Ennen rautatiematkamme loppua ennätin vielä osoittaa pienen
huomaavaisuuden isäukolle, mutta luulen, että jos isä olisi
aavistanutkaan minulla olevan jotain osaa taikka arpaa siinä asiassa,
olisi minulle koittanut eräs monivaiheisen elämäni raskaimmista
hetkistä.
Eikä minulla ollut edes panssarinahkoja mukanani.
Meillä pojilla on nimittäin varastossa ja helposti käsille saatavassa
paikassa kotona kaksi tieteellisellä tarkkuudella ja ihailtavalla
kätevyydellä soveliaaseen ja tarkoitustaan vastaavaan muotoon
leikattua pohjanahkapalasta, joita me nimitämme panssarinahoiksi.
Panssarinahkojen tarkoitus on vaikuttaa lieventävästi isälliseen
kuritukseen ja sen voimaan. Heti kun jollekin meistä ilmenee syytä
ruveta pelkäämään, että hänen peräsalonkinsa joutuu uudistamaan
vanhaa tuttavuutta isäukon rottingin kanssa, kiiruhtaa hän sisälle
ja sijoittaa panssarinahat niille kuuluviin paikkoihin housujensa
sisäpuolelle. Ne ovat varustetut oikein nauhoilla, että paremmin
pysyisivät paikoillaan. Minä luulen, että keskiajan ritarien panssarit
ovat kehittyneet tämänkaltaisista panssarinahoista. Kerran kun
isä ikävän tapansa mukaan tomuutti minun housujani niiden ollessa
jaloissani, ja minä kiljuin asianmukaisella innolla, jotta näytelmä
tuntuisi luonnolliselta, ähisi isä minua hosuessaan, että jos tämä
sauna tekee minulle kipeää, niin kyllä tekee hänellekin kipeää
ajatellessaan, että hänen omenansa ovat tippuneet meripeninkulman
päähän puusta. Minun täytyi silloin purra huuleeni estääkseni itseäni
purskahtamasta nauramaan, sillä minulle ei sillä kertaa tehnyt
vahingossakaan ensinkään kipeää. Isä nimittäin sattui hutkimaan hyvin
tasaisesti ja järkiperäisesti, niin ettei yksikään isku sattunut
sivulle eikä liian alas, vaan kaikki satoivat panssarinahkoihin
niinkuin pitikin.
Mutta erään toisen kerran, kun diplomaattiset suhteet isän ja minun
välillä katkesivat niin äkkiä, etten ennättänyt käydä panssaroitumassa,
oli minun kiljumiseni varmaankin paljon luonnollisempaa ja
vaikuttavampaa kuin edellämainitussa tapauksessa. Olen varma siitä,
ettei siinä ollut mitään pingoitettua ja teennäistä, niinkuin
teatteriarvostelijat sanovat, vaan että se kumpusi olemukseni
syvimmistä hetteistä. Myönnän avoimesti olleeni hyvin kiusallisessa
tilanteessa ja toivoin todellakin, että joku muu, esim. Ovelan Jullu,
olisi sillä hetkellä ollut minun housuissani. Minusta on sopimatonta,
että rangaistus seuraa tuomiota niin nopeasti, ettei tuomitulla ole
ensinkään aikaa järjestää yksityisiä asioitaan. Eduskunnan pitäisi
säätää semmoinen laki, ettei pieksämistä saa alkaa ennenkuin on kulunut
ainakin neljännestunti siitä, kuin tuomio on langennut. Toivon lukijan
voivan sen uskoa, kun vakuutan, ettei minun ollenkaan tarvinnut
pureskella sillä kertaa huuliani verille estääkseni itseäni nauramasta.
Kaiken kaikkiaan ovat nämä panssarinahat erinomainen keksintö. Minä
olen aikonut täysikasvuiseksi tultuani ottaa niille patentin ja ryhtyä
valmistamaan niitä tehdasmaisesti. Luulen voivani kääriä niillä
kokoon miljoonia paljon vähemmällä vaivalla kuin isäukko moninaisilla
ahväärihommillaan.
Niinkuin sanottu eivät nuo hyödylliset esineet olleet minulla mukanani
tällä matkalla, joten minun täytyi noudattaa varovaisuutta ja harkintaa
suhteessani isäukkoon.
Mutta kun Rautatiekirjakaupan myyjäpoika tuli meidän vaunuumme
ja kimakalla äänellä aloitti luettelon kaikista niistä kirjoista
ja sanomalehdistä, joita hänellä oli käteismaksulla myytävänä
matkustavalle tiedonjanoiselle yleisölle, sain taas pienen
aatteentyngän, ja minusta tuntui voiteen haaskaukselta olla sitä
käyttämättä.
Se oli hyvin pitkä, se pojan luettelo ja antoi hämmästyttävän kuvan
nykyisen kirjapainoteollisuuden tuotantokykyisyydestä, samalla kun se
antoi yhtä hämmästyttävän kuvan Rautatiekirjakaupan poikien tavattoman
pitkälle kehittyneestä muistista.
Kun poika oli pysähtynyt täyttääkseen tyhjentyneet keuhkonsa jälleen
ilmalla, kerroin minä hänelle, että toisen luokan vaunussa on
sellainen ja sellainen huonokuuloinen herrasmies, joka on rikas kuin
Kansallispankki ja sitäpaitsi suuri kirjallisuuden ystävä. Poika lähti
kiireesti etsimään isäukkoa, ja minä hiivin perässä katsellakseni
ovenraosta, kuinka hän suoriutuisi tehtävästään.
Kirjakauppapoika löysi isän vaikeuksitta ja alkoi kiljua hänelle
epistolaansa korvia särkevällä äänellä. Minä näin isäukon huitovan
käsiään, ikäänkuin olisi hän tahtonut karkoittaa näkymättömiä paarmoja
naamaltaan, mutta kun ei siitä ollut apua, avasi isä suunsa koko
laajuudessaan ja käski pojan mennä hiiteen. Poika ei kuitenkaan mennyt
hiiteen, vaan paukutti katkismustaan minkä ennätti, jolloin isä kääntyi
ympärillä istuvien puoleen ja kysyi, olisiko luvallista tarttua pojan
niskaan ja heittää hänet ulos ikkunasta. Eräs rauhallisen näköinen
herrasmies arveli, ettei se ole lain mukaista, johon isä vastasi, että
meidän lainsäädäntömme on vanhentuneella kannalla.
Sitten nousi isäukko ylös ja lähti lipettiin, mikä on hyvin harvinaista
niin sankarilliselta henkilöltä kuin isä on. Nähdessäni isän
kiiruhtavan sille ovelle päin, jonka raosta minä kurkistelin, juoksin
minä kiireesti takaisin vaunuuni ja aloin katsella ulos ikkunasta.
Isä tuli viereeni istumaan ja sanoi, että toisessa luokassa
on piru merrassa ja että sielunvihollinen on ilmestynyt sinne
Rautatiekirjakaupan pojan haamussa. Sitten isä sanoi, ettei hän ymmärrä
millä oikeudella alaikäiset henkilöt saavat saarnata rautateillä.
Minä arvelin, että Rautatiekirjakauppa kukaties on hankkinut
Valtioneuvostosta saarnaluvan pojilleen, mihin isä vastasi sen olevan
ilmeisen väärinkäsityksen minun taholtani, koska saarnalupia ei
anna valtioneuvosto, vaan tuomiokapituli. Sitten kertoi isä turhaan
yrittäneensä keskeyttää pojan puhetulvaa, jolloin minä selitin, että
nämä pojat ovat erityisissä laitoksissa harjoitetut jonkinlaisiksi
automaateiksi, joiden suorastaan täytyy laskea rallinsa loppuun asti,
jos ovat sen kerran alkaneet, muuten ne voivat räjähtää. Siihen
sanoi isä äreästi, että antaisi sitten räjähtää, ja lisäsi, että on
arveluttavaa kehittää inhimillisiä kykyjä niin pitkälle. Minä sanoin,
että on olemassa keino, millä saa automaatin pysähtymään, nimittäin
se, että ostaa siltä kirjan, ja huomasin, että isä pisti tämän tiedon
hampaankoloonsa vastaista tarvetta varten.
Sitten kertoi isä, joka tilapäisesti oli erittäin suopealla tuulella
minua kohtaan, kuulleensa kerran junamyyjän Mäntyharjun asemalla
huutavan:
-- Oeskoon tiällä lukutaetosta väkkee, kun oes näes värskiä lehtiä?
Isä sanoi sellaisen kysymyksen olevan kuin kuivan lehmänrieskan vasten
lukutaitoisen Suomen kansan pläsiä, johon minä huomautin, että se
on kukaties leikkiä. Isä sanoi, että kyllä hän sen ymmärtää minun
neuvomattanikin, mutta että junamyyjät ovat omituisia, hämäräpohjaisia
luonnontuotteita, joista on työläs saada selvää, mikä niissä on totta
ja mikä leikkiä.
Samassa alkoivat jarrut jyrätä, juna hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi
ravintola-asemalle.