänen vikansa ollut, että nämä ajopelit
valjaineen todennäköisesti olivat valmistetut ennen vedenpaisumusta
ja joutuneet mätänemistilaan lojuessaan kuukausimääriä sellaisen
vedenpaljouden alla, samalla kun tuo hevonen oli pelastunut vain sen
vuoksi, että ukko Noak sääliväisyydestä oli ottanut sen arkkiinsa.
Kyytipoika ilmoitti kyllä saavansa vaurion korjatuksi, kunhan poiketaan
lähimpään tien varrella olevaan taloon, joka on Hesekiel Kumpulaisen
talo. Isäukko vastasi, että tosin isännän nimikin haiskahtaa
jossain määrin vanhan testamentin aikuiselta, mutta ettei hänen
tapansa ole kiinnittää huomiota muodollisuuksiin, kunhan asia tulee
ajetuksi kunnialliseen päätökseen, olletikin kun isännän sukunimi on
väärentämätöntä suomalaista alkujuurta.
Tuokion kuluttua olikin vahinko saatu korjatuksi ja kahden tunnin
matkan jälkeen olimme Katinhännän valistustalon pihamaalla.
Talo oli punaiseksi maalattu rakennus järven rannalla olevalla
kummulla, jolla paitsi valistustaloa oli kaksi mäntyä ja
katajapensaita. Mäntyjen väliin pingoitetuille nuorille oli ripustettu
kuivamaan talon vahtimestarin ja hänen perheensä pyykkivaatteita, jotka
tuulessa hulmuten ja lepattaen tervehtivät meitä.
Pari nuorta miestä, jotka housunlahkeissaan olevista näpistimistä
päättäen kuuluivat polkupyöräilyä harrastavaan Katinhännän älymystöön,
saapui pihalle kysymään, oliko matka ollut onnellinen, ja lausumaan
meidät tervetulleiksi. Samalla he ilmoittivat, että ohjelman suoritus
oli jo alkanut.
Menimme juhlasaliin keittiön läpi, jossa olevat pitkät penkit ja kaksi
valkoisista laudoista tehtyä pöytää ilmaisivat huoneen ravintolaksi.
Pöytien ääressä sekoitteli puoli tusinaa punoittavia isäntämiehiä
teelasejaan, ja huoneessa vallitseva tuoksu juorusi, että teelaseissa
oli muutakin kuin teetä.
Isä nosti kapsäkkinsä tarjoilutiskin taakse sekä kehoitti tarjoilua
hoitavia naisia tarkoin valvomaan, ettei kapsäkille mitään pahaa
tapahtuisi. Iltamatoimikunnan jäsenet käskivät nostaa kapsäkin
vahtimestarin huoneeseen, ja ohjasivat isän ja minut juhlasaliin, missä
meille osoitettiin kunniapaikat ensimmäisessä penkkirivissä.
Minä en uskalla mennä väittämään, että meidän saapumisemme olisi
herättänyt mitään erikoista mielenkuohua Katinhännän juhlayleisön
keskuudessa. Kaikki katsoivat kyllä meihin, kun me astuimme sisään ja
isä asettui paikalleen arvokkaasti kuin Monte Kriston kreivi, joka on
isäukon mielisankari ja esikuva kaikenlaisissa elämänvaiheissa, mutta
sitten kiinnittivät kaikki huomionsa sivupenkillä olevaan nuoreen
mieheen, joka vääristeli naamaansa hyvin merkillisellä tavalla. Minäkin
käännyin katsomaan sinne päin, ja isäukko kysyi minulta, katselivatko
kaikki meitä. Minä vastasin tietysti, että isä on yleisen huomion
polttopiste, jolloin ukko oikaisi selkäänsä ja korjasi kaulaliinaansa.
Vaikka minä en tuntenut paikkakuntaa, oli minun kuitenkin helppo
huomata, että sivupenkillä istuva nuori mies oli Katinhännän kultaisen
nuorison lemmikki ja huviministeri, sekä omisti varsin huomattavat
näyttelijälahjat.
Ohjelmassa oli paraillaan runonlausuntoa. Lausujatar oli lihava tyttö,
jolla oli yllään vaaleanpunainen leninki ja jonka tukka oli pöyhötetty
jonkinlaiseksi taiteelliseksi heinäru'oksi keskelle päälakea. Hän
oli nähtävästi paikkakunnan suurin lausuja. Hän kuiski runoaan
välistä vienosti kuin tuulenhenkonen, pannen päänsä kallelleen ja
silmänsä melkein kiinni, välistä taas kirkui kiihtyneenä kimakalla
äänellä, kohoten varpailleen ja huitoen molemmilla käsillään. Isäukko
katseli ja kuunteli hänen esitystään ilmeisellä mielenkiinnolla
ja kunnioituksella, sillä tällainen runonlausuminen on juuri ukon
makuun, jotavastoin hän tuomitsee nykyaikaisen lausumistaiteen. Mutta
isäukko olikin ainoa koko salissa, joka yksinomaan seurasi lausujan
taiteellista esitystä.
Kaikki muut, minä niiden muassa, seurasimme sivupenkillä istuvan nuoren
miehen mykkää pantomiimia, jolla hän tulkitsi näyttämölavan edessä
esitettävän runon -- se oli muuten Sven Duuva -- tapauksia ja tunnelmia.
Kun runonlausujatar, kostea kiilto silmissään, aloitti huokauksella:
"Sven Duuvan isä köyhä ol'..."
niin käänsi sivupenkillä istuva nuori mies taskunsa nurin ja pudisti
alakuloisesti päätään, jolloin yleisö nauraa hörähti. Ja kun runon
mukaan "poika aukaisi leveän suunsa", pisti hän sormet suupieliinsä
ja venytti ne miltei korviin asti katinhäntäläisen iltamayleisön
suureksi iloksi. "Korpraali huusi nauraen" ja sivupenkin taiteilija
piteli vatsaansa ja hihitti omituista tylsää naurua, jolloin katselijat
purskahtivat sellaiseen riemunremakkaan, ettei lausujan ääntä vähään
aikaan ollenkaan kuulunut.
Lausujatar ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen minkäänlaista huomiota,
johtuiko se nyt sitten siitä, että hän oli niin antautunut
taiteelleen ja innostunut tehtäväänsä, vaiko siitä, että tällainen
yleisön suhtautuminen taiteellisiin esityksiin kuului asiaan
Katinhännän iltamatilaisuuksissa. Hän vain ravasi eteenpäin runoaan
vastustamattomasti kuin höyryjyrä, ja tultuaan siihen kohtaan, missä
pieni suomalainen joukko joutuu kovalle koetukselle porraskäytävän
edustalla, päästi hän suustaan sanat "taas _paukaus_..." sellaisella
voimalla, että sivupenkin nuori mies putosi lätkähtäen lattialle sormet
korvissa ja yleisön ulvoessa naurusta.
Kun runonlausunta oli päättynyt ja saanut ansaituksi palkinnokseen
vilkkaat suosionosoitukset, ryntäsi osa yleisöä ravintolan puolelle,
ja toinen niistä nuorukaisista, jotka olivat olleet pihalla meitä
vastaanottamassa, tuli kohteliaasti ilmoittamaan isäukolle, että nyt
olisi hänen puheensa vuoro.
Isälle on julkisena esiintyjänä annettava se tunnustus, ettei sellainen
taiteilijatauti, jota sanotaan esiintymiskuumeeksi, häntä nähtävästi
ollenkaan vaivaa. Jos hän jotain sellaista sisässään tunteekin, niin
osaa hän ainakin erinomaisen hyvästi salata sen. Hänen korvansa vain
punoittavat, mutta kun eivät isän korvat yleensäkään juuri liian
valkoiset ole, niin ei sitä erityisemmin huomaa.
