IV

Lopetettuani kertomuksen vallitsi vaunussa jonkin aikaa jollain tavoin

ristiriitainen tunnelma. Muutamat matkustajat nauroivat ja sanoivat,

että meillä mahdetaan viettää ihanteellista perhe-elämää, mutta jotkut

toiset katselivat minua hieman epäystävällisesti. Eräs lihava rouva

huokaili ja keinutteli yläruumistaan ja sanoi nuorison villiytyneen

kuluneina sotavuosina aivan hirvittävästi, ja eräs toinen, laiha rouva,

jolla oli silmälasit, sanoi, että kaikki riippui kasvatuksesta, ja

että on verraten hyviäkin perheitä, joissa ei ymmärretä järkiperäisen

kasvatuksen alkeitakaan.

Muuan tuiman näköinen, keski-ikäinen mies ilmoitti, että jos minä

olisin hänen poikansa, niin pieksäisi hän minut niin että takapuoleni

olisi korea kuin leppäkertun selkä.

Olin juuri vastaamaisillani jotakin tilaisuuteen sopivaa, kun

mustatakkinen samassa palasi takaisin meidän vaunuumme.

Näin heti, että hän oli saanut selkäänsä. Hänen toinen korvallisensa

punoitti kuin kukon heltta, ja hänen kauluksensa oli revitty,

jotapaitsi hänen mustan kauhtanansa takapuolella oli tomuinen

kengänpohjan kuva, niin että hänen poistumisensa isän vaunusta lienee

ollut vauhdikkaampi kuin hänen sinne menonsa.

Kysyin häneltä, oliko hän saanut kolistelluksi isäukon omantunnon

hereille ja myydyksi paljon ylentävää kirjallisuutta, mutta

kolporttööri katsoi minuun vihaisesti, ikäänkuin olisin minäkin

jollakin tavoin ollut syypää hänen vastoinkäymiseensä, ja sanoi, että

minun isäni on Belialin lapsi, ja että Sodomalla ja Gomorralla on oleva

helpompi viimeisenä päivänä kuin meidän perheellämme. Ajatellessani

isäukon tunteita ja miltä hänen naamansa mahtoi näyttää, kun mustatakki

läimäytti hänen olkapäälleen ja alkoi huutaa hänen korvaansa varkaiden

pussiin pistämisestä ja sitten saarnata hänelle parannuksesta ja

mielenmuutoksesta, en voinut olla purskahtamatta nauruun.

Kolporttööri näytti luulevan, että minä nauroin hänelle, ja sanoi, että

mahtoi se olla kauhea perhe, jossa isä on raakalainen ja pakana ja

pojat mielipuolia, mutta silloin suutuin minä perheen kunnian puolesta,

jota meidän suvussa on aina totuttu pitämään pyhänä ja ylevänä asiana,

ja vastasin, ettei meidän suvussa ole mielipuolia, koska mielipuolet

potkaistaan siitä ulos, niin että kengänkuva jää hännän alle, ja

vaipuvat sitten kolporttööreiksi, jolloin toiset matkustajat rupesivat

nauramaan ja kolporttööri lähti seuraavaan vaunuun uhaten vaatia

junailijalta, että isä ja minut ajettaisiin pois junasta.

Meidän keskustelumme oli vaikuttanut virkistävästi yleiseen tunnelmaan

vaunussa, enkä tiedä, mikä minua oikein riivasi, mutta kun näin

yleisen mielenkiinnon kohdistuneen isäukon persoonaan, niin tunsin

voittamatonta halua lisätä sitä, ja sanoin, että isällä on kaikenlaisia

salaperäisiä hommia. Hän matkustaa usein, ilmoittamatta matkansa

päämäärää edes lähimmille, huolestuneille omaisilleen, ja hänellä on

aina mukanaan suuri, salaperäinen kapsäkki, jota hän kotona säilyttää

lukitussa komerossa, minkä avaimen hän pitää lukitussa pöytälaatikossa.

Pöytälaatikon avainta hän taas säilyttää liivintaskussaan. Lisäsin,

etten ollut varma siitä, säilyttikö hän pöytälaatikon avainta yöllä

päänalusensa alla, mutta ettei sekään tuntunut mahdottomalta.

Toiset matkustajat höristivät heti korviaan, sillä yleisöä viehättää

kaikki salaperäinen sekä käytännöllisessä elämässä että elävissä

kuvissa.

Pari turpean näköistä miestä alkoi keskustella matalalla äänellä

keskenään, ja minä kuulin sanan "kommunistikuriiri". Sitten kysyi

toinen heistä, tiesinkö mitään isäni valtiollisista mielipiteistä,

ja oliko hän koskaan puhunut vallankumouksesta ja köyhälistön

diktatuurista?

Minä sanoin, että jos vallankumoukset riippuisivat isän tahdosta, niin

olisi vallankumouksellisen ammatti epäedullisimpia ja vaarallisimpia

elinkeinoja, mitä ajatella saattaa, ja tulivuoren savutorven nuohoojan

ammatti paljon hauskempi ja turvallisempi. Turpeat miehet vaikenivat

silloin, mutta eräs kalpeakasvoinen kansalainen, jolla oli kankea

pystytukka, kysyi minulta, tiesinkö minä, mitä isällä oli kapsäkissään,

ja olinko nähnyt hänen koskaan panevan sinne tai ottavan sieltä

minkäänlaisia kiiltäviä metalliesineitä?

Vastasin, että olin todellakin nähnyt hänen sujauttavan matkalle

lähtiessään kiiltäviä tavaroita kapsäkkiinsä. Minä tarkoitin, vaikka

en tullut sitä nimenomaan sanoneeksi, isän parranajovehkeitä. Mitä

kalpeakasvoinen mies tarkoitti, sitä minä en kysynyt.

Junan pysähtyessä seuraavalle asemalle näin kalpeakasvoisen miehen

kiireesti nousevan paikaltaan ja menevän ulos vaunusta. Puolen minuutin

kuluttua herätti kaikkien meidän huomiota asemalaiturilta kuuluva

metakka, ja katsoessani ulos ikkunasta kuulin ja näin isän kapsäkki

kädessä ärjyvän poliisille ja parille siviilipukuiselle miehelle, jotka

näyttivät olevan yhtä mieltä poliisin kanssa, mutta vakavasti eri

mieltä isäukon kanssa.

Koska isä tuntui joutuneen jonkinlaiseen ahdinkoon lähdin minäkin

vaunusta, ollakseni hänelle avuksi, jos asiat näyttäisivät saavan

vakavan käänteen. Ulos tultuani rauhoituin kuitenkin kuullessani, ettei

isää syytetty murhasta eikä ryöstöstä eikä edes taskuvarkaudesta,

vaan että häntä epäiltiin vain väkijuomatrokariksi. Kun tiesin isän

viattomaksi tällaiseen rikokseen, rauhoituin heti ja asetuin lähistölle

seuraamaan tapahtumain kehitystä.

Isä huusi ja rähisi sekä sanoi vaativansa ankaraa rangaistusta

laittomasta vangitsemisesta, kun taas poliisi ja siviilipukuiset

koettivat rauhoittaa isää ja väittivät, ettei mitään vangitsemista

ollut tapahtunut, vaan että he vaativat vain isää avaamaan kapsäkkinsä.

Isä avasi vihdoin kapsäkkinsä, jolloin kävi selville, ettei siellä

ollut mitään luvatonta. Tämän kahakan aikana oli juna mennyt menojaan,

ja isä huusi nostavansa semmoisen jutun, että nurkat paukkuvat ja

tomu karisee käräjätalon katosta. Siviilipukuiset mutisivat, että

se oli isän oma vika, että hän jäi junasta, sillä jos hän olisi

vastustelematta avannut kapsäkkinsä, niin olisi hän hyvin ennättänyt

jatkaa matkaansa.

Sitten lähtivät siviilipukuiset kävelemään pois asema-alueelta, ja

isä käveli heidän perässään ja otti esille hopeisen savukekotelonsa

ja kysyi, eivätkö he haluaisi tarkastaa senkin sisältöä. Sitten otti

ukko kultakellonsa ja sanoi, että ehkä hän saa avata senkin, sillä

sen sisällä on merkillisiä värkkejä, joista hän ei ole päässyt hullua

hurskaammaksi. Silloin kääntyi toinen miehistä ja sanoi, että ellei

herra jätä heitä rauhaan, niin antaa hän herralle päin kuonoa, jolloin

isä kääntyi takaisin ja ilmoitti minulle, että hän on ruumiillisessa

vaarassa.

Palasimme takaisin asemalle, jossa meille ilmoitettiin, että

seuraava juna menee tunnin kuluttua, ja isä sanoi tekevänsä tästä

asiasta ilmoituksen ja välikysymyksen rautatiehallitukselle ja

valtioneuvostolle. Meidän odotellessamme seuraavaa junaa haukkui isä

aikansa kuluksi poliisia niin pontevasti, että järjestyksenvalvoja

lopuksi vetäytyi aseman takana olevaan puistoon eikä tullut sieltä

pois ennenkuin me olimme nousseet junaan, ja hänen paettuaan pisti isä

tuon tuostakin päänsä sisään pilettiluukusta ja huusi asemapäällikköä,

ja kun asemapäällikkö tuli, niin haukkui isä vuorostaan häntä niin

etevästi, että sitä oli ilo kuunnella. Isällä on hyvin rasvaisia

sanoja varastossaan, milloin hän sattuu olemaan voiton puolella,

ja tällä kertaa löi hän loistavasti kaikki entiset ennätyksensä.

Asemapäällikkökin taisi lopuksi tuskastua, koskapa hän ärjäisi,

että ellei isä pidä suutaan kiinni, niin heitättää hän isän ulos

odotussalista. Mutta kun isä tiesi, että poliisi piileskeli, niin ei

hän pelästynyt tätä uhkausta, vaan pisti taas päänsä pilettiluukkuun

ja sanoi, että jos poliisi näyttää nokkaansakaan tässä huoneessa niin

kauan kuin isä on siellä, niin käärii hän poliisin yhteen myttyyn ja

heittää hänet oven pielessä olevaan rikkalaatikkoon.

Sitten alkoi isä hyvin epäluuloisesti töllistellä minuun ja sanoi,

että jos hän pääsee selville siitä, kuka on tämän kirotun tapauksen

alku ja juuri, niin ryhtyy hän aivan erinomaisiin toimenpiteisiin.

Minä huomasin isän luulevan, etten minä ehkä olisi aivan ilman osuutta

tapahtumain kehitykseen, ja koska tällainen luulo olisi vaikuttanut

häiritsevästi meidän väleihimme tällä huvimatkalla niin katsoin

velvollisuudekseni ilmoittaa, että se junassa ollut mustatakkinen

kolporttööri oli uhannut toimitta isän ja minut pois junasta.

Silloin kääntyi isän viha minun onnekseni kolporttööriin, ja isä

alkoi kiroilla kolporttööriä ja sanoi toivovansa, että hän olisi

antanut kolporttöörille kaksi korvapuustia yhden asemesta. Isä

sanoi, että esiintymisestään ja puheistaan päättäen oli kolporttööri

mielipuoli, jonka ei pitäisi saada kulkea vapaudessa eikä vaivaamassa

matkustelevaa yleisöä. Minä olin samaa mieltä kuin isäkin ja sanoin,

että isä on suuri ihmistuntija. Isä tuli silloin vähän paremmalle

tuulelle ja sanoi osaavansa kyllä tuntea suden, vaikka sen yllä

olisikin lammasnahkaturkki. Isä kertoi aina vaistomaisesti vihanneensa

kolporttöörejä, jotka kiusaavat hengenkin pois ihmisestä, ja varoitti

minua koskaan rupeamasta kolporttööriksi. Minä lupasin koettaa aina

välttää tätä kiusausta, ja sitten tuli juna, ja me nousimme siihen.

Ellen erehdy, olivat asemavirkailijat mielissään siitä, että seuraava

juna sattui tulemaan niin pian.

Kun junailija tuli, kysyi isä, joka vielä seisoi vaunujen välisillalla,

antaen minulle ohjeita siitä, miten minun oli meneteltävä

ravintola-asemalla löytääkseni hänet, junailijalta, oliko junassa

mustatakkisia kolporttöörejä. Junailija vastasi kieltävästi, ja isä

katsoi junailijaa suoraan silmiin ja sanoi hänelle matalalla äänellä,

että kolporttöörit ovat viimeisten aikojen vitsaus, ja junailija mutisi

siihen jotakin epäselvästi ja jatkoi vaellustaan, luotuaan isään

silmäyksen, josta päättäen hän ei pitänyt isää aivan syyntakeisena.

V

Päästyämme jälleen junaan jatkoimme matkaamme entiseen tapaan, isä

mahtavasti toisessa luokassa ja minä vaatimattomasti kolmannessa. Jos

meidän rautatiellämme olisi neljäs luokka, niin olisi isä tietysti

ostanut minulle siihen piletin. Isä kyllä osaa pitää huolen omasta

arvostaan ja mukavuudestaan, mutta hän on aivan vanhanaikaisella

kannalla poikiinsa nähden. Hän ei ymmärrä ajan henkeä eikä nykyajan

nuorten vaatimuksia ja tunteita. Kun hän sitten joutuu kaikenlaisiin

ikävyyksiin, syyttää hän siitä aina meitä, etsien vähäpätöisiä raiskoja

meidän silmistämme ja huomaamatta suurta kurkihirttä, joka pimittää

hänen omaa näköään.

Matkustusta koskevissa asioissa esimerkiksi pitää isä arvolleen

alentavana kysyä neuvoa minulta, vaikka siitä voisi hänelle olla

joskus kouraantuntuvaa etua. Saattaisi luulla isän pitävän itseään

Kolumbuksena, joka löysi Austraalian.

Kerran oli isän luona käynyt eräs mies, jolla oli joitakin

liikeasioita. Lähtiessään meiltä kuulin hänen sanovan isälle, että jos

isä haluaa tehdä hänen kanssaan lopullisen sitoumuksen, niin olisi isän

parasta käydä hänen luonaan, ja olisi silloin matkustettava rautateitse

Muijalan pysäkille.

Sitten kului useita päiviä, ja eräänä perjantaina ähisi isä Turistin

ääressä ja haukkui sitä miestä, joka oli pyytänyt häntä käymään

luonaan. Isä sanoi, ettei hän muista sen osoitteesta muuta kuin että

siinä oli jotakin akkamaista. Jos isä olisi kysynyt minulta, niin

olisin heti voinut sanoa, että se oli Muijala, mutta isä ei kysynyt,

eikä häntä ole hyvä mennä pyytämättä neuvomaan, ei ainakaan minun.

Vihdoin huomasi isäukko Turistista Ämmälän nimen ja sanoi, että

siinähän se onkin, juutas! Mistä lienevät niin haljun nimen

keksineetkin!

Isä siis matkusti Ämmälään ja rupesi siellä kyselemään sellaista

ja sellaista maanviljelijää, mutta ei kukaan ollut siellä kuullut

sellaisesta puhuttavankaan. Isä väitti, että kyllä se täällä asuu, ja

alkuasukkaat vastasivat, ettei ainakaan tämä sukupolvi tiedä siitä

mitään. Silloin alkoi isä aavistaa olevansa väärillä jäljillä, ja

kun eräs ukko kysyi, oliko isä aivan varma, että hänen etsimänsä

henkilö oli ilmoittanut Ämmälän osoitteekseen, vastasi isä, ettei hän

halua ottaa valalleen mitään tässä valheellisessa ja petollisessa

yhteiskunnassa, mutta että hyvin akkamaisen paikan nimen se mies joka

tapauksessa oli ilmoittanut. Se ukko mietti vähän aikaa ja kysyi

sitten, oliko se Loviisa, ja isä vastasi, ettei se ollut Loviisa eikä

edes Kristiinakaan, niin akkamaisia kuin molemmat nimet olivatkin.

Ukko tuumi taas vähän aikaa ja kysyi sitten äkkiä, että eiköhän se vain

ollut Muijala?

-- Muijala? Muijalahan se juutas olikin? huusi isä silloin ja kysyi

sitten, että missä se Muijala on?

Ämmälässä eivät tienneet varmaan sanoa, missä Muijala on, vaan

vakuuttivat, ettei se ainakaan Loviisan radalla ole.

Isä lähti ensimmäisellä junalla Ämmälästä Lahteen kiukkuisena kuin

vaapsahainen, osti Lahdesta Turistin, koska hän oli unohtanut entisen

Turistinsa kotiin, ja löysi vihdoin Muijalan Hangon tieltä.

Silloin isä vasta oikein suuttui, sillä Hangon rata oli jo kerran

ennenkin tehnyt hänelle kolttoset.

Joku vuosi takaperin oli nim. isä tuntenut pitkät ajat jonkinlaista

köhää kaulassaan ja rinnassaan ja alkanut pelätä keuhkotautia. Joku

oli neuvonut häntä matkustamaan Nummelan kuuluisaan parantolaan

tutkituttamaan itseään erikoislääkärillä. Isä olikin kirjoittanut

Nummelaan, ja oli sieltä saanut vastauksen, jossa hänet kutsuttiin

lääkärin vastaanottotunnille ylihuomiseksi klo 1.

Isä otti selville, että Nummelan parantolaan mennään rantarataa myöten,

ja osti siis piletin Nummelan asemalle.

Nummelan asemalla alkoi hän kysellä Nummelan parantolaa, jolloin

hänelle vastattiin, että kyllä täältä sinne matkaa tulee ja että

Nummelan parantolaan mennään Röykän asemalta.

Silloin isä harmistui, niinkuin syytäkin oli ja huusi ympärillä

seisoville, että mitä petkutusta tämä sitten on ja miksi ei Nummelan

parantolaa ole rakennettu Nummelan asemalle, vaan johonkin hiiden

Röykkään?

Ympärillä seisovat kohottelivat housujaan ja huusivat vastaan, etteivät

he sitä tiedä eikä se ole heidän vikansa, ja isä kysyi, koska sinne

Röykkään juna menee takaisin?

Ympärillä seisova yleisö vastasi, että klo 5.54.

-- Mutta minun piti olla lääkärin vastaanottotunnilla tänään klo 1,

huusi isä. -- Mitäs siihen sanotte?

Asemayleisö ei siihen sanonut juuri sitä eikä tätä, vaan katseli

isäukkoa jonkinlaisella laimeahkolla osanotolla.

-- Eikö täältä mene mitään junaa ennemmin? kysyi isä.

Asemayleisö myönsi, että tavarajuna menee kyllä aikaisemmin, mutta

siinä ei ole matkustajavaunuja.

Isä sanoi, että semmoiset tavarajunat, joissa ei ole matkustajavaunuja,

ovat 20:nnen vuosisadan häpeäpilkku, ja tiedusteli, eikö hän kumminkin

voisi päästä menemään siinä tavarajunassa.

Arvoisa yleisö vastasi nenäänsä hieroskellen, että se kai riippuu

junailijan myötämielisyydestä, mutta eihän mikään estä herraa

yrittämästä.

Isä sanoi, että tällä rataosalla tuntuvat vallitsevan papualaismaiset

olosuhteet, ja jäi sitten synkän näköisenä odottamaan tavarajunaa.

Kun tavarajuna vihdoin saapui asemalle, hyökkäsi isä junailijan

kimppuun ja vaati päästä mukaan. Junailija asettui haraamaan vastaan

sanoen, että kun tämä kerran ei ole matkustajajuna eikä edes

sekajunakaan, niin ei siihen voida ottaa matkustajia. Isä huusi, että

mitä se semmoinen on, ja junailija vastasi, että se on tavallista

porvarillista järjestystä.

Jonkin aikaa vallitsi siinä sellainen rähäkkä, että asema-alueen

varikset ja harakat hermostuivat ja lensivät pois koko paikkakunnalta.

Mutta isäukko on suuri diplomaatti, ja jos hän olisi antautunut

diplomaattiselle alalle, olisi hän varmaankin ulkoministeri taikka

joku lähettiläs ja kääntäisi puolelleen koko Euroopan huomion. Kun

hän huomasi, etteivät uhkaukset ja röyhkeys tässä vieneet toivottuun

tulokseen, muuttui hän äkkiä lauhkeaksi kuin lammas ja sanoi

mielistelevällä äänellä nyt vasta huomaavansakin, että herra junailija

on vanha tuttava, vaikka hän ei juuri tällä hetkellä satu muistamaan,

missä ja milloin he ovat viimeksi tavanneet. Isä tarjosi junailijalle

parempia sikareitaan, niitä, joita hän itsekin polttaa ja jotka hän

säilyttää oikeanpuolisessa povitaskussaan. Vasemmassa taskussaan pitää

hän niitä huonompia sikareita, joita hän tarjoaa muille. Samalla kysyi

isä, kuinka vaimo ja lapset jaksavat.

Junailija otti pulskan, vatsavyöllä koristetun sikarin ja kiitti

kysymästä ja ilmoitti olevansa edelleenkin poikamies, ja sitten alkoi

isä valittaa kohtaloaan ja selitti olevansa aikansa lapsipuoli ja

olosuhteitten uhri. Junailija ei kehdannutkaan kieltää enää isältä

pääsyä junaan, ja isä pääsi tuon 29 kilometrin pituisen matkan takaisin

Röykkään junailijavaunussa. Isä ei ollut erikoisen hyvällä tuulella

päästessään Nummelan parantolaan, mutta ei ollut oikein lääkärikään,

kun ei isä ollutkaan tullut määrätyllä vastaanottotunnilla. Sitten

tutki lääkäri isän keuhkot ja sanoi, että tuberkuloosi hänen

luullakseen pystyy ennemmin sarvikuonoon kuin isän tapaiseen

ruumiinrakennukseen.

Tällaisia kommelluksia voi isälle matkoillaan tapahtua, vaikka hän

esiintyykin kuin englantilainen loordi, joka on matkustanut maapallon

ympäri sekä myötä- että vastapäivään.