Ukko kapusi ähkyen ja puhisten näytelmälavan reunalle ja väänsi jäykän
ja merkitsevän häränsilmäyksen katinhäntäläisen juhlayleisön puoleen.
Arvattavasti oli hän odottanut, että yleisö tervehtisi häntä raikuvilla
kättentaputuksilla, mutta kun niitä ei kuulunut, yksi oven suussa oleva
penkki vain romahti suurella jysäyksellä nurin, niin rykäisi isäukko
pari kolme kertaa ja ärjäisi äkkiä: "Arvoisat kansalaiset!" semmoisella
äänellä, että arvoisat kansalaiset vähän hetkahtivat. Ukko aina puhetta
aloittaessaan ärjäisee sillä tavalla luultavasti yllyttääkseen omaa
rohkeuttaan ja ottaakseen luonnon pois kuulijoistaan.
Minä ajattelin, että saapas kuulla, mitä aatteita meidän perheemme
kunnioitetun päämiehen aivokopassa viime aikoina on ollut itämässä.
Sillä kyllä siellä aina jotain hautuu. Ei ukko ole mikään semmoinen,
joka ajattelee vain mammonan palvelusta, kyllä hän harrastaa
ylevämpiäkin asioita. Sitäpaitsi ei hän tavallisesti tyydy märehtimään
sellaista, mitä toiset jo ovat pureksineet, vaan hiihtelee mieluummin
omia latujaan.
Ukko aloitti vähän noin niinkuin ylimalkaisesti, katseli kattoon ja
sanoi, että kun katselemme Suomen kansaa, niin jakaantuu se kolmeen
pääosaan, nim. miehiin, naisiin ja lapsiin. Sitten luiskahti ukko
hetkeksi, hiukan syrjäpoluille ja mainitsi jotain siihen suuntaan, että
kirjallisuudessa jaoitellaan taas lapset useampiin lajeihin, niinkuin
maailman lapsiin, luonnonlapsiin, emintimän lapsiin ja Israelin
lapsiin, mutta huomasi sitten olevansa harppaamaisillaan vähän liian
kauaksi ja palasi takaisin raiteilleen.
Sitten sanoi hän tahtovansa hetkeksi kiinnittää arvoisan yleisön
huomiota erääseen toivottavaan uudistukseen valtiollisessa elämässämme.
Arvoisa yleisö puolestaan ei näyttänyt erikoisemmin innostuneelta
kiinnittämään huomiotaan uudistuksiin valtiollisessa elämässämme, vaan
kulki edestakaisin ovissa ja jyristeli penkkejä, mutta silloin ukko
äkkiä karjahti oikein vatsansa pohjasta:
-- Hiljaa, kun minä puhun!
Voitte uskoa, että salissa syntyi hiljaisuus. Sivupenkiliä
istuva nuori mieskin, joka näytti juuri valmistautuvan osaltaan
havainnollistuttamaan isän puhetta, samoinkuin oli äsken tulkinnut
isänmaallisen runon sisällisiä kauneuksia, hämmästyi niin että suu jäi
auki. Varmaankaan eivät katinhäntäläiset olleet tottuneet tällaiseen
komentoon puhujalavalta. Minä olin oikein ylpeä isäukon ja perheen
kunnian puolesta.
Ukkokin näytti tyytyväiseltä saavuttamaansa menestykseen ja ryhtyi
jatkamaan puhettaan ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän sanoi
tottuneensa katselemaan asioita syvällisemmältä kannalta kuin
tavallinen tusinayleisö, ja muun ohella johtuneensa harkitsemaan sitä
tapaa ja niitä perusteita, joilla meidän maassamme, mahdollisesti
muissakin maissa, ehdokkaita asetetaan ja jäseniä valitaan eduskuntaan.
Niinkuin tiedetään, huomautti ukko, pannaan valtiollisissa vaaleissa
kuten kunnallisissakin pääpaino siihen, mihin puolueeseen ehdokas
kuuluu, sekä sitäpaitsi muihinkin vähemmän tärkeisiin seikkoihin.
Sitten jatkoi ukko seuraavaan tapaan:
Omituista kyllä, ei ensinkään oteta lukuun sitä tärkeätä seikkaa,
millaiset ehdokkaan yksityiset perhesuhteet ovat, onko hän naimisissa,
onko hänellä lapsia ja millaisia lapsia hänellä on.
Nämä tällaiset asiat ovat kuitenkin kaikkein tärkeimpiä. Sentähden
on minua jo kauan suututtanut, sanoi ukko, kun eduskuntaan valitaan
henkilöitä, jotka eivät edes ole naimisissa.
Toivottavasti me jokainen tiedämme ja myönnämme, miten tärkeä sääntö
avioliittosääntö on. Siihenhän oikeastaan perustuu ihmiskunnan
olemassaolo. Avioliitolla on -- semminkin näinä aikoina, jolloin suuret
sodat ja espanjatauti tekevät tuhoisaa jälkeä -- suuriarvoinen tehtävä
puolueiden äänimäärien lisäämisessä. Nummisuutarien Eskon sanat, että
ellei olisi saappaita, niin eipä taitaisi olla jalkojakaan, voidaan
mielestäni sattuvasti sovelluttaa tähän asiaan sikäli, että ellei
aviosäätyä olisi niin eipä taitaisi olla eduskuntaakaan.
Ukko piti pienen taidepaussin, antaakseen kuulijoilleen tilaisuuden
puhjeta nauruun ja kättentaputuksiin, mutta kuulijat katsoa mulkoilivat
ukkoon aivan järkähtämättömästi. Joku haukotteli ääneen.
Ukko loi kuulijoihinsa silmäyksen, joka merkitsi, että kyllä näkyy,
ettei tässä pesässä ymmärretä hienompaa huumoria, ja jatkoi sitten
vähän harmistuneen näköisenä:
-- Sitäpaitsi käsitellään eduskunnassa alituiseen tärkeitä asioita,
jotka joko suoranaisesti tai välillisesti koskevat avioliittoa ja
sen yhteydessä olevia asioita. Minusta on yhtä nurinkurista, että
naimaton edustaja saa päättää sellaisista asioista, kuin jos meidän
talomme talonmies, joka kantaa halot keittiöömme, sen nojalla saisi
myöskin määrätä, mitä meillä syödään päivälliseksi, hernerokkaako vaiko
lampaanlihaa kaalissa. Ne ovat tosin molemmat ravitsevia, maukkaita
ruokalajeja, jos ne vain ovat tarpeeksi kiehuneet. Veriletuista
puolukkahillon kanssa minä myöskin paljon pidän. Mutta oikeus ja
kohtuus on, että niiden paistamisesta ja syömisestä määrään minä itse
taikka vaimoni. Talonmiehelle ei ole myönnettävä oikeutta sekaantua
siihen.
Vain sellainen mies, jolla on ollut kykyä hankkia itselleen suuri
perhe, ja joka samalla on pystynyt pitämään yllä järjestystä tämän
perheen keskuudessa sekä ruokkimaan ja vaatettamaan sen, niin ettei
se ole langennut kunnan rasitukseksi, vain sellainen mies on saanut
sitä kokemusta, taitoa ja koeteltua kansalaiskuntoa, joka tekee hänet
mahdolliseksi asettumaan eturiviin ja johtamaan kansan kohtaloita
suurta tulevaisuutta kohti. Niinkuin etevä sotapäällikkö Napoleon ensin
voitti taistelun päässään, ennenkuin hän seuraavana päivänä voitti
sen sotakentällä, niin myös sellainen mies, joka on osannut hyvin
hoitaa oman perheensä, on kypsynyt johtamaan sitä suurta ja riitaista
perhekuntaa, joka historiassa tunnetaan Suomen kansan nimellä.
Ukko pysähtyi hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan. Näki että
hän ponnisteli vakavasti temmatakseen yleisön mukaansa, mutta
tulokset eivät oikein vastanneet vaivannäköä. Kuulijat harvenivat
harvenemistaan, ja pari kolme äijää suorastaan nukkui.
Isäukko ei kuitenkaan heittänyt vielä kirvestään järveen, vaan jatkoi:
-- Minä olen ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta ja olen yhä
edelleenkin. Voin siis, kehumatta liikaa itseäni, -- oma kiitos on
minusta aina haissut oikein myrkylliseltä -- voin siis väittää olevani
asiantuntija. Minulla on kuusi poikaa ja pari kolme muutakin lasta.
Eikä tarvitse kenenkään tulla sanomaan, että minun lapseni olisivat
hänen ovellaan käyneet kengännauhoja kaupittelemassa. Eipä silti, että
kengännauhojen kaupittelemisessa mitään häpeällistä olisi, mutta minä
arvelen, ettei sillä ahväärillä hevillä miljonääriksi päästä.
Tässä veti isä suutaan vähän nauruun, mutta yleisö töllisteli häneen
niin vakavasti kuin olisi kuunnellut saarnaa.
Huomasin, että isäukkoa ei huvittanut enää jatkaa, enkä voi
moittia häntä siitä. Ei olisi mitään erityistä nautintoa kiskoa
perässään kaksitoistakoukkuista jousiäestä pitkin huonosti kynnettyä
kesantopeltoa, ja Katinhännän syvien rivien mukaansa tempaaminen näkyi
olevan jokseenkin yhtä kiitollista hommaa.
Ukko Kenonen tekikin äkkiä ruton lopun koko puheesta, jonka hän
varmasti oli suunnitellut paljon pitemmäksi, ja huipisti sen
seuraavaksi loppulauseeksi:
"Niinkuin tästä lyhyestä esityksestäni on käynyt selville, on
mielestäni, ja toivottavasti kaikkien tervejärkisesti ajattelevien
kansalaisten mielestä, päivänselvää, että tulevissa vaaleissa on,
mikäli ei erittäin painavia syitä jossakin satunnaisessa tapauksessa
ole lieventävänä asianhaarana esilletuotavaksi, eduskuntaan valittava
vain sellaisia henkilöitä, jotka ovat laillisessa avioliitossa ja jotka
käsittävät jokaisen uuden lapsen uudeksi edistysaskeleeksi. Sillä
ihmiskunnan tosi ja vakava edistys voi minun vaatimattoman mielipiteeni
mukaan tapahtua vain lapsenkamaritietä".
Ukko kumarsi ja pysähtyi silmänräpäykseksi odottamaan kättentaputuksia.
Todennäköisesti olisi hän niitä saanutkin, ellei eräälle torkkujista
olisi sattunut juuri silloin ja kuin isäukon puheen päätösmerkiksi
tapahtumaan jokin äänekäs vahinko.
Yleisö repesi tällöin riivatunmoiseen nauruun, niin että nukkujakin
heräsi, hieroi silmiään ja tuijotti tyhmistyneen näköisenä ympärilleen.
Isä astui raivostuneena alas puhujapaikalta ja sanoi minulle kovalla
äänellä, että tällaiselle yleisölle puhuminen on samaa kuin päärlyjen
heittäminen siihen sikalaumaan, jota tuhlaajapoika deekikselle
jouduttuaan sai elinkeinokseen paimentaa vieraalla maalla. Jos
hän olisi tietänyt, että tämän paikkakunnan ihmiset ovat moisia
porsaita, niin olisi hän mieluummin lähtenyt Ovambomaalle puhumaan
järkiperäisestä poronhoidosta kuin pitämään valtiollista puhetta
tämmöiselle ulosvalitulle aasijoukolle, joka on vielä tuskin muuta kuin
raakalaisasteella